Lue keskustelun säännöt.
Ero edessä, koska mies ei halua lasta -- vaikea päätös!
11.06.2013 |
Täällä on sellainen kavalkadi eri tilanteissa olevia naisia lukijoissa, että josko löytyisi vertaistukea tähänkin. Eli: kuinka tehdä lopullinen päätös siitä, lähteäkö suhteesta toivoen, että jossain vaiheessa kohdalle osuu vielä joku, jonka kanssa tulevaisuudensuunnitelmat käyvät yksiin vai jäädäkö suhteeseen, jossa muuten moni asia on erinomaisesti ja unelmieni täyttymys, mutta mies ei ikinä halua lasta (eikä myöskään olisi kovin hyvä isähahmo, ainakaan tällä hetkellä -- huom. myös hän on tätä mieltä)
Mieheni olisi minulle täydellinen poikaystävä: hauska, matkustushaluinen (itsekin siis olen), hassutteleva, hyvä ja huomaavainen seksikumppani, tukee vaikeissa tilanteissa, arvostaa terveellisiä elämäntapoja (yksi olut riittää aina eikä sitäkään usein, terveellinen ruokavalio).
Mutta aviomiehenä hänessä on puutteita: tekee liikaa töitä, mutta ansaitsee silti yhteiseen talouteen paljon vähemmän kuin minä, kotoisin väkivaltaisen (enimmäkseen henkisesti) isän hallitsemasta perheestä, jonka jäljiltä itsetunto ja ongelmien kestäminen on heikkoa -- masentuu ja suuttuu helposti, ei ole käsitellyt aiemmissa suhteissa petetyksi tulemistaan ja on täten takertuva ja huono luottamaan hyviin aikeisiini. ¨
(Lisäksi ei ole fyysisesti kovin aktiivinen, mitä itse olen ja toivon elämältäni, mutta tätä en kumppanilta mitenkään edellytäkään kyllä, koska pysyy sitä ilmankin terveenä ja normaalipainoisena.)
Toki kukaanhan ei ole täydellinen. Olemme kokeneet yhdessä paljon ja vaikeudet ovat hitsanneet meidät hyvin yhteen. Olemme kotoisin eri kulttuureista (molemmat länsimaista kuitenkin), mikä muiden vaikeuksien ohella on tuonut suhteeseen haasteensa. Näiden esteiden ylittäminen tekee eroamisesta kuitenkin myös vaikeampaa. Kaikenlaisesta on selvitty, ja nyt pitäisi erota sen takia, että emme vain voi olla yhtä mieltä perheen lapsiluvusta. Se tuntuu turhauttavalta.
Olemme keskustelleet asiasta rauhallisesti ja toisiamme kuunnellen. Ymmärrämme toistemme kannat, enkä minä koskaan haluaisi lasta mieheni kanssa, jos hän ei sitä halua. En siis tulee huijaamaan tai kiristämään häneltä vauvan siementä, enkä myöskään lupaa hoitavani ipanan yksinäni (näistä kaikista on keskusteltu myös ja olen sen hänelle sanonut). Hän on ollut kannassaan järkkymätön suhteemme alusta asti, minä olen se, jonka mielipide on muutaman vuoden aikana muuttunut. Sisaruksillani ja ystävilläni alkaa olla lapsia ja vaikka monella on rankkaa, tunnen haikeutta. Vahdin paljon siskoni leikki-ikäistä lasta, joka osaa olla jo yhden illan aikana ihan hirveä kakara -- mutta myös niin valloittavan hurmaava, että sulattaa joka kerta sydämeni.
Omat vanhempani ovat aina olleet vanhemmuudestaan avoimen innoissaan ja yhä nyt, meidän lasten ollessa aikuisia, jaksavat huokailla, kuinka lasten saaminen on heidän elämänsä parhaita päätöksiä. Tämä siitäkin huolimatta, että vanhempani ovat eronneet jo silloin, kun itse olin ala-asteella. Sukuni myös tulee hyvin toimeen keskenään. Mieheni puolestaan ei ole saanut vanhemmuudesta positiivista kuvaa, hänelle sekä vanhemman että lapsen rooli on näyttäytynyt raskaana ja vaikeana, yhä nyt aikuisenakin. Hänen sukunsa on hajanainen, eikä hän siten kaipaa olla osa sukupolvien ketjua, toisin kuin minä. Hiljaa mielessäni myös ajattelen, että mieheni jollain tapaa haluaa olla suhteessa lapsen asemassa, hoidettavana ja hellittävänä, eikä halua perheeseen lasta, jonka tarpeet varsinkin pikkulapsiaikana menisivät monasti hänen tarpeidensa edelle (huom. ei aina, mutta nykymenoon verrattuna useasti).
Homma vaikuttaa selvältä. Haluan yrittää saada lapsia, siispä vuokra-asunnon hakuun. Minulla on kuitenkin ennen mieheni tapaamista ollut huonohko itsetunto enkä ole uskonut löytäväni kumppania. Nyt itsetuntoni on paljon parempi, mutta silti jäytää pelko: jos en löydäkään ketään. Silloin tulee tehdä päätös, että jopa yksin eläminen koko loppuelämäni on parempi vaihtoehto kuin tässä parisuhteessa eläminen. Monta kertaa viikossa olen sitä mieltä: mieheni raivotessa tai käyttäytyessä kuin lapsi. Vielä useammin on kuitenkin myös ihanaa: hellyyttä, hauskanpitoa, rauhallisia arjen hetkiä, hekumaa, mielenkiintoisia keskusteluja. Mutta vaikka olisi kuinka mukavaa, en pääse yli siitä ajatuksesta, että viisikymppisenä katuisin lapsettomuuttani. Ehkä en, jos olisin elänyt yksin ja harrastanut, seikkaillut ja osallistunut projekteihin mieleni mukaan. Mutta kyllä, jos paitsi lapsiasiassa myös oman elämän unelmissani ja ajankäytössä luovun omistani, kompromissejahan kahden erilaisen ihmisen elämien yhteensovittamiseen kuuluu -- sellaisessa tilanteessa uskon katuvani lapsettomuutta, ellei mieheni ja minun suhde sitten kehittyisi huomattavasti. On kuitenkin epäreilua myös pysyä toisen kanssa odottaen, että tämä muuttuu -- siitä ei voi syntyä kuin katkeruutta.
Tässä hetkessä, 27-vuotiaana, kun lapsentekoon ei ole vielä tulipalokiire ja ehtisi matkustella tai muuttaa ulkomaillekin, seikkailla tämän miehen kanssa, joka seikkailuista rinnalle on löytynytkin -- on niin vaikeaa tehdä päätös eroamisesta. Vaikka melkeinpä tietää, ettei tästä kypsy molempia tyydyttävää ihmissuhdetta -- on niin vaikea luovuttaa. Ehkä muidenkin silmissä pelkään häpeäväni: että nuorena nait ulkomaalaisen, eikä tainnut toimia niin, eipä.
Kohtalotovereita? Lohdutuksen sanoja? Tukea päätöksentekoon? Kaikki mielipiteet ovat tervetulleita.
Kommentit (49)
[quote author="Vierailija" time="11.06.2013 klo 11:19"]
Meillä oli sama ongelma paitsi että mies halusi lapsen ja minä en pystynyt sitä hänelle antamaan syövän jälkeen. Olimme 15 vuotta yhdessä,matkustelimme,elimme tasaista arkea ilman isompia riitoja. Tulimem hyvin toimeen keskenämme. Päästin miehestäni irti koska hänellä oli iso kaipuu lapseen. Pian hän tutustui yh-äitiin ja alkoivat uusioperheen,itselle ero oli niin rankka kokemus että otin töistä vuoden vuorotteluvapaata ja lähdin eurooppaan. Olin ensin briteissä kielikursseilla ja tapasin siellä aivan ihastuttavan britin ja jäin sille reissulle.Rakastan toki nykyistä kumppaniani ja hänellä on aikuset lapset. Suurin rakkaus oli ex-mieheni,mutta en ole hänelle katkera tai vihoitteleva yms. toivon hänelle kaikkea hyvää. Viime kesänä kävin kotiseudulla vanhempiani moikkaamassa ja näin exän paikallisessa kaupassa,kävimme terasilla vaihtamassa kuulumisia. Hän oli sinut päätöksensä kanssa mutta oli yllättynyt uusioperheen rankkudesta kun puolison lapset eivät ole aikuisia yms. Lisäksi hän myönsi että siinä meidän liitossamme oli hyvätkin puolensa mitän hän joskus on kaivannut lapsiperheen arjessa. Ja se ei ollut mitään ruikutusta vaan toteamus. Onneksi me erosimme,en olisi pystynyt elämään sen tunteen kanssa koko loppuikääni etten pysty toiselle antamaan sitä mitä hän kiivaasti haluaa.
[/quote]
Kävimme vielä pari sähköpostia läpi jossa pohdiskelimme päätöksiämme ja elämänkulkua. Ex-mieheni totesi että lapsi yksistään ei tee ketään onnelliseksi,toki hän rakastaa lastaan enemmän kuin mitään muuta. Mutta nyt hänellä on sellainen puoliso joka ei ole kiinnostunut esim.matkustelusta ja erilaisista kulttuureista ja erilaisista asioista. Hänelle riittää se koti ja lapset ja kanariansaaret. Exäni tätä joskus hieman sivusi sähköpostissaan että ei ymmärtänyt aikoinaan sitä kuinka hyvin meillä synkkasi matkoilla ja olimme kiinnostuneita samoista asioista. Mutta totesimme että kaikkea ei voi tässä elämässä saada. Nyt hän elää sitä elämää minkä hän on valinnut ja minä elän omaani. Jokaisessa meissä on nyt hyvät ja huonot puolet ja niiden kanssa sitten pitää vaan elää. t.13
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="11.06.2013 klo 11:08"]
Kannattaa miettiä, kuinka paljon todella itse haluat lapsia. Viestissäsi korostuu lähinnä se, kuinka kiva juttu lapset ovat olleet vanhempiesi mielestä ja kuinka siskosi lasta on kiva välillä hoitaa. Ilman lapsia on kuitenkin mahdollista elää aivan yhtä onnellista elämää kuin lasten kanssakin, joten tätä vaihtoehtoa kannattaa ainakin vakavasti harkita.
[/quote]
Niin, jos sitä haluaa. Ap ei selvästikään halua.
lasten kanssa voi varsin hyvin elää ja tehdä niitä asioita, mitä ilman lapsiakin. Lapset myös kasvavat ja muuttavat pois, ja kas, taas on aikaa.
Jos lapsia taas ei ole, niin niitä asioita, mitä perheenä tehdään, ei voi tehdä.
Eiköhän se niin ole, että jos olet pystynyt eroa miettimään jos siihen asti, että olet vuokra-asuntoa alkanut vakavasti harkita, niin alkaa homma olla aika selvä peli.
Meillä on hieman eri tilanne kuin teillä. Me molemmat haluaisimme lapsen, siinä kuitenkaan onnistumatta. Emme ole vielä testeissä käyneet, mutta miehellä oli exänsä kanssa sama tilanne niin ainakin suuremmalla todennäköisyydellä vika voisi olla miehessä.
En ole itse testiin vielä halunnut, ennenkuin olen käynyt koko prosessin mielessäni läpi. Nyt olen sen aikalailla käynyt ja minulle on päivän selvää, että vaikka mieheni olisikin kykenemätön saamaan kanssani lapsia, niin en lähde. Rakastan miestäni niin paljon, että mielummin sitten olen hänen kanssaan ilman lapsia, kuin saisin lapsia jonkun kakkosvaihtoehdon kanssa.
Jos mielessäni olisi missään vaiheessa käynyt ero ja uusi mies vahvana vaihtoehtona, niin silloin miettisin sitä jo vakavemmin. Turhaan silloin miestäkään roikuttaisin suhteessa, jota en selkeästi olisi valmis pitämään.
[quote author="Vierailija" time="11.06.2013 klo 11:59"]
[quote author="Vierailija" time="11.06.2013 klo 11:42"]
Ap, kuvittele elämääsi 20 vuotta eteenpäin, missä olet, mitä on ehkä tapahtunut eri versioissa elämääsi, kumpaan olet tyytyväisempi. Kyllä se siitä selviää. Entä sitten vanhuutesi, oletko 40 vuoden päästä vieläkin yhdessä lapsellisesti käyttäytyvän miehen kanssa, ei toivoa lapsenlapsista? Vieläkö ura ja matkustelu korvaa perheen?
[/quote]
lapset ovat ihana asia ja myös perheestä on paljon huolta. Anoppi 70v on rasittuneempi kuin koskaan ja valvoo yökaudet ja murehtii,oma elämä jää ätysin elämättä. Syy: kälyni eli hänen tyttärensä päätti noin 35-v että nuoruus jäi elämättä. Nyt sitten tehdään ihan kaikkea älytöntä mitkä olisi kuulunut kokeilla sillon 20v. Anoppi ja tyttärensä ovataina asuneet lähellä toisiaan joten ehkä se normaali istenäistyminenkin on jäänyt kokeilematta kun äiti on AINA ollut lähellä ja kiitänyt apuun pienemmästäkin risauksesta. Kälyni meni naimisiin 16v tavatun tyypin kanssa ja suoraan äin luota miehen luo ja sit alettiin perustaa perhettä. Nyt sitten kun anoppi on eläkkeellä ja olisi terveyttä ja aikaa elää itselleen,niin on "varaäitinä" llasten lapsille kun tytär heiluu baareissa ja miehet vaihtuvat sukkien tavoin ja on muutenkin käytökseltään ihan teini. Anoppi on tuumannut enemmän kuin kerran että hän ei tällästä vanhuutta halunnut.
[/quote]
Ehkäpä anoppi voisi vetää selkeät rajat omaan elämäänsä, eikä jälleen kerran mahdollistaa tyttären typerää käytöstä?
Ei tuossa perheessä ole normaalit ja terveet ihmissuhteet. Eikä tuollaiseen tilanteeseen ajaudu vain sen takia, että on tehnyt lapsen. Samanlaisen hyväksikäytön kohteeksi ajautuvat monet yksineläjät, varsinkin vähän viinaan menevät.
Kiitoksia vastauksista, ne antavat todella ajattelemisen aihetta moneen suuntaan. Olen kallistumassa siihen, että ero on edessä, mutta vaikeaahan tämä on.
Olen toki myös tietoinen siitä, ettei lapsista ole pelkkää riemua. Huolesta huolimatta uskon kuitenkin, että minulle vanhemmuus, uuden ihmisen kasvattaminen mahdollisimman järkeväksi aikuiseksi ja omasta lihasta luonnon luomaan uuteen ihmeelliseen tyyppiin tutustuminen olisivat kaikessa pelottavuudessaan silti useimmiten ihania oivalluksia tuovia kokemuksia. Mieheni vanhemmat ovat tästä toisenlainen esimerkki, heille lapset tuottavat vain huolta, kun eivät elä vanhempien arvojen mukaista elämää tai ole heidän kanssaan aina samaa mieltä. Ymmärrystä ei ole tarjolla puolin eikä toisin ja tästäkin syystä mieheni näkee vanhemmuuden tällaisena: elinkautisena stressitekijänä, josta ei koidu kuin harmia.
20 vuotta tästä eteenpäin katsoessani, toivoisin minulla olevan lapsia. 40 vuotta eteenpäin toivoisin voivani seurata lasteni elämän kulkua. Toki toivon 20 vuoden päästä myös kehittyneeni harrastuksissani, luoneeni ihania ystävyyssuhteita ja tekeväni mielekästä työtä. 40 vuoden päästä toivon luoneeni sellaisen uran, josta panokseeni tyytyväisenä voin jäädä eläkkeelle, ja eläneeni niin, että olen yhä hyvissä mielen ja ruumiin voimissa ja ajan hermoilla. Mieheni kanssa voisin saada näistä haaveista puolet, ja lisäksi ehkä myös rinnalleni pitkään läheiseksi kasvaneen kumppanin. Mutta kenties sellaisen, jonka näkemys maailmasta on synkkä ja jokainen harmi valtava tulivuorenpurkaus. Ja sellaista en 20 vuotta halua katsella.
Kyllä minustakin alkaa tuntua, ettei eron tiellä ole enää muuta kuin oma rohkeuden puute. Surettaa vaan niin kovin myös, kun tuo puoliso on oikeasti erimielisyyksistämme huolimatta niin mahtava tyyppi! Hauska ja outo ja viisas ja hurmaava, ja opettanut minulel paljon. Mutta erotessamme uskon, ettemme ainakaan pitkään aikaan voisi olla ystäviä, niin kipeää se tulee tekemään. Siksi kai en uskalla sitä lopullista askelta vielä ottaakaan.
Kommenttinne ovat kuitenkin auttaneet minua selventämään ajatuksiani ja luoneet uskoa siihen, että tämän liiton jälkeenkin voisin löytää ihanan, hyvän kumppanin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eroa. Lapsiaan ei kadu mutta miesvalintojaan voi katua.
Kokemusta on.
kolmen äiti
Tunnen paljon ihmisiä ja sekaan mahtuu niitä jotka ovat jääneet miehen luo, vaikka tämä on ilmoittanut ettei halua lapsia. Yhtä lukuunottamatta kaikki ovat eronneet niin että mies on löytänyt nuoremman ja hankkinut uuden kanssa lapsia. Kaikki jätetyt ovat tämän jälkeen jääneet yksin, ei lasta eikä uutta miestä, katkeruus on vaan tullut tupaan jäädäkseen.
Sen sijaan muutama on ilmoittanut lähtevänsä ja eroa on kestänyt kuukauden, joskus ei yhtään kun mies onkin muuttanut mielensä ja kun lapset ovat maailmassa, on mies ihmetellut miksi hän oli näin tyhmä.
Jos haluat lapsia, ehdottomasti nyt eroat ja verkot vesille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lisäyksenä vielä, että jos yrittäisimme saada lasta, mutta se ei onnistuisi, luulen tällä hetkellä, että voisin tyytyä kohtalooni. Hedelmättömyyshoidot ja vuosien keskenmenotaistelut eivät houkuta. Haluaisin vain antaa luonnolle edes mahdollisuuden. Tämä tekee osittain asiasta vaikeaa, sillä eihän ole täysin varmaa, että voin ylipäätään tulla raskaaksi. Mieheni kanssa en kuitenkaan pääse edes yrittämään, ja siksi koen luopuvani kokemuksesta, jonka elämässäni haluaisin kokea. Edes odotuksen odotuksen, jos ei muuta.
Joku toinen vielä zenimpi hyväksyisi sitten kai sen, että kun on sellaisen miehen valinnut, joka ei tahdo lapsia, niin voisi sitten vain pitää siitä miehestä kiinni. Meillä on muitakin ongelmia, minkä takia tuntuu siltä, että mielummin päästäisin irti ja katsoisin elämän seuraavat kortit -- tuli sitten mitä tuli. Mieheni kyllä tulee todella vihaamaan minua jonkin aikaa, jos eroamme, mutta niin vaikealta kuin se tuntuukin, en voi sen takia suhteeseen jäädäkään.
-AP
itse olin aikoinaan samankaltaisessa tilanteessa, tosin erona se, että mies oli alunalkaen hyvin lapsirakas - epäili vain omia kykyjään olla vanhempi. Onneksi kuitenkin pitkän monen vuoden väännön jälkeen "suostui" lasten hankintaan - ja tosiaan meidän molempien onneksi.
Mies on nauttinut vanhemmuudesta vähintään yhtä paljon kuin minä. Nyt myöhemmin sanoo, että aiemmin arkaili ja pelkäsi lapsiin liittyvää vastuuta ihan turhaan, ja oli todella hilkulla, että olisi menettänyt todella tärkeän osan elämässään jos olisimmekin päättäneet erota tuon asian takia.
Luultavasti olisimme eronneet jos mies ei olisi lapsia lopulta halunnut, tosin aika monta vuotta jaksoin sitä veivaamista,lähinnä koska mies ei sanonut missään vaiheessa ehdotonta eitä, ja olin varma, että hänestä tulisi hyvä isä (niinkuin tulikin).
Kertomasi perusteella on vaikea sanoa miten sun mies kokisi isyyden (voisi myös yllättää positiivisesti), mutta jos itsekin olet sitä mieltä, ettei hänessä ns. "isäainesta" ole niin en jäisi suhteeseen. Sulla on kuitenkin selkeästi itsellä halu perustaa perhe. Vaikka oletkin nuori, niin lastenhankkiminen ei välttämättä käy noin vain. Kumppani voi löytyä helposti, mutta lapsettomuusongelmat on valitettavan yleisiä ja koskettaa myös nuoria. Ei kannata tuhlata aikaa jos tietää mitä haluaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähde.
Ihan rehellisyyden nimissä, ilman tuota lapsiasiaakin, miehesi ei kuulosta ihan "catchiltä". Hän vaikuttaa hieman epätasapainoiselta, ja jos ja kun tulevaisuuden toiveet ovat noin erilaiset, niin suhteella on silloin harvoin tulevaisuutta. Parikymppisenä voi vielä elääkin parisuhteessa vaikkei sävelet ole selviä, mutta asia tulee varmasti eteenne vielä monta kertaa tulevien vuosien aikana. Mitä olen ympärilläni nähnyt, niin ennen pitkään tällaiset suhteet päättyvät eroon. Sinun näkökulmastasi tilanne on helpompi, mitä nuorempi olet. Ja jos ja kun päätös on sinun omasi.
Ja mitä tuohon matkusteluun tulee. Matkustella voit yksinkin tai ystäviesi kanssa, mutta lasten saanti yksin on vaikeampaa. Lisäksi niin monet pitävät nykyään matkustamisesta, että suurella todennäköisyydellä seuraava miehesikin matkustelisi kanssasi mielellään.
Mielestäni sinulla on vain yksi vaihtoehto ja olet jo nähtävästi päätöksesi tehnytkin... eli eroat jos et todellakaan voi kuvitella elämääsi ilman omaa lasta.
Tähän nyt voisin kertoa oman kokemukseni (olen muuten mies)...
Olin 28 vuotias kun oma puolisoni (hän oli 27) jätti minut koska minä en halunnut lasta. Suhteemme oli hyvä ja siinä ei mitään muita eroon johtaneita syitä ollut mukana. Se riitti että hän halusi lasta ja minä en. Jopa minä pystyin lopulta hyväksymään eron koska en halunnut hänen kärsivän asian takia. Itse löysin uuden kumppanin joka itseni tapaan ei myöskään koskaan haluaisi lasta ja nyt olemme olleet yhdessä 7 mahtavaa vuotta nauttien toisistamme ja elämästä. Kunnes noin kaksi vuotta sitten kun olin täyttänyt 35 aloin haluamaan lasta! Hitto! Keskusteltiin asiasta puolisoni kanssa mutta hänen kantansa pysyi. Mietinpä siinä sitä mitä aikaisempi puolisoni oli tehnyt. Pitäisikö erota?
Aikamoisen itsetarkistelun kautta tulin siihen tulokseen että en perkele eroa... suurin syy siihen oli se että pettäisin nykyisen puolisoni. Olinhan julistanut hänelle että lapsia en halua. Saahan mielipiteitään toki vaihtaa mutta mielestäni ei toisten kustannuksella. Laitoin siis vaakakuppiin rakkauteni ja lapsen. Rakkauteni häneen voitti. Ehkäpä lapsikuumeeni ei niin kova ollutkaan?
Miten kävi edellisen puolisoni? No, se ehkä kaikkein valitettavin. Kävi nimittäin ilmi että hän ei voi saada lapsia. No, hänenkin tarina kuitenkin päättyi onnellisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos viimeisestä vastauksesta. Niin elämä heittelee, tarinasi on siitä hyvä esimerkki. Selkeänä erotuksena lieneekin juuri tuo, että teillä sekä ensimmäisessä että toisessa suhteessasi ei todella ole muita eroajatuksia aiheuttavia ongelmia. Ja olette ehtineet nykyisen puolisonne kanssa nauttia elämästänne lapsettomina jo 7 vuotta onnellisina.
Minua on kalvanut ajatus parisuhteemme miellekyydestä jo aiemmin. Ongelmia on, eivätkä ne näy selviävän. Olen itse oppinut niiden kanssa elämään ja toimimaan paremmin, mutta toden sanoakseni on mieheni tosiaan sen verran epävakaa, kuten toinen kirjoittaja sanoi, etten ole ennen tätä lapsiasiaakaan ollut varma, onko hänestä minulle kumppaniksi koko elämän matkalle. Se tuntuu osittain petokselta, koska avioliitossahan on tarkoitus kulkea yhdessä läpi niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina. Mutta se tapa, jolla mieheni huonoina aikoina henkisesti sekä syyllistää minua että ripustautuu tukeeni (epänormaalin epävarmasti, mielestäni -- enkä minäkään ole maailman itsevarmin) ei vaikuta kestävältä.
Haluaisin voida todeta, että parisuhteessamme on kaikki muu niin hyvin, ettei lapsen saaminen ole minulle kynnyskysymys. Mutta en voi. Olen miehelleni jokin aika sitten sanonut, että voisit jättää hänen "vuokseen" lapsihaaveet, jos elämästäni on muuten mahdollista tehdä itseni näköistä. Monet asiat ovat hänelle kuitenkin niin ylitsepääsemättömiä, etten oikein usko siihen. Olemme yksinkertaisesti ilmeisesti liian eri tavalla sitoutuvia ihmisiä, minä kaipaan enemmän tilaa hengittää ja hän enemmän symbioosia. Kumpikaan ei ole välttämättä oikein tai väärin, mutta yhteensovittaminen on osoittautunut hankalaksi.
-AP
[quote author="Vierailija" time="11.06.2013 klo 12:52"]
Eroa. Lapsiaan ei kadu mutta miesvalintojaan voi katua.
Kokemusta on.
kolmen äiti
[/quote]
Kyllä löytyy niitä, jotka katuvat lapsen hankkimistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tokihan lapsiakin voi katua, jos omia voimavaroja ja tilannetta ei ole tullut harkittua etukäteen tarpeeksi. Ja lapsiakin on erilaisia, voi tulla vaikeita tapauksia tai kehitysvammaisia. Tämäkin puoli minulla on käynyt mielessä ja selvää on, ettei positiivinen raskaustesti ole mikään onnen avain. Vaikeuksia mahtuu sillekin matkalle.
Oma isäni, joka on jättänyt äitini toisen naisen vuoksi (nyt ollut tuon "toisen naisen" kanssa yhdessä jo 15 vuotta ja onnellisimpia avioliittoja, joita lähipiirissäni on) on sanonut sekä minulle ja sisarelleni kerran: "Kenenkään naisen ei pidä miehen toiveesta jättää lapsia tekemättä, jos itse niitä haluaisi. Mies voi jättää, mutta lapset jäävät."
En allekirjoita kaikkia isäni elämänohjeita tai niele niitä pureksimatta, mutta tästä on selvästi jäänyt vahva muistijälki, sillä lapsentekoasiaa miettiessäni se palaa aina mieleeni. Isälläni on ihana uusi suhde ja menestyvä yritys sekä rakkaita harrastuksia, äidilläni on kansainvälinen huippu-ura ja paljon boheemin viisikymppisen hauskanpitoa. Heillä molemmilla on muitakin syitä olla elämäänsä äärettömän tyytyväisiä, ja silti mikään ei tunnu voittavan sitä, kun me lapset käymme kylässä. Ja voi siltä kiiltoa silmissä, kun he saavat lapsenlapsensa syliinsä.
Eihän minun elämäni välttämättä mene, niin kuin suunnittelen. Mutta enemmän haluaisin sen silti ohjautuvan tuohon suuntaan, kuin siihen, että vanhempana vain katselen kavereiden ja sisarusten perheitä vierestä.
Ajatus erosta on mahdottoman surullinen, mutta muuta vaihtoehtoa ei tunnu olevan. En pistä papereita kuitenkaan vetämään tällä siunaaman sekunnilla, on kuitenkin mielestäni reilua antaa päätöksen vielä kypsyä aivan 100% varmaksi ja keskustella avoimesti mieheni kanssa sitten eropäätöksen syistä. En ole koskaan avioeroa suorittanut, joten en tiedä, mikä se kivuttomin tapa olisi, mutta toisen hylkääminen kuin nalli kalliolle ei kuulu tapoihini. Asumisesta, tavaroista, oleskeluluvista ynnä muista saadaan kuitenkin vielä paljon stressiä aikaiseksi. Olisi kai parempi, jos ennen siihen ryhtymistä olisi molemmille todella selvää, miksei suhde voi jatkua ja sellainen olo, että kaikki sanottava on sanottu.
-AP
Lähdin itse 5 vuotta kestäneestä suhteesta 29-vuotiaana, halusin lapsia ja itseäni vähän vanhempi mies ei vieläkään ollut valmis. Suhteessa oli muitakin pulmia. Ymmärrän empimisesi hyvin, minultakin kesti hetki ymmärtää ja tunnustaa itselleen että lapsiasia oli iso kysymys, ja että minulla alkoi olla jo kiire. Lähteminen myös pelotti, pelkäsin että joudun ojasta allikkoon, lasten saanti vaan siirtyy tai jää kokonaan kun en löydä uutta suhdetta, ja samoin tuntui pahalta järkyttää toista lähtemällä. Erosta kuitenkin kukin selvittiin tahoillamme. Sitten elämä tarjosi yllättäviä käänteitä ja nyt 2 vuotta myöhemmin olen pienen vauvan äiti. Näinkin onnellisesti voi siis käydä! Lähteminen oli oikea päätös vaikka tuntui tosi kovalta ratkaisulta. Mutta sen ansiosta löysin ihmisen jolla oli samat haaveet kuin minulla ja olen onnellinen.
"Vaikka melkeinpä tietää, ettei tästä kypsy molempia tyydyttävää ihmissuhdetta -- on niin vaikea luovuttaa."
Tuon valtavan, välillänne olevan lastenhankkimiskysymyksen lisäksi tämä lause pisti silmään.
Tekstisi kuulostaa siltä, että tiedät jo sisimmässäsi, että ette jatka yhdessä.
Kuuntele itseäsi, ensimmäisä vastausta, kun kysyt asiaa itseltäsi. Sen jälkeen tulevat yleensä syytökset ja mutta kun -ajatukset.
Ap,
kuinka kauan olette olleet yhdessä? Minusta myös se, missä vaiheeessa parisuhdetta ajatuksesi ovat sellaiset kuin nyt, voi kertoa paljon.
Olemme olleet yhdessä 3 vuotta, joista naimisissa 2. (Kyllä, menimme naimisiin liian pian. Voitte sanoa, että oli tyhmää, mutta minäpä en kadu -- sillä menemättä naimisiin emme olisi saanut tilaisuutta tutustua toisiimme ja edes yrittää olla yhdessä. Ja vaikka on ollut vaikeaa, niin tämä on ollut myös seikkailu ja väitän, että olen oppinut itsestäni paljon enemmän, kuin jos tavanomaisemmissa olosuhteissa olisi seurusteltu pari vuotta).
Olemme kohdanneet jo niin monta kriisiä ja niistä selviytymistä, että koen suhteen eläneen läpi normaalia vauhdikkaammin eri kehitysvaiheita. Toisaalta aika on siinä mielessä lyhyt, että kenties vasta nyt oikeasti alamme tuntuea toisemme, varsinkin kun emme ole kriiseiltämme kenties ehtineet. Siksikin suhdetta revitään. Tiedostan meidän olevan selkeästi sellaisessa irtaantumisvaiheessa, jossa alun huuman jälkeen on löydetty taas oma ääni ja nyt arvioidaan, miten yhteisen lisäksi molempien omat erilliset halut, toiveet ja tarpeet voisivat toteutua arjessa. Ja valitettavasti vaan näyttää siltä, että tässä kohtaa elämänpolkujamme yhteensovittaminen on kovin vaikeaa.
-AP
[quote author="Vierailija" time="11.06.2013 klo 15:22"]
Olemme olleet yhdessä 3 vuotta, joista naimisissa 2. (Kyllä, menimme naimisiin liian pian. Voitte sanoa, että oli tyhmää, mutta minäpä en kadu -- sillä menemättä naimisiin emme olisi saanut tilaisuutta tutustua toisiimme ja edes yrittää olla yhdessä. Ja vaikka on ollut vaikeaa, niin tämä on ollut myös seikkailu ja väitän, että olen oppinut itsestäni paljon enemmän, kuin jos tavanomaisemmissa olosuhteissa olisi seurusteltu pari vuotta).
Olemme kohdanneet jo niin monta kriisiä ja niistä selviytymistä, että koen suhteen eläneen läpi normaalia vauhdikkaammin eri kehitysvaiheita. Toisaalta aika on siinä mielessä lyhyt, että kenties vasta nyt oikeasti alamme tuntuea toisemme, varsinkin kun emme ole kriiseiltämme kenties ehtineet. Siksikin suhdetta revitään. Tiedostan meidän olevan selkeästi sellaisessa irtaantumisvaiheessa, jossa alun huuman jälkeen on löydetty taas oma ääni ja nyt arvioidaan, miten yhteisen lisäksi molempien omat erilliset halut, toiveet ja tarpeet voisivat toteutua arjessa. Ja valitettavasti vaan näyttää siltä, että tässä kohtaa elämänpolkujamme yhteensovittaminen on kovin vaikeaa.
-AP
[/quote]
Menittekö naimisiin, jotta miehesi saa oleskeluluvan? Mistä hän on kotoisin ja miten tutustuitte?
Lapsiasia oli eräs suhteen jatkumisen kynnyskysymyksistä minulle, kun nuorena alle parikymppisenä neitona rakastuin päätä pahkaa vanhempaan mieheen. Tunnustin saman tien, että lapsi on asia, jonka minä haluan ja siitä en ole valmis joustamaan. Onnekseni mieskin toivoi lapsia. No elämä ei mene aina niin kuin sen toivoisi menevän... Lapsia ei alkanutkaan kuulua sitten, kun niille mahdollisuus annettiin. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Nyt perheeseemme kuuluu myös pienet, mutta kyllä mietin monen monta kertaa, että voiko ihminen oikesti suunnitella elämäänsä ja näin isoja asioita. Varmuutta ei ainakaan koskaan voi saavuttaa! Jossittelen välillä, että jos olisimme lähteneet miehen kanssa eri teille ja uutta potentiaalista isää ei olisikaan vastaan tullut tai lapsi ei syystä tai toisesta vain olisi ollut mahdollinen toiveesta huolimatta... Kaikille ei käy tässä pelissä yhtä hyvin kuin itselleni lopulta kävi!