"Kaikki on itsestä kiinni. Kun minäkin pärjäsin, muidenkin pitää pärjätä" -ihmiset, tässä vähän pohdittavaa

Selviytyjä kirjoitti:

Mä olen varmaan niitä joilla se empatia ei riitä.  Mulla ei aina ole ollut helppoa. Löytyy ADHD ja asperger, kiusattiin koulussa, isä oli alkoholisti, teininä olin huonossa suhteessa jossa mut henkisesti lytättiin, sitten päädyinkin suhteeseen missä lyttätiin myös fyysisesti, huumet tuli kuvioihin ja kaikesta siitä mitä mulle tehtiin tuli PTSD.  Pääsin irti huumeista, valmistuin koulusta ja menin töihin. Kärsin järkyttävistä uni ongelmista ja pelkäsin nukkumista, liikuntakyky meni, en pystynyt kävelemään eikä edes haarukka pysynyt kädessä. Juoksutettiin eri lääkäreillä ja söin kipulääkkeitä. Sain tehdä onneksi töitä etänä ja jalat saatiin kuntoutettua ja nykyään pystyn kävellä jo pari kilometriä ja koko ajan enemmän. Kärsin kuitenkin jatkuvista hermokivuista jotka pysyvät hallinassa liikunalla ja fysioterapialla. Myös tietty kipuun  suhtautuminen piti opetella. Kipulääkkeistä pääsin eroon vuoden vaihteessa.

Käyn silti töissä, mulla on oma asunto ja oon todella onnellinen mun elämästä. Oon käynyt niin lähellä kuolemaa että jokainen päivä tuntuu uskomattomalta lahjalta. Oppi arvostamaan ihan pieniäkin asioita kun menetti kaiken.

Ainoa mitä en ole pystynyt parantamaan on luottamusta muihin ihmisiin, niin paljon näin sitä kaikkea pahaa mihin toinen ihminen pystyy ja usein olin se vastaanottava osapuoli. Monet näistä jotka syrjäytyvät ovat ihan järkyttävässä negatiivisessa ajatus loopissa eikä heillä tunnu enää olevan uskoa siihen että asiat voisi olla paremmin tai ehkä enemmänkin siihen että he pystyisivät muuttamaan omaa elämäänsä. He ovat uhreja, itse koen olevani selviytyjä. 

On mulle päin naamaakin sanottu etten voi ymmärtää, koska mun elämä on aina ollut niin helppoa. Ihmiseltä jolla oli jonkin lainen käsitys mitä mulle on tehty tai ehkä hän tarkoitti että mulle on ollut helppoa selvitä asioista ja vastoin käymisistä.  

Mun elämässä auttoi se että mä halusin elää ja uskoin että on mun elämä voisi olla parempaa, sekä tietty se usko siihen että tämä on mun ainoa elämä ja ainoa mahdollisuus. Siinä vaiheessa kun lopetin muiden syyttämisen mun tilanteesta ja hyväksyin että mä pystyn vaikuttamaan omaan elämääni niin hyvässä kuin huonossa rupesi elämä rullaamaan.

Okei. Olet siis jossain vaiheessa syyttänyt muita tilanteestasi ja sitten "vaan lopettanut" sen ja sitten sinusta tuli "selviytyjä"? Ok?

En tiedä millä tavalla nuo kokemukset joita sinulla on ollut, ovat olleet muka SINUN omaa syytäsi? Eikä esim. ihmisten jotka sinulle tekivät pahaa? ITSEHÄN sen juuri tuossa alussa sanoitkin jo! HUOMASITKOS?

Syytteletkö vai etkö syyttele?

Vai yrititkö ehkä tarkoittaa sitä että jaksoit viimein alkaa toimia oman elämäsi suhteen rakentavammin ja sait vietyä tilannettasi eteen päin?

IHAN ERI ASIA KUIN SE ETTÄ KENEN SYY JOKU ON!

Kun kirjoitat että, "minä se lakkasin syyttelemästä muita", tuntuu se jostain ihmisestä, jolle on tehty pahaa, ja jonka voimat ovat loppuneet, ja joka MASENTUNTU KUN ON, niin ajattelee OLEVANSA SYYLLINEN kun häntä on kohdeltu huonosti, hyvin julmalta.

Masenutunut turhaa ja sairasta itsesyyttelyä harjoittava ihminen kuulee tuon "minä lakkasin syyttelemästä itseäni" puheen seuraavalla tavalla: "Sinäkin olet syyllinen siihen että sinua kiusattiin, hakattiin, pieksettiin ja nöyryytettiin ja miten vanhempasi eivät rakastaneet sinua"

Kun masentuneen sairas mieli saa jo ennestään itsesyytöksiä täynnä olevaan itsetuhoiseen päähänsä tuollaisia viestejä, hän voi jopa ta**aa itsensä.

Hän luulee että ratkaisu on syyttää itseään lisää ja lisää. Sairas mieli toimii niin.

Hienoa kun olet selviytynyt. Mutta tuo syyllinen- sana on aika vaarallinen.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä että kaipaat vain hyvää syytä epäonnistumisillesi. Keskity edes hetkeksi mahdollisuuksiin, niin voit pärjätä paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisiä on joka lähtöön. On niitä, joita elämä kohtelee todella julmasti alusta alkaen, mutta silti nousevat pohjalta ja selviytyvät olosuhteisiin nähden hienosti. Tai ei selviä, ja se on ymmärrettävää.

On niitä, joilla on kaikki menestymisen eväät annettu syntymälahjana, mutta heittävät elämänsä ränniin (kirjaimellisesti).

On ihmisiä, joilla käy käsittämätön mäihä jossain asiassa. On ihmisiä, joilla on selkeä tavoite ja eivät koskaan luovuta ennen kuin ovat saavuttaneet päämääränsä. On ihmisiä joilla pitäisi olla kaikkea mistä haaveillaan mutta lähtevät oman käden kautta.

Joku sanoi monta sivua sitten hienosti, että yksilöiden välillä erot ovat huimia, mistä lannistuu ja mistä ei. Joku nousee aina jaloilleen kävi miten kävi, ja toinen ei pysty tekemään juuri mitään toisille arkisen tuntuisia asioita. Ei pidä vertailla muita, vaan keskittyä siihen omaan polkuunsa. Mutta jos silti vertailee, on hyvä muistaa, että asiassa kuin asiassa on aina muita joilla menee sinua paremmin ja aina muita joilla menee sinua paljon huonommin. Ole kiitollinen jokaisesta hyvästä asiasta elämässäsi, koska kaiken voi menettää. Ja ole ylpeä pienimmästäkin saavutuksestasi välittämättä muiden mielipiteistä.

Taatusti jokaisella ihmisellä tulee elämässä vaikeita tapahtumia. Joillain tietysti enemmän kuin toisilla, mutten koskaan tohtisi lähteä vähättelemään muiden haasteita. Kun emme tiedä läheskään kaikkea emmekä pääse toisten pään sisään. En siis ymmärrä sitäkään, että jos jollain on ulkoiset puitteet kunnossa, niin vedetään heti johtopäätökset, ettei tämä olisi kokenut elämässä vaikeuksia tai tehnyt töitä saavutustensa eteen. No aivan varmasti on. Mietin lähipiirini menestyjiä, niin suurin osa tekee kyllä niin pirusti töitä ja uhraa elämästään paljon, etten kyllä yhtään kadehdi heitä. Tiedän, että voisin pystyä samaan, mutten usko sellaisen elämän tekevän minua onnelliseksi, joten tyydyn vähempään. Minusta ovat sillä työn paiskimisella saavutetut asiat ansainneet. Ja on osalla niin kammottavia elämänkokemuksia taustalla, että vaikea päällepäin edes uskoa.

Monessa asiassa samoilla linjoilla. Mutta suosittelen silti lukemaan ylläolevat tutkimukset aiheesta, että hyvä- ja huono-osaisuus on vahvasti periytyvää ja että hyväosainen selviytyy helpommin vastoinkäymisistä kuin huono-osainen todennäköisesti parempien resurssiensa ja verkostojen ansiosta.

-ap-

Tuo on omaa tulkintaasi ja väärinymmärrystäsi. Jos olisit lukenut ap:n kirjoituksia niin ymmärtäisit olevasi väärässä.

Hän on nöyrä ja kiitollinen kun on selvinnyt, ja ymmärtää fiksuna ihmisenä että hänellä on ollut onnea. Että äläpä jaksa siellä!

-eri

Minä olen kokenut monia vastoinkäymisiä ja aina ponnistanut ylös omin voimin. Uskon, että mun aseeni ovat usko itseeni ja positiivisuus.

Niissä, jotka eivät pärjää yhtä hyvin olen nähnyt seuraavia juttuja

esim tuttava: En vain saa it-alan työtä, enkä jaksa enää yrittää. Minä: voitaisko katsoa sun cv läpi. Kun saan cv:n käsiini, niin jestas. Tyyppi on kirjoittanut siihen nimikkeen ja ajan kun oli töissä. Ei kertonut sanallakaan, mitä oli tehnyt. Kun tarjouduin auttamaan tekemään cv:stä sellaisen, jolla saa töitä, hän kieltäytyi avusta. Kun cv:n pitää hänen mukaansa mahtua yhdelle sivulle. Mun oma vaatii 3 sivua. Mutta sillä on irronnut monta työpaikkaa.

Olen itse myös palkannut ihmisiä töihin. Sorry, et pääse edes haastatteluun, jos cv ei kerro mitä osaat ja ellet osaa kirjoittaa hyvää hakemusta, hakijoita on paljon.

Kun olet päässyt sinne haastatteluun, mieti valmiiksi, miksi firma palkkaisi sinut. Esimerkkinä haastattelussa ihminen joka kertoi haluavansa päästä toiseen firmaan töihin ja käyttäisi tarjoomamme koulutusta reittinä sinne.

Mun kokemus on, että osa luovuttaa ihan liian aikaisin. Osa ei yksinkertaisesti osaa hakea töitä. Ja osa ei todellakaan ota tarjottua apua vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Selviytyjä kirjoitti:

Mä olen varmaan niitä joilla se empatia ei riitä.  Mulla ei aina ole ollut helppoa. Löytyy ADHD ja asperger, kiusattiin koulussa, isä oli alkoholisti, teininä olin huonossa suhteessa jossa mut henkisesti lytättiin, sitten päädyinkin suhteeseen missä lyttätiin myös fyysisesti, huumet tuli kuvioihin ja kaikesta siitä mitä mulle tehtiin tuli PTSD.  Pääsin irti huumeista, valmistuin koulusta ja menin töihin. Kärsin järkyttävistä uni ongelmista ja pelkäsin nukkumista, liikuntakyky meni, en pystynyt kävelemään eikä edes haarukka pysynyt kädessä. Juoksutettiin eri lääkäreillä ja söin kipulääkkeitä. Sain tehdä onneksi töitä etänä ja jalat saatiin kuntoutettua ja nykyään pystyn kävellä jo pari kilometriä ja koko ajan enemmän. Kärsin kuitenkin jatkuvista hermokivuista jotka pysyvät hallinassa liikunalla ja fysioterapialla. Myös tietty kipuun  suhtautuminen piti opetella. Kipulääkkeistä pääsin eroon vuoden vaihteessa.

Käyn silti töissä, mulla on oma asunto ja oon todella onnellinen mun elämästä. Oon käynyt niin lähellä kuolemaa että jokainen päivä tuntuu uskomattomalta lahjalta. Oppi arvostamaan ihan pieniäkin asioita kun menetti kaiken.

Ainoa mitä en ole pystynyt parantamaan on luottamusta muihin ihmisiin, niin paljon näin sitä kaikkea pahaa mihin toinen ihminen pystyy ja usein olin se vastaanottava osapuoli. Monet näistä jotka syrjäytyvät ovat ihan järkyttävässä negatiivisessa ajatus loopissa eikä heillä tunnu enää olevan uskoa siihen että asiat voisi olla paremmin tai ehkä enemmänkin siihen että he pystyisivät muuttamaan omaa elämäänsä. He ovat uhreja, itse koen olevani selviytyjä. 

On mulle päin naamaakin sanottu etten voi ymmärtää, koska mun elämä on aina ollut niin helppoa. Ihmiseltä jolla oli jonkin lainen käsitys mitä mulle on tehty tai ehkä hän tarkoitti että mulle on ollut helppoa selvitä asioista ja vastoin käymisistä.  

Mun elämässä auttoi se että mä halusin elää ja uskoin että on mun elämä voisi olla parempaa, sekä tietty se usko siihen että tämä on mun ainoa elämä ja ainoa mahdollisuus. Siinä vaiheessa kun lopetin muiden syyttämisen mun tilanteesta ja hyväksyin että mä pystyn vaikuttamaan omaan elämääni niin hyvässä kuin huonossa rupesi elämä rullaamaan.

Näiden tarinoiden takia jaksoin jotenkin lukea ketjun. Tsemppiä sinulle!

T. ei enää sinisilmäinen

Minua taas nämä vahvistivat siitä, että me kaikki kovia kokeneet emme ymmärrä tarpeeksi toisia. Se sai mut surulliseksi, että osa ylentää itsensä jotenkin paremmaksi kuin se, joka ei siitä masennuksesta nouse. Vaikka itse olen noussut, en katso ketään alaspäin tai oleta, että kaikki pystyy samaan.

-ap

Mulla on sellainen teoria tästä, että tämä liittyy jotenkin itsetuntoon ja elämänarvoihin, siihen mille pohjalle ihminen identiteettinsä ja sen "kuka minä tässä oikein olen" ajatelmansa rakentaa.

Sinä eroat noista ylimielisesti toisia nenänvarttaan pitkin katsojista siten, että rakennat minuutesi ja oman arvontunteesi arvojesi pohjalle. Ne ovat jotain sellaista pysyvämpää sorttia, joita sinulta ei voi ottaa pois.

Ne voivat olla rehellisyyden, totuuden tavoittelua, empatia, nöyryys ja vaikka omalle itselleen parhaana rakastavana ystävänä oleminen.

Noilla toisilla, jotka ovat (tosi vaikeist oloista) itsekin rämpineet ylös päin, puuttuu tuo mitä sinulla on.

He vastaavat kysymykseen "kuka minä olen?" seuraavasti: "no en semmoinen luuseri mitä ne jotka ovat pohjalla, olen sitkeämpi ja yritteliäämpi"

Se ei olekaan niin kestävää ja kuin tuo sinun tapasi.

Heidän täytyy pitääkseen yllä tuota identiteettiään, jatkuvasti korottaa itseään niihin kuviteltuihin heikompiin nähden. Se vaati työtä. Se identiteetti ei kestä nähdä vääränlaisia mielipiteitä ja sitä, että maassa makaava ei  saisi käyttääkään trampoliinilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AP, miksi ponnistelusta pitäisi palkita?

Kylmä totuus on se, että meitä muita ei kiinnosta sinun ponnistelut. Miksi pitäisi kiinnostaa?

Ei meitä kiinnosta. Meillä on vähän nk. muitakin asioita mielen päällä. Katsos kun AP koko universumi ei pyöri sinun ja kaltaistesi ympärillä.

Kasva nyt hyvä ihminen aikuiseksi, pääset paljon helpommalla itsekin. Ei maailma toimi niin, että ihminen voi vain ilmoittaa "jo yrittäneensä parhaansa", ja sen takia ansaitsee nyt kaiken hyvän vastineeksi yrityksestään. Eikä sen pidä toimia noin. Yrittämistä ei palkita, lopputulos palkitaan.

Minä myös vähän ihmettelen tätä jatkuvaa julistusta että ”olen ponnistellut”. Newsflash: kaikki ponnistelee, muutenhan kaikki makaisi kotona sohvalla. Se että sinä olet siinä asemassa kuin olet on sekoitus sattumaa ja omia valintoja. Elämän on hyvin sattumanvaraista. Tämän ymmärtää jokainen. Mitä oikein haet tällä keskustelulla? Sääliä? Empatiaa? Oikeutusta? Mille?

Olen havainnut milleniaaleissa juuri tällaista asennetta; minun pitäisi saada sellainen elämä kuin haluan ja on epäreilua jos en saa. Ihan sama kuin ne joululahjankinuamiset ja ketjut tällä köyhien kesälomista. Että olisi muka joku universaali oikeus samaan materiaan ja menestykseen kuin niillä jotka sen oikesti ovat hankkineet. Ei ole, jos et sitä oikeasti ole hankkinut.

Kyllä mulle on ihan kristallinkirkas käsitys se, että itse pitää asiat saavuttaa ja ansaita. Jos ei pysty niin sitten pitää TYYTYÄ siihen mitä on. Jos naapurilla on Tesla, minä en aloita ketjua siitä miksi minulla ei ole, pitäisi olla, ei ole reilua jne. Vaan mietin, jos siis ihan oikeasti sellaisen haluaisin, miten pääsen siihen tilanteeseen. Jos ei ole mahdollista, hyväksyn sen ja ajelen vanhalla autollani. Ilman mitään katkeruutta. Kun ei aseta epärealistisia tavoitteita ei tarvitse sitten katkeroitua. Kaikkein vähiten miettiä mitä muut ajattelevat ja anella jotain reaktioita nyt siihen että minä elän niin tai näin.

Minä en ole taas milleniaaleissa ja nuoremmissa ihmisissä huomannut tuota mistä puhut. Hyvin harvan ihmisen tiedän olevan tuollainen, ja he ovat ihan 1 tai 2 tapausta.

Ovat boomereita ja hauskaa kyllä yksityisyrittäjiä.

Ihan sellaisia absurdin katkeria, negatiivisia ja kateellisia ihmisiä. Kukaan ei halua heidän kanssaan olla, ja eivät ole väleissä kehenkään.

Tuo mistä kirjoitit, ei kyllä mielestäni liittynyt tähän ketjuun edes kunnolla. Hyvin löyhästi.

Vierailija kirjoitti:

Muistan, kuinka mua varoitettiin työnarkomaniasta ja perfektionismista, kun paahdoin päivittäin jossain. Mä olin itsetuhoinen, viiltelin, haukuin itseäni epäonnistuneeksi ja laiskaksi, seisoin kaiteen reunalla ja mietin, että mä en ansaitse elää. Mulle oli kaikista pahinta, että joku pitää mua laiskana. Sen takia mua tuo "epäonnistujaksi" haukkuminen ottaa tunteisiin, koska oon meinannut ottaa hengen itseltäni sen takia. Ihme mut pelasti siitä ja pieni kipinä elämään.

-ap

Uskon että tuntuu pahalta. Itselläni ihan samanlainen tausta, ja kun jälkeen päin miettii omaa itseään nuorempana, niin raadoin ja ruoskin itseäni varmasti enemmän kuin 10 keskivertoa ihmistä yhteensä.

Terapiassa on olen ymmärtänyt miksi olin noin ankara ja julma itselleni. Kun menin terapiaan minäkin (kuten moni muukin) sanoi sen, "ihan normaali ja hyvä lapsuus oli".

No muuten kyllä olikin, kun oli katto, ruokaa, vaatteet. Puuttui vain se että olisin ollut omana itsenä, pienenä viattomana lapsena, arvokas ja riittävä ihminen, jolla on tunteet. Ja ne saisivat ihan olla olemassakin.

Opin kuvittelemaan että saan sitten joskus olla olemassa, kun vaan raadan äärettömästi. Eihän sitä päivää tullut.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen kokenut monia vastoinkäymisiä ja aina ponnistanut ylös omin voimin. Uskon, että mun aseeni ovat usko itseeni ja positiivisuus.

Niissä, jotka eivät pärjää yhtä hyvin olen nähnyt seuraavia juttuja

esim tuttava: En vain saa it-alan työtä, enkä jaksa enää yrittää. Minä: voitaisko katsoa sun cv läpi. Kun saan cv:n käsiini, niin jestas. Tyyppi on kirjoittanut siihen nimikkeen ja ajan kun oli töissä. Ei kertonut sanallakaan, mitä oli tehnyt. Kun tarjouduin auttamaan tekemään cv:stä sellaisen, jolla saa töitä, hän kieltäytyi avusta. Kun cv:n pitää hänen mukaansa mahtua yhdelle sivulle. Mun oma vaatii 3 sivua. Mutta sillä on irronnut monta työpaikkaa.

Olen itse myös palkannut ihmisiä töihin. Sorry, et pääse edes haastatteluun, jos cv ei kerro mitä osaat ja ellet osaa kirjoittaa hyvää hakemusta, hakijoita on paljon.

Kun olet päässyt sinne haastatteluun, mieti valmiiksi, miksi firma palkkaisi sinut. Esimerkkinä haastattelussa ihminen joka kertoi haluavansa päästä toiseen firmaan töihin ja käyttäisi tarjoomamme koulutusta reittinä sinne.

Mun kokemus on, että osa luovuttaa ihan liian aikaisin. Osa ei yksinkertaisesti osaa hakea töitä. Ja osa ei todellakaan ota tarjottua apua vastaan.

En ole eri mieltä kuvaamistasi asioistasi, mutta en vakuuttunut itsekriittisyydestäsi vaikka sitä muilta vaadit. Oma aseesi on usko itseesi, mutta kun muut uskovat itseensä (=noudattavat omaa näkemystään ainakin ennenkuin kun ovat pureskelleet ehdotuksia), se ei olekaan plussa elleivät tee kuten ehdotit? Ehkä otat rakentavaa kritiikkiä vastaan paremmin kuin kys. henkilöt? Subjektiivinen kokemus teillä itseluottamuksessa on kuitenkin sama, uskoo että pystyy kyseiset asiat itse ratkaisemaan tai arvioimaan miltä osin muiden mielipiteitä noudattaa. Kakkoskandidaattia olisit esimerkiksi kannustanut valehtelemaan päästääkseen tavoitteeseensa. Joiltakin onnistuu paremmin kuin toisilta. Tämä kyky voi sitten taas olla miinus muissa kuvioissa jne.

Kunhan pääset jyvälle siitä, että et välttämättä halua auttaa muiden vuoksi, haluat auttaa päteäksesi ja silloin avusta kieltäytymisestä tulee sinulle ongelma. Johon vastaat muiden vähättelyllä. Koska tiedät itse paremmin. Ja tämän kaiken jälkeen kuvaat vahvuudeksesi positiivisuuden. Että sellasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muuten ihan kiinnostava keskustelu, mutta alkaa kyllä jo suorastaan v!tuttamaan, että joka toinen viesti on jotain APn kaikkitietäväistä paasausta siitä, että asiat on juuri niin kuin hän sanoo ja hän tietää totuuden kaikista parhaiten. Sitten joku tai jotkut toiset raivoavat capslock sauhuten ja vähättelevät sivukaupalla asiallisesti keskustelevien älykkyyttä. Siis ties kuinka monta viestiä muiden keskustelijoiden haukkumista tyhmäksi ja ylimieliseksi. Empatiaa ei herätetä ihmisissä tuollaisella käytöksellä, päinvastoin. Pikemminkin sivusta lukevalle tulee tunne "se, joka muita haukkuu on ite." Kuuntelisitte tekin mitä niillä toisenlaisen tarinan omaavilla on sanottavanaan. Siitä voi jopa olla hyötyä joissain tilanteissa.

Samaa mieltä. Samaa mieltä olen myös ap:n kanssa monesta asiasta, mutta vaikuttaa sille, että pohjalle jääneetkin voisivat osoittaa empatiaa jotenkin arkensa kondikseen saaneille, vaikka he toistaisivat heidän mielestään itsestäänselvyyksiä, ja pohjalta nousseet voisivat osoittaa enemmin empatiaa pohjalla jääneitä kohtaan siinä mielessä, että jokainen tarina on erilainen. Harva tässä keskustelussa on ilmoittanut luovuttavansa, mitä pidän hyvänä asiana! Välillä on hyvä kerätä voimia, niin jaksaa taas paremmin ponnistella.

Kyllä mulla riittää empatiaa heitä kohtaan. Osa ei heistä ole ehjiä, vaikka ulkoapäin näyttäisivät ns. menestyneiltä. Mua satuttaa vaan ne ylimieliset kommentit, jotka tulee alentuvasti neuvomaan niitä pohjalla olevia ja sanomaan vaikka uupuneelle, että kyllä se siitä, kun menee lenkille.

Kun on jostain syystä päätynyt sinne kuopan pohjalle, niin sieltä ylhäältä päin voi tehdä monenlaista kiusaa.

Ei sitä tarvitse kiviä ja pascaa edes heitellä sen toisen päälle, kun voi esiinytä hyvyyden enkelinä ja sädekehä kimmeltäen huudella viisaita neuvoja.

Mieluumin vaikka heittääkää ihan oikealla kivellä päähän kun, tulette huutelemaan mitään: "ota itseäs niskasta kiinni, älä luovuta, minäkin yritin ja en luovuttanut, älä makaa siellä, reipastu, eihän sitä yhden kerran jälkeen saa luovuttaa, tee edes jotain, tee jotain, makaa siellä, mutta älä kuvittele että olisit sosiaaliturvan arvoinen..niin ja osoitapa empaatia tännekin päin"

On myös väliä sillä, miten niitä neuvoja antaa. Voi kertoa oman tarinan ja mitkä tekijät sai sut selviämään. Joku voi siitä saada inspiraatiota ja löytää jonkun toivon siemenen. Jos taas asenne on se, että "no kyllä sinäkin sieltä nouset, kun vaan vaihdat asennetta, niin minäkin tein nönönöö", niin se voi lisätä syyllisyyttä ja ahdistusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kirjoitus. Olen pitkälti samaa mieltä, meitä ketä tahansa voi kohdata onnettomuus, joka johtaa siihen että elämä ei menekään ”hyvin”. Minulla on toistaiseksi mennyt elämässä kaikki hyvin ja olen pärjännyt, mutta tiedän kyllä että jos esimerkiksi minulta ja mieheltä lähtisi työt alta eikä saataisi uusia töitä, elämä voisi näyttää tosi erilaiselta. Tai jos jompikumpi meistä sairastuisi vakavasti. Ja työttömyys/sairaus voi osua ihan kenen tahansa kohdalle. Lisäksi on tuhansia muita asioita, jotka voivat syöstä elämän alamäkeen, vaikka sinänsä palikat olisivatkin kohdillaan.

Silti menestys on osin kiinni myös ihmisestä. Jotkut meistä ovat sitkeää tekoa, eivätkä vastoinkäymiset lannista heitä samalla lailla kuin joitakin. Toiset taas lannistuvat ensimmäisestäkin epäonnistumisesta. En itse tiedä mihin kastiin kuulun, toistaiseksi olen selvinnyt kaikista elämän töyssyistä mutta eteeni ei olekaan sattunut mitään erityisen pahaa.

Muuten asiallinen kirjoitus, mutta miksi tuollainen piti siihen oksentaa, kun tuskin edes on sellaista ihmistä olemassa, johon tuo kärjistys pätisi.

Vai tiedätkö jonkun muka? Todella tiedätkö ja tunnetko jonkun ihmisen joka on heti heittäytynyt makaamaan ja luovuttanut täysin? Jos luulet tuollaisia ihmisiä tuntevasi, niin luuletko oikeasti tietäväsi heidän kaikki yrittämisensä, taakkansa, vaikeutensa, voimavaransa ja kaiken TUOMITAKSESI noin?

Eri henkilö tässä kommentoi, että loukkaannuitpa pienestä...  Näköjään tästä aiheesta ei voi käydä asiallista keskustelua. Eniten minua kauhistuttaa, kuinka paljon tässä keskutelussa vihaa saavat osakseen ne pohjalta ponnistaneet, jotka ovat lähteneet ehkä joitakin ihmisiä ankeammistakin lähtökohdista (lapsena pahoinpidellyt, varattomiin ja velkaantuneisiin perheisiin syntyneet, alkoholistiperheeseen syntyneet, vakavasti pitkäaikaisesti sairastuneet, kokemus avioerosta ja työttömyydestä yllättävässä elämäntilanteessa, yksinhuoltajuus jne.), ja miten heidän onnistumisia vähätellään?!

Henkilökohtaisesti uskon, että helposti luovuttavat kuuluvat ehdottomasti vähemmistöön, ja ap on oikeassa siinä, että ihmiset, jotka leimaavat valtosan tällaisiksi ovat mielestäni kapeakatseisia tai he eivät ole joutuneet vastaavalla tavalla pohjalle. Se taas kertoo jotain ihmisestä itsestään, jos purkaa vihaa MUIHIN pohjalta ponnistaneisiin ihmisiin, jotka yrittävät tsempata muitakin ylös. Kaksinaismoralismi.

Tuo niin totta. "väärin pärjätty" ilmeisesti. Ainoa sallittu tapa taitaa olla Suomessa veikkauksen pelit, joilla saisi päästä pohjalta ylös. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kirjoitus. Olen pitkälti samaa mieltä, meitä ketä tahansa voi kohdata onnettomuus, joka johtaa siihen että elämä ei menekään ”hyvin”. Minulla on toistaiseksi mennyt elämässä kaikki hyvin ja olen pärjännyt, mutta tiedän kyllä että jos esimerkiksi minulta ja mieheltä lähtisi työt alta eikä saataisi uusia töitä, elämä voisi näyttää tosi erilaiselta. Tai jos jompikumpi meistä sairastuisi vakavasti. Ja työttömyys/sairaus voi osua ihan kenen tahansa kohdalle. Lisäksi on tuhansia muita asioita, jotka voivat syöstä elämän alamäkeen, vaikka sinänsä palikat olisivatkin kohdillaan.

Silti menestys on osin kiinni myös ihmisestä. Jotkut meistä ovat sitkeää tekoa, eivätkä vastoinkäymiset lannista heitä samalla lailla kuin joitakin. Toiset taas lannistuvat ensimmäisestäkin epäonnistumisesta. En itse tiedä mihin kastiin kuulun, toistaiseksi olen selvinnyt kaikista elämän töyssyistä mutta eteeni ei olekaan sattunut mitään erityisen pahaa.

Muuten asiallinen kirjoitus, mutta miksi tuollainen piti siihen oksentaa, kun tuskin edes on sellaista ihmistä olemassa, johon tuo kärjistys pätisi.

Vai tiedätkö jonkun muka? Todella tiedätkö ja tunnetko jonkun ihmisen joka on heti heittäytynyt makaamaan ja luovuttanut täysin? Jos luulet tuollaisia ihmisiä tuntevasi, niin luuletko oikeasti tietäväsi heidän kaikki yrittämisensä, taakkansa, vaikeutensa, voimavaransa ja kaiken TUOMITAKSESI noin?

Eri henkilö tässä kommentoi, että loukkaannuitpa pienestä...  Näköjään tästä aiheesta ei voi käydä asiallista keskustelua. Eniten minua kauhistuttaa, kuinka paljon tässä keskutelussa vihaa saavat osakseen ne pohjalta ponnistaneet, jotka ovat lähteneet ehkä joitakin ihmisiä ankeammistakin lähtökohdista (lapsena pahoinpidellyt, varattomiin ja velkaantuneisiin perheisiin syntyneet, alkoholistiperheeseen syntyneet, vakavasti pitkäaikaisesti sairastuneet, kokemus avioerosta ja työttömyydestä yllättävässä elämäntilanteessa, yksinhuoltajuus jne.), ja miten heidän onnistumisia vähätellään?!

Henkilökohtaisesti uskon, että helposti luovuttavat kuuluvat ehdottomasti vähemmistöön, ja ap on oikeassa siinä, että ihmiset, jotka leimaavat valtosan tällaisiksi ovat mielestäni kapeakatseisia tai he eivät ole joutuneet vastaavalla tavalla pohjalle. Se taas kertoo jotain ihmisestä itsestään, jos purkaa vihaa MUIHIN pohjalta ponnistaneisiin ihmisiin, jotka yrittävät tsempata muitakin ylös. Kaksinaismoralismi.

Tuo niin totta. "väärin pärjätty" ilmeisesti. Ainoa sallittu tapa taitaa olla Suomessa veikkauksen pelit, joilla saisi päästä pohjalta ylös. 

Älä höpötä ja olkiukkoile. Ei ole kukaan tuollaista väittänyt.

Ei ole siitä kyse että on väärin pärjätty, on kyse siitä, että on väärin menty siitä pärjäämisestään ei pärjänneelle jeesustelemaan.

Eli annettu ymmärtää, että ei pärjääjä ei yritä mitään ja "vain jää makaamaan".

Ole ymmärtämättä tai ymmärrä. Tätä on tässä ketjussa yritetty ennenkin selittää, mutta joillakin tuntuu olevan ihan ihmeellinen blokki otsalohkossa, niin ei se sanoma mene läpi millään.

Tulee sellainen vaikutelma että joillekin pohjalta ylös nousseille ihmisille ei ole niinkään tärkeää, että heidät nähdään pärjääjinä ja onnistuineina ihmisinä, vaan heille tuntuu olevan ihan sydämen asia se, että kunhan nyt kaikki tajuavat vain että, ne ei pärjääjät ovat heitä huonompia ihmisiä, laiskoja.

Ihan niin kuin se heidän työnsä ja taistelunsa ei olisi tunnustettua ja minkään arvoista, ilman että samalla paskannetaan alempana olevien niskaan.

Tämmöinen vaikutelma minulle tulee. Ja tiedoksenne ihan, että pohjalta minäkin olen ryöminyt ylöspäin. Omin voimin, onnen saattelemana ja apua saaden. Olen itsestäni ihan ylpeä ja avusta nöyrän kiitollinen.

Ei minulla ole tarve maassamakaavia, sairaita ja itsemurhan tehneitä tuomita, jotta oma kruununi siitä muka kirkastuisi.

Ihan naurettavaa olisi sellainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

⁸

Vierailija kirjoitti:

Minun "ponnisteluni" palkinto saattoi olla se, että jaksoin käydä vaikka luontokävelyllä ja sain siitä itselleni vähän paremman mielen. Se oli se palkinto. Mutta kun siitä ei saa statusta eikä rahaa, niin ei se kai osalle merkkaa sitä.

-ap-

Miten niin ei merkkaa sitä?

Jos kerran itse tunnet olosi onnistuneeksi, niin kelle toiselle sen pitäisi merkata yhtään mitään?

Jos taas tarkoitat "merkkaamisella" sitä, että meidän muiden pitäisi rahallisesti palkita (verorahoista) sinut siitä, että jaksoit käydä luontokävelyllä, niin olet oikeassa; meille muille sinun luontokävelysi ei merkkaa yhtikäs mitään.

Tämähän on ketjun punainen lanka. Ap ja osa muista vastaajista haluaa ja vaatimalla vaatii toisilta enpatiaa ja arvostusta.

Se ei toimi niin.

Vaadimme että päällemme ei räitä ja meitä solvata luusereiksi jotka "ekan" kerran jälkeen luovittivat ja "jäivät huvikseen makaamaan".

Emme vaadi mitään suitsutusta ja kehuja, ihan vaan riittää että lopetatte tuon kuvottavan lyttäämisen ja halveksinnan, kun ette tiedä mitä toiset on jo tehneet, kokeneet ja yrittäneet.

Miksi sinulle on niin tärkeää kiusata jo maassa makaavia ihmisiä ja olla heille pirullinen sika?

Mitä sinä saat siitä itse?

Ei kukaan totaalisen uupunut, masentunut, itsemurhanparhaalle rääkätty ja kiusattu ihminen, joka on antanut kaikki voimavaranasa ja jaksamisensa selvitäkseen edes hengissä, ALA PONNISTELEMAAN JA TAIKAISKUSTA SAA LISÄÄ VOIMAVAROJA, VAIKKA KUINKA HAUKUT JA SYYLLISTÄT!

Masentunut osaa ihan itsekin syyllistää itseään, siihen ei tarvita kenenkään mu*kun apua!

Kiusaaminen on korviesi välissä.

Voit vaatia, vaatia ja vaatia, mutta et sillä saa mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kirjoitus. Olen pitkälti samaa mieltä, meitä ketä tahansa voi kohdata onnettomuus, joka johtaa siihen että elämä ei menekään ”hyvin”. Minulla on toistaiseksi mennyt elämässä kaikki hyvin ja olen pärjännyt, mutta tiedän kyllä että jos esimerkiksi minulta ja mieheltä lähtisi työt alta eikä saataisi uusia töitä, elämä voisi näyttää tosi erilaiselta. Tai jos jompikumpi meistä sairastuisi vakavasti. Ja työttömyys/sairaus voi osua ihan kenen tahansa kohdalle. Lisäksi on tuhansia muita asioita, jotka voivat syöstä elämän alamäkeen, vaikka sinänsä palikat olisivatkin kohdillaan.

Silti menestys on osin kiinni myös ihmisestä. Jotkut meistä ovat sitkeää tekoa, eivätkä vastoinkäymiset lannista heitä samalla lailla kuin joitakin. Toiset taas lannistuvat ensimmäisestäkin epäonnistumisesta. En itse tiedä mihin kastiin kuulun, toistaiseksi olen selvinnyt kaikista elämän töyssyistä mutta eteeni ei olekaan sattunut mitään erityisen pahaa.

Muuten asiallinen kirjoitus, mutta miksi tuollainen piti siihen oksentaa, kun tuskin edes on sellaista ihmistä olemassa, johon tuo kärjistys pätisi.

Vai tiedätkö jonkun muka? Todella tiedätkö ja tunnetko jonkun ihmisen joka on heti heittäytynyt makaamaan ja luovuttanut täysin? Jos luulet tuollaisia ihmisiä tuntevasi, niin luuletko oikeasti tietäväsi heidän kaikki yrittämisensä, taakkansa, vaikeutensa, voimavaransa ja kaiken TUOMITAKSESI noin?

Eri henkilö tässä kommentoi, että loukkaannuitpa pienestä...  Näköjään tästä aiheesta ei voi käydä asiallista keskustelua. Eniten minua kauhistuttaa, kuinka paljon tässä keskutelussa vihaa saavat osakseen ne pohjalta ponnistaneet, jotka ovat lähteneet ehkä joitakin ihmisiä ankeammistakin lähtökohdista (lapsena pahoinpidellyt, varattomiin ja velkaantuneisiin perheisiin syntyneet, alkoholistiperheeseen syntyneet, vakavasti pitkäaikaisesti sairastuneet, kokemus avioerosta ja työttömyydestä yllättävässä elämäntilanteessa, yksinhuoltajuus jne.), ja miten heidän onnistumisia vähätellään?!

Henkilökohtaisesti uskon, että helposti luovuttavat kuuluvat ehdottomasti vähemmistöön, ja ap on oikeassa siinä, että ihmiset, jotka leimaavat valtosan tällaisiksi ovat mielestäni kapeakatseisia tai he eivät ole joutuneet vastaavalla tavalla pohjalle. Se taas kertoo jotain ihmisestä itsestään, jos purkaa vihaa MUIHIN pohjalta ponnistaneisiin ihmisiin, jotka yrittävät tsempata muitakin ylös. Kaksinaismoralismi.

Tuo niin totta. "väärin pärjätty" ilmeisesti. Ainoa sallittu tapa taitaa olla Suomessa veikkauksen pelit, joilla saisi päästä pohjalta ylös. 

Älä höpötä ja olkiukkoile. Ei ole kukaan tuollaista väittänyt.

Ei ole siitä kyse että on väärin pärjätty, on kyse siitä, että on väärin menty siitä pärjäämisestään ei pärjänneelle jeesustelemaan.

Eli annettu ymmärtää, että ei pärjääjä ei yritä mitään ja "vain jää makaamaan".

Ole ymmärtämättä tai ymmärrä. Tätä on tässä ketjussa yritetty ennenkin selittää, mutta joillakin tuntuu olevan ihan ihmeellinen blokki otsalohkossa, niin ei se sanoma mene läpi millään.

Joo tätä on yritetty vääntää ja vääntää täällä. On oikeasti todella hienoa (ilman mitään sarkasmin tai ironian sävyä siis tässä), että joku nousee sieltä pimeydestä ja kykenee elämään mielekästä arkea. Se on oikeasti mahtavaa, koska siellä pimeydessä on todella raskasta. Kyse on siitä, että osa näistä ihmisistä sitten kuvittelee, että se on kaikille mahdollista ja asenteesta vaan kiinni. Ja siitä, MITEN nämä ihmiset lähtevät TOISIA neuvomaan ja pätemään. Voi kertoa oman tarinansa ja niitä tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet omaan asemaansa. Ei kuitenkaan pidä olettaa, että ne tekijät, jotka auttoi sut sieltä ylös, ei ehkä päde siihen toiseen. Tai hän voi saada sieltä jotain toivon kipinää. Annan nyt esimerkin.

"Hei mäkin sairastin masennusta aikoinaan ja siihen johti syyt x ja x. Hyvän terapeutin, liikunnan ja lemmikin avulla masennusoireet alkoivat helpottaa ja nyt voin paremmin ja olen päässyt takaisin työelämään. Olen kiitollinen, että masennus jäi taakse ja siinä oli mukana sekä omaa halua parantua että onnea. Minulle olisi voinut käydä pahemminkin ja yritän pitää huolta itsestäni, ettei se uusiutuisi. Kokeile vaikka käydä eläinterapiassa, se auttoi mua!"

TAI

"No kuule kyllä minäkin oon siellä pohjalla ollut eikä oo ollut helppoa, mutta silti minä sieltä nousin enkä jäänyt sohvalle märisemään kuten moni muu. Omasta asenteesta se on vaan kiinni, lähtee vähän ulos, niin kyllä se siitä helpottaa. Älä makaa siellä sängyssä, vaan tee jotain itse ja muuta asennettasi"

Ymmärrätte varmaan tämän eron näissä kahdessa? Kukaan ei sano, että on väärin nousta sieltä, vaan on väärin sen jälkeen päteä ja polkea alas niitä, jotka ei samaan kykene syystä tai toisesta. Masennuksesta paranemiseen vaikuttaa myös oma halu ja motivaatio parantua, mutta myös onni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kirjoitus. Olen pitkälti samaa mieltä, meitä ketä tahansa voi kohdata onnettomuus, joka johtaa siihen että elämä ei menekään ”hyvin”. Minulla on toistaiseksi mennyt elämässä kaikki hyvin ja olen pärjännyt, mutta tiedän kyllä että jos esimerkiksi minulta ja mieheltä lähtisi työt alta eikä saataisi uusia töitä, elämä voisi näyttää tosi erilaiselta. Tai jos jompikumpi meistä sairastuisi vakavasti. Ja työttömyys/sairaus voi osua ihan kenen tahansa kohdalle. Lisäksi on tuhansia muita asioita, jotka voivat syöstä elämän alamäkeen, vaikka sinänsä palikat olisivatkin kohdillaan.

Silti menestys on osin kiinni myös ihmisestä. Jotkut meistä ovat sitkeää tekoa, eivätkä vastoinkäymiset lannista heitä samalla lailla kuin joitakin. Toiset taas lannistuvat ensimmäisestäkin epäonnistumisesta. En itse tiedä mihin kastiin kuulun, toistaiseksi olen selvinnyt kaikista elämän töyssyistä mutta eteeni ei olekaan sattunut mitään erityisen pahaa.

Muuten asiallinen kirjoitus, mutta miksi tuollainen piti siihen oksentaa, kun tuskin edes on sellaista ihmistä olemassa, johon tuo kärjistys pätisi.

Vai tiedätkö jonkun muka? Todella tiedätkö ja tunnetko jonkun ihmisen joka on heti heittäytynyt makaamaan ja luovuttanut täysin? Jos luulet tuollaisia ihmisiä tuntevasi, niin luuletko oikeasti tietäväsi heidän kaikki yrittämisensä, taakkansa, vaikeutensa, voimavaransa ja kaiken TUOMITAKSESI noin?

Eri henkilö tässä kommentoi, että loukkaannuitpa pienestä...  Näköjään tästä aiheesta ei voi käydä asiallista keskustelua. Eniten minua kauhistuttaa, kuinka paljon tässä keskutelussa vihaa saavat osakseen ne pohjalta ponnistaneet, jotka ovat lähteneet ehkä joitakin ihmisiä ankeammistakin lähtökohdista (lapsena pahoinpidellyt, varattomiin ja velkaantuneisiin perheisiin syntyneet, alkoholistiperheeseen syntyneet, vakavasti pitkäaikaisesti sairastuneet, kokemus avioerosta ja työttömyydestä yllättävässä elämäntilanteessa, yksinhuoltajuus jne.), ja miten heidän onnistumisia vähätellään?!

Henkilökohtaisesti uskon, että helposti luovuttavat kuuluvat ehdottomasti vähemmistöön, ja ap on oikeassa siinä, että ihmiset, jotka leimaavat valtosan tällaisiksi ovat mielestäni kapeakatseisia tai he eivät ole joutuneet vastaavalla tavalla pohjalle. Se taas kertoo jotain ihmisestä itsestään, jos purkaa vihaa MUIHIN pohjalta ponnistaneisiin ihmisiin, jotka yrittävät tsempata muitakin ylös. Kaksinaismoralismi.

Tuo niin totta. "väärin pärjätty" ilmeisesti. Ainoa sallittu tapa taitaa olla Suomessa veikkauksen pelit, joilla saisi päästä pohjalta ylös. 

Älä höpötä ja olkiukkoile. Ei ole kukaan tuollaista väittänyt.

Ei ole siitä kyse että on väärin pärjätty, on kyse siitä, että on väärin menty siitä pärjäämisestään ei pärjänneelle jeesustelemaan.

Eli annettu ymmärtää, että ei pärjääjä ei yritä mitään ja "vain jää makaamaan".

Ole ymmärtämättä tai ymmärrä. Tätä on tässä ketjussa yritetty ennenkin selittää, mutta joillakin tuntuu olevan ihan ihmeellinen blokki otsalohkossa, niin ei se sanoma mene läpi millään.

Joo tätä on yritetty vääntää ja vääntää täällä. On oikeasti todella hienoa (ilman mitään sarkasmin tai ironian sävyä siis tässä), että joku nousee sieltä pimeydestä ja kykenee elämään mielekästä arkea. Se on oikeasti mahtavaa, koska siellä pimeydessä on todella raskasta. Kyse on siitä, että osa näistä ihmisistä sitten kuvittelee, että se on kaikille mahdollista ja asenteesta vaan kiinni. Ja siitä, MITEN nämä ihmiset lähtevät TOISIA neuvomaan ja pätemään. Voi kertoa oman tarinansa ja niitä tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet omaan asemaansa. Ei kuitenkaan pidä olettaa, että ne tekijät, jotka auttoi sut sieltä ylös, ei ehkä päde siihen toiseen. Tai hän voi saada sieltä jotain toivon kipinää. Annan nyt esimerkin.

"Hei mäkin sairastin masennusta aikoinaan ja siihen johti syyt x ja x. Hyvän terapeutin, liikunnan ja lemmikin avulla masennusoireet alkoivat helpottaa ja nyt voin paremmin ja olen päässyt takaisin työelämään. Olen kiitollinen, että masennus jäi taakse ja siinä oli mukana sekä omaa halua parantua että onnea. Minulle olisi voinut käydä pahemminkin ja yritän pitää huolta itsestäni, ettei se uusiutuisi. Kokeile vaikka käydä eläinterapiassa, se auttoi mua!"

TAI

"No kuule kyllä minäkin oon siellä pohjalla ollut eikä oo ollut helppoa, mutta silti minä sieltä nousin enkä jäänyt sohvalle märisemään kuten moni muu. Omasta asenteesta se on vaan kiinni, lähtee vähän ulos, niin kyllä se siitä helpottaa. Älä makaa siellä sängyssä, vaan tee jotain itse ja muuta asennettasi"

Ymmärrätte varmaan tämän eron näissä kahdessa? Kukaan ei sano, että on väärin nousta sieltä, vaan on väärin sen jälkeen päteä ja polkea alas niitä, jotka ei samaan kykene syystä tai toisesta. Masennuksesta paranemiseen vaikuttaa myös oma halu ja motivaatio parantua, mutta myös onni.

Hyvin olet ymmärtänyt ketjun koko pointin.

Kaikki eivät koskaan tule tuota tajuamaan.

Lisäisin vielä sen verran tästä asian tiimoilta, että tätä pärjäämis ja selviytymis asiaa voisi lähestyä myös toisenlaisen vertauskuvan avulla, kuin vain sen kuoppassa makaamisen/sieltä korkeusloikan tai kiipeämisen tekemisen kautta.

Mitä jos miettisi elämää vaikka tasapainoiluna pöydän päällä. Jos kuvittelisi että tavallaan kuin suplautailisimme omien pöytiemme päällä elämän virrassa eteenpäin.

Toisen eteen sattuu enemmän esteitä, toisten eteen nousee miltei seinä, toisilla on ihanan sujuva virta edessään koko ajan, mutta se pöytä!

Siinä on jalat. Vaikka yksi jalka menisi poikki, ei hätää. Muut jalat ovat vielä tallella ja tasapaino pysyy.

Tässä on se mitä omanonnenseppäuskovainen ei ehkä välttämättä ymmärrä.

Kun sulta on katkeaa ne kaikki jalat kerralla.

Pöydän jalat on: terveys, taloudellinen turva, turvalliset ja voimaa antavat läheiset, työ, mielenterveys, yhteiskunnan tuki, joku ihminen joka kannustaa eikä tuomitse, ja sellaiset jutut.

Helppo on mennä kertomaan toiselle mikä sankari olikaan kun yksi jalka pöydästä meni paskaksi.

Entä kun useampi menee? Luuseriko sitten on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

⁸

Vierailija kirjoitti:

Minun "ponnisteluni" palkinto saattoi olla se, että jaksoin käydä vaikka luontokävelyllä ja sain siitä itselleni vähän paremman mielen. Se oli se palkinto. Mutta kun siitä ei saa statusta eikä rahaa, niin ei se kai osalle merkkaa sitä.

-ap-

Miten niin ei merkkaa sitä?

Jos kerran itse tunnet olosi onnistuneeksi, niin kelle toiselle sen pitäisi merkata yhtään mitään?

Jos taas tarkoitat "merkkaamisella" sitä, että meidän muiden pitäisi rahallisesti palkita (verorahoista) sinut siitä, että jaksoit käydä luontokävelyllä, niin olet oikeassa; meille muille sinun luontokävelysi ei merkkaa yhtikäs mitään.

Tämähän on ketjun punainen lanka. Ap ja osa muista vastaajista haluaa ja vaatimalla vaatii toisilta enpatiaa ja arvostusta.

Se ei toimi niin.

Vaadimme että päällemme ei räitä ja meitä solvata luusereiksi jotka "ekan" kerran jälkeen luovittivat ja "jäivät huvikseen makaamaan".

Emme vaadi mitään suitsutusta ja kehuja, ihan vaan riittää että lopetatte tuon kuvottavan lyttäämisen ja halveksinnan, kun ette tiedä mitä toiset on jo tehneet, kokeneet ja yrittäneet.

Miksi sinulle on niin tärkeää kiusata jo maassa makaavia ihmisiä ja olla heille pirullinen sika?

Mitä sinä saat siitä itse?

Ei kukaan totaalisen uupunut, masentunut, itsemurhanparhaalle rääkätty ja kiusattu ihminen, joka on antanut kaikki voimavaranasa ja jaksamisensa selvitäkseen edes hengissä, ALA PONNISTELEMAAN JA TAIKAISKUSTA SAA LISÄÄ VOIMAVAROJA, VAIKKA KUINKA HAUKUT JA SYYLLISTÄT!

Masentunut osaa ihan itsekin syyllistää itseään, siihen ei tarvita kenenkään mu*kun apua!

Kiusaaminen on korviesi välissä.

Voit vaatia, vaatia ja vaatia, mutta et sillä saa mitään.

Viestissä vaadittiin ettei päälle räitä.

Se oli sinulle mahdoton vaatimus, joten selvä on.

Tiedämme sinusta ihmisenä kaiken oleellisen. Eli et kovin kunnioitettava ihminen ole.

Vierailija kirjoitti:

"En siis ymmärrä sitäkään, että jos jollain on ulkoiset puitteet kunnossa, niin vedetään heti johtopäätökset, ettei tämä olisi kokenut elämässä vaikeuksia tai tehnyt töitä saavutustensa eteen."

Mun mielestä taas elintasosairaudet kuten sairaalloinen ylipaino, anoreksia, ortoreksia, bulimia, persoonallisuushäiriöt(ei siis mielisairaudet) ja kaikki missä ihminen omalla pelleilyllään aiheuttaa "vaikeutensa" eivät ole samalla viivalla yksinhuoltajaksi joutumisen, sairastelun, vammautumisen, sotaorpouden jne kanssa. 

ELi kyllä, hänestä jolla on ulkoiset puitteet kunnossa, ja siksi keksii itselleen ongelmia, voidaan vetää johtopäätöstä suuntaan jos toiseenkin. Vrt. se kynnen katkeaminen juuri ennen miljoonahäitä vs. sodan jaloista paennut äiti, jonka suvusta ei selvinnyt edes 3kk ikäinen vauvansa.

Eli sinäkin teit juuri tuon johtopäätöksen että "no ei mitään oikeita ongelmia". Täälläkin MONTA esimerkkiä juuri noista että elämä potkinut ihan kunnolla päähän ja silti menestytty. Yksikin listasi todella pitkän listan näitä "oikeita vaikeuksia" ja oli menestynyt. No heti tuli tähänkin vastaukseksi vähättelyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olin koulussa kiltti ahkera ja lahjakas. Opettajat kehuivat, sanoivat että minusta tulee vaikka mitä. Kotonakin kehuttiin. Kaikilta meni ohi että minua syrjittiin ja kiusattiin koko peruskoulun ja lukion ajan. Kotona aloin oireilla jo aika pahasti mutta minua ei osattu auttaa. Lukion suoritin silti loistavasti ja pääsin heti yliopistoon. Sain parhaat pisteet pääsykokeesta.

Siitä kun muutti omilleen ja olisi pitänyt olla reipas ja oma-aloitteinen, ei tullutkaan mitään. Kun sun on 12 vuotta annettu ymmärtää että et kelpaa joukkoon, on vaikea mennä pää pystyssä uusiin tilanteisiin vieraiden ihmisten keskelle ja näyttää että pärjäät. Identiteetti on muokkautunut siihen, että olet ulkopuolinen, olet uhri, kaikki vihaavat sinua. Aloin saada paniikkikohtauksia ja menetin yöuneni. En kyennyt menemään luennoille. Oli pakko lopettaa yliopisto-opinnot parin vuoden jälkeen.

Varsinaisesti olen ollut vain vähän työttömänä. Olen ollut ulkomailla mm. etelän lomakohteissa töissä, olen tehnyt osa-aikatöitä ja saanut soviteltua päivärahaa, opiskellut aikuiskoulutuksena kaksi ammattia, ollut kotona äitiyspäivärahalla. Ulkomailla työskentely, vaatimattomat työt, opiskelu ja perhe-elämä saivat itsetuntoni nousemaan niin, että olen kyennyt olemaan jo vuosia ammattia vastaavassa työssä ja olen elämääni kohtuullisen tyytyväinen.

Olen silti katkera kiusaamisesta ja siitä, että kiusaamisen vuoksi romahdin kun minulla oli tilaisuus opiskella unelma-alaani yliopistossa. Minulle olisi voinut käydä huonomminkin, ja rehellisesti sanottuna, kiusaajat olisivat minulle sen velkaa että elättäisivät minua verorahoillaan. Minusta kuitenkin tuli veronmaksaja ja voisin vaikka antaa omat verorahani suoraan kiusaamisen uhreille.

Suomessa todellakin vallitsee kiusaamisen, kulttuuri ja, se näkyy tällä palstallakin. Ja te vanhemmat täällä (onko täällä edes perheellisiä?) voisitte mennä itseenne ja miettiä, kasvatatteko itse kiusaajia. Kiusaamalla syrjäytetään lahjakkaita ihmisiä joilla olisi paljon annettavaa yhteiskunnalle. Miettikää paljonko se maksaa. Kiusatun ei pitäisi joutua taistelemaan vuosia että saa itsensä korjattua. Teidän vastuullane on olla hyviä ihmisiä ja kasvattaa lapsistannekin sellaisia, etteivät he riko toisia.

Niin se on ihan järkyttävää kun ihmistä joka on kiusattu maassa makaavaksi mytyksi, potkitaan vielä lisää; mene töihin, ota itseäs niskasta, maksa veroja, älä ole elätti, tässä potku, tuossa toinen.

Kiusaajia taputellaan päähän ja ei heidän aiheuttamaa taloudellista vahinkoa huomioida ollenkaan. Ei kiusaajia vaadita korvaamaan aiheuttamaansa taloudellista vahinkoa.

Se toisten syrjintä, hakkaaminen, tavaroiden tuhoaminen, solvaaminen, nolaaminen, pilkkaaminen ja vainoaminen tulee oikeasti kalliiksi. Yksi sairaaksi kiusattu maksaa sellasen miljoonan.

Ihmiset potkivat sitä sairasta, joka haluaisi jo tap*aa itsenä, mutta kiusaajia ei kukaan ole vaatimassa tilille.

V*TTU MIKÄ MAA TÄMÄ SUOMI ON!!!

Ne kiusaajat sentään tekevät osansa yhteiskunnan eteen, eivät ole joutilaina kuten kiusatut, jotka valitettavan useasti uhriutuvat, vaikka pääsisivät ahdingosta eroon tekemällä itse asioiden eteen jotain

Kaikki on ihan itsestä kiinni

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kirjoitus. Olen pitkälti samaa mieltä, meitä ketä tahansa voi kohdata onnettomuus, joka johtaa siihen että elämä ei menekään ”hyvin”. Minulla on toistaiseksi mennyt elämässä kaikki hyvin ja olen pärjännyt, mutta tiedän kyllä että jos esimerkiksi minulta ja mieheltä lähtisi työt alta eikä saataisi uusia töitä, elämä voisi näyttää tosi erilaiselta. Tai jos jompikumpi meistä sairastuisi vakavasti. Ja työttömyys/sairaus voi osua ihan kenen tahansa kohdalle. Lisäksi on tuhansia muita asioita, jotka voivat syöstä elämän alamäkeen, vaikka sinänsä palikat olisivatkin kohdillaan.

Silti menestys on osin kiinni myös ihmisestä. Jotkut meistä ovat sitkeää tekoa, eivätkä vastoinkäymiset lannista heitä samalla lailla kuin joitakin. Toiset taas lannistuvat ensimmäisestäkin epäonnistumisesta. En itse tiedä mihin kastiin kuulun, toistaiseksi olen selvinnyt kaikista elämän töyssyistä mutta eteeni ei olekaan sattunut mitään erityisen pahaa.

Muuten asiallinen kirjoitus, mutta miksi tuollainen piti siihen oksentaa, kun tuskin edes on sellaista ihmistä olemassa, johon tuo kärjistys pätisi.

Vai tiedätkö jonkun muka? Todella tiedätkö ja tunnetko jonkun ihmisen joka on heti heittäytynyt makaamaan ja luovuttanut täysin? Jos luulet tuollaisia ihmisiä tuntevasi, niin luuletko oikeasti tietäväsi heidän kaikki yrittämisensä, taakkansa, vaikeutensa, voimavaransa ja kaiken TUOMITAKSESI noin?

Eri henkilö tässä kommentoi, että loukkaannuitpa pienestä...  Näköjään tästä aiheesta ei voi käydä asiallista keskustelua. Eniten minua kauhistuttaa, kuinka paljon tässä keskutelussa vihaa saavat osakseen ne pohjalta ponnistaneet, jotka ovat lähteneet ehkä joitakin ihmisiä ankeammistakin lähtökohdista (lapsena pahoinpidellyt, varattomiin ja velkaantuneisiin perheisiin syntyneet, alkoholistiperheeseen syntyneet, vakavasti pitkäaikaisesti sairastuneet, kokemus avioerosta ja työttömyydestä yllättävässä elämäntilanteessa, yksinhuoltajuus jne.), ja miten heidän onnistumisia vähätellään?!

Henkilökohtaisesti uskon, että helposti luovuttavat kuuluvat ehdottomasti vähemmistöön, ja ap on oikeassa siinä, että ihmiset, jotka leimaavat valtosan tällaisiksi ovat mielestäni kapeakatseisia tai he eivät ole joutuneet vastaavalla tavalla pohjalle. Se taas kertoo jotain ihmisestä itsestään, jos purkaa vihaa MUIHIN pohjalta ponnistaneisiin ihmisiin, jotka yrittävät tsempata muitakin ylös. Kaksinaismoralismi.

Tuo niin totta. "väärin pärjätty" ilmeisesti. Ainoa sallittu tapa taitaa olla Suomessa veikkauksen pelit, joilla saisi päästä pohjalta ylös. 

Älä höpötä ja olkiukkoile. Ei ole kukaan tuollaista väittänyt.

Ei ole siitä kyse että on väärin pärjätty, on kyse siitä, että on väärin menty siitä pärjäämisestään ei pärjänneelle jeesustelemaan.

Eli annettu ymmärtää, että ei pärjääjä ei yritä mitään ja "vain jää makaamaan".

Ole ymmärtämättä tai ymmärrä. Tätä on tässä ketjussa yritetty ennenkin selittää, mutta joillakin tuntuu olevan ihan ihmeellinen blokki otsalohkossa, niin ei se sanoma mene läpi millään.

Joo tätä on yritetty vääntää ja vääntää täällä. On oikeasti todella hienoa (ilman mitään sarkasmin tai ironian sävyä siis tässä), että joku nousee sieltä pimeydestä ja kykenee elämään mielekästä arkea. Se on oikeasti mahtavaa, koska siellä pimeydessä on todella raskasta. Kyse on siitä, että osa näistä ihmisistä sitten kuvittelee, että se on kaikille mahdollista ja asenteesta vaan kiinni. Ja siitä, MITEN nämä ihmiset lähtevät TOISIA neuvomaan ja pätemään. Voi kertoa oman tarinansa ja niitä tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet omaan asemaansa. Ei kuitenkaan pidä olettaa, että ne tekijät, jotka auttoi sut sieltä ylös, ei ehkä päde siihen toiseen. Tai hän voi saada sieltä jotain toivon kipinää. Annan nyt esimerkin.

"Hei mäkin sairastin masennusta aikoinaan ja siihen johti syyt x ja x. Hyvän terapeutin, liikunnan ja lemmikin avulla masennusoireet alkoivat helpottaa ja nyt voin paremmin ja olen päässyt takaisin työelämään. Olen kiitollinen, että masennus jäi taakse ja siinä oli mukana sekä omaa halua parantua että onnea. Minulle olisi voinut käydä pahemminkin ja yritän pitää huolta itsestäni, ettei se uusiutuisi. Kokeile vaikka käydä eläinterapiassa, se auttoi mua!"

TAI

"No kuule kyllä minäkin oon siellä pohjalla ollut eikä oo ollut helppoa, mutta silti minä sieltä nousin enkä jäänyt sohvalle märisemään kuten moni muu. Omasta asenteesta se on vaan kiinni, lähtee vähän ulos, niin kyllä se siitä helpottaa. Älä makaa siellä sängyssä, vaan tee jotain itse ja muuta asennettasi"

Ymmärrätte varmaan tämän eron näissä kahdessa? Kukaan ei sano, että on väärin nousta sieltä, vaan on väärin sen jälkeen päteä ja polkea alas niitä, jotka ei samaan kykene syystä tai toisesta. Masennuksesta paranemiseen vaikuttaa myös oma halu ja motivaatio parantua, mutta myös onni.

Hyvin olet ymmärtänyt ketjun koko pointin.

Kaikki eivät koskaan tule tuota tajuamaan.

Lisäisin vielä sen verran tästä asian tiimoilta, että tätä pärjäämis ja selviytymis asiaa voisi lähestyä myös toisenlaisen vertauskuvan avulla, kuin vain sen kuoppassa makaamisen/sieltä korkeusloikan tai kiipeämisen tekemisen kautta.

Mitä jos miettisi elämää vaikka tasapainoiluna pöydän päällä. Jos kuvittelisi että tavallaan kuin suplautailisimme omien pöytiemme päällä elämän virrassa eteenpäin.

Toisen eteen sattuu enemmän esteitä, toisten eteen nousee miltei seinä, toisilla on ihanan sujuva virta edessään koko ajan, mutta se pöytä!

Siinä on jalat. Vaikka yksi jalka menisi poikki, ei hätää. Muut jalat ovat vielä tallella ja tasapaino pysyy.

Tässä on se mitä omanonnenseppäuskovainen ei ehkä välttämättä ymmärrä.

Kun sulta on katkeaa ne kaikki jalat kerralla.

Pöydän jalat on: terveys, taloudellinen turva, turvalliset ja voimaa antavat läheiset, työ, mielenterveys, yhteiskunnan tuki, joku ihminen joka kannustaa eikä tuomitse, ja sellaiset jutut.

Helppo on mennä kertomaan toiselle mikä sankari olikaan kun yksi jalka pöydästä meni paskaksi.

Entä kun useampi menee? Luuseriko sitten on?

Jos kaikki jalat katkeaa kerralla, silloinkin voi ihan hyvin itse omalla työllään rakentaa uudet jalat, päästä uudelleen ylös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kirjoitus. Olen pitkälti samaa mieltä, meitä ketä tahansa voi kohdata onnettomuus, joka johtaa siihen että elämä ei menekään ”hyvin”. Minulla on toistaiseksi mennyt elämässä kaikki hyvin ja olen pärjännyt, mutta tiedän kyllä että jos esimerkiksi minulta ja mieheltä lähtisi työt alta eikä saataisi uusia töitä, elämä voisi näyttää tosi erilaiselta. Tai jos jompikumpi meistä sairastuisi vakavasti. Ja työttömyys/sairaus voi osua ihan kenen tahansa kohdalle. Lisäksi on tuhansia muita asioita, jotka voivat syöstä elämän alamäkeen, vaikka sinänsä palikat olisivatkin kohdillaan.

Silti menestys on osin kiinni myös ihmisestä. Jotkut meistä ovat sitkeää tekoa, eivätkä vastoinkäymiset lannista heitä samalla lailla kuin joitakin. Toiset taas lannistuvat ensimmäisestäkin epäonnistumisesta. En itse tiedä mihin kastiin kuulun, toistaiseksi olen selvinnyt kaikista elämän töyssyistä mutta eteeni ei olekaan sattunut mitään erityisen pahaa.

Muuten asiallinen kirjoitus, mutta miksi tuollainen piti siihen oksentaa, kun tuskin edes on sellaista ihmistä olemassa, johon tuo kärjistys pätisi.

Vai tiedätkö jonkun muka? Todella tiedätkö ja tunnetko jonkun ihmisen joka on heti heittäytynyt makaamaan ja luovuttanut täysin? Jos luulet tuollaisia ihmisiä tuntevasi, niin luuletko oikeasti tietäväsi heidän kaikki yrittämisensä, taakkansa, vaikeutensa, voimavaransa ja kaiken TUOMITAKSESI noin?

Eri henkilö tässä kommentoi, että loukkaannuitpa pienestä...  Näköjään tästä aiheesta ei voi käydä asiallista keskustelua. Eniten minua kauhistuttaa, kuinka paljon tässä keskutelussa vihaa saavat osakseen ne pohjalta ponnistaneet, jotka ovat lähteneet ehkä joitakin ihmisiä ankeammistakin lähtökohdista (lapsena pahoinpidellyt, varattomiin ja velkaantuneisiin perheisiin syntyneet, alkoholistiperheeseen syntyneet, vakavasti pitkäaikaisesti sairastuneet, kokemus avioerosta ja työttömyydestä yllättävässä elämäntilanteessa, yksinhuoltajuus jne.), ja miten heidän onnistumisia vähätellään?!

Henkilökohtaisesti uskon, että helposti luovuttavat kuuluvat ehdottomasti vähemmistöön, ja ap on oikeassa siinä, että ihmiset, jotka leimaavat valtosan tällaisiksi ovat mielestäni kapeakatseisia tai he eivät ole joutuneet vastaavalla tavalla pohjalle. Se taas kertoo jotain ihmisestä itsestään, jos purkaa vihaa MUIHIN pohjalta ponnistaneisiin ihmisiin, jotka yrittävät tsempata muitakin ylös. Kaksinaismoralismi.

Tuo niin totta. "väärin pärjätty" ilmeisesti. Ainoa sallittu tapa taitaa olla Suomessa veikkauksen pelit, joilla saisi päästä pohjalta ylös. 

Älä höpötä ja olkiukkoile. Ei ole kukaan tuollaista väittänyt.

Ei ole siitä kyse että on väärin pärjätty, on kyse siitä, että on väärin menty siitä pärjäämisestään ei pärjänneelle jeesustelemaan.

Eli annettu ymmärtää, että ei pärjääjä ei yritä mitään ja "vain jää makaamaan".

Ole ymmärtämättä tai ymmärrä. Tätä on tässä ketjussa yritetty ennenkin selittää, mutta joillakin tuntuu olevan ihan ihmeellinen blokki otsalohkossa, niin ei se sanoma mene läpi millään.

Joo tätä on yritetty vääntää ja vääntää täällä. On oikeasti todella hienoa (ilman mitään sarkasmin tai ironian sävyä siis tässä), että joku nousee sieltä pimeydestä ja kykenee elämään mielekästä arkea. Se on oikeasti mahtavaa, koska siellä pimeydessä on todella raskasta. Kyse on siitä, että osa näistä ihmisistä sitten kuvittelee, että se on kaikille mahdollista ja asenteesta vaan kiinni. Ja siitä, MITEN nämä ihmiset lähtevät TOISIA neuvomaan ja pätemään. Voi kertoa oman tarinansa ja niitä tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet omaan asemaansa. Ei kuitenkaan pidä olettaa, että ne tekijät, jotka auttoi sut sieltä ylös, ei ehkä päde siihen toiseen. Tai hän voi saada sieltä jotain toivon kipinää. Annan nyt esimerkin.

"Hei mäkin sairastin masennusta aikoinaan ja siihen johti syyt x ja x. Hyvän terapeutin, liikunnan ja lemmikin avulla masennusoireet alkoivat helpottaa ja nyt voin paremmin ja olen päässyt takaisin työelämään. Olen kiitollinen, että masennus jäi taakse ja siinä oli mukana sekä omaa halua parantua että onnea. Minulle olisi voinut käydä pahemminkin ja yritän pitää huolta itsestäni, ettei se uusiutuisi. Kokeile vaikka käydä eläinterapiassa, se auttoi mua!"

TAI

"No kuule kyllä minäkin oon siellä pohjalla ollut eikä oo ollut helppoa, mutta silti minä sieltä nousin enkä jäänyt sohvalle märisemään kuten moni muu. Omasta asenteesta se on vaan kiinni, lähtee vähän ulos, niin kyllä se siitä helpottaa. Älä makaa siellä sängyssä, vaan tee jotain itse ja muuta asennettasi"

Ymmärrätte varmaan tämän eron näissä kahdessa? Kukaan ei sano, että on väärin nousta sieltä, vaan on väärin sen jälkeen päteä ja polkea alas niitä, jotka ei samaan kykene syystä tai toisesta. Masennuksesta paranemiseen vaikuttaa myös oma halu ja motivaatio parantua, mutta myös onni.

Hyvin olet ymmärtänyt ketjun koko pointin.

Kaikki eivät koskaan tule tuota tajuamaan.

Lisäisin vielä sen verran tästä asian tiimoilta, että tätä pärjäämis ja selviytymis asiaa voisi lähestyä myös toisenlaisen vertauskuvan avulla, kuin vain sen kuoppassa makaamisen/sieltä korkeusloikan tai kiipeämisen tekemisen kautta.

Mitä jos miettisi elämää vaikka tasapainoiluna pöydän päällä. Jos kuvittelisi että tavallaan kuin suplautailisimme omien pöytiemme päällä elämän virrassa eteenpäin.

Toisen eteen sattuu enemmän esteitä, toisten eteen nousee miltei seinä, toisilla on ihanan sujuva virta edessään koko ajan, mutta se pöytä!

Siinä on jalat. Vaikka yksi jalka menisi poikki, ei hätää. Muut jalat ovat vielä tallella ja tasapaino pysyy.

Tässä on se mitä omanonnenseppäuskovainen ei ehkä välttämättä ymmärrä.

Kun sulta on katkeaa ne kaikki jalat kerralla.

Pöydän jalat on: terveys, taloudellinen turva, turvalliset ja voimaa antavat läheiset, työ, mielenterveys, yhteiskunnan tuki, joku ihminen joka kannustaa eikä tuomitse, ja sellaiset jutut.

Helppo on mennä kertomaan toiselle mikä sankari olikaan kun yksi jalka pöydästä meni paskaksi.

Entä kun useampi menee? Luuseriko sitten on?

Jos kaikki jalat katkeaa kerralla, silloinkin voi ihan hyvin itse omalla työllään rakentaa uudet jalat, päästä uudelleen ylös.

Mutta siinä menee luonnollisesti enemmän aikaa. Selviytymisessä tai pärjäämiskeskustelyissa ei oteta useinkaan aikaa jatkumona huomioon. Milloin "tulee" luuseriksi? Mikä on se ikä tai aikamääre, josta ei ole paluuta ja leimautuu? Kuinka paljon saa käyttää aikaa asioiden selvittämiseen? Jos haasteita on paljon, toki menee pidempi aika helposti päästä niiden yli.

Jollekin taas saattaa esim. sairaus tai ero tulla myöhemmin elämässä. Onko sitten epäonnistunut jos ei ole eläkeikään mennessä ratkennut? Olemme jatkuvasti matkalla ja muutoksessa, harva asia pysyy samanlaisena koko elämää. Kaikille tulee nousuja ja laskuja, eri pituisia, eri aikaan. Nyt tuntuu siltä kun jollakin melko lyhyellä poikkileikkauksella pyrittäisiin määrittämään ihmisen koko elämä. On melko turhaa vertailla tässä ja nyt yksyhteen, kun myöhemmin asiat voivat olla päälaellaan tai roolit vaihtuneet (tämäkin nähty). Kuka meistä tietää mitä tapahtuukaan?