Lue keskustelun säännöt.
Ero edessä, koska mies ei halua lasta -- vaikea päätös!
11.06.2013 |
Täällä on sellainen kavalkadi eri tilanteissa olevia naisia lukijoissa, että josko löytyisi vertaistukea tähänkin. Eli: kuinka tehdä lopullinen päätös siitä, lähteäkö suhteesta toivoen, että jossain vaiheessa kohdalle osuu vielä joku, jonka kanssa tulevaisuudensuunnitelmat käyvät yksiin vai jäädäkö suhteeseen, jossa muuten moni asia on erinomaisesti ja unelmieni täyttymys, mutta mies ei ikinä halua lasta (eikä myöskään olisi kovin hyvä isähahmo, ainakaan tällä hetkellä -- huom. myös hän on tätä mieltä)
Mieheni olisi minulle täydellinen poikaystävä: hauska, matkustushaluinen (itsekin siis olen), hassutteleva, hyvä ja huomaavainen seksikumppani, tukee vaikeissa tilanteissa, arvostaa terveellisiä elämäntapoja (yksi olut riittää aina eikä sitäkään usein, terveellinen ruokavalio).
Mutta aviomiehenä hänessä on puutteita: tekee liikaa töitä, mutta ansaitsee silti yhteiseen talouteen paljon vähemmän kuin minä, kotoisin väkivaltaisen (enimmäkseen henkisesti) isän hallitsemasta perheestä, jonka jäljiltä itsetunto ja ongelmien kestäminen on heikkoa -- masentuu ja suuttuu helposti, ei ole käsitellyt aiemmissa suhteissa petetyksi tulemistaan ja on täten takertuva ja huono luottamaan hyviin aikeisiini. ¨
(Lisäksi ei ole fyysisesti kovin aktiivinen, mitä itse olen ja toivon elämältäni, mutta tätä en kumppanilta mitenkään edellytäkään kyllä, koska pysyy sitä ilmankin terveenä ja normaalipainoisena.)
Toki kukaanhan ei ole täydellinen. Olemme kokeneet yhdessä paljon ja vaikeudet ovat hitsanneet meidät hyvin yhteen. Olemme kotoisin eri kulttuureista (molemmat länsimaista kuitenkin), mikä muiden vaikeuksien ohella on tuonut suhteeseen haasteensa. Näiden esteiden ylittäminen tekee eroamisesta kuitenkin myös vaikeampaa. Kaikenlaisesta on selvitty, ja nyt pitäisi erota sen takia, että emme vain voi olla yhtä mieltä perheen lapsiluvusta. Se tuntuu turhauttavalta.
Olemme keskustelleet asiasta rauhallisesti ja toisiamme kuunnellen. Ymmärrämme toistemme kannat, enkä minä koskaan haluaisi lasta mieheni kanssa, jos hän ei sitä halua. En siis tulee huijaamaan tai kiristämään häneltä vauvan siementä, enkä myöskään lupaa hoitavani ipanan yksinäni (näistä kaikista on keskusteltu myös ja olen sen hänelle sanonut). Hän on ollut kannassaan järkkymätön suhteemme alusta asti, minä olen se, jonka mielipide on muutaman vuoden aikana muuttunut. Sisaruksillani ja ystävilläni alkaa olla lapsia ja vaikka monella on rankkaa, tunnen haikeutta. Vahdin paljon siskoni leikki-ikäistä lasta, joka osaa olla jo yhden illan aikana ihan hirveä kakara -- mutta myös niin valloittavan hurmaava, että sulattaa joka kerta sydämeni.
Omat vanhempani ovat aina olleet vanhemmuudestaan avoimen innoissaan ja yhä nyt, meidän lasten ollessa aikuisia, jaksavat huokailla, kuinka lasten saaminen on heidän elämänsä parhaita päätöksiä. Tämä siitäkin huolimatta, että vanhempani ovat eronneet jo silloin, kun itse olin ala-asteella. Sukuni myös tulee hyvin toimeen keskenään. Mieheni puolestaan ei ole saanut vanhemmuudesta positiivista kuvaa, hänelle sekä vanhemman että lapsen rooli on näyttäytynyt raskaana ja vaikeana, yhä nyt aikuisenakin. Hänen sukunsa on hajanainen, eikä hän siten kaipaa olla osa sukupolvien ketjua, toisin kuin minä. Hiljaa mielessäni myös ajattelen, että mieheni jollain tapaa haluaa olla suhteessa lapsen asemassa, hoidettavana ja hellittävänä, eikä halua perheeseen lasta, jonka tarpeet varsinkin pikkulapsiaikana menisivät monasti hänen tarpeidensa edelle (huom. ei aina, mutta nykymenoon verrattuna useasti).
Homma vaikuttaa selvältä. Haluan yrittää saada lapsia, siispä vuokra-asunnon hakuun. Minulla on kuitenkin ennen mieheni tapaamista ollut huonohko itsetunto enkä ole uskonut löytäväni kumppania. Nyt itsetuntoni on paljon parempi, mutta silti jäytää pelko: jos en löydäkään ketään. Silloin tulee tehdä päätös, että jopa yksin eläminen koko loppuelämäni on parempi vaihtoehto kuin tässä parisuhteessa eläminen. Monta kertaa viikossa olen sitä mieltä: mieheni raivotessa tai käyttäytyessä kuin lapsi. Vielä useammin on kuitenkin myös ihanaa: hellyyttä, hauskanpitoa, rauhallisia arjen hetkiä, hekumaa, mielenkiintoisia keskusteluja. Mutta vaikka olisi kuinka mukavaa, en pääse yli siitä ajatuksesta, että viisikymppisenä katuisin lapsettomuuttani. Ehkä en, jos olisin elänyt yksin ja harrastanut, seikkaillut ja osallistunut projekteihin mieleni mukaan. Mutta kyllä, jos paitsi lapsiasiassa myös oman elämän unelmissani ja ajankäytössä luovun omistani, kompromissejahan kahden erilaisen ihmisen elämien yhteensovittamiseen kuuluu -- sellaisessa tilanteessa uskon katuvani lapsettomuutta, ellei mieheni ja minun suhde sitten kehittyisi huomattavasti. On kuitenkin epäreilua myös pysyä toisen kanssa odottaen, että tämä muuttuu -- siitä ei voi syntyä kuin katkeruutta.
Tässä hetkessä, 27-vuotiaana, kun lapsentekoon ei ole vielä tulipalokiire ja ehtisi matkustella tai muuttaa ulkomaillekin, seikkailla tämän miehen kanssa, joka seikkailuista rinnalle on löytynytkin -- on niin vaikeaa tehdä päätös eroamisesta. Vaikka melkeinpä tietää, ettei tästä kypsy molempia tyydyttävää ihmissuhdetta -- on niin vaikea luovuttaa. Ehkä muidenkin silmissä pelkään häpeäväni: että nuorena nait ulkomaalaisen, eikä tainnut toimia niin, eipä.
Kohtalotovereita? Lohdutuksen sanoja? Tukea päätöksentekoon? Kaikki mielipiteet ovat tervetulleita.
Kommentit (49)
Mietin, että jos sinulla on voimakkaita eroajatuksia ensimmäisessä "suhteessa yksilöiksi kasvamisen" kriisissä (usein varmaan siinä parin, kolmen vuoden yhdessä olon jälkeen), niin voi olla, että ne yhä vahvistuvat.
Tuo on kuitenkin usein parisuhteessa se vaihe, jolloin vaaleanpunaiset lasit putoavat silmiltä, ja aletaan nähdä toinen realistisemmassa valossa, ja päästään tosissaan sovittautumaan yhteen, erillisinä, erilaisina yksilöinä.
Tai sitten huomataan, että yhteen sovittautuminen ei jostain syystä onnistukaan.
t. se, joka kysyi, kauanko olette olleet yhdessä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="11.06.2013 klo 15:42"]Mietin, että jos sinulla on voimakkaita eroajatuksia ensimmäisessä "suhteessa yksilöiksi kasvamisen" kriisissä (usein varmaan siinä parin, kolmen vuoden yhdessä olon jälkeen), niin voi olla, että ne yhä vahvistuvat.
Tuo on kuitenkin usein parisuhteessa se vaihe, jolloin vaaleanpunaiset lasit putoavat silmiltä, ja aletaan nähdä toinen realistisemmassa valossa, ja päästään tosissaan sovittautumaan yhteen, erillisinä, erilaisina yksilöinä.
Tai sitten huomataan, että yhteen sovittautuminen ei jostain syystä onnistukaan. [/quote]
Näin olen itsekin päätellyt, että tästä vaiheesta olisi suhteessamme kyse. Ja silloin tosiaan olisi ehkä jopa fiksumpaa luopua suhteesta nyt, kuin jäädä neuvottelemaan jyrkkien eroavaisuuksiemme yhteensovittelusta. Tätä myös tarkoitin, kun sanoin, ettei suhteessa molempien olisi mahdollista elää näköistämme elämää -- siltä vaikuttaa, sillä eroavaisuudet siitä, mitä elämältämme haluavat ovat niin erilaisia.
Sinulle, jolla on negatiivinen kokemus lapsuudesta, olen täysin samaa mieltä. Olen edellä hieman kuvannutkin sitä, että miehelläni ei todellakaan ole samanlaista mielikuvaa lapsuudesta ja vanhemmuudesta kuin minulla vaan samankaltainen välinpitämättömyyden ja syyttelyn kokemus, kuin sinulla. Kenties olen jotenkin halunnut uskoa, että minun perheeni kanssa ajan viettäminen (tapaamme heitä paljon useammin kuin mieheni perheenjäseniä) avaisi miehellenikin tätä maailmaa. Minun kyllä kannattaisi hyväksyä tuo, että kun tämä ajatusmaailma on hänelle 30 vuoden ajan kehittynyt suhteessa omiin vanhempiin, eivät ihanimmatkaan appivanhemmat sitä voi käännyttää. Kiitos näkökulmastani, se entisestään vahvisti ymmärrystäni mieheni näkökantaa kohtaan!
-AP
[quote author="Vierailija" time="11.06.2013 klo 15:51"]
Sinulle, jolla on negatiivinen kokemus lapsuudesta, olen täysin samaa mieltä. Olen edellä hieman kuvannutkin sitä, että miehelläni ei todellakaan ole samanlaista mielikuvaa lapsuudesta ja vanhemmuudesta kuin minulla vaan samankaltainen välinpitämättömyyden ja syyttelyn kokemus, kuin sinulla. Kenties olen jotenkin halunnut uskoa, että minun perheeni kanssa ajan viettäminen (tapaamme heitä paljon useammin kuin mieheni perheenjäseniä) avaisi miehellenikin tätä maailmaa. Minun kyllä kannattaisi hyväksyä tuo, että kun tämä ajatusmaailma on hänelle 30 vuoden ajan kehittynyt suhteessa omiin vanhempiin, eivät ihanimmatkaan appivanhemmat sitä voi käännyttää. Kiitos näkökulmastani, se entisestään vahvisti ymmärrystäni mieheni näkökantaa kohtaan!
-AP
[/quote]
Sanot toivoneesi että miehesi näkisi sinun perheestäsi toisenlaista tunnemaailmaa. Itseasiassa mulla on tuokin vähän samalla lailla, ts. nykyinen miesystäväni ja hänen perheensä on eka ns. normaali-kiintymyssuhteinen perhe johon olen tutustunut. Toisin kuin sinä ajattelet, se ainakin minulla on toiminut nimenomaan päinvastoin. Vaikka olen aina aikuisena tiennyt että lapsuudenperheeni ei ollut ehkä täysin normaali, vasta tuon appiperheeni toiminnan näkeminen on avannut silmäni sille kuinka EPÄnormaali omani oli. En siis aiemmin, kun ei ollut mitään mihin verrata, tuota oman lapsuudenperheeni kylmyyttä edes täysin tiedostanut.
Olen kyllä siis appiperheen myötä huomannut että joillekin lapset ovat ilmeisen aidosti positiivinen asia, MUTTA sen lisäksi tämä on myös alleviivannut omaa erilaisuuden kokemistani. Tämä on vaikea selittää, mutta tavallaan olen ymmärtänyt kuinka PALJON minun psyykeäni lapsuus on vahingoittanut, ja kuinka TODELLA erilainen oma arvo- ja ajatusmaailmani lasten suhteen on. Se taas on vahvistanut sitä tunnetta, että minusta todellakaan ei olisi äidiksi, sillä äitiyden kokemukseni on niin vääristynyt ja rikki "normaaliin" verrattuna. Ja siksi olen yhä varmempi ettei sitä pysty enää ainakaan järjellisessä ajassa korjaamaan (olen itsekin yli 30v), ja että minusta ei tuskin ikinä olisi samanlaiseen tunne-tason vanhemmuuteen kuin mieheni vanhemmilla.
Enkä koe että olisin tässä vain tavoittelemassa "liian hyvää" vanhemmuutta tai että vertaisin itseäni liikaa muihin. Olen vain lapsuuden kokemusteni takia NIIN kaukana siitä mikä on "normaali" kokemus lapsuudesta, että tämän erilaisuuden lopullinen hoksaaminen on se viimeinen niitti joka sinetöi tietouteni siitä että minä en halua lapsia. Lapsiperhe elämä on jotain "niille toisille", niille jotka ovat kasvaneet appiperheeni kaltaisessa perheessä. Heihin verrattuna olen todella erilainen, ja kyseiseen perheeseen tutustuminen on siis vain vahvistanut sitä erilaisuuden tunnetta joka minussa on aina ollut.
Ehkä samoin on käynyt miehelläsikin, että sen sijaan että hän hoksaisi "lapset voivat olla kivakin asia" hänkin on ehkä ajatellut "ai tällainen on normaali perhe. Minun perheeni oli siis todella epänormaali eikä minulla ole minkäänlaisia eväitä tehdä potentiaalisesta omasta perheestäni normaalia, joten minun ei missään nimessä kannata siihen puuhaan ryhtyäkään".
--42--
Hei --42--
Näin on hyvin voinut käydä myös miehelleni. Itse asiassa muistan hänen puhuneenkin tämän suuntaisia silloin, kun ensimmäisiä kertoja olemme viettäneet aikaa minun lapsuuden perheeni luona. Mieheni kävi myös hiljattain terapeutin luona, joka ensimmäisenä tarttui hänen isäsuhteeseensa ja tuomitsi hänen isänsä käytöksen henkisesti väkivaltaiseksi. Tämän jälkeen mieheni todella mietti ääneen samalla tavalla, että on hänenkin mielestään lapsuuden perhe ollut huono elinympäristö, mutta järkyttävää kuulla ammattilaisen suusta, kuinka todella huono.
Niinhän se on, että tätä kokemusta ei mieheni voi muuttaa enkä minä voi häntä siltä mitenkään pelastaa. Hän myös ymmärtää hyvin, perheeseeni tutustuttuaan, miksi lapsuus ja vanhemmuus minulle näyttäytyvät ilon aiheina.
On ehkä totta, että tässä suhteessa samankaltaisen kumppanin löytäminen olisi tärkeää. Ja niinhän sitä sanotaan, että tarkkaile tulevan puolisosi vanhempien keskinäistä suhdetta ja suhdetta lapsiin, sillä sen mallin puolisosi on saanut. Minun ja mieheni saamani mallit ovat niin erilaisia, että niitä on vaikea asuttaa saman katon alla.
Annanpa oman näkökulman asiaan. Itse oli pitkään sitä mieltä etten halua lapsia. Silloinen puolisoni halusi ehkä, mutta ilmeisesti ei kovin kovasti, kun ei yrittänyt minua painostaa. Erosimme lopulta muista syistä ja myöhemmin rakastuin todenteolla nykyiseen mieheeni. Nykyisen kanssa ollessani minusta alkoi tuntua, että haluan lapsen ja nimen omaa ihanan mieheni kanssa. Nyt meillä on maailman ihanin poika ja toinen tulossa.
Ilmeisesti oikean ihmisen tapaaminen ja rakastuminen saivat minut haluamaan lasta. Ei ex-miehessänikään mitää vikaa ollut, mutta selvästikkään hän ei ollut sopiva ihminen minulle. Nyt hänelläkin on perhe uuden vaimonsa kanssa. Joten joskus se voi olla henkilökemioistakin kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jätin pitkäaikaisen suhteen koska hän ei halunnut lapsia 32-vuotiaana. Viikon sisällä tapasin uuden kumppanini (joka hassusti kuulostaa todella paljon sun nykyiseltä). Tehtiin heti kaksi lasta pienellä ikä-erolla, aikaa kun ei pahemmin ollut jäljellä. Tulin myös todella helposti raskaaksi, molemmat ensimmäisellä kierroksella, eli se toinen kumppani ja lapset voi tulla todella nopeastikin kun sen ero päätöksen tekee ja todella lähtee. Niin kauan kun roikut tässä suhteessa sen kauemmin mahdollisuutesi aloittaa uusi elämä ei tapahdu.
Hetkeäkään en ole katunut päätöstäni. Nyt ne lapset on tehty ja ne on siinä suurena saavutuksena loppuelämäni, tapahtui sitten suhteelle mitä tahansa. Olisin katkeroitunut varmasti jos olisin jäänyt. Yksi elämäni parhaista valinnoista. Se on vaikeaa mutta se arvoista. Tsemppiä!
Kannattaa myös pohtia sitä, miksi suhteenne on ollut tähän asti niin haasteita täysi. Yleensähän ne ensimmäiset 2-3 vuotta ovat rakkautta ja sinisilmäisyyttä täynnä, todellisuus iskee päälle vasta myöhemmin. Jos suhteessa on jo siinä rakastumisvaiheessa paljon haasteita, niin entä sitten myöhemmin kun rakkaus haalenee ja mahdollinen lapsiperhe-elämä aktualisoituu? Kannattaa myös miettiä sitä, millaisen isän lapsesi saa ja erityisesti sitä, millaisen kasvatuskumppanin sinä miehestäsi saat.
Tsemppiä päätökseesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="11.06.2013 klo 13:37"]
Mielestäni sinulla on vain yksi vaihtoehto ja olet jo nähtävästi päätöksesi tehnytkin... eli eroat jos et todellakaan voi kuvitella elämääsi ilman omaa lasta.
Tähän nyt voisin kertoa oman kokemukseni (olen muuten mies)...
Olin 28 vuotias kun oma puolisoni (hän oli 27) jätti minut koska minä en halunnut lasta. Suhteemme oli hyvä ja siinä ei mitään muita eroon johtaneita syitä ollut mukana. Se riitti että hän halusi lasta ja minä en. Jopa minä pystyin lopulta hyväksymään eron koska en halunnut hänen kärsivän asian takia. Itse löysin uuden kumppanin joka itseni tapaan ei myöskään koskaan haluaisi lasta ja nyt olemme olleet yhdessä 7 mahtavaa vuotta nauttien toisistamme ja elämästä. Kunnes noin kaksi vuotta sitten kun olin täyttänyt 35 aloin haluamaan lasta! Hitto! Keskusteltiin asiasta puolisoni kanssa mutta hänen kantansa pysyi. Mietinpä siinä sitä mitä aikaisempi puolisoni oli tehnyt. Pitäisikö erota?
Aikamoisen itsetarkistelun kautta tulin siihen tulokseen että en perkele eroa... suurin syy siihen oli se että pettäisin nykyisen puolisoni. Olinhan julistanut hänelle että lapsia en halua. Saahan mielipiteitään toki vaihtaa mutta mielestäni ei toisten kustannuksella. Laitoin siis vaakakuppiin rakkauteni ja lapsen. Rakkauteni häneen voitti. Ehkäpä lapsikuumeeni ei niin kova ollutkaan?
Miten kävi edellisen puolisoni? No, se ehkä kaikkein valitettavin. Kävi nimittäin ilmi että hän ei voi saada lapsia. No, hänenkin tarina kuitenkin päättyi onnellisesti.
[/quote]
Olipa hyvä kirjoitus. Hyvää elämää teille kummallekin.
Sukulaiselleni kävi hiukan toisin. Hän ei halunnut lapsia ja ei puolisokaan. Olivat oikein perinteisiä vela-ihmisiä, jotka yökkivät lapsille ja suureen ääneen valittivat, että ei heille lapsia, kun heillä on valkoiset sohvat ja matkustelu ja kaikki muu on tärkeää,
Vuodet kuluivat ja nainen 43 vuotiaana sairasti taudin, mikä sitten johti kohdunpoistoon. Olisi luullut heidän olevan onnellisia, kun ei ehkäisyä tarvitse enää käyttää.
Mutta miehellä on alkanut kaduttaa, etteivät tehneet lapsia silloin kun olisivat pystyneet. Heidän suhteensa on nykyään kylmä ja siellä ei viitsi enää käydä edes kylässä. Jatkuvaa vittuilua ja kyräilyä ja ovat todella ilkeitä toisilleen. Eli eroa vailla koko suhde. Ainoa, mikä pitää yhdessä, on asuntolaina.
Epäilen, että mies jossain vaiheessa hankkiutuu isäksi. Sen verran paljon asiasta nykyään puhuu.
[quote author="Vierailija" time="11.06.2013 klo 14:18"] Heillä molemmilla on muitakin syitä olla elämäänsä äärettömän tyytyväisiä, ja silti mikään ei tunnu voittavan sitä, kun me lapset käymme kylässä. [/quote]
Sinulla näin, miehelläsi ehkä toisin. Minun lapsuudenperheeni ilmeisesti on enemmän miehesi kaltainen. Esimerkiksi omat vanhempani (jotka myös ovat eronneet) eivät kaipaa minua käymään. Eivät kysy vierailulle ja kun kerran-pari vuodessa itse "änkeän" kylään ei mikään kerro siitä että olisin kovin odotettu ja kaivattu vieras.
Esim. viime kerran kun kävin äitini luona yhden yön yli, hän ilmoitti ensin etukäteen että "ethän ole pitkään lähtöpäivänä, minulla kun olisi meno zzz" ja sitten vielä edellisenä päivänä että "ethän tule kovin aikaisin, koska minulla on meno yyy". Molemmat olivat vielä sellaisia että hän olisi ihan hyvin voinut kutsua minut niihin mukaan, eli ei mitään pakollisia tai jotain jota hänen olisi pitänyt tehdä yksin. Ennemminkin asioita, joita äiti ja tytär ns. normaaliperheessä usein tekevätkin yhdessä. Edellisen kerran kävin kylässä vajaa vuosi sitten, eli tässäkin yhden päivän vierailussa hänen suurin huolenaiheensa oli että ENHÄN VIIVY LIIAN KAUAN!
Samoin isäni ei koskaan kutsu minua käymään, ja joskus tekee myös samaa eli kun menen sinne kerran vuodessa/kahdessa hän saattaa lähteä illalla omiin menoihinsa.
Näistä lähtökohdista ymmärrän miestäsi AP oikein hyvin. Minä(kin) olen täysin sisäistänyt sen ajatuksen että lapsista on vain vaivaa ja harmia, eikä niissä ole mitään positiivista. Siksi en miehesi tavoin minäkään ole koskaan halunnut lapsia, koska en näe lisääntymisessä mitään hyvää vaan vain äärettömän vaivan ja taakan. Ja todennäköisesti lapset sellaisia minulle (ja ehkä miehellesikin) olisivat, koska minulla ei ole minkäänlaista normaalin perheen ja normaalin "perheen tunne-elämän" mallia. Eli vaikka miten yrittäisin, niin todennäköisesti en teoreettisesta omasta lapsiperheestäni ikinä saisi sellaista kuin esim. sinun kotonasi on ollut. Koska minulla vain ei ole sellaiseen rakennuspalikoita.
Hyvä ettet siis edes yritä "käännyttää miestäsi", sillä en usko että tällaisen lapsuudesta asti sisäistetyn arvomaailman voi muuttaa enää. Lapset ovat meidän kaltaisillemme vain negatiivinen asia, ja esim minulle äitien luettelemat hyviksi tarkoitetut asiat joita "lapsista saa" ovat nekin ennemminkin huonoja puolia. Minäkin suosittelisin, jo pelkästään tämän arvomaailmojen erilaisuuden takia, sinua etsimään miehen joka niitä lapsia haluaa ja jolla itsellään on sinua vastaava kokemus siitä että lapset ovat hyvä asia.