Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
"Kaikki on itsestä kiinni. Kun minäkin pärjäsin, muidenkin pitää pärjätä" -ihmiset, tässä vähän pohdittavaa
28.07.2020 |
"Omalla työllä ja ahkeruudella ansaittu" on toki osin totta, MUTTA sulla on pitänyt olla voimavaroja, jaksamista, älyä, terveyttä ja suht hyvät olosuhteet ollaksesi ahkera. Entä jos työyhteisö kiusaa sua? Entä jos joudut onnettomuuteen kesken kaiken? Entä jos asunnostasi löytyy hometta, menetät sen tai/ja sairastut sen takia? Entä jos kohtaat ison tragedian kesken opintojen tai uraetenemisen? Entä yliopistojen uupumiset tai masennustilastot? Kaikki EI KYKENE olemaan ahkeria, vaikka kuinka haluaisivat. Moni masentunut ja uupunut on ollut ahkera ja tunnollinen, mutta tie on voinut tyssätä jo lukioon tai korkeakouluun. Masentuneen ajattelulla ei uskota usein edes siihen, että pääsee vaikka lähikaupan hyllyttäjäksi. Ja sinnekin todennäköisesti valitaan joku kokeneempi tai kauppiaan tuttu.
Osa nousee tuolta ja se on oikeasti hienoa. Mutta juuri näiltä ihmisiltä tuntuu löytyvän todella vähän sitä empatiaa heitä kohtaan, jotka eivät samaan kykene. He eivät ehkä parane, he kohtaavat ehkä lisää isoja vaikeuksia, heidät on ehkä lannistettu jo lapsena. Kyllä tuolta nouseminen vaatii ihan eri tavalla voimia. Ja tutkitustikin vähäosaisuus on vahvasti periytyvää. Tämä ei tarkoita, että kaikille käy niin, mutta se vaatii tietynlaisia ominaisuuksia, voimavaroja ja ennen kaikkea terveyttä.
Entäs tämä "mene töihin, etene uralla ja tienaa paljon" No, ensinnäkin sun täytyy päästä kouluun, suoriutua siitä terveenä ja suht vähillä kolhuilla. Jos tässä onnistut, sitten alkaa työpaikkojen metsästys. Onko nyt sellainen aika, että kyseinen ala työllistää? Tuliko lama, korona tai muuten vain ei ole paikkoja? Jos työllistää, hyväksytäänkö sut satojen hakijoiden joukosta haastatteluun? Jos hyväksytään, pääsetkö töihin? Jos pääset, onko työyhteisö miellyttävä, onko työympäristö terve, pysytkö terveenä, tuleeko elämässä isoja vastoinkäymisiä? Jos on, saatat saada ylennyksen tai edetä muualle. Siihenkin vaaditaan se, että joku
muu sen ensin tekee, et joudu yt-neuvotteluiden kohteeksi ja yrityksen talous on hyvässä kunnossa. Jos yritys tekee vaikka konkurssin, miten sä siinä etenet? Tai jos pomosi kiusaa tai hyväksikäyttää sua? Jos joudut työttömäksi, niin eikun uutta työtä hakemaan.
Ja sama rumba uudestaan. Monen hylyn jälkeen saatat alkaa lannistua, mutta yrität kuitenkin. On tutkittu, että työttömyys vaikuttaa terveyteen negatiivisesti ja kokonaisvaltaisella tavalla, kun se pitkittyy. . Mitä pidempään työttömyys pitkittyy, sitä vaikeampi sieltä on päästä pois, koska CV:ssä on tyhjää tilaa. Töihin ei enää vain kävellä, vaan monesti kaupan kassallekin vaaditaan kokemusta. Kyllä, olen hakenut enkä saanut edes vastausta. Pääsin sitten onneksi muualle. Valitettava fakta on, että työttömiä on enemmän kuin työpaikkoja. Kaikille ei vaan riitä työtä ja niistäkin, mitä on jäljellä, kisataan paljon.
Kommentit (717)
Rajallinen kakku jaettavana, mutta kaikki voivat saada siitä menestyneen palan, eräät antavat ymmärtää. Hieman tyyliin: Kultamitali kaikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kova ja edelleen koveneva kilpailu ja kilpailuttaminen käynnissä, vaiikka jokainen voi olla menestynyt ja hyvinvoiva. Kumma juttu.
Osaatko, ap, tiivistää pointtisi?
Harva asia tapahtuu itsestään eli vaikea kuvitella isoja saavutuksia ilman ahkeruutta.
Kaikki yritykset eivät kuitenkaan kanna hedelmää.
Kumma palsta, kun täällä oikein puolustellaan kotiin jäämistä ja pimeässä märehtimistä. Itketään, kuinka epäreilua elämä on, kun jos oikeasti käyttäisi sen tarmon, mitä valittamiseen ja parkumiseen käyttää, elämänlaatunsa parantamiseen niin olisi aika paljon parempi elämä. Murehtiminen ei auta ketään eikä kotona toimettomana istuminen. Hankkikaa elämä.
Yleensä ihmiset, jotka sanovat että "jokaisen pitää tulla toimeen omillaan" ovat ihmisiä, joilla on ollut vanhemmat ja suku sekä henkisenä että varsinkin taloudellisena tukena. On ihan eri asia esim. opiskella kun ei tarvitse koko ajan huolehtia rahojen riittävyydestä, harjoittelu- ja kesätyöpaikkojen löytämisestä jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No näillä minun lähtökohdilla olisi pitänyt heittää hanskat tiskiin jo aikoja sitten.
Minulla oli lapsuudessa sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Välit on mennyt sukuun. Traumat tulevat edelleen esiin mm. Niin että itken monta kertaa päivässä ja parisuhteessa riidat pelottavat. Olin fiksu koulussa, kuuluin kympin tyttöihin ja sairastuin masennukseen. Silti sain hyvät paperit, mutta en niin hyvät kuin olisin saanut ilman masennusta. Sinnillä menin eteenpäin koska kotoa piti päästä pois. Kouluttauduin, mutta 100 km säteellä töihin otetaan vain ne joilla on ainakin 5 vuotta työkokemusta, koska opiskelijakaupunki. Olin parisuhteessa kontrolloivan ja alistavan miehen kanssa, joka sai masennukseni palaamaan ja vielä jätti minut kaiken lisäksi. Tuhlasin siihen 5 vuotta elämästäni, parhaat vuoteni.
Voisin ajatella että kaikki tämä paska vain tapahtui minulle ja että ei tästä mihinkään enää nousta, mutta en ajattele. Minä olen selvinnyt lapsuudestani ja nuoruudestani. Sain ihan riittävän hyvät paperit ja olin onnekas päästessäni yliopistoon. Töihin menin yli sadan kilometrin päähän. Voisin olla katkera eksälle, mutta en ole, en aio seurustella sellaisen miehen kanssa enää, joten opin siitäkin. Minä olen elossa, minulla on työ josta tykkään ja minulla on hyvät mahdollisuudet parantaa elämääni tästä eteenpäin.
Jokainen voi päättää keskittyykö niihin asioihin mitkä ovat huonosti vai niihin asioihin jotka menivät hyvin. Myös sairaana voi tehdä sen päätöksen.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki ei vaan pärjää, kykene, jaksa kuten toiset ja se on fakta? Mutta mitenkäs sitten? Miten niitä huonommin pärjääviä pitäisi auttaa ymmärtää? Jaettaisiko korvauksia ja sairaseläkkeitä kuin karkkeja? Kyllä toimivassa yhteiskunnassa pitää olla tietty painostus työhön ja itsensä työkykyisenä pitämiseen ja kehittämiseen, vaikka kuinka stressaisi ja ärsyttäisi.
No ehkä sitä empatiaa ja myötätuntoa voisi kehittää heitä kohtaan, jotka ei kykene samalla tavalla asioihin. Täälläkin näkyy kommenteissa, ettei osalla ole mitään ymmärrystä vähäosaisempia kohtaan, masennuksen ja uupumuksen mekanismeista, liiallisen stressin tuhoisuudesta tai vastoinkäymisten vaikutuksesta. Kukaan ei ole puhunut, että korvauksia pitäisi jakaa suuria summia, vaan ymmärtää, että moni heistä, jotka tukia saa tai tekee pätkäduunia, ei välttämättä kykene olemaan ahkera tai pääae töihin, vaikka kuinka hakisi ja halua olisi.
Itse näin muuten vierestä, kun menestynyt ja hyvin toimeentuleva läheiseni sairastui kovan stressin ja työnarkomanian takia. Ja hän lopulta kuoli siihen. Se ei ollut kaunista katseltavaa.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tällaiset kuin nr 18 ovat itse päästään viallisia.
Kuvittelevat täytyvän olla "heikkolahjainen" tai sitten tuo on tietoista.
Minäkin olen syrjäytynyt. En väittäisi heikkolahjaisuudeksi kykyä kirjoittaa ällän paprut joskus kun oltiin pentuiällä vielä. En ole "heikkolahjainen". Olen, jukranpurut, SAIRAS!
Ei sillä, ääliöitä yht hyvin kuin pskiaisia on ihmiskunta täynnä. Se kristittyjen esikuva on Raamatussa lausunut sen tyyppisiä minkä voi lukea tarkoittavan ettei kukaan ole päästän vallan terve. Sitten siellä ilmaistaan etteivät terveet tarvitse parantamista, vaan ne sairaat. Rikkaitten yht helppo pääst nk Taivaaseen kuin kamelin neulansilmästä jne. Vuorisaarnakin on täynnä ihan hyvää matskua, enkä minä edes ole kristitty siis ...
Nro 18 luo itselleen tuolla ajattelulla harhaisen turvallisuudentunteen. Syrjäytyneet on luusereita ja hekkolahjaisia. Siksi he ovat syrjäytyneitä. Minä ja minun perheeni olemme parempia ihmisiä, meille ei koskaan voisi käydä noin koska emme ole heikkolahjaisia. Me pärjäämme ihan missä vaan.
Todellisuudessa jokaisella meillä on murtumiskohtamme, tilanne jossa voimat on loppu ja tarvii apua selviämiseen. Selviäminen sitten riippuu siitä saako sitä apua vai ei. Jotkut saavat ja nousevat. Jotkut ei ja syrjäytyvät. Joillekin sitä murtumiskohtaa ei koskaan tule, elämä soljuu loppuun asti ilman suuria vastoinkäymisiä, varmaan osin omien valintojen takia mutta myös ihan silkan tuurin vuoksi. Helppohan silloin on muita arvostella. Kun ei oikeasti edes tiedä mitä ne vastoinkäymiset on. Itse kuulun siihen sakkiin, joilla elämä on mennyt ihan mukavasti. No, työt on aika pitkälti pätkähommia, mutta niitä on kuitenkin toistaiseksi riittänyt. Ehkä olis voinut paremmankin alan valita, mutta tällä nyt mennään. En koe kohdanneeni kovin suuria vastoinkäymisiä, vaikka muutama läheinen on kuollut yms. Tiedän kuitenkin, että kyse ei ole minun paremmuudestani. Ympärilläni on aina ollut tukijoukko johon on voinut nojata. En ole masentunut tms. Minulla riittää voimavarat hyvin arkeen ja jopa niihin elämän normaaleihin vastoinkäymisiin. En kuitenkaan mene vannomaan että näin on elämäni loppuun asti. Jonain päivänä se murtumispiste voi tulla vastaan.
Pakko on vain yrittää parhaansa. Poikkeusaikoina kilpailun kirisyessä ei ole mitään oikotietä ellei ole vaikutusvaltaisia tuttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli täähän on selvä: Ei koskaan tarvitse yrittää tai nähdä vaivaa, kun ap:n kaltaisten kehäpäätelmä takaa sen, että on aina löytyy joku hyväksyttävä selitys kaikelle laiminlyönnille.
Minä lupaan miettiä, ap, sinun kannanottojasi, jos sinä lupaat edes hetken miettiä voiko olla MYÖS mahdollista, et JOTKUT ihmisistä on vaan patalaiskoja, saamattomia, jotka kuvittelevat et on ok olla saamapuolella aina ja jotka ihan oikeesti kaipaavat potkua perseelle herätäkseen.
Anteeksi nyt mutta samaa mieltä. Helppoa on syyttää geeneistä lähtien ihan kaikkea. Joku sanonta meni suunnilleen niin että jos laitettaisiin kasaan kaikkien ihmisten vaikeudet niin ne kovimmin valittavat ottaisivat vähin äänin ne omansa takaisin.
Lähes kaikilla ihmisillä on vaikeuksia elämässä, ihan valtavia. Minä vaihtaisin homekämpän ja työpaikkakiusaajat riemusta kiljuen omaan, isäni ja siskoni syöpään ja veljeni mielenterveysongelmiin. Näetkö? KAIKILLA on jotain.
Jotenkin nykyään on yleistynyt ajattelu että kaikki on jonkun muun syy, yhteiskunnan pitäisi antaa kaikki, vastoinkäymisiä on vain mulla ja en kestä mitään enkä varsinkaan yritä ollenkaan kun ei tule mitään. Suurin osa ihmisistä kamppailee jonkun asian kanssa. Minusta on ihan yhtä ylimielistä on olettaa että vain sinulla on vaikeaa.
Olenko sanonut, ettei muilla olisi myös vaikeaa? Kun edelleenkin, se työpaikkakiusaaminen ja homekämppä VOI SAIRASTUTTAA niin vakavasti, että sä et enää kykene töihin tai etenemään uralla. Sä voit menettää isoja summia rahaa hometalon takia ja joutua tappelemaan siitä. Toisilla niitä taakkoja on enemmän ja toiset sairastuvat niistä helpommin. Aina se yrittäminen ja asenne ei vaan riitä.
Osa mun elämäntarinan kuullessaan toteaa, että olisi tappanut itsensä mun tilanteessa tai että mun elämä alkoi kuulostaa just helpolta. Silti olen tässä. En ole rikas enkä ole ehkä sellainen menestynyt, vaikka musta sellaista povattiin koulussa ja harrastuksissa, mutta mä elän ja pyrin rakentamaan omannäköisen elämän. Ja ihan töihin ja yrittämään vielä aion, kun valmistun.
-ap
No etkös sinä ole menestynyt? Rima pitää asettaa olosuhteiden mukaiselle tasolle.
Vierailija kirjoitti:
No näillä minun lähtökohdilla olisi pitänyt heittää hanskat tiskiin jo aikoja sitten.
Minulla oli lapsuudessa sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Välit on mennyt sukuun. Traumat tulevat edelleen esiin mm. Niin että itken monta kertaa päivässä ja parisuhteessa riidat pelottavat. Olin fiksu koulussa, kuuluin kympin tyttöihin ja sairastuin masennukseen. Silti sain hyvät paperit, mutta en niin hyvät kuin olisin saanut ilman masennusta. Sinnillä menin eteenpäin koska kotoa piti päästä pois. Kouluttauduin, mutta 100 km säteellä töihin otetaan vain ne joilla on ainakin 5 vuotta työkokemusta, koska opiskelijakaupunki. Olin parisuhteessa kontrolloivan ja alistavan miehen kanssa, joka sai masennukseni palaamaan ja vielä jätti minut kaiken lisäksi. Tuhlasin siihen 5 vuotta elämästäni, parhaat vuoteni.
Voisin ajatella että kaikki tämä paska vain tapahtui minulle ja että ei tästä mihinkään enää nousta, mutta en ajattele. Minä olen selvinnyt lapsuudestani ja nuoruudestani. Sain ihan riittävän hyvät paperit ja olin onnekas päästessäni yliopistoon. Töihin menin yli sadan kilometrin päähän. Voisin olla katkera eksälle, mutta en ole, en aio seurustella sellaisen miehen kanssa enää, joten opin siitäkin. Minä olen elossa, minulla on työ josta tykkään ja minulla on hyvät mahdollisuudet parantaa elämääni tästä eteenpäin.
Jokainen voi päättää keskittyykö niihin asioihin mitkä ovat huonosti vai niihin asioihin jotka menivät hyvin. Myös sairaana voi tehdä sen päätöksen.
Juuri tästä mä puhuin aloituksessa. Koska minäkin pärjäsin, niin kyllä muidenkin pitää pärjätä. Sanoin aloituksessa parikin kertaa, että sinun kaltaisia on, mutta se ei tarkoita, että kaikki siihen kykenee ja kaikki jaksaa. Sinä olet kyennyt ja se on hienoa. Siinä on myös omalla asenteella merkitystä. Mutta kaikki ei selviä, vaan masennus, traumaperäinen stressihäiriö tms. voi ottaa niin kovan vallan, ettei se asennekaan enää pelasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun äiti jaksaa ihmetellä tätä nykyajan työllisyys tilannetta. Silloin kun hän oli, käveltiin suoraan firmaan, pyydettiin töitö ja saatiin se. Nykyään lähetään kymmeniä hakemuksia, joista ehkä pariin vastataankin, kymmenittäin puhelinsoittoa, joihin vastataan sanomalla, että lähetä sähköpostia.
No mitä te "olosuhteiden uhrit" sitten oikein haluaisitte? Teidän elämänne maksetaan jo veronmaksajien toimesta, mitä muuta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki ei todellakaan ole itsestä kiinni. On henkistä väkivaltaa syyllistää ihmistä asioista, joille hän ei voi mitään, kuten esimerkiksi sairastumiselle. Valtaosa ihmisistä on hyviä ihmisiä, jotka vastoinkäymisistä ja vallitsevista olosuhteista huolimatta yrittävät parhaansa. Olen niin kyllästynyt näihin toisia ulkopuolisen silmin arvosteleviin ja tuomitseviin m_ulkkuihin. Te ette tiedä kuinka painavia ne toisen taakat ovat ja mitä kaikkea se on jo yrittänyt.
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti jaksaa ihmetellä tätä nykyajan työllisyys tilannetta. Silloin kun hän oli, käveltiin suoraan firmaan, pyydettiin töitö ja saatiin se. Nykyään lähetään kymmeniä hakemuksia, joista ehkä pariin vastataankin, kymmenittäin puhelinsoittoa, joihin vastataan sanomalla, että lähetä sähköpostia.
Jep. Kun hain kesätöitä ekaa kertaa, se hakemusten pituus melkein järkytti. Muun muassa täytin valehtelematta kaupan kassalle 7-sivuisen hakemuksen. Vastausta en saanut. Pääsin onneksi muualle sitten töihin ja paljon mukavampiin hommiin.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki mitä sanot on tottakai totta mutta ei silti poista sitä tosiasiaa, että omilla valinnoilla ja omalla asenteella on suuri vaikutus siihen kuinka elämässä pärjää.
On myös paljon geeneistä kiinni. Osa ihmisistä lannistuu ja masentuu paljon herkemmin kuin toiset, osa taas hyvinkin resilientteja ja nousevat aina isojenkin vastoinkäymisten jälkeen.
Eihän sille minkään voi, jos on huonot geenit saanut ja näitäkin ihmisiä tulee ymmärtää.
Sanoisin, että kysymys on jopa enemmän kasvuympäristöstä kuin geeneistä.
Turvattomassa ympäristössä elävä lapsi ei opi rauhoittamaan itseään, koska hän joutu olemaan koko ajan varuillaan. Turvallinen aikuinen puuttuu ja lapsesta tulee yksinselviytyjä, jolla on kuitenkin hyvin vähän eväitä selviytyä. Aikuisena tällainen ihminen ei välttämättä edes ymmärrä, että tarvitsisi muiden tukea eikä osaa sitä oikein etsiäkään, jos ihmissuhdetaidot eivät ole kehittyneet.
Onneksi myös aikuisena on mahdollista opetella keinoja, joilla voi parantaa toimintakykyään ja kykyä selvitä paineista ja myös kykyä luottaa ihmisiin ja ottaa vastaan apua. Olisipa tällaista ohjausta tarjolla kaikille, jotka sitä tarvitsevat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki ei vaan pärjää, kykene, jaksa kuten toiset ja se on fakta? Mutta mitenkäs sitten? Miten niitä huonommin pärjääviä pitäisi auttaa ymmärtää? Jaettaisiko korvauksia ja sairaseläkkeitä kuin karkkeja? Kyllä toimivassa yhteiskunnassa pitää olla tietty painostus työhön ja itsensä työkykyisenä pitämiseen ja kehittämiseen, vaikka kuinka stressaisi ja ärsyttäisi.
No ehkä sitä empatiaa ja myötätuntoa voisi kehittää heitä kohtaan, jotka ei kykene samalla tavalla asioihin. Täälläkin näkyy kommenteissa, ettei osalla ole mitään ymmärrystä vähäosaisempia kohtaan, masennuksen ja uupumuksen mekanismeista, liiallisen stressin tuhoisuudesta tai vastoinkäymisten vaikutuksesta. Kukaan ei ole puhunut, että korvauksia pitäisi jakaa suuria summia, vaan ymmärtää, että moni heistä, jotka tukia saa tai tekee pätkäduunia, ei välttämättä kykene olemaan ahkera tai pääae töihin, vaikka kuinka hakisi ja halua olisi.
Itse näin muuten vierestä, kun menestynyt ja hyvin toimeentuleva läheiseni sairastui kovan stressin ja työnarkomanian takia. Ja hän lopulta kuoli siihen. Se ei ollut kaunista katseltavaa.
-ap
Vähempiosaiset eivät koskaan osoita empatiaa paremmin pärjääviä kohtaan, joten miksi pitäisi toisinpäinkään?
Vierailija kirjoitti:
No mitä te "olosuhteiden uhrit" sitten oikein haluaisitte? Teidän elämänne maksetaan jo veronmaksajien toimesta, mitä muuta?
Etkö todella ymmärrä mistään muusta kuin rahasta?
Vierailija kirjoitti:
No mitä te "olosuhteiden uhrit" sitten oikein haluaisitte? Teidän elämänne maksetaan jo veronmaksajien toimesta, mitä muuta?
Olisiko vaikka empatiaa ja myötätuntoa? Se jatkuva syyllistäminen, haukkuminen ja vakuuttelu, kuinka kaikki vaan on itsestä kiinni, harvoin paranta kenenkään tilannetta. Ehkä joku oikeasti laiska elämäm_koululainen siitä voi ottaa onkeen, mutta harvoin se mun kaltaisia tunnollisia suorittajia, mutta sairastuneita, auttaa.
-ap
Alue: Aihe vapaa
Kaikki ei vaan pärjää, kykene, jaksa kuten toiset ja se on fakta? Mutta mitenkäs sitten? Miten niitä huonommin pärjääviä pitäisi auttaa ymmärtää? Jaettaisiko korvauksia ja sairaseläkkeitä kuin karkkeja? Kyllä toimivassa yhteiskunnassa pitää olla tietty painostus työhön ja itsensä työkykyisenä pitämiseen ja kehittämiseen, vaikka kuinka stressaisi ja ärsyttäisi.