Erolla luultua isompi vaikutus lapseen - tuoreet tulokset yllättävät
Siinä missä avioerot yleistyvät, yleistyvät myös niiden seuraukset.
Suomessa noin puolet liitoista päättyvät eroon. Paitsi että avioero koettelee vanhempien tunne-elämää, tuoreen tutkimuksen mukaan sillä on selkeät seuraukset myös eron kokeneiden lasten näkökulmasta.
Eroperheistä tulleet lapset kärsivät peräti 50 prosenttia todennäköisemmin esimerkiksi masennuksesta ja ahdistuksesta. Vanhempien eron läpikäyneillä lapsilla sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen ja solmiminen voi olla vaikeampaa. Tämä näkyy esimerkiksi kouluelämässä. Vanhempien avioeron kokeneille lapsilla on myös muita todennäköisemmin vaikeuksia koulussa, ja he saattavat kokea ystävien löytämisen hankalaksi. Tämän lisäksi heillä saattaa olla vaikeuksia kontrolloida omaa käytöstään.
Nämä tiedot käyvät ilmi Britanniassa tehdystä laajasta tutkimuksesta. Sen mukaan erovanhempien perheessä kasvaminen jättää lapsiin kenties isommankin jäljen kuin haluaisimme uskoa.
Lähde: Daily Mail
Kommentit (157)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei yllätä yhtään. Tunnistan eroperheiden lapset oppilaistani aika helposti käytöksen ja olemuksen perusteella.
T. Ope
Niin varmaan, koska kaikki muut lapset on tasapainoisia vai? Oksettavaa, jos oikeasti olet opettaja.
Olen itse sosiaalialan opiskelija ja keikkailen päiväkodeissa. Huomaan heti eroperheen lapsen. Kun etenen urallani, aion enemmän puhua julkisesti lapsen oikeuksista ehjään perheeseen. Näin ei voi jatkua.
Vaikutat niin viisaalta ja terävänäköiseltä että varmaan sinua kuunnellaan julkisuudessa.
Sinä taas et. Toimita äkkiä eropaperit eteenpäin ja voimaannu tunteistasi ❤️ Koska olenhan tärkein, lapsista viis.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei yllätä yhtään. Tunnistan eroperheiden lapset oppilaistani aika helposti käytöksen ja olemuksen perusteella.
T. Ope
Niin varmaan, koska kaikki muut lapset on tasapainoisia vai? Oksettavaa, jos oikeasti olet opettaja.
Olen itse sosiaalialan opiskelija ja keikkailen päiväkodeissa. Huomaan heti eroperheen lapsen. Kun etenen urallani, aion enemmän puhua julkisesti lapsen oikeuksista ehjään perheeseen. Näin ei voi jatkua.
Vaikutat niin viisaalta ja terävänäköiseltä että varmaan sinua kuunnellaan julkisuudessa.
Sinä taas et. Toimita äkkiä eropaperit eteenpäin ja voimaannu tunteistasi ❤️ Koska olenhan tärkein, lapsista viis.
Minua ja lapsiani kohdeltiin rajun väkivaltaisesti, oli iso voimanponnistus pelastaa henkemme ja tulevaisuutemme. Sinun kaltaisiasi kohtaan jäi pysyvä inho, kaikki voimavarat suunnattiin siihen ettemme pääsisi vainoajasta ikinä eroon, sinä ja kaltaisesi välitätte lapsista viis. Turha
lähetellä sydämiä kun on sydämetön.
Vierailija kirjoitti:
Yhteiskunnan pitäisi tehdä jotakin tälle eroamisvimmalle.
Yhteiskunta säästäisi ihan rahaa, jos turhat erot loppuisivat.
Turha ero on sellainen, jonka syy ei ole pahoinpitely, voimakas psyykkinen sairaus (lähinnä harhat ja paranoidi ja psykoosit) tai pettäminen (etenkin toistuvasti)
Jo aiemmin on tutkimuksissa todettu, että lapset voi pitemmän päälle paremmin riitaisen perheen lapsina kuin eroperheen lapsina.
Ero on turha silloin, kun itse osapuolet pitävät sitä turhana. Sinä et ole ole pätevä määrittelemään kenenkään eroa turhaksi.
Vierailija kirjoitti:
Oli ero kuinka hyvä tahansa tai kuinka paha tahansa, niin aina - ihan aina - se jättää jälkensä lapsiin. En ymmärrä, miksi tästä pitää kinastella. Ihan samalla tavalla jälkensä jättää vanhemman kuolema tai jopa koko perheen muutto. Kaikki ovat lapselle kriisin paikkoja, ja vaikka kuinka vanhemmat käyttäytyisivät kypsästi ja oppikirjamaisesti, ihan lapsen luonteesta riippuu, kuinka paljon hän siitä traumatisoituu.
Mielestäni hyvän ja tasapainoisen vanhemmuuden perusedellytys on ymmärtää tämä. Vasta sen jälkeen vanhempi kykenee tukemaan lapsensa pyristelyä pinnalle, toisin sanoen sallii lapselle negatiiviset tunteet, surun ja ikävän ja tukee lasta näiden tunteiden sekamelskassa.
Liian usein se hyvä ero on vanhempien kannalta hyvä ero. "Kun minä olen onnellinen, lapsikin on". Tuo on ehkä epäreiluin lause ikinä. Lapsi menettää erossa perheen. Usein hän menettää myös toisen vanhemman, jota tapailee harvemmin, tai tilanteissa, joissa lapsi näkee vanhempia yhtä paljon, hän kokee turvattomuutta ja juurettomuutta, kun ei kotia ole oikein missään, on vain vanhempien koteja ja heidän uutta, onnellista elämää, jota lapsi ei saa negatiivisilla tunteilla pilata.
Antakaa niiden lasten ikävöidä, surra, olla vihaisia ja syyttäviäkin. Tällainen lapsi prosessoi eroa ja omia tunteitaan ja selviää pinnalle/pinnalla parhaiten. Ne hiljaiset ja näennäisen tyytyväiset joutuvat sitten käsittelemään eron vaikeuksia vasta, kun pääsevät pois vanhempiensa pakko-onnellisuuden piiristä ja voivat alkaa käsitellä kipupisteitä.
Tämä! Ihan hiton hyvä kirjoitus. Asia on juuri näin. Eroja tulee mutta olkaa rehellisiä tilanteessa. On vain oman huonon omantunnon ja syyllisyyden vaimentamista se, että hoetaan, että ”lapset sopeutuu niin helposti, ”jos vanhempi on onnellinen, lapsikin on”. Asia ei todellakaan ole näin yksioikoinen. Se on aina todella suuri kriisi lapselle. Aina. Jotkut lapset osaavat peittää sen paremmin, toiset taas oireilevat. Lasta pitää tukea ja ymmärtää.
Vierailija kirjoitti:
Yhteiskunnan pitäisi tehdä jotakin tälle eroamisvimmalle.
Yhteiskunta säästäisi ihan rahaa, jos turhat erot loppuisivat.
Turha ero on sellainen, jonka syy ei ole pahoinpitely, voimakas psyykkinen sairaus (lähinnä harhat ja paranoidi ja psykoosit) tai pettäminen (etenkin toistuvasti)
Jo aiemmin on tutkimuksissa todettu, että lapset voi pitemmän päälle paremmin riitaisen perheen lapsina kuin eroperheen lapsina.
Ei vaan lastentekoon pitäisi olla lupa ja suoraan sanottuna, kelvottomilta piuhat poikki. Suurin osa lapsista syntyy kelvottomille vanhemmille ja tämä kierre jatkuu sukupolvista toiseen.
Tosi hyvä tutkimus ja varmasti totta! Nykyään erotaan niin helposti vain "erimielisyyksien, kasvoomme erilleen" selitysten mukaan. Ai että se muakin ärsyttää , ei ajatella yhtään lapsia , nehän siinä perheen menettävät! Saatika sitten uusperhekuviot, voin vain kuvitella miten sekavaa kuviota varsinkin pienille lapsille (yht'äkkiä isä jonku muun kuin äidin kans yms). Sitten kun pitää vielä niitä lapsia alkaa tehdä sen uuden puolisonkin kanssa.
Itse olisin lapsena toivonut vanhempieni eroa, koska isäni oli alkoholisti ja väkivaltainen , mutta äitini ei varmaan uskaltanut erota. Tämmöisissä tilanteissa mun mielestä pitäs erota, mutta äitikin varmaan pelkäsi, että jouduttas me lapset käymään esim keskenämme joskus isämme luona (koska vanhemmallahan on oikeus nähdä lasta no matter what).
Mutta siis senkin vuoksi mua kyllä ihan tympäsee nämä eroajat, jotka eroaa, koska löysivät uuden tai arki vain tuntui liian tylsältä ydinperheen kans.
Vierailija kirjoitti:
Yhteiskunnan pitäisi tehdä jotakin tälle eroamisvimmalle.
Yhteiskunta säästäisi ihan rahaa, jos turhat erot loppuisivat.
Turha ero on sellainen, jonka syy ei ole pahoinpitely, voimakas psyykkinen sairaus (lähinnä harhat ja paranoidi ja psykoosit) tai pettäminen (etenkin toistuvasti)
Jo aiemmin on tutkimuksissa todettu, että lapset voi pitemmän päälle paremmin riitaisen perheen lapsina kuin eroperheen lapsina.
Okei, eli on mielestäsi ihan ok, että lapset kasvavat alkoholistiperheessä? Juu, minun lapseni varmaan voisivat nyt tosi hyvin, kun olisivat vielä pari vuotta eläneet siinä talossa, jossa isä joka viikonloppuaamu kuorsasi kuset housuissa milloin missäkin. Samoin olisivat varmaankin tosi tasapainoisia perheessä, jossa on ihan koko ajan painostava ilmapiiri ja isä ja äiti eivät puhu keskenään ja äiti purskahtaa itkuun helpotuksesta, kun isä astuu ovesta ulos.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset kärsii. Olen sitä mieltä että avioero pitäisio ottaa vain jos elämä on oikeasti sietämätöntä, ei esimerkiksi silloin jos vain arki on astunut kuvioihin, saatikka että löytyy uusi rakkaus... Miehet/naiset tulee ja menee.
Eroa ei siis pitäisi ottaa jos puoliso päättää itse työmatkastaan eikä ota siinä huomioon toisen toiveita työmatkan kohteesta tai jos puoliso toivoo ettei söisi irtokarkkeja niin paljon hänen valmistamiensa 🍴 en välillä? Tällaisia vaikeita ja raskaita syitä on olemassa ja ihmisten pitäisi sitten vaan jaksaa alistua?
Oikeasti moni eroaa vasta vuosien jälkeen hyvin vaikeiden tilanteiden jälkeen. Näiden bloggaajien vaikeat erot irtokarkki ongelmineen kertovat vain heidän tasostaan ja siitä, millä syillä voidaan eroa lähteä hakemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli ero kuinka hyvä tahansa tai kuinka paha tahansa, niin aina - ihan aina - se jättää jälkensä lapsiin. En ymmärrä, miksi tästä pitää kinastella. Ihan samalla tavalla jälkensä jättää vanhemman kuolema tai jopa koko perheen muutto. Kaikki ovat lapselle kriisin paikkoja, ja vaikka kuinka vanhemmat käyttäytyisivät kypsästi ja oppikirjamaisesti, ihan lapsen luonteesta riippuu, kuinka paljon hän siitä traumatisoituu.
Mielestäni hyvän ja tasapainoisen vanhemmuuden perusedellytys on ymmärtää tämä. Vasta sen jälkeen vanhempi kykenee tukemaan lapsensa pyristelyä pinnalle, toisin sanoen sallii lapselle negatiiviset tunteet, surun ja ikävän ja tukee lasta näiden tunteiden sekamelskassa.
Liian usein se hyvä ero on vanhempien kannalta hyvä ero. "Kun minä olen onnellinen, lapsikin on". Tuo on ehkä epäreiluin lause ikinä. Lapsi menettää erossa perheen. Usein hän menettää myös toisen vanhemman, jota tapailee harvemmin, tai tilanteissa, joissa lapsi näkee vanhempia yhtä paljon, hän kokee turvattomuutta ja juurettomuutta, kun ei kotia ole oikein missään, on vain vanhempien koteja ja heidän uutta, onnellista elämää, jota lapsi ei saa negatiivisilla tunteilla pilata.
Antakaa niiden lasten ikävöidä, surra, olla vihaisia ja syyttäviäkin. Tällainen lapsi prosessoi eroa ja omia tunteitaan ja selviää pinnalle/pinnalla parhaiten. Ne hiljaiset ja näennäisen tyytyväiset joutuvat sitten käsittelemään eron vaikeuksia vasta, kun pääsevät pois vanhempiensa pakko-onnellisuuden piiristä ja voivat alkaa käsitellä kipupisteitä.
Tämä! Ihan hiton hyvä kirjoitus. Asia on juuri näin. Eroja tulee mutta olkaa rehellisiä tilanteessa. On vain oman huonon omantunnon ja syyllisyyden vaimentamista se, että hoetaan, että ”lapset sopeutuu niin helposti, ”jos vanhempi on onnellinen, lapsikin on”. Asia ei todellakaan ole näin yksioikoinen. Se on aina todella suuri kriisi lapselle. Aina. Jotkut lapset osaavat peittää sen paremmin, toiset taas oireilevat. Lasta pitää tukea ja ymmärtää.
Ei kun lapset jopa odottavat, että kohta on kaksi kotia! Käypä lukemassa mitä 'vaikean' eron läpikäynyt bloggaajat kirjoittaa julkisesti 🙄
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli ero kuinka hyvä tahansa tai kuinka paha tahansa, niin aina - ihan aina - se jättää jälkensä lapsiin. En ymmärrä, miksi tästä pitää kinastella. Ihan samalla tavalla jälkensä jättää vanhemman kuolema tai jopa koko perheen muutto. Kaikki ovat lapselle kriisin paikkoja, ja vaikka kuinka vanhemmat käyttäytyisivät kypsästi ja oppikirjamaisesti, ihan lapsen luonteesta riippuu, kuinka paljon hän siitä traumatisoituu.
Mielestäni hyvän ja tasapainoisen vanhemmuuden perusedellytys on ymmärtää tämä. Vasta sen jälkeen vanhempi kykenee tukemaan lapsensa pyristelyä pinnalle, toisin sanoen sallii lapselle negatiiviset tunteet, surun ja ikävän ja tukee lasta näiden tunteiden sekamelskassa.
Liian usein se hyvä ero on vanhempien kannalta hyvä ero. "Kun minä olen onnellinen, lapsikin on". Tuo on ehkä epäreiluin lause ikinä. Lapsi menettää erossa perheen. Usein hän menettää myös toisen vanhemman, jota tapailee harvemmin, tai tilanteissa, joissa lapsi näkee vanhempia yhtä paljon, hän kokee turvattomuutta ja juurettomuutta, kun ei kotia ole oikein missään, on vain vanhempien koteja ja heidän uutta, onnellista elämää, jota lapsi ei saa negatiivisilla tunteilla pilata.
Antakaa niiden lasten ikävöidä, surra, olla vihaisia ja syyttäviäkin. Tällainen lapsi prosessoi eroa ja omia tunteitaan ja selviää pinnalle/pinnalla parhaiten. Ne hiljaiset ja näennäisen tyytyväiset joutuvat sitten käsittelemään eron vaikeuksia vasta, kun pääsevät pois vanhempiensa pakko-onnellisuuden piiristä ja voivat alkaa käsitellä kipupisteitä.
Minäkin näen erolapsen usein ihan päältä katsottuna (en aina mutta usein). On surullista, että niin harva vahnhempi antaa sen lapsen ilmaista niitä omia tunteitaan, aina pitää jotenkin projisoida vanhemman tunteet siihen lapseen. Monesti se vanhempi inhoaa exäänsä ja selittää sitten, miten vaikeaa sen lapsen on olla exän luona, ja lapsi vieressä näyttää siltä kuin yrittäisi kovasti miellyttää vanhempaansa, vaikka omat tunteet ovat täysin vieraat eikä yhtään tiedä, miten itse kokisi asiat, tietää vain, että näin se vanhempi tuntee. Hyvä ero ei välttämättä ole hyvä lapsen kannalta mutta se paha ex ei myöskään välttämättä ole paha lapsen kannalta. Aikuisen pitäisi osata erottaa ne omat ja lapsen tunteet ja antaa tilaa lapsen tunteille, koska nykyajan itsekeskeisessä maailmassa lapsi on oma yksilönsä, joka tarvitsee tilaa ja aikaa selvitäkseen erosta eikä vanhempi voi tunkea omia ajatuksiaan ja tunteitaan lapseen (vaikka niin moni mielellään tekee näin).
Saanko arvata; olet sossu, joka kävi yhden kurssin vieraannuttamisesta ja yksinkertaisena ihmisenä näet nyt kaiken samasta sabluunasta? Uskomattoman tyhmää väittää näkevänsä erolapsen jo päältä päin, häpeisit edes.
Erolapset käyttäytyvät usein kuin trauman saaneet lapset. Siksi sen näkee päältä päin. Olen yläkoulun opettaja, ja luokkani erittäin haastavista tapauksista kolmella on eroperhe, yhdellä ydinperhe mutta erittäin traumaattisin kokemuksin ja yhdellä ydinperhe, jonka taustaa en tiedä, koska vanhemmat eivät osallistu mihinkään koulun järjestämiin tapaamisiin. Ainakin välinpitämättömyyttä löytyy. Vastavasti niistä menestyvistä oppilaista eli luokan viidestä parhaasta taustalta löytyy ydinperhe. Yhdellä ns. kohtuuhyvin menestyvällä mutta ei aivan huippuoppilaalla on taustalla eroperhe ja yhdellä juuri ja juuri läpipääsevällä mutta ei kuitenkaan huolta aiheuttavalla oppilaalla on eroperhe.
Kun ottaa huomioon muut opettamani luokat, niin esimerkiksi erityisluokalle joutuvilta (käytöshäiriöistä) löytyy taustalta aina vanhempien ero tai erittäin suuri muu trauma. Eivät ne lapset huvikseen oireile.
Ei ero kuitenkaan ole mikään tuomio, jos vanhemmat antavat lapsensa tunteille tilaa ja tuntevat lapsensa ja pystyvät tukemaan tätä oikealla tavalla. Niin kuin jo aiemmin kirjoitin, lapsen luonteesta riippuu, kuinka hän erosta selviytyy ja vanhemmat voivat asiaa vaikeuttaa (ja usein näin tekevätkin) tai helpottaa antamalla lapsen tuntea kaikki ne tunteet, jotka hän siinä tilanteessa tuntee - vaikka se tekisi vanhemmalle kuinka kipeää tahansa. Olen huomannut, että eron tullen vanhemmat haluavat kiihkeästi teeskennellä, että lapsen arki jatkuu samanlaisena kuin ennenkin, vaikka näin ei missään tilanteessa eikä minkäänlaisessa erossa ole mahdollista. Tärkeää olisi osata pyytää apua, jos itse ei kykene lasta auttamaan. Avoimuus, rehellisyys ja rauhallisuus ovat avainsanoja. Jos oma maailman on pirstaleina ja sisällä myrskyää, ei pysty tarjoamaan lapselle keinoja selviytymiseen, kun ei pysty itsekään selviytymään. Teeskentely on turhaa, kyllä lapsi huomaa vanhempien tilanteen. Rehellisyys ja avun hakeminen ovat tässä ne tärkeimmät. Lapselle kannattaa rehellisesti sanoa, että ero ottaa koville ja että vaikka itse on nyt murskana, lapsen ei tarvitse olla, koska aikuinen selviää kyllä, lapsi saa edelleen rakastaa molempia vanhempia, koska kumpikaan ei ole täydellinen eikä eroasiassa yksinomaan oikeassa. Ei edes silloin kun eron syy on aivan selvä esim. pettäminen tai päihteiden käyttö. Lapselle on annettava mahdollisuus rakastaa sitä eron aiheuttanuttakin vanhempaa, ja silloin kannattaa hakea apua ulkopuolelta, jotta lapsi todella voi käsitellä omia tunteitaan eikä vanhemman tunteita.
Puhun näistä asioista paljon oppilaitteni kanssa. Välillä on riipaisevaa kuunnella, kuinka pitäisi mennä isälle mutta äiti on ihan hajalla, isä ei tajua ja lojaalisuudesta äitiä kohtaan pitäisi olla menemättä mutta sitten isä loukkaantuu. Lapsi on erossa aina välikädessä. Niissä helpoissakin eroissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli ero kuinka hyvä tahansa tai kuinka paha tahansa, niin aina - ihan aina - se jättää jälkensä lapsiin. En ymmärrä, miksi tästä pitää kinastella. Ihan samalla tavalla jälkensä jättää vanhemman kuolema tai jopa koko perheen muutto. Kaikki ovat lapselle kriisin paikkoja, ja vaikka kuinka vanhemmat käyttäytyisivät kypsästi ja oppikirjamaisesti, ihan lapsen luonteesta riippuu, kuinka paljon hän siitä traumatisoituu.
Mielestäni hyvän ja tasapainoisen vanhemmuuden perusedellytys on ymmärtää tämä. Vasta sen jälkeen vanhempi kykenee tukemaan lapsensa pyristelyä pinnalle, toisin sanoen sallii lapselle negatiiviset tunteet, surun ja ikävän ja tukee lasta näiden tunteiden sekamelskassa.
Liian usein se hyvä ero on vanhempien kannalta hyvä ero. "Kun minä olen onnellinen, lapsikin on". Tuo on ehkä epäreiluin lause ikinä. Lapsi menettää erossa perheen. Usein hän menettää myös toisen vanhemman, jota tapailee harvemmin, tai tilanteissa, joissa lapsi näkee vanhempia yhtä paljon, hän kokee turvattomuutta ja juurettomuutta, kun ei kotia ole oikein missään, on vain vanhempien koteja ja heidän uutta, onnellista elämää, jota lapsi ei saa negatiivisilla tunteilla pilata.
Antakaa niiden lasten ikävöidä, surra, olla vihaisia ja syyttäviäkin. Tällainen lapsi prosessoi eroa ja omia tunteitaan ja selviää pinnalle/pinnalla parhaiten. Ne hiljaiset ja näennäisen tyytyväiset joutuvat sitten käsittelemään eron vaikeuksia vasta, kun pääsevät pois vanhempiensa pakko-onnellisuuden piiristä ja voivat alkaa käsitellä kipupisteitä.
Minäkin näen erolapsen usein ihan päältä katsottuna (en aina mutta usein). On surullista, että niin harva vahnhempi antaa sen lapsen ilmaista niitä omia tunteitaan, aina pitää jotenkin projisoida vanhemman tunteet siihen lapseen. Monesti se vanhempi inhoaa exäänsä ja selittää sitten, miten vaikeaa sen lapsen on olla exän luona, ja lapsi vieressä näyttää siltä kuin yrittäisi kovasti miellyttää vanhempaansa, vaikka omat tunteet ovat täysin vieraat eikä yhtään tiedä, miten itse kokisi asiat, tietää vain, että näin se vanhempi tuntee. Hyvä ero ei välttämättä ole hyvä lapsen kannalta mutta se paha ex ei myöskään välttämättä ole paha lapsen kannalta. Aikuisen pitäisi osata erottaa ne omat ja lapsen tunteet ja antaa tilaa lapsen tunteille, koska nykyajan itsekeskeisessä maailmassa lapsi on oma yksilönsä, joka tarvitsee tilaa ja aikaa selvitäkseen erosta eikä vanhempi voi tunkea omia ajatuksiaan ja tunteitaan lapseen (vaikka niin moni mielellään tekee näin).
Saanko arvata; olet sossu, joka kävi yhden kurssin vieraannuttamisesta ja yksinkertaisena ihmisenä näet nyt kaiken samasta sabluunasta? Uskomattoman tyhmää väittää näkevänsä erolapsen jo päältä päin, häpeisit edes.
Erolapset käyttäytyvät usein kuin trauman saaneet lapset. Siksi sen näkee päältä päin. Olen yläkoulun opettaja, ja luokkani erittäin haastavista tapauksista kolmella on eroperhe, yhdellä ydinperhe mutta erittäin traumaattisin kokemuksin ja yhdellä ydinperhe, jonka taustaa en tiedä, koska vanhemmat eivät osallistu mihinkään koulun järjestämiin tapaamisiin. Ainakin välinpitämättömyyttä löytyy. Vastavasti niistä menestyvistä oppilaista eli luokan viidestä parhaasta taustalta löytyy ydinperhe. Yhdellä ns. kohtuuhyvin menestyvällä mutta ei aivan huippuoppilaalla on taustalla eroperhe ja yhdellä juuri ja juuri läpipääsevällä mutta ei kuitenkaan huolta aiheuttavalla oppilaalla on eroperhe.
Kun ottaa huomioon muut opettamani luokat, niin esimerkiksi erityisluokalle joutuvilta (käytöshäiriöistä) löytyy taustalta aina vanhempien ero tai erittäin suuri muu trauma. Eivät ne lapset huvikseen oireile.
Ei ero kuitenkaan ole mikään tuomio, jos vanhemmat antavat lapsensa tunteille tilaa ja tuntevat lapsensa ja pystyvät tukemaan tätä oikealla tavalla. Niin kuin jo aiemmin kirjoitin, lapsen luonteesta riippuu, kuinka hän erosta selviytyy ja vanhemmat voivat asiaa vaikeuttaa (ja usein näin tekevätkin) tai helpottaa antamalla lapsen tuntea kaikki ne tunteet, jotka hän siinä tilanteessa tuntee - vaikka se tekisi vanhemmalle kuinka kipeää tahansa. Olen huomannut, että eron tullen vanhemmat haluavat kiihkeästi teeskennellä, että lapsen arki jatkuu samanlaisena kuin ennenkin, vaikka näin ei missään tilanteessa eikä minkäänlaisessa erossa ole mahdollista. Tärkeää olisi osata pyytää apua, jos itse ei kykene lasta auttamaan. Avoimuus, rehellisyys ja rauhallisuus ovat avainsanoja. Jos oma maailman on pirstaleina ja sisällä myrskyää, ei pysty tarjoamaan lapselle keinoja selviytymiseen, kun ei pysty itsekään selviytymään. Teeskentely on turhaa, kyllä lapsi huomaa vanhempien tilanteen. Rehellisyys ja avun hakeminen ovat tässä ne tärkeimmät. Lapselle kannattaa rehellisesti sanoa, että ero ottaa koville ja että vaikka itse on nyt murskana, lapsen ei tarvitse olla, koska aikuinen selviää kyllä, lapsi saa edelleen rakastaa molempia vanhempia, koska kumpikaan ei ole täydellinen eikä eroasiassa yksinomaan oikeassa. Ei edes silloin kun eron syy on aivan selvä esim. pettäminen tai päihteiden käyttö. Lapselle on annettava mahdollisuus rakastaa sitä eron aiheuttanuttakin vanhempaa, ja silloin kannattaa hakea apua ulkopuolelta, jotta lapsi todella voi käsitellä omia tunteitaan eikä vanhemman tunteita.
Puhun näistä asioista paljon oppilaitteni kanssa. Välillä on riipaisevaa kuunnella, kuinka pitäisi mennä isälle mutta äiti on ihan hajalla, isä ei tajua ja lojaalisuudesta äitiä kohtaan pitäisi olla menemättä mutta sitten isä loukkaantuu. Lapsi on erossa aina välikädessä. Niissä helpoissakin eroissa.
Niin hyvä kirjoitus. Ero on aina pettymys ja vaikea asia ja varsinkin ainakin lapsille. Mielestäni on hirveää, että jotkut avautuvat lehdissä erostaan ja siihen johtaneista syistä sekä kertovat, miten lapset ovat eron ottaneet. Miltä lapsista tuntuu lukea näitä juttuja?
Tätä voisi miettiä myös ne, joiden mielestä ihminen ei ole luonnostaan yksiavioinen, yhteen ja samaan ihmiseen kyllästyy noin kahdessa vuodessa, puolisoa tulisi täten vaihtaa parin vuoden välein ja mennä sinne minne heppi osoittaa. Koska ihmistä ei ole luotu yksiavioiseksi, vaan sitä siementä kun pitää viljellä mahdollisimman moneen.
Miten tällaiset tyypit selittävät esim. mustasukkaisuuden tunteet? Eihän sellaisia pitäisi olla, jos kaikki luonnostaan haluavat hässiä ihan ketä vain, mistään piittaamatta eikä pettämisenkään pitäisi tuntua missään.
Miten tällaiset tyypit selittää joidenkin halun mennä naimisiin ja sitoutua yhteen? Sehän on mahdotonta, ei ihminen voi tuntea sellaisia tunteita oikeasti. Joka puolellehan sitä siementä on viljeltävä ja tunteet laimenee hetken päästä.
Miten nämä tyypit selittävät lasten oireilun avioerossa? Eihän lapsia pitäisi yhtään kiinnostaa, kuinka monta isäpuoli tai äitipuoli-kandidaattia kodeissa pyörii tai kuinka monessa kodissa heidän on ravattava tai onko biologinen äiti ja isä yhdessä vai ei. Katsos kun eihän ihminen ole luonnostaan yksiavioinen, se on vain kirkon keksimä juttu.
Kyllä tämän huomaa selkeästi yläkoulussa. Varovasti arvioiden n. 98% ongelmateineistä on erolapsia.
Vaikutukset voi olla myös positiivisia, se pitää aina muistaa!
Esim alkoholinkäyttö, liika ankaruus, väkivalta, ahdistus, riitely, rahapula jne
Jos nämä poistuvat lapsen elämästä eron myötä heille saa varmasti paremmat lähtökohdat
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämän huomaa selkeästi yläkoulussa. Varovasti arvioiden n. 98% ongelmateineistä on erolapsia.
Meidän 3 erolasta lopetti koulunsa 8.9-9.4 keskiarvolla. Ainakaan kotona ei ikinä ole ollut ongelmia.
Ja he ovat sentään sekä erolapsia että uusperheen lapsia:)
Nyt jo itsekin perheellisiä ja lapsenlapsetkin vaikuttaa onnellisilta ja tasapainoisilta
Noh. Omien vanhempien eroa toivoin pitkään, oli niin riitaisa suhde. Kun erosivat ollessani teini, niin sekin oli ahdistavaa, sillä eivät olleet juuri puheväleissä lainkaan. Kumpikin piti myös minua vallan kätevänä terapeuttina tunteilleen. Koen, että ero vaikutti minuun kielteisesti, mutta juuri siksi, että hoisivat sen niin luokattoman huonosti.
Ajattelin et pystyn parempaan mut ei, ero se vaan tuli itsellekin. Riidat alkoi muistuttaa omasta lapsuudesta ja pakko oli laittaa piste niille. Eksän kans pystyttiin kuitenkin ymmärtämään, mistä kaikesta muustakin kuin mahdollisesta toisen paskuudesta ne johtui (ei, nämä ei silti olleet asioita, jotka oltais voitu korjata) ja on kuitenkin tän jälkeen pystytty hoitaan kaikki niin sovussa kuin erotessa vaan voi, joustettu et kaikilla olis hyvä ja tehty lasten elämästä niin helppoa järjestelyiden suhteen kuin vaan mahdollista.
Mun lapset voi kertoo kotona mitä kivaa on edellisenä päivänä iskän kans tehty ja samoin isällään ollessa, tietää, ettei voi pelata meitä kaksilla säännöillä sillä jutellaan kyllä, ja näkee molempia yhtä paljon. Myöskään toisten sukuihin ei oo kenenkään tarvinnut katkaista välejä. Eromme vaikuttaa heihinkin varmasti, mut uskon, et paljon vähemmän.
Joo hei - kielletään erot lailla, pälli.