"Kaikki on itsestä kiinni. Kun minäkin pärjäsin, muidenkin pitää pärjätä" -ihmiset, tässä vähän pohdittavaa

Vierailija kirjoitti:

Otetaan tapaus A. Hän tulee varakkaasta helsinkiläisestä perheestä. Isä on yrittäjä on mukana monissa järjestöissä, lautakunnissa, klubeissa jne. Äiti on akateemisesta suvusta, suvussa on lakimiehiä, pankin alan virkamiehiä, poliitikkoja yms. On ns. vanhaa sukua.

A saa ylioppilaslajaksi säästetyt lapsilisät, osakkeita ja uuden auton. Muunmuassa. Kun hän menee yliopistoon saa myös omistukseensa asunnon.

A menee töihin isän yritykseen. Myöhemmin pääsee siihen osakkaaksi. Jne.jne.

Tapaus B on tuntemattoman ja köyhän suvun vesa Mikko Virtanen Pohjois-Savosta.

Kummallekkohan on annettu paremmat eväät menestyä taloudellisesti elämässään.

No, elämähän on valintoja ja se on vain itsestä kiinni..

"On annettu" - kuka ne lähtökohdat antaa?

Jospa ei kukaan, ja ne onkin vain hyväksyttävä? Eteen- ja ylöspäin.

Vierailija kirjoitti:

No, olen päihde- ja huumeasiakkaita hoitamassa työssäni ja siinä näkee laidasta laitaan ihmiskohtaloita. Eipä elämä ole niin säännönmukaista tai mustavalkoista niin kuin tässä keskustelussa tuodaan esiin. On tragedioita ja suosta nousemista ja loppupeleissä ihminen itse tekee sen muutoksen elämässään, vaikka kuinka yrittäisi auttaa, niin toista ei voi pakottaa. Muutos lähtee itsestä, vaikka se ei alapeukkujen perusteella ole suosittua sanoa tässä keskustelussa.

Toki lapsuuden olot ja elämäntraumat vaikuttavat ja vaikeuttavat elämää merkittävästi, mutta ei pidä kieltämän etteikö itse voisi myös ohjata elämänsä suuntaa edes hitusen. Esim terve ravinto ja liikkuminen vähentävät todennäköisyyttä sairastua vakavasti, toki se ei poista vaikka syövän mahdollisuutta. Mutta parempi se kai kuin syödä itsensä hengiltä ajatellen että syöpä voi kuitenkin tulla teki mitä teki.

Tietänette sanonnan, hyväksy asiat joita et voi muuttaa, ja muuta sellaiset asiat, joita pystyt ja haluat muuttaa. Siinä ihmisellä lähinnä on ainoa mahdollisuus vaikuttaa elämäänsä. Yksilökohtaiset erot tulevat esiin etenkin siinä onko kykyä nousta jaloilleen ja yrittää uudelleen loputtomiin vai ei ja miten reagoi elämän takaiskuihin. Jos vähän saa elämästä kiinni niin hyvinvointikin tuppaa kumuloitumaan,mutta kaikki voi lähteä yhdeltä seisomalta, jos oma pääkoppa ja tunnehallinta ei ole kunnossa.

Aamen, t. mielenterveyspuolella työskennellyt.

Joillekin näköjään tekee oikeasti kipeää myöntää noita tutkimuksia ja se, ettei ihan kaikki ole omissa käsissä.... Olisi kiinnostavaa nähdä noita kumoavia tutkimuksia. Siis muuta kuin anonyymia "munkin tuttu" -huutelua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, olen päihde- ja huumeasiakkaita hoitamassa työssäni ja siinä näkee laidasta laitaan ihmiskohtaloita. Eipä elämä ole niin säännönmukaista tai mustavalkoista niin kuin tässä keskustelussa tuodaan esiin. On tragedioita ja suosta nousemista ja loppupeleissä ihminen itse tekee sen muutoksen elämässään, vaikka kuinka yrittäisi auttaa, niin toista ei voi pakottaa. Muutos lähtee itsestä, vaikka se ei alapeukkujen perusteella ole suosittua sanoa tässä keskustelussa.

Toki lapsuuden olot ja elämäntraumat vaikuttavat ja vaikeuttavat elämää merkittävästi, mutta ei pidä kieltämän etteikö itse voisi myös ohjata elämänsä suuntaa edes hitusen. Esim terve ravinto ja liikkuminen vähentävät todennäköisyyttä sairastua vakavasti, toki se ei poista vaikka syövän mahdollisuutta. Mutta parempi se kai kuin syödä itsensä hengiltä ajatellen että syöpä voi kuitenkin tulla teki mitä teki.

Tietänette sanonnan, hyväksy asiat joita et voi muuttaa, ja muuta sellaiset asiat, joita pystyt ja haluat muuttaa. Siinä ihmisellä lähinnä on ainoa mahdollisuus vaikuttaa elämäänsä. Yksilökohtaiset erot tulevat esiin etenkin siinä onko kykyä nousta jaloilleen ja yrittää uudelleen loputtomiin vai ei ja miten reagoi elämän takaiskuihin. Jos vähän saa elämästä kiinni niin hyvinvointikin tuppaa kumuloitumaan,mutta kaikki voi lähteä yhdeltä seisomalta, jos oma pääkoppa ja tunnehallinta ei ole kunnossa.

No jos puhutaan niin yksinkertaisesta asiasta kuin huumeista irtaantumisesta, näin voi olla. Mutta menestyneen yrityksen pyörittäminen, rikastuminen ja verkostoituminen onkin sitten asia erikseen.

Anteeksi mitä? Huumeista irtaantuminen on pikkujuttu, mutta taloudellinen menestys on kaikki kaikessa? Onko tämä keskustelu siis pohjimmiltaan kateutta toisten rahoja kohtaan? Siltä alkaa vaikuttaa. Pikkasen hukassa nyt realiteetit.

Selviytyjä kirjoitti:

Mä olen varmaan niitä joilla se empatia ei riitä.  Mulla ei aina ole ollut helppoa. Löytyy ADHD ja asperger, kiusattiin koulussa, isä oli alkoholisti, teininä olin huonossa suhteessa jossa mut henkisesti lytättiin, sitten päädyinkin suhteeseen missä lyttätiin myös fyysisesti, huumet tuli kuvioihin ja kaikesta siitä mitä mulle tehtiin tuli PTSD.  Pääsin irti huumeista, valmistuin koulusta ja menin töihin. Kärsin järkyttävistä uni ongelmista ja pelkäsin nukkumista, liikuntakyky meni, en pystynyt kävelemään eikä edes haarukka pysynyt kädessä. Juoksutettiin eri lääkäreillä ja söin kipulääkkeitä. Sain tehdä onneksi töitä etänä ja jalat saatiin kuntoutettua ja nykyään pystyn kävellä jo pari kilometriä ja koko ajan enemmän. Kärsin kuitenkin jatkuvista hermokivuista jotka pysyvät hallinassa liikunalla ja fysioterapialla. Myös tietty kipuun  suhtautuminen piti opetella. Kipulääkkeistä pääsin eroon vuoden vaihteessa.

Käyn silti töissä, mulla on oma asunto ja oon todella onnellinen mun elämästä. Oon käynyt niin lähellä kuolemaa että jokainen päivä tuntuu uskomattomalta lahjalta. Oppi arvostamaan ihan pieniäkin asioita kun menetti kaiken.

Ainoa mitä en ole pystynyt parantamaan on luottamusta muihin ihmisiin, niin paljon näin sitä kaikkea pahaa mihin toinen ihminen pystyy ja usein olin se vastaanottava osapuoli. Monet näistä jotka syrjäytyvät ovat ihan järkyttävässä negatiivisessa ajatus loopissa eikä heillä tunnu enää olevan uskoa siihen että asiat voisi olla paremmin tai ehkä enemmänkin siihen että he pystyisivät muuttamaan omaa elämäänsä. He ovat uhreja, itse koen olevani selviytyjä. 

On mulle päin naamaakin sanottu etten voi ymmärtää, koska mun elämä on aina ollut niin helppoa. Ihmiseltä jolla oli jonkin lainen käsitys mitä mulle on tehty tai ehkä hän tarkoitti että mulle on ollut helppoa selvitä asioista ja vastoin käymisistä.  

Mun elämässä auttoi se että mä halusin elää ja uskoin että on mun elämä voisi olla parempaa, sekä tietty se usko siihen että tämä on mun ainoa elämä ja ainoa mahdollisuus. Siinä vaiheessa kun lopetin muiden syyttämisen mun tilanteesta ja hyväksyin että mä pystyn vaikuttamaan omaan elämääni niin hyvässä kuin huonossa rupesi elämä rullaamaan.

Näiden tarinoiden takia jaksoin jotenkin lukea ketjun. Tsemppiä sinulle!

T. ei enää sinisilmäinen

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä että kaipaat vain hyvää syytä epäonnistumisillesi. Keskity edes hetkeksi mahdollisuuksiin, niin voit pärjätä paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisiä on joka lähtöön. On niitä, joita elämä kohtelee todella julmasti alusta alkaen, mutta silti nousevat pohjalta ja selviytyvät olosuhteisiin nähden hienosti. Tai ei selviä, ja se on ymmärrettävää.

On niitä, joilla on kaikki menestymisen eväät annettu syntymälahjana, mutta heittävät elämänsä ränniin (kirjaimellisesti).

On ihmisiä, joilla käy käsittämätön mäihä jossain asiassa. On ihmisiä, joilla on selkeä tavoite ja eivät koskaan luovuta ennen kuin ovat saavuttaneet päämääränsä. On ihmisiä joilla pitäisi olla kaikkea mistä haaveillaan mutta lähtevät oman käden kautta.

Joku sanoi monta sivua sitten hienosti, että yksilöiden välillä erot ovat huimia, mistä lannistuu ja mistä ei. Joku nousee aina jaloilleen kävi miten kävi, ja toinen ei pysty tekemään juuri mitään toisille arkisen tuntuisia asioita. Ei pidä vertailla muita, vaan keskittyä siihen omaan polkuunsa. Mutta jos silti vertailee, on hyvä muistaa, että asiassa kuin asiassa on aina muita joilla menee sinua paremmin ja aina muita joilla menee sinua paljon huonommin. Ole kiitollinen jokaisesta hyvästä asiasta elämässäsi, koska kaiken voi menettää. Ja ole ylpeä pienimmästäkin saavutuksestasi välittämättä muiden mielipiteistä.

Taatusti jokaisella ihmisellä tulee elämässä vaikeita tapahtumia. Joillain tietysti enemmän kuin toisilla, mutten koskaan tohtisi lähteä vähättelemään muiden haasteita. Kun emme tiedä läheskään kaikkea emmekä pääse toisten pään sisään. En siis ymmärrä sitäkään, että jos jollain on ulkoiset puitteet kunnossa, niin vedetään heti johtopäätökset, ettei tämä olisi kokenut elämässä vaikeuksia tai tehnyt töitä saavutustensa eteen. No aivan varmasti on. Mietin lähipiirini menestyjiä, niin suurin osa tekee kyllä niin pirusti töitä ja uhraa elämästään paljon, etten kyllä yhtään kadehdi heitä. Tiedän, että voisin pystyä samaan, mutten usko sellaisen elämän tekevän minua onnelliseksi, joten tyydyn vähempään. Minusta ovat sillä työn paiskimisella saavutetut asiat ansainneet. Ja on osalla niin kammottavia elämänkokemuksia taustalla, että vaikea päällepäin edes uskoa.

Monessa asiassa samoilla linjoilla. Mutta suosittelen silti lukemaan ylläolevat tutkimukset aiheesta, että hyvä- ja huono-osaisuus on vahvasti periytyvää ja että hyväosainen selviytyy helpommin vastoinkäymisistä kuin huono-osainen todennäköisesti parempien resurssiensa ja verkostojen ansiosta.

-ap-

Mua kyllä vähän silti jäi vaivaamaan tämä kommentti. Kun sinä et ole nähnyt, mistä suosta olen noussut, miten olen ruoskinut itseäni ja miten olen päässyt tähän, missä nyt olen. Ja haukut minua epäonnistuneeksi, kun yritän ymmärtää niitä toisia tutkimusten ja muiden asioiden kautta, jotka on siellä kadulla tai syrjäytyneenä tai miten lähellä sitä itse olim? En suostu olemaan epäonnistunut p*skojen kokemusten ja pohjalla olemisen takia, minä haluan nähdä mahiksia ja yrittää ja olen päässyt etrenpäin. Tekeekö se musta paremman ihmisen kuin se, joka ei tähän kykene? Ei mun mielestä.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Selviytyjä kirjoitti:

Mä olen varmaan niitä joilla se empatia ei riitä.  Mulla ei aina ole ollut helppoa. Löytyy ADHD ja asperger, kiusattiin koulussa, isä oli alkoholisti, teininä olin huonossa suhteessa jossa mut henkisesti lytättiin, sitten päädyinkin suhteeseen missä lyttätiin myös fyysisesti, huumet tuli kuvioihin ja kaikesta siitä mitä mulle tehtiin tuli PTSD.  Pääsin irti huumeista, valmistuin koulusta ja menin töihin. Kärsin järkyttävistä uni ongelmista ja pelkäsin nukkumista, liikuntakyky meni, en pystynyt kävelemään eikä edes haarukka pysynyt kädessä. Juoksutettiin eri lääkäreillä ja söin kipulääkkeitä. Sain tehdä onneksi töitä etänä ja jalat saatiin kuntoutettua ja nykyään pystyn kävellä jo pari kilometriä ja koko ajan enemmän. Kärsin kuitenkin jatkuvista hermokivuista jotka pysyvät hallinassa liikunalla ja fysioterapialla. Myös tietty kipuun  suhtautuminen piti opetella. Kipulääkkeistä pääsin eroon vuoden vaihteessa.

Käyn silti töissä, mulla on oma asunto ja oon todella onnellinen mun elämästä. Oon käynyt niin lähellä kuolemaa että jokainen päivä tuntuu uskomattomalta lahjalta. Oppi arvostamaan ihan pieniäkin asioita kun menetti kaiken.

Ainoa mitä en ole pystynyt parantamaan on luottamusta muihin ihmisiin, niin paljon näin sitä kaikkea pahaa mihin toinen ihminen pystyy ja usein olin se vastaanottava osapuoli. Monet näistä jotka syrjäytyvät ovat ihan järkyttävässä negatiivisessa ajatus loopissa eikä heillä tunnu enää olevan uskoa siihen että asiat voisi olla paremmin tai ehkä enemmänkin siihen että he pystyisivät muuttamaan omaa elämäänsä. He ovat uhreja, itse koen olevani selviytyjä. 

On mulle päin naamaakin sanottu etten voi ymmärtää, koska mun elämä on aina ollut niin helppoa. Ihmiseltä jolla oli jonkin lainen käsitys mitä mulle on tehty tai ehkä hän tarkoitti että mulle on ollut helppoa selvitä asioista ja vastoin käymisistä.  

Mun elämässä auttoi se että mä halusin elää ja uskoin että on mun elämä voisi olla parempaa, sekä tietty se usko siihen että tämä on mun ainoa elämä ja ainoa mahdollisuus. Siinä vaiheessa kun lopetin muiden syyttämisen mun tilanteesta ja hyväksyin että mä pystyn vaikuttamaan omaan elämääni niin hyvässä kuin huonossa rupesi elämä rullaamaan.

Näiden tarinoiden takia jaksoin jotenkin lukea ketjun. Tsemppiä sinulle!

T. ei enää sinisilmäinen

Minua taas nämä vahvistivat siitä, että me kaikki kovia kokeneet emme ymmärrä tarpeeksi toisia. Se sai mut surulliseksi, että osa ylentää itsensä jotenkin paremmaksi kuin se, joka ei siitä masennuksesta nouse. Vaikka itse olen noussut, en katso ketään alaspäin tai oleta, että kaikki pystyy samaan.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten sitten ne "menestyneet" ihmiset jotka ovat olleet empaattisia elämän päähän potkineita kohtaan, mutta saavat vaan heiltä vastavuoroisesti v*ttuilua ja vähättelyä? Monet lääkärit ovat olleet uransa alussa empaattisia ja innokkaita, mutta mitä enemmän tulee negatiivisia ihmiskontakteja potilaiden tai yksityishenkilöiden osalta, sitä kyynisemmäksi ja "ylimielisemmäksi" muuttuu ja hakeutuu niiden seuraan joiden seurassa ei ole paha olla. Esimerkiksi yhdessä harrastajapiirissä lääkäri joutui maksamaan yhden tilan käytöstä enemmän kuin muut, asia selvisi vasta jälkikäteen. Miten pysyä kaikkia kohtaan empaattisena kun ne muut ovat jatkuvasti heittämässä kiviä niskaan ja vetämässä alaspäin?

Eikös tämä ole juuri sitä "uhriutumista ja valittamista", mistä täälläkin on puhuttu? Muuta asennettasi positiivisemmaksi ja älä välitä niistä kommenteista, niin kyllä se siitä. Voit vain itse vaikuttaa, miten annat niiden kommenttien vaikuttaa ja miten et. Älä uhriudu niistä, pää vaan pystyyn.

Siis samalla tavalla kuin niille "päähän potkituille" on täällä sanottu? Vai eikö se toimi noin päin? Että ihminen vaan valitsee itse, että suhtautuminen muuttuu kyynisemmäksi tai se vaikuttaa omaan mielenterveytee , kun jatkuvasti tulee p*skaa niskaan?

 -Kaikilla- ihmisillä on asioita mistä voisi uhriutua. Miten aloittajan esittämä ongelma on ratkaistavissa? Siten että ihmiset osoittaisivat enemmän empatiaa? Menee ihan kaikkiin suuntiin empatiat vastavuoroisesti. Jos aloittaja ei koe saavansa empatiaa "menestyneeltä" ihmiseltä, muttei näe että tämä "menestynyt" ihminen voisi tarvita itsekin sitä enemmän osakseen niin en tiedä kuka sen ymmärtämisen aloittaa ensiksi. 

Aina kannattaa aloittaa itsestään. Voi toimia myös katalysaattorina. Itse olen huomannut, luonnollisesti empaattisena, että se tulee takaisin, vaikkei sitä sen vuoksi tee. Hirveän moni asia on ensinnäkin helpompi itselle, kun ei suostu ottamaan toisten tarjoamia negatiivisia tunteita itselleen. Tämä tarkoittaa tietysti niiden hankalien tunteiden käsittelemistä, mutta estää tehokkaasti niiden eteenpäin välittämistä. Mutta ne menettävät tehoaan samalla.

Toiseksi, usein jopa yllättävästi muut lähtevät seuraamaan esimerkkiä, kun antaa muille sen turvallisen tilan jota itsekin toivoo muilta. Ihankuin hankalammankin ihmisen päässä syttyisi joku lamppu, että tämähän tuntuu kivemmalta. Kaikilla ei, mutta he taas ovat aika aseettomia tasapainoista ihmistä vastaan, joka ei otakaan heidän ikäviä tunteita kannettavakseen kuten olisivat toivoneet tai odottaneet. Eivät saavuta tavoitettaan, joten olen huomannut, että menettävät mielenkiinnon nopeasti ja itse voi keskittyä yhteistyökykyisempiin ihmisiin.

Ainoastaan surettaa, että ylimieliset kenkkuilijat ovat lopulta henkisesti aika yksin, vaikka kulissia riittäisi. Kokoajan on tavallaan (itse keksitty) uhka päällä, jota pitää kompensoida, oli keinona sitten omaehtoisuus, ylpeys tai kylmyys. Heillä on paljon, mutta silti ilmeisesti pelottaa, että joku vie sen tai se ei olekaan niin arvokasta kuin itse haluaisi ajatella. Mitä sitten jää, kun ei voi sanoa olevansa edes mukava ihminen?

Ihan kaikkien ihmisten ymmärtämistä helpottaa, kun ajattelee kaikkien sisällä olevan se lapsi, joka kyselee: olenhan arvokas ja rakastettu, olenhan kuitenkin? :) Joillakin se on vaan pyritty piilottamaan paremmin kuin toisilla.

Vierailija kirjoitti:

Muuten ihan kiinnostava keskustelu, mutta alkaa kyllä jo suorastaan v!tuttamaan, että joka toinen viesti on jotain APn kaikkitietäväistä paasausta siitä, että asiat on juuri niin kuin hän sanoo ja hän tietää totuuden kaikista parhaiten. Sitten joku tai jotkut toiset raivoavat capslock sauhuten ja vähättelevät sivukaupalla asiallisesti keskustelevien älykkyyttä. Siis ties kuinka monta viestiä muiden keskustelijoiden haukkumista tyhmäksi ja ylimieliseksi. Empatiaa ei herätetä ihmisissä tuollaisella käytöksellä, päinvastoin. Pikemminkin sivusta lukevalle tulee tunne "se, joka muita haukkuu on ite." Kuuntelisitte tekin mitä niillä toisenlaisen tarinan omaavilla on sanottavanaan. Siitä voi jopa olla hyötyä joissain tilanteissa.

Samaa mieltä. Samaa mieltä olen myös ap:n kanssa monesta asiasta, mutta vaikuttaa sille, että pohjalle jääneetkin voisivat osoittaa empatiaa jotenkin arkensa kondikseen saaneille, vaikka he toistaisivat heidän mielestään itsestäänselvyyksiä, ja pohjalta nousseet voisivat osoittaa enemmin empatiaa pohjalla jääneitä kohtaan siinä mielessä, että jokainen tarina on erilainen. Harva tässä keskustelussa on ilmoittanut luovuttavansa, mitä pidän hyvänä asiana! Välillä on hyvä kerätä voimia, niin jaksaa taas paremmin ponnistella.

Mitä muut ihmiset tai valtio voi tehdä syntyvän lapsen puolesta jos vanhemmaksi täysin sopimaton henkilö päättää lisääntyä? Kuinka monen muun pitää tukea jos joku päättää synnyttää vaikeavammaisen lapsen joka ei koskaan tule pärjäämään omillaan? Ihmiset syntyvät tänne skaalalla vihannes-kulta-astiasto perseessä ja täydellistä tasa-arvoa ei koskaan ole. Parhaiten pärjää kun selvittää omat korttinsa ja pelaa ne viisaasti, vertaamatta muihin. Jos on ruokaa, vaatteet, katto pään päällä ja muut perustarpeet taattuna vaikka ei ole yhteiskunnan tuottava jäsen, tietää elävänsä hyvinvointivaltiossa. Joissain maissa naisena ei ole muuta tarjolla kuin itsensä/lastensa myyminen että saa päivän leivän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin vain viimeiset kommentit enkä jaksa vääntää tiettyjä asioita enää rautalangasta kymmenen kerran jälkeen.

Mutta sanon nyt sen, että mä tarkoitin aloituksellani siis ihan todellisia vastoinkäymisiä. Isoja traumoja (väkivalta kiusaaminen, onnettomuudet, traumaattinen menetys), sairaudet (niin fyysiset kuin henkiset), vaikea lapsuus (alkoholismia, narkkarivanhemmat, väkivaltaa, hyväksikäyttöä, kodittomuus.....), odottamattomat tapahtumat (hometalo, yt-neuvottelut töissä, lama, konkurssi....), läheisen menetykset yms.

väkivalta, check, paha koulukiusaaminen check, onnettomuudet (vammautuminen) check, vaikea lapsuus (alkoholismia perheessä) check,  odottamattomat tapahtuman (yt neuvottelut check*14, potkut ytden takian check 1 kerran, lama check *2, konkurssi, osittain check yrityksen lopetin taloudellisesti kannattamattomana (laman johdosta) läheisen menetykset, check.

 

Silti olen päässyt 5% rikkaimpien joukkoon, nimenomaan omalla kovalla työllä.  Ja tämä nousu köyhimmästä 10% rikkaimpaan 5% EI ole tapahtunut yhdessä yössä, eikä todellakaan helpolla.

Jos tarkoitat 5 % rikkaalla Suomen top 5 % rikkainta niin sitä ei kyllä saavuteta köyhimmästä näin rikkaaksi pelkällä perusduunarin työllä ja palkalla. Tai vaatii ainakin kumppanin jakamaan kuluja, ehkä maksamaan enimmän osankin niistä. Että omat rahat jäävät suurimmaksi osaksi säästöön.

Väitetty mitä väitetty, mutta noin suureen rikastumiseen tarvitaan joko hyvää tuuria, joku isompi onnenkantamoinen, varakas puoliso tai perintö, ihan mitä tahansa mikä mielellään jätetään näissä ryysyistä rikkauksiin-jutuissa kertomatta.

Monella muullakin täällä. Joko ei kertakaikkiaan sitä tajuta tai ei haluta tajuta.

Miten niin tarvitaan? Kotitalouksien nettovarallisuus tuossa luokassa on pienimmillään 699 527.  Jos on ollut töissä 30 vuotta tarkoittaa se tasaisella tahdilla noin 23 300 euron varallisuuden kerryttämistä vuodessa. Kun ottaa pääoman tuototkin huomioon niin ei tuollainen noin 2000 euron varallisuuden kerryttäminen kuukausittain ole kovinkaan iso ponnistus per kotitalous.  Varsinkin jos on sijoittanut, eikä makuuttanut tilillä, niin kyllä siihen ihan toimihenkilöpalkoilla pystyy.  Ja jos on ollut vielä suotuisa urakehitys, niin vielä helpommin. 

T:ohis

Muistan, kuinka mua varoitettiin työnarkomaniasta ja perfektionismista, kun paahdoin päivittäin jossain. Mä olin itsetuhoinen, viiltelin, haukuin itseäni epäonnistuneeksi ja laiskaksi, seisoin kaiteen reunalla ja mietin, että mä en ansaitse elää. Mulle oli kaikista pahinta, että joku pitää mua laiskana. Sen takia mua tuo "epäonnistujaksi" haukkuminen ottaa tunteisiin, koska oon meinannut ottaa hengen itseltäni sen takia. Ihme mut pelasti siitä ja pieni kipinä elämään.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muuten ihan kiinnostava keskustelu, mutta alkaa kyllä jo suorastaan v!tuttamaan, että joka toinen viesti on jotain APn kaikkitietäväistä paasausta siitä, että asiat on juuri niin kuin hän sanoo ja hän tietää totuuden kaikista parhaiten. Sitten joku tai jotkut toiset raivoavat capslock sauhuten ja vähättelevät sivukaupalla asiallisesti keskustelevien älykkyyttä. Siis ties kuinka monta viestiä muiden keskustelijoiden haukkumista tyhmäksi ja ylimieliseksi. Empatiaa ei herätetä ihmisissä tuollaisella käytöksellä, päinvastoin. Pikemminkin sivusta lukevalle tulee tunne "se, joka muita haukkuu on ite." Kuuntelisitte tekin mitä niillä toisenlaisen tarinan omaavilla on sanottavanaan. Siitä voi jopa olla hyötyä joissain tilanteissa.

Samaa mieltä. Samaa mieltä olen myös ap:n kanssa monesta asiasta, mutta vaikuttaa sille, että pohjalle jääneetkin voisivat osoittaa empatiaa jotenkin arkensa kondikseen saaneille, vaikka he toistaisivat heidän mielestään itsestäänselvyyksiä, ja pohjalta nousseet voisivat osoittaa enemmin empatiaa pohjalla jääneitä kohtaan siinä mielessä, että jokainen tarina on erilainen. Harva tässä keskustelussa on ilmoittanut luovuttavansa, mitä pidän hyvänä asiana! Välillä on hyvä kerätä voimia, niin jaksaa taas paremmin ponnistella.

Kyllä mulla riittää empatiaa heitä kohtaan. Osa ei heistä ole ehjiä, vaikka ulkoapäin näyttäisivät ns. menestyneiltä. Mua satuttaa vaan ne ylimieliset kommentit, jotka tulee alentuvasti neuvomaan niitä pohjalla olevia ja sanomaan vaikka uupuneelle, että kyllä se siitä, kun menee lenkille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten sitten ne "menestyneet" ihmiset jotka ovat olleet empaattisia elämän päähän potkineita kohtaan, mutta saavat vaan heiltä vastavuoroisesti v*ttuilua ja vähättelyä? Monet lääkärit ovat olleet uransa alussa empaattisia ja innokkaita, mutta mitä enemmän tulee negatiivisia ihmiskontakteja potilaiden tai yksityishenkilöiden osalta, sitä kyynisemmäksi ja "ylimielisemmäksi" muuttuu ja hakeutuu niiden seuraan joiden seurassa ei ole paha olla. Esimerkiksi yhdessä harrastajapiirissä lääkäri joutui maksamaan yhden tilan käytöstä enemmän kuin muut, asia selvisi vasta jälkikäteen. Miten pysyä kaikkia kohtaan empaattisena kun ne muut ovat jatkuvasti heittämässä kiviä niskaan ja vetämässä alaspäin?

Eikös tämä ole juuri sitä "uhriutumista ja valittamista", mistä täälläkin on puhuttu? Muuta asennettasi positiivisemmaksi ja älä välitä niistä kommenteista, niin kyllä se siitä. Voit vain itse vaikuttaa, miten annat niiden kommenttien vaikuttaa ja miten et. Älä uhriudu niistä, pää vaan pystyyn.

Siis samalla tavalla kuin niille "päähän potkituille" on täällä sanottu? Vai eikö se toimi noin päin? Että ihminen vaan valitsee itse, että suhtautuminen muuttuu kyynisemmäksi tai se vaikuttaa omaan mielenterveytee , kun jatkuvasti tulee p*skaa niskaan?

 -Kaikilla- ihmisillä on asioita mistä voisi uhriutua. Miten aloittajan esittämä ongelma on ratkaistavissa? Siten että ihmiset osoittaisivat enemmän empatiaa? Menee ihan kaikkiin suuntiin empatiat vastavuoroisesti. Jos aloittaja ei koe saavansa empatiaa "menestyneeltä" ihmiseltä, muttei näe että tämä "menestynyt" ihminen voisi tarvita itsekin sitä enemmän osakseen niin en tiedä kuka sen ymmärtämisen aloittaa ensiksi. 

Aina kannattaa aloittaa itsestään. Voi toimia myös katalysaattorina. Itse olen huomannut, luonnollisesti empaattisena, että se tulee takaisin, vaikkei sitä sen vuoksi tee. Hirveän moni asia on ensinnäkin helpompi itselle, kun ei suostu ottamaan toisten tarjoamia negatiivisia tunteita itselleen. Tämä tarkoittaa tietysti niiden hankalien tunteiden käsittelemistä, mutta estää tehokkaasti niiden eteenpäin välittämistä. Mutta ne menettävät tehoaan samalla.

Toiseksi, usein jopa yllättävästi muut lähtevät seuraamaan esimerkkiä, kun antaa muille sen turvallisen tilan jota itsekin toivoo muilta. Ihankuin hankalammankin ihmisen päässä syttyisi joku lamppu, että tämähän tuntuu kivemmalta. Kaikilla ei, mutta he taas ovat aika aseettomia tasapainoista ihmistä vastaan, joka ei otakaan heidän ikäviä tunteita kannettavakseen kuten olisivat toivoneet tai odottaneet. Eivät saavuta tavoitettaan, joten olen huomannut, että menettävät mielenkiinnon nopeasti ja itse voi keskittyä yhteistyökykyisempiin ihmisiin.

Ainoastaan surettaa, että ylimieliset kenkkuilijat ovat lopulta henkisesti aika yksin, vaikka kulissia riittäisi. Kokoajan on tavallaan (itse keksitty) uhka päällä, jota pitää kompensoida, oli keinona sitten omaehtoisuus, ylpeys tai kylmyys. Heillä on paljon, mutta silti ilmeisesti pelottaa, että joku vie sen tai se ei olekaan niin arvokasta kuin itse haluaisi ajatella. Mitä sitten jää, kun ei voi sanoa olevansa edes mukava ihminen?

Ihan kaikkien ihmisten ymmärtämistä helpottaa, kun ajattelee kaikkien sisällä olevan se lapsi, joka kyselee: olenhan arvokas ja rakastettu, olenhan kuitenkin? :) Joillakin se on vaan pyritty piilottamaan paremmin kuin toisilla.

Jep. Tämä oli kypsä kommentti. Empaattisuus välittyy monesti kanssaihmisille ja siitä voi saada hyvääkin takaisin. En tiedä, mitä minä saan siitä, että oon katkera jollekin, joka ei ole kokenut tätä kaikkea p*skaa (en ole) tai hän, joka jatkuvasti on katkera niille, jotka ei kykene töihin tai on joutunut työttömäksi. Tiedän kokemuksesta, miten kuluttavaa se on. Onneksi pääsin siitä toistaiseksi pois.

-ap-

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, olen päihde- ja huumeasiakkaita hoitamassa työssäni ja siinä näkee laidasta laitaan ihmiskohtaloita. Eipä elämä ole niin säännönmukaista tai mustavalkoista niin kuin tässä keskustelussa tuodaan esiin. On tragedioita ja suosta nousemista ja loppupeleissä ihminen itse tekee sen muutoksen elämässään, vaikka kuinka yrittäisi auttaa, niin toista ei voi pakottaa. Muutos lähtee itsestä, vaikka se ei alapeukkujen perusteella ole suosittua sanoa tässä keskustelussa.

Toki lapsuuden olot ja elämäntraumat vaikuttavat ja vaikeuttavat elämää merkittävästi, mutta ei pidä kieltämän etteikö itse voisi myös ohjata elämänsä suuntaa edes hitusen. Esim terve ravinto ja liikkuminen vähentävät todennäköisyyttä sairastua vakavasti, toki se ei poista vaikka syövän mahdollisuutta. Mutta parempi se kai kuin syödä itsensä hengiltä ajatellen että syöpä voi kuitenkin tulla teki mitä teki.

Tietänette sanonnan, hyväksy asiat joita et voi muuttaa, ja muuta sellaiset asiat, joita pystyt ja haluat muuttaa. Siinä ihmisellä lähinnä on ainoa mahdollisuus vaikuttaa elämäänsä. Yksilökohtaiset erot tulevat esiin etenkin siinä onko kykyä nousta jaloilleen ja yrittää uudelleen loputtomiin vai ei ja miten reagoi elämän takaiskuihin. Jos vähän saa elämästä kiinni niin hyvinvointikin tuppaa kumuloitumaan,mutta kaikki voi lähteä yhdeltä seisomalta, jos oma pääkoppa ja tunnehallinta ei ole kunnossa.

No jos puhutaan niin yksinkertaisesta asiasta kuin huumeista irtaantumisesta, näin voi olla. Mutta menestyneen yrityksen pyörittäminen, rikastuminen ja verkostoituminen onkin sitten asia erikseen.

Tässä keskustelussa olisi varmaan hyvä tietää, mitä kukakin tarkoittaa menestyksellä. Jollekin menestys voi olla se, että onnistuu vielä kävelemään, jollekin se, että voittaa Mm-kultaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, itselleni pärjääminen on kyllä ollut pääasiassa vain itsestäni kiinni.

Peruskoulussa ei autettu läksyissä. "Pitää itse pärjätä", sanottiin. Vanhemmat patisti ammattikouluun että pääsee nopeammin tienaamaan, lähdin lukioon. Pidettiin hulluna koska ylioppilas ei ole ammatti. En pitänyt virheenä.

Säntillisesti läksyt kuten aina, nuoruuden kipuilua ja kaljan juontia, mutta lukemattomat lauantai-illan bileet skipattu koska koeviikko tulossa. Vältin itseaiheutettuja virheitä, vahinkoraskauksia ja kännissä ajoa. Kirjoitusten jälkeen kakkosvaihtoehdolla AMK:hon, koska yliopiston pääsykokeista tuli hylsy. Ei ollut ylioppilastodistuksessakaan kehumista. Opo ei erityisemmin tukenut päätöstä.

Tiukkaa teki kuin saa**na, loppui insinööriopinnoissakin äly kesken, koti-ikävä vaivasi ja isä kuoli yllättäen. Paperit kuitenkin kouraan, arvosanojahan ei katso kukaan kunhan kansilehdessä lukee muu kuin ammattikoulu. Keskityin kuitenkin asioihin kuten TFT, FFT ja FET sen sijaan, että olisin halunnut ilmaiseksi GSM:n, elämäni kustantajaksi miehen jolla on BMW ja lopputuloksena mahdollisesti itselläni HIV.

Siitä muutto jälleen eri kaupunkiin, vuokralle, töihin, arvatkaa oliko oma ala mutta tulot kuitenkin tuplautui. Ole äidin tukena arjessa ja rahallisesti. Kolmen vuoden jälkeen löytyi vihdoin oman alan työpaikka, vaihdoin. Tulot tuplautui taas. Otin asuntolainaa, ostin talon. Tuli mies kuvioihin, vähän helpotti myös rahallisesti.

10 vuotta molemmat duunia, talo on maksettu. Menot puolittui. Meni hermot totaalisesti ("sairastuin", "masennuin", "väsyin", you name it). Vaihdoin alaa, aloin yrittäjäksi. Tulot tuplaantuivat jälleen. Stressi putosi kymmenesosaan. Nyt teen sitä mitä haluan, niin paljon tai vähän kuin haluan, ilman rahahuolia. Mikäli alkuperäinen postaaja olisikin oikeassa ja asia olisikin niin, ettei kaikille yksinkertaisesti ole töitä, yrittämällä voi luoda itselleen työpaikan.

Kukaan ei koskaan tsempannut, kultalusikkaa ei ole näkynyt eikä tuntunut. Voimavaroja on ollut tasan keskimääräisen verran. Lapsuuden olosuhteet on olleet sikäli hyvät, ettei kotona alkoholisteja ollut kuin puolet. Ehkä elämässä menestymiseni salaisuus on, etten ole jäänyt koskaan syyttelemään muita vaan pelaamaan pelini sitkeästi sillä kortilla mikä kädessä milloinkin on. Pelin säännöthän me kaikki tiedetään.

Ja taas yksi (moneskohan jo tässä ketjussa.., joka ei näe, ettei kaikilla elämä mene samalla tavalla ja että myös onnea ja synnynäisillä ominaisuuksilla on ollut tekemistä. Toki myös omalla asenteella, mutta ei vain sillä. En enää jaksa vääntää, koska olen nämä selittänyt jo kymmeniä kertaa.

-ap-

Ei tietenkään mene samalla tavalla. He TEKEVÄT toisia valintoja.  Ne jättävät ottamatta työpaikkaa vastaan muualta koska "tuet pienenee" tai "käteen jää niin vähän enemmän ettei kannata 8 tuntia + työmatkat uhrata" jne. Tekosyitä löytyy ettei yritetä enemmän.

T: kroonisista nivelkivuista kärsivä.

Vierailija kirjoitti:

AP, miksi ponnistelusta pitäisi palkita?

Kylmä totuus on se, että meitä muita ei kiinnosta sinun ponnistelut. Miksi pitäisi kiinnostaa?

Ei meitä kiinnosta. Meillä on vähän nk. muitakin asioita mielen päällä. Katsos kun AP koko universumi ei pyöri sinun ja kaltaistesi ympärillä.

Kasva nyt hyvä ihminen aikuiseksi, pääset paljon helpommalla itsekin. Ei maailma toimi niin, että ihminen voi vain ilmoittaa "jo yrittäneensä parhaansa", ja sen takia ansaitsee nyt kaiken hyvän vastineeksi yrityksestään. Eikä sen pidä toimia noin. Yrittämistä ei palkita, lopputulos palkitaan.

Mitähän tarkoitat palkitsemisella?

Täällä ei kukaan ole mitään palkintoja kinunnut, on vaan toivottu että ihmistä joka on sairastunut ja rankkojen kokemusten jälkeen uupunut, ei haukuttaisi sellaiseksi joka ei koskaan yritä mitään ja on heti ilman syytä luovuttanut.

Ihan riittää kun lakkaatte polkemasta ja sylkemästä ihmisien päälle, jotka ovat taistelleet ja raataneet MUTTA siitä huolimaatta uupuneet.

Kirjoituksesi voi tulkita, että olet jotenkin sitä mieltä, että burnoutin saaneet, sairastuneet ja potkut saaneet ja itsemurhan partaalle rääkätyt ihmiset eivät mielestäsi saisi saada mitään yhteiskunnan tukia, maksaakseen laskunsa, vuokransa, ruokansa ja lääkkeensä?

Oletko tosiaan tuota mieltä? Jos olet, niin aika yksinkertainen ja typerä möllikkä olet.

Haluatko oikein perustelut? Voin antaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

⁸

Vierailija kirjoitti:

Minun "ponnisteluni" palkinto saattoi olla se, että jaksoin käydä vaikka luontokävelyllä ja sain siitä itselleni vähän paremman mielen. Se oli se palkinto. Mutta kun siitä ei saa statusta eikä rahaa, niin ei se kai osalle merkkaa sitä.

-ap-

Miten niin ei merkkaa sitä?

Jos kerran itse tunnet olosi onnistuneeksi, niin kelle toiselle sen pitäisi merkata yhtään mitään?

Jos taas tarkoitat "merkkaamisella" sitä, että meidän muiden pitäisi rahallisesti palkita (verorahoista) sinut siitä, että jaksoit käydä luontokävelyllä, niin olet oikeassa; meille muille sinun luontokävelysi ei merkkaa yhtikäs mitään.

Tämähän on ketjun punainen lanka. Ap ja osa muista vastaajista haluaa ja vaatimalla vaatii toisilta enpatiaa ja arvostusta.

Se ei toimi niin.

Vaadimme että päällemme ei räitä ja meitä solvata luusereiksi jotka "ekan" kerran jälkeen luovittivat ja "jäivät huvikseen makaamaan".

Emme vaadi mitään suitsutusta ja kehuja, ihan vaan riittää että lopetatte tuon kuvottavan lyttäämisen ja halveksinnan, kun ette tiedä mitä toiset on jo tehneet, kokeneet ja yrittäneet.

Miksi sinulle on niin tärkeää kiusata jo maassa makaavia ihmisiä ja olla heille pirullinen sika?

Mitä sinä saat siitä itse?

Ei kukaan totaalisen uupunut, masentunut, itsemurhanparhaalle rääkätty ja kiusattu ihminen, joka on antanut kaikki voimavaranasa ja jaksamisensa selvitäkseen edes hengissä, ALA PONNISTELEMAAN JA TAIKAISKUSTA SAA LISÄÄ VOIMAVAROJA, VAIKKA KUINKA HAUKUT JA SYYLLISTÄT!

Masentunut osaa ihan itsekin syyllistää itseään, siihen ei tarvita kenenkään mu*kun apua!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten sitten ne "menestyneet" ihmiset jotka ovat olleet empaattisia elämän päähän potkineita kohtaan, mutta saavat vaan heiltä vastavuoroisesti v*ttuilua ja vähättelyä? Monet lääkärit ovat olleet uransa alussa empaattisia ja innokkaita, mutta mitä enemmän tulee negatiivisia ihmiskontakteja potilaiden tai yksityishenkilöiden osalta, sitä kyynisemmäksi ja "ylimielisemmäksi" muuttuu ja hakeutuu niiden seuraan joiden seurassa ei ole paha olla. Esimerkiksi yhdessä harrastajapiirissä lääkäri joutui maksamaan yhden tilan käytöstä enemmän kuin muut, asia selvisi vasta jälkikäteen. Miten pysyä kaikkia kohtaan empaattisena kun ne muut ovat jatkuvasti heittämässä kiviä niskaan ja vetämässä alaspäin?

Eikös tämä ole juuri sitä "uhriutumista ja valittamista", mistä täälläkin on puhuttu? Muuta asennettasi positiivisemmaksi ja älä välitä niistä kommenteista, niin kyllä se siitä. Voit vain itse vaikuttaa, miten annat niiden kommenttien vaikuttaa ja miten et. Älä uhriudu niistä, pää vaan pystyyn.

Siis samalla tavalla kuin niille "päähän potkituille" on täällä sanottu? Vai eikö se toimi noin päin? Että ihminen vaan valitsee itse, että suhtautuminen muuttuu kyynisemmäksi tai se vaikuttaa omaan mielenterveytee , kun jatkuvasti tulee p*skaa niskaan?

 -Kaikilla- ihmisillä on asioita mistä voisi uhriutua. Miten aloittajan esittämä ongelma on ratkaistavissa? Siten että ihmiset osoittaisivat enemmän empatiaa? Menee ihan kaikkiin suuntiin empatiat vastavuoroisesti. Jos aloittaja ei koe saavansa empatiaa "menestyneeltä" ihmiseltä, muttei näe että tämä "menestynyt" ihminen voisi tarvita itsekin sitä enemmän osakseen niin en tiedä kuka sen ymmärtämisen aloittaa ensiksi. 

Aina kannattaa aloittaa itsestään. Voi toimia myös katalysaattorina. Itse olen huomannut, luonnollisesti empaattisena, että se tulee takaisin, vaikkei sitä sen vuoksi tee. Hirveän moni asia on ensinnäkin helpompi itselle, kun ei suostu ottamaan toisten tarjoamia negatiivisia tunteita itselleen. Tämä tarkoittaa tietysti niiden hankalien tunteiden käsittelemistä, mutta estää tehokkaasti niiden eteenpäin välittämistä. Mutta ne menettävät tehoaan samalla.

Toiseksi, usein jopa yllättävästi muut lähtevät seuraamaan esimerkkiä, kun antaa muille sen turvallisen tilan jota itsekin toivoo muilta. Ihankuin hankalammankin ihmisen päässä syttyisi joku lamppu, että tämähän tuntuu kivemmalta. Kaikilla ei, mutta he taas ovat aika aseettomia tasapainoista ihmistä vastaan, joka ei otakaan heidän ikäviä tunteita kannettavakseen kuten olisivat toivoneet tai odottaneet. Eivät saavuta tavoitettaan, joten olen huomannut, että menettävät mielenkiinnon nopeasti ja itse voi keskittyä yhteistyökykyisempiin ihmisiin.

Ainoastaan surettaa, että ylimieliset kenkkuilijat ovat lopulta henkisesti aika yksin, vaikka kulissia riittäisi. Kokoajan on tavallaan (itse keksitty) uhka päällä, jota pitää kompensoida, oli keinona sitten omaehtoisuus, ylpeys tai kylmyys. Heillä on paljon, mutta silti ilmeisesti pelottaa, että joku vie sen tai se ei olekaan niin arvokasta kuin itse haluaisi ajatella. Mitä sitten jää, kun ei voi sanoa olevansa edes mukava ihminen?

Ihan kaikkien ihmisten ymmärtämistä helpottaa, kun ajattelee kaikkien sisällä olevan se lapsi, joka kyselee: olenhan arvokas ja rakastettu, olenhan kuitenkin? :) Joillakin se on vaan pyritty piilottamaan paremmin kuin toisilla.

Jep. Tämä oli kypsä kommentti. Empaattisuus välittyy monesti kanssaihmisille ja siitä voi saada hyvääkin takaisin. En tiedä, mitä minä saan siitä, että oon katkera jollekin, joka ei ole kokenut tätä kaikkea p*skaa (en ole) tai hän, joka jatkuvasti on katkera niille, jotka ei kykene töihin tai on joutunut työttömäksi. Tiedän kokemuksesta, miten kuluttavaa se on. Onneksi pääsin siitä toistaiseksi pois.

-ap-

Kaikilla on sama tarve tulla nähdyksi, mutta moni ei ehkä tule ajatelleeksi, miltä tuntuu kun sitä vahvistusta ei saa mistään. Silloin on yksilön pakko rakentaa defenssejä selvitäkseen, tukeutua itseensä sisäsyntyisen tarpeen vähättelyllä tai ylenkatsomisella, "en tarvitse muita tai en olisi halunnutkaan". Syrjäytyminenkin täten vahvistuu itsestään, koska on henkisesti pakko irtisanoutua maailmasta ja tavoitteista, jotka ei tarjoa turvaa tai paikkaa itselle. Jotta selviää.

Tämän vuoksi yrittäminen ja yhteiskuntaan integroituminen vaatii usein todella kovasti henkistä työtä ja raja-aitojen murtamista, eikä kyseessä ole vain käytännön tason toimet kuten opiskelemaan tai työhön hakeutuminen. Se on aitoa heittäytymistä tyhjän päälle ilman turvaverkkoa, kun ei pysty turvautumaan aiemmin turvaa tuoneisiin selviytymiskeinoihin ja toisaalta mitään ulkoa tulevaa tukeakaan ei vielä ole. Onneksi monet tähän pystyvät ja joskus yksi hyväksyvä hetki tasoittaa tätä tietä merkittävästi, muistakaa se kun tapaatte kanssaihmisiä. Kuitenkin aina myös itsestä huolta pitäen. Mahdollisuuksien mukaan tehdä omasta ja muiden elosta hieman keveämpää musertavaa painovoimaa vastaan :)

Mutta joo, yritän nyt unohtaa nuo haukkujat ja muut ilkkujat. En halua mitään pahaa kenellekään ja koen monella tapaa empatiaa heitä kohtaan, jotka ovat omasta suosta nousseet. Tunnen paljon, minäkin olen. Minä en vain pidä siitä, että osa heistä suhtautuu alentuvasti ja ylimielisesti heihin, jotka ei samaan pysty syystä tai toisesta. Ehkä se omalla pohjalla olo on vielä ajallisesti sen verran lähellä, että nuo sanat satuttaa myös mua. En saa itse mitään siitä, että tunnen itseni paremmaksi ja ylevämmäksi ihmiseksi kuin ne, joilta on mennyt työ- ja opiskelukyky. Minulle se on suuri lahja, joka mun mielestä ei ole vain omaa ansiotani.

En myöskään halunnut antaa vaikutelmaa itsestäni kaikkitietävänä paasajana. Moni olisi luovuttanut jo tässä keskustelussa, yritin parhaani ja voimieni mukaan keskustella eri näkemysten omaavien kanssa, perustella omat kantani juurta jaksain, olla provosoitumatta liikaa ja toin monia henkilökohtaisia kokemuksia esiin. Yritin myös tuoda eri näkökulmia (esim. yksikkökohtaiset erot), mutta ilmeisesti epäonnistuin siinä.

Tämä on tietysti av-palsta eikä pitäisi ottaa niin vakavasti. Tässä liikkuu mulle kuitenkin tärkeitä teemoja, joten ehkä sen takia nyt alkoi loppuvaiheessa mennä tunteisiin. Todellinen elämä on kuitenkin tuolla ulkopuolella ja siellä mulla on onneksi paljon hyvää.

Kivaa illanjatkoa kuitenkin kaikille ja aloitus kuitenkin kai vetosi moniin.

-ap-