Miten toiset löytävät aina uuden kumppanin, mutta toiset eivät milloinkaan?

Itsetunto vaikuttaa pariutumiseen.

On huomattavan paljon ihmisiä, joille kumppani on vähän kuin kodinkone.  Jos vanha ei enää toimi, niin kaupasta haetaan saman tien uusi.   Ei kumppania ole vaikea löytää, jos kriteerit asettaa tarpeeksi alas.

Naiset vaistoavat voimaakkaan penisenergiani värähtelyn, sori vaan pojat tasan ei mene nallekarkit.

Miksi jotkut eron jälkeen heti haluavat uuden kumppanin. Eikö naiset oikeasti osaa olla ilman miestä edes hetkeksi? ja kun eroaa uudesta miehestä taas sama touhu toistuu ja taas toistuu...

On niin paljon ihmisiä jotka eivät osaa olla yksin. Löytävät helposti kaltaisensa.Kriteerit pois. Ovat niin lampaita, että ihan aidosti luulevat sen olevan suurikin saavutus "mulla on aina ollut mies/nainen" Itse ollut omasta tahdosta sinkku vuosia niin voivottelevat "surkeaa" elämääni. Heikkoja lampaita. Ne määkii aina. Ei edes se saa niitä hiljaiseksi vaikkä me oltas Ukrainan asemassa.

Lohdullinen ketju. Minussa on varmaan myös jotain vikaa, koska miehet eivät tunnu ajattelevan minua parisuhdemielessä. Olen kaunis (kuullut sitä niin paljon, että uskallan sanoa) ja olen herkästi saanut miesten huomion, etenkin nuorempana. Silti aina on käynyt niin, että kun ihastun johon kuhun, hän ei vastaa tunteisiini ja sydämeni saa kolauksen. Olen lopen kyllästynyt kokemaan näitä sydänsuruja, etenkin, kun olen herkkä ja tunteet on syviä. Mitä persoonallisuustyyppeihin kuuluu, en luultavasti niihin yleisimpiin kuulu. Olen herkkä ja syvällinen enkä osaa kovin hyvin puhella niitä näitä. Eikä se minulle oikein mitään annakaan. Ehkä pitäisi osata saadakseen miehet kiinnostumaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti haussa? Mennyt on mennyttä. Mutta tulevaan voi vaikuttaa, rakentaa sitä elämää pala palalta. Saada onnistumisen kokemuksia opinnoista, töistä, harrastuksista. Sitten löytyisi se nainenkin, ja sen kanssa olisi muutakin kun itkua ja itsesääliä.

Ikää 28v.

Vakityö on, asunto ostettu, talous kunnossa mutta tuo on vaan "materiaa" minulle, hyvä että on, mutta vaihtaisin osan pois edes muutamaan mukavaan kokemukseen jonkun kanssa.

Eniten tässää rassaa elämän "hiljaisuus" - ei ole ketään jonka kanssa tehdä ruokaa, spontaaneja halauksia, leikillistä kiusoittelua, yhdessä kävelyjä, päiväunet tai vastaavaa. Ei ole ketään jonka kanssaa kasvaa ja kokea.

Noista teille normaaleille ihmisille tavallisista asioista minä olen kateellinen, älkää pitäkö niitä itsestäänselvyytenä.

Miksi täällä useampikin ihminen (mies) tuntuu kuvittelevan, että löytääkseen seuraa pitäisi olla jotenkin erityisen normaali? Minusta näyttää siltä, että ikisinkku voi olla sellainen jämpti, realistinen ihminen, joka ei edes koskaan palauta kirjastoon kirjoja myöhässä, seuraa löytävä voi olla sosiaalisesti kummallinen elämäntaiteilijahörhö, jolla ei ole edes kaikkia hyvän elämän tunnusmerkkejä ostettuina. Eikä tämä tarkoita sitä, että outojen ihmisten suhteet olisivat jotain vuoristorataa ja jatkuvaa draamaämpyilyä, tarvitaan vain, että kaksi juuri sopivalla tavalla outoa osuu yhteen. En täysin allekirjoita sitä käsitystä, että pitää olla juuri määrätynlainen lapsuus, nuoruus ja oikea-aikaisesti koetut vaiheet. Toki ei ole hyvä olla liian repaleinenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Mulle tuli ennen seuraava kumppani samantien, hyvä että ehdin edellisestä erota. Ja minä olin aina se jättäjä.

Sitten koin kovia epäterveessä suhteessa. Pysähdyin, kävin terapiassa, lopetin läheisriippuvaisen käytökseni ja nyt olen paljon tasapainoisempi.

Eikä kumppania löydy enää mistään. Minulla on siinä mielestäni aika matalat vaatimukset, esim. ammatilla ja varallisuudella ei ole väliä.

On tosi outoa että oikuttelevalle rikkinäiselle draamaqueenile niitä kumppaneita oli jonoksi asti. Kasvettuani ihmisenä ja käsiteltyäni lapsuuden traumat, ei ketään.

Needyt naiset ne nyt vaan kiinnostaa, koska mies helpommin tuntee olevansa haluttu näiden kanssa kuin varautuneempien naisten. Ei jää mitään epäselvyyksiä ja se on heti menoa, helppo nakki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisko toisilla vaan paremmat ihmissuhdetaidot...

Ainakin mun tietämät ihmiset jotka ei löydä kumppania on jollain tapaa haastavia käytökseltään. Voimakkaita mielipiteitä, itsekkyyttä, suorastaan huonoa käytöstä tai päihdeongelmaa.

Jos pohdituttaa miksi sukset menee ristiin aina toisten kanssa voisiko tästä käydä puhumassa jonkun ammattilaisen kanssa?

Tuo on niin totta. Haastava käytös, itsekkyys ja liian voimakkaat mielipiteet on varmasti yksi pahimmista syistä miksi jotkut eivät onnistu suhteissaan. Siihen kun lisätään ylisuuret odotukset, niin ei varmasti onnistu. Myönnän että minulla oli ennen ehkä liiaksi särmikkyyttä ja se oli varmaan suurin syy miksi tuli kaksi avioeroa pitkistä avioliitoista. Pidin liian jääräpäisesti kiinni omista näkemyksistä antamatta milliäkään periksi. Nyt uudessa avoliitossa ja olen tietoisesti koittanut hioa omia särmiä sileämmäksi. Ja elämä kukoistaa ihan eri tavalla kun voi ja osaa antaa myös hieman periksi niistä omista jyrkistä periaatteista.

Minä olen mukautuva, helppo, rauhallisesta parisuhde-elämästä nauttiva ihminen. Tunnen hyvin itseni ja sudenkuoppani sekä vahvuuteni. Seksi on yksi paras keksintö maailmassa. Ei ole lapsia eikä lemmikkejä, voin mennä ja tulla kumppanin kanssa miten haluan.

Silti sinkkuna, edelleen 15v. myöhemmin edellisen 1v suhteen päätyttyä - sekin elämäni pisin. Jokin vaan nyt mättää. OLisi kiva tietää, mikä. Ehkä en ole tarpeeksi särmikäs? Siitähän tuossa yhdessä ketjussa puhuttiin, miten moni rauhallinen nainen oli pitkään sinkkuna.

Vierailija kirjoitti:

Lohdullinen ketju. Minussa on varmaan myös jotain vikaa, koska miehet eivät tunnu ajattelevan minua parisuhdemielessä. Olen kaunis (kuullut sitä niin paljon, että uskallan sanoa) ja olen herkästi saanut miesten huomion, etenkin nuorempana. Silti aina on käynyt niin, että kun ihastun johon kuhun, hän ei vastaa tunteisiini ja sydämeni saa kolauksen. Olen lopen kyllästynyt kokemaan näitä sydänsuruja, etenkin, kun olen herkkä ja tunteet on syviä. Mitä persoonallisuustyyppeihin kuuluu, en luultavasti niihin yleisimpiin kuulu. Olen herkkä ja syvällinen enkä osaa kovin hyvin puhella niitä näitä. Eikä se minulle oikein mitään annakaan. Ehkä pitäisi osata saadakseen miehet kiinnostumaan?

Minuun ihastui tällainen kaikkien miesten himoitsema nainen, ongelma oli valitettavasti hänen runsas ylipainonsa koska olen kaikesta yleisestä luulosta huolimatta ilmeisesti miehissä sitä vähemmistöä kuitenkin jolla on tällaisia pinnallisia kriteerejä. Näin kai se sitten yleensä menee että niillä joihin ihastuu on aina joku turn-off kuitenkin vaikka muille kelpaisikin heti.

Vierailija kirjoitti:

Oman kokemukseni mukaan ne, jotka ovat sinut itsensä kanssa, tuntevat itsensä ja viihtyvät omassa elämässään, he pariutuvat helpoimmin. Ja näin kävi itsellenikin. Kun löysin rauhan ja ilon itseni kanssa, niin kylläpä alkoi miestä pukkaamaan monesta suunnasta. Ja tämä 4-kymppisenä. Olen hyvässä suhteessa. 

Tässä on nyt 20 vuotta harjoitettu itsetuntemusta  ja sinuiksi itsenään kanssa olemista. Nautittu sinkkuudesta tuo aika, tultu toimeen yksin, muutettu, opiskeltu, vaihdettu työpaikkaa, matkusteltu reippaasti ja avoimin mielin, sekä harrastettu.

Ikä, paino, hiukset, vaatetus, hiustenväri jne. ei ole vaikuttanut positiivisesti eikä negatiivisesti tähän tilanteeseen. Ihan yhtä paljon oli kiinnostuneita miehiä, kun olin 45kg kuin ollessani 95kg.

Mitähän vielä pitäisi tehdä, että alkaisi niitä miehiä pukkaamaan monesta suunnasta? :')

 

Vierailija kirjoitti:

Olen näitä helposti pariutuvia. Olen nyt 48v. Ensimmäisen vakavan parisuhteen aloitin jo lukiossa ja oltiin yhdessä viitisen vuotta. Sen jälkeen olin vuoden sinkkuna omasta halustani. Olin yliopisto-opiskelija, halusin bilettää. Seuraa kyllä riitti tuon vuoden aikanakin. Sitten tapasin lasteni isän. Olimme yhdessä 16 vuotta. Eroomme ei liittynyt kolmansia osapuolia, mutta tapasimme molemmat nykyiset kumppanimme jo harkinta-ajan aikana. Nykyisen kanssa olen ollut 7 vuotta.

Olen ihan nätti ja normaalipainoinen. Tällä lienee merkitystä osalle miehistä, mutta uskoisin, että suurempi merkitys on sillä, että osaan olla hyvä ystävä ja sopivasti sosiaalinen. En ole enää mikään bilehile, mutta tykkään kyllä ihmisten seurasta. Minulla on ystäviä, joiden kanssa olen ollut ystävä aina. Olemme siis tunteneet alle 2-vuotiaasta asti. Toisaalta olen saanut ystäviä ihan helposti aikuisiälläkin, asia jota tällä palstalla kummastellaan. Nykyisen mieheni tapasin Tinderissä. Hänen lisäkseen toinen mies sieltä jäi kaveriksi.

Toinen suuri merkitys lienee alanvalinnallani. Olen it-alalla. Lähes kaikki ystäväni ovat tällä alalla. Samoin mieheni ovat olleet it-nörttejä. Tosin aktiivisia, urheilullisia ja hoikkia nörttejä. Alan vuoksi tapaan paljon miehiä enkä jaksa ollenkaan naiset sitä ja miehet tuota -puhetta. Jokainen ihminen on yksilö.

Täytyy kyllä ihmetellä. Mä en todellakaan ole löytänyt tinderistä kavereita. Aika moni mies on hyvinkin suoraan ilmoittanut ettei tarvitse enempää kavereita. Kaikki miehet olisivat halunneet seksiä viimeistään toisilla treffeillä. Väsyin tuohon vonkaamiseen ja seksikeskeisyyteen ja poistin koko sovelluksen. Ei sieltä tuhansien tykkäysten seasta löytynyt mitään järkevää. Miehet sekosivat viimeistään treffeillä. N39

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti haussa? Mennyt on mennyttä. Mutta tulevaan voi vaikuttaa, rakentaa sitä elämää pala palalta. Saada onnistumisen kokemuksia opinnoista, töistä, harrastuksista. Sitten löytyisi se nainenkin, ja sen kanssa olisi muutakin kun itkua ja itsesääliä.

Ikää 28v.

Vakityö on, asunto ostettu, talous kunnossa mutta tuo on vaan "materiaa" minulle, hyvä että on, mutta vaihtaisin osan pois edes muutamaan mukavaan kokemukseen jonkun kanssa.

Eniten tässää rassaa elämän "hiljaisuus" - ei ole ketään jonka kanssa tehdä ruokaa, spontaaneja halauksia, leikillistä kiusoittelua, yhdessä kävelyjä, päiväunet tai vastaavaa. Ei ole ketään jonka kanssaa kasvaa ja kokea.

Noista teille normaaleille ihmisille tavallisista asioista minä olen kateellinen, älkää pitäkö niitä itsestäänselvyytenä.

Miksi täällä useampikin ihminen (mies) tuntuu kuvittelevan, että löytääkseen seuraa pitäisi olla jotenkin erityisen normaali? Minusta näyttää siltä, että ikisinkku voi olla sellainen jämpti, realistinen ihminen, joka ei edes koskaan palauta kirjastoon kirjoja myöhässä, seuraa löytävä voi olla sosiaalisesti kummallinen elämäntaiteilijahörhö, jolla ei ole edes kaikkia hyvän elämän tunnusmerkkejä ostettuina. Eikä tämä tarkoita sitä, että outojen ihmisten suhteet olisivat jotain vuoristorataa ja jatkuvaa draamaämpyilyä, tarvitaan vain, että kaksi juuri sopivalla tavalla outoa osuu yhteen. En täysin allekirjoita sitä käsitystä, että pitää olla juuri määrätynlainen lapsuus, nuoruus ja oikea-aikaisesti koetut vaiheet. Toki ei ole hyvä olla liian repaleinenkaan.

No lähtökohtaisesti voisin olettaa suurimman osan etsivän parisuhteeseen kumppania jolla talous ja työasiat kunnossa. En ainakaan lähde suhteeseen ihmisen kanssa joka on työtön ja ulosotossa kymmeniä tuhansia.

Itse en "löydä" kumppania koska en ihastu ihmisiin. Toiset taas ihastuvat usein ja voi miettiä että kun tilanne on sellainen niin on väistämätöntä että parisuhde muodostuu ajan kuluessa. Sillä ei ole tekemistä luonteen tai muun kanssa, vaan se on impulssi joka riittävän usein toistuessaan kohtaa saman impulssin jolloin syntyy parisuhde.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lohdullinen ketju. Minussa on varmaan myös jotain vikaa, koska miehet eivät tunnu ajattelevan minua parisuhdemielessä. Olen kaunis (kuullut sitä niin paljon, että uskallan sanoa) ja olen herkästi saanut miesten huomion, etenkin nuorempana. Silti aina on käynyt niin, että kun ihastun johon kuhun, hän ei vastaa tunteisiini ja sydämeni saa kolauksen. Olen lopen kyllästynyt kokemaan näitä sydänsuruja, etenkin, kun olen herkkä ja tunteet on syviä. Mitä persoonallisuustyyppeihin kuuluu, en luultavasti niihin yleisimpiin kuulu. Olen herkkä ja syvällinen enkä osaa kovin hyvin puhella niitä näitä. Eikä se minulle oikein mitään annakaan. Ehkä pitäisi osata saadakseen miehet kiinnostumaan?

Minuun ihastui tällainen kaikkien miesten himoitsema nainen, ongelma oli valitettavasti hänen runsas ylipainonsa koska olen kaikesta yleisestä luulosta huolimatta ilmeisesti miehissä sitä vähemmistöä kuitenkin jolla on tällaisia pinnallisia kriteerejä. Näin kai se sitten yleensä menee että niillä joihin ihastuu on aina joku turn-off kuitenkin vaikka muille kelpaisikin heti.

Minulla ei ole ylipainoa, tosin en mikään fitnesskään ole vaan ihan normaalipainoinen. Toki se voi jollekin olla kynnyskysymys, mutta ei kai sentään kaikille? Ehkä olen jollain tavalla hankala pohdiskelevan luonteeni takia, en varmaan helppoa, kivaa ja kevyttä seuraa 🤔 Haluaisiko miehet tällaista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti haussa? Mennyt on mennyttä. Mutta tulevaan voi vaikuttaa, rakentaa sitä elämää pala palalta. Saada onnistumisen kokemuksia opinnoista, töistä, harrastuksista. Sitten löytyisi se nainenkin, ja sen kanssa olisi muutakin kun itkua ja itsesääliä.

Ikää 28v.

Vakityö on, asunto ostettu, talous kunnossa mutta tuo on vaan "materiaa" minulle, hyvä että on, mutta vaihtaisin osan pois edes muutamaan mukavaan kokemukseen jonkun kanssa.

Eniten tässää rassaa elämän "hiljaisuus" - ei ole ketään jonka kanssa tehdä ruokaa, spontaaneja halauksia, leikillistä kiusoittelua, yhdessä kävelyjä, päiväunet tai vastaavaa. Ei ole ketään jonka kanssaa kasvaa ja kokea.

Noista teille normaaleille ihmisille tavallisista asioista minä olen kateellinen, älkää pitäkö niitä itsestäänselvyytenä.

Miksi täällä useampikin ihminen (mies) tuntuu kuvittelevan, että löytääkseen seuraa pitäisi olla jotenkin erityisen normaali? Minusta näyttää siltä, että ikisinkku voi olla sellainen jämpti, realistinen ihminen, joka ei edes koskaan palauta kirjastoon kirjoja myöhässä, seuraa löytävä voi olla sosiaalisesti kummallinen elämäntaiteilijahörhö, jolla ei ole edes kaikkia hyvän elämän tunnusmerkkejä ostettuina. Eikä tämä tarkoita sitä, että outojen ihmisten suhteet olisivat jotain vuoristorataa ja jatkuvaa draamaämpyilyä, tarvitaan vain, että kaksi juuri sopivalla tavalla outoa osuu yhteen. En täysin allekirjoita sitä käsitystä, että pitää olla juuri määrätynlainen lapsuus, nuoruus ja oikea-aikaisesti koetut vaiheet. Toki ei ole hyvä olla liian repaleinenkaan.

No lähtökohtaisesti voisin olettaa suurimman osan etsivän parisuhteeseen kumppania jolla talous ja työasiat kunnossa. En ainakaan lähde suhteeseen ihmisen kanssa joka on työtön ja ulosotossa kymmeniä tuhansia.

Ilman muuta suurin osa toivoo ja olettaa noin. Koetin ehkä vain sanoa, että täydellisesti suoritetun elämän ja ulosottovelkaisen työttömyyden väliin mahtuu kaikenlaista ja että kriteerilistojen ja huolella laadittujen profiilien ulkopuolella on elämää, sitä irl-elämää. Siellä tapahtuu asioita.

Jos on puhelias ja seurallinen.

Jos rima on aika alhaalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisko toisilla vaan paremmat ihmissuhdetaidot...

Ainakin mun tietämät ihmiset jotka ei löydä kumppania on jollain tapaa haastavia käytökseltään. Voimakkaita mielipiteitä, itsekkyyttä, suorastaan huonoa käytöstä tai päihdeongelmaa.

Jos pohdituttaa miksi sukset menee ristiin aina toisten kanssa voisiko tästä käydä puhumassa jonkun ammattilaisen kanssa?

Tuo on niin totta. Haastava käytös, itsekkyys ja liian voimakkaat mielipiteet on varmasti yksi pahimmista syistä miksi jotkut eivät onnistu suhteissaan. Siihen kun lisätään ylisuuret odotukset, niin ei varmasti onnistu. Myönnän että minulla oli ennen ehkä liiaksi särmikkyyttä ja se oli varmaan suurin syy miksi tuli kaksi avioeroa pitkistä avioliitoista. Pidin liian jääräpäisesti kiinni omista näkemyksistä antamatta milliäkään periksi. Nyt uudessa avoliitossa ja olen tietoisesti koittanut hioa omia särmiä sileämmäksi. Ja elämä kukoistaa ihan eri tavalla kun voi ja osaa antaa myös hieman periksi niistä omista jyrkistä periaatteista.

Minä olen mukautuva, helppo, rauhallisesta parisuhde-elämästä nauttiva ihminen. Tunnen hyvin itseni ja sudenkuoppani sekä vahvuuteni. Seksi on yksi paras keksintö maailmassa. Ei ole lapsia eikä lemmikkejä, voin mennä ja tulla kumppanin kanssa miten haluan.

Silti sinkkuna, edelleen 15v. myöhemmin edellisen 1v suhteen päätyttyä - sekin elämäni pisin. Jokin vaan nyt mättää. OLisi kiva tietää, mikä. Ehkä en ole tarpeeksi särmikäs? Siitähän tuossa yhdessä ketjussa puhuttiin, miten moni rauhallinen nainen oli pitkään sinkkuna.

"Jokin vaan nyt mättää"?

Mitä todennäköisimmin ulkonäkösi on se joka mättää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Määrittele löytäminen.

Miten toiset tekee sen, että saavat kumppanin hetkessä?

Mikä olisi oikea sana?( löytäminen, saada, iskeminen) niille, joilla ei ole ketään.

Itsekritiikki on niin kova ja kynnys toiseen sukupuoleen. Veikkaan, että suhde toisen sukupuolen vanhempaan on siinä merkitsevä.

Myös se, että ei ihan kuka vaan kelpaa vaan haluaa hyvän. Ei jaksa kokeilla mitä vaan. Ei arvota seurustelua oman hyvinvoinnin edelle.

Aina

Ei milloinkaan

Hmm?