Erolla luultua isompi vaikutus lapseen - tuoreet tulokset yllättävät

[quote author="Vierailija" time="11.06.2013 klo 10:28"]

 En nimittäin tunne yhtään toimivaa uusperhettä. Kaikki ystäväni, jotka ovat kokeneet vanhempiensa avioeron, oireilevat sitä vielä aikuisenakin. Jotkut enemmän, jotkut vähemmän. Mutta oireilevat.

[/quote]

Ruyah. Juuri näin. Minä oireilen ydinperhelapsuuttani. Toinen oireilee vanhempiensa avioeroa. Minulla oli perusonnellinen lapsuus. Tämän aikakauden vitsaus on "oireilu". Joka hemmetin asia pitää vääntää ja kääntää ja miettiä niin pirun tarkkaan. Itsekin lankean siihen. Ei kannata!

Olen eronnut ja perusonnellinen. Eikä ole tasan mitään aikomuksia perustaa mitään uusperheitä. En minä siksi eronnut, että saisin/pääsisin/joutuisin uuteen perheeseen. Ei, erosin siksi, etten voinut elää siinä liitossa. Piste.

[quote author="Vierailija" time="11.06.2013 klo 11:40"]

Tutkimustuloksesta: ex-mieheni on mielialapotilas, hänellä on vaikeuksia toiminnanohjauksessa ja elämänhallinnassa. Lapsi on perinyt näitä ominaisuuksia. Siis se, että hänellä on vaikeuksia koulussa ja sosiaalisissa suhteissa, ei johdu erosta ainakaan kokonaan, vaan geeneistä.

Tuollaisilla geeneillä ei mikään ihmekään, että ero tuli. Eli komppaan aiempaa ehdotusta: valitkaa naiset tarkoin. Ainakaan luusereiden kanssa ei kannata lisääntyä.

[/quote]

Peukku tälle. Minun isäni on persoonallisuushäiriöinen: manipuloiva, tunnekylmä, häikäilemätön ja empatiakyvytön. Äitini päätti ensin tehdä tällaiselle ihmiselle lapsia, ja sitten vielä altistaa lapset henkiselle väkivallalle pysymällä sinnikkäästi liitossaan. Toivoin 10-vuotiaasta lähtien, että vanhempani eroaisivat, haaveilin päiväunilla miten kuulisin että minut onkin adoptoitu, kunhan vain pääsisin pois. Mikään tässä elämässä ei ole satuttanut minua yhtä pahasti kuin isä. Tulee paha olo lukea, kun väitetään että liitossa pitäisi aina kitkuttaa menemään vaikka mikä olisi; totta kai nykyään erotaan usein liian helposti, kuin myös tehdään liian helposti lapsia väärille ihmisille, mutta jos on tullut tehtyä se moka 1, lapsi väärälle isälle, niin miksi on tehtävä lisäksi moka 2, altistaa lapsi isän kiusaamiselle, ettei siitä vaan tule avioerolapsi... voin vannoa, että olisin henkisesti terveempi, jos en olisi joutunut olemaan isän kanssa tekemisissä herkässä murrosiässä.

OHHOOHH!!!? Siis tämähän oli aivan uutta tietoa! En ikinä olisi voinut kuvitellakaan, että lapset voisivat kärsiä vanhempien erosta...

Valitettavaa mutta omaan elämääni ei ole mikään vaikuttanut niin negatiivisesti kuin vanjempien ero. Olin siihen aikaan n. 5-vuotias. Taustalla oli pettämistä, mustasukkaisuutta ja väkivaltaa. En tosin tiedä kumpi oli traumaattisempaa, eroon johtaneet tapahtumat vai itse ero ja epävakaa elämä sen jälkeen. Vanhrmpani eivät koskaan selvittäneet välejään vaan jäivät kumpikin omalla tavallaan omiin traumoihin ja katkeruuteen kiinni.

Itselläni on ollut kaikkea mahdollista hankaluutta pitää itseni koossa: ahdistusta, masennusoireita, sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Lapsuuden tapahtumat ja tunteet myös nousevat jatkuvasti mieleen eli varmaan jonkun stressireaktion peruja.

Olen riitaisasta eroperheestä. En ole ikinä pystynyt muodostamaan poikiin lämpimiä hyviä suhteita vaikka olen yli parikymppinen. Mietin usein johtuuko se taustastani. Tiedän kuitenkin muita nuoria jotka ovat pystyneet vaikka ovat eroperheestä. Näillä ehjissä perheissä kasvaneilla sitten on taas todella naiivi ja ruusuinen kuva miehistä ja suhteista. Olen tyytyväinen siihen että olen realisti.

Vierailija kirjoitti:

Olen riitaisasta eroperheestä. En ole ikinä pystynyt muodostamaan poikiin lämpimiä hyviä suhteita vaikka olen yli parikymppinen. Mietin usein johtuuko se taustastani. Tiedän kuitenkin muita nuoria jotka ovat pystyneet vaikka ovat eroperheestä. Näillä ehjissä perheissä kasvaneilla sitten on taas todella naiivi ja ruusuinen kuva miehistä ja suhteista. Olen tyytyväinen siihen että olen realisti.

Haluaisitko kumppaniksesi mieluummin sellaisen pojan, jolla on ruusuinen käsitys naisista ja suhteista, vai kaltaisesi realistin?

Itse en edes pitkään tajunnut kuinka paljon ero vaikutti minuun lapsena. Mutta nyt pystyn selvästi näkemään seuraukset. Ennen eroa olin onnellinen ja hyvällä itsetunnolla varustettu lapsi. Olin suosittu luokassani ja kaikki oli tosi hyvin. Vanhempani erosivat yllättäen kun olin 12-vuotias. Ero oli täysi yllätys ja niin huonosti hoidettu kuin voi olla. Hetkessä isä oli vain muuttanut pois ja jäin asumaan surusta seonneen äidin kanssa. Yhtäkkiä olin surullinen ja epävarma lapsi.

Parisuhteeni olivat nuorena katastrofeja. Ripustauduin miehiin, olin mustasukkainen, pelkäsin hylkäämistä, hain huomiota kaikkialta. Oli vain niin huono olla. Itsetuntoni oli nollassa. Tulinkin aina jätetyksi, ja sekosin eroista.

Onneksi löysin kolmekymppisenä hyvän ja tasapainoisen miehen, joka opetti minut luottamaan ja sai minut rauhoittumaan. Nyt viimeiset kymmenen vuotta on ollut hyvä olla :) teen kaikkeni, jotta lapseni ei joudu kokemaan samaa kuin minä.

Monesti olen miettinyt vähän kateellisena kuinka paljon paremmat eväät olisin elämääni voinut saada. Monelta tuskalta olisin säästynyt. Mutta onneksi sain elää kuitenkin onnellisen alkulapsuuden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen riitaisasta eroperheestä. En ole ikinä pystynyt muodostamaan poikiin lämpimiä hyviä suhteita vaikka olen yli parikymppinen. Mietin usein johtuuko se taustastani. Tiedän kuitenkin muita nuoria jotka ovat pystyneet vaikka ovat eroperheestä. Näillä ehjissä perheissä kasvaneilla sitten on taas todella naiivi ja ruusuinen kuva miehistä ja suhteista. Olen tyytyväinen siihen että olen realisti.

Haluaisitko kumppaniksesi mieluummin sellaisen pojan, jolla on ruusuinen käsitys naisista ja suhteista, vai kaltaisesi realistin?

Realisti olisi parempi. Olen tapaillut muutamaa kultalusikka suussa syntynyttä eikä siitä tullut mitään. En usko, että voisi toimia.

Vierailija kirjoitti:

Itse en edes pitkään tajunnut kuinka paljon ero vaikutti minuun lapsena. Mutta nyt pystyn selvästi näkemään seuraukset. Ennen eroa olin onnellinen ja hyvällä itsetunnolla varustettu lapsi. Olin suosittu luokassani ja kaikki oli tosi hyvin. Vanhempani erosivat yllättäen kun olin 12-vuotias. Ero oli täysi yllätys ja niin huonosti hoidettu kuin voi olla. Hetkessä isä oli vain muuttanut pois ja jäin asumaan surusta seonneen äidin kanssa. Yhtäkkiä olin surullinen ja epävarma lapsi.

Parisuhteeni olivat nuorena katastrofeja. Ripustauduin miehiin, olin mustasukkainen, pelkäsin hylkäämistä, hain huomiota kaikkialta. Oli vain niin huono olla. Itsetuntoni oli nollassa. Tulinkin aina jätetyksi, ja sekosin eroista.

Onneksi löysin kolmekymppisenä hyvän ja tasapainoisen miehen, joka opetti minut luottamaan ja sai minut rauhoittumaan. Nyt viimeiset kymmenen vuotta on ollut hyvä olla :) teen kaikkeni, jotta lapseni ei joudu kokemaan samaa kuin minä.

Monesti olen miettinyt vähän kateellisena kuinka paljon paremmat eväät olisin elämääni voinut saada. Monelta tuskalta olisin säästynyt. Mutta onneksi sain elää kuitenkin onnellisen alkulapsuuden.

No, kirjoittamastasi päätellen se ero ei sinua vaurioittanut, vaan se, miten vanhempasi asian hoitivat.

Vierailija kirjoitti:

Lapset kärsii. Olen sitä mieltä että avioero pitäisio ottaa vain jos elämä on oikeasti sietämätöntä, ei esimerkiksi silloin jos vain arki on astunut kuvioihin, saatikka että löytyy uusi rakkaus... Miehet/naiset tulee ja menee.

No aika harvassa on ne jotka eroo koska arki on tylsää. Asiat eivät ole yksinkertaisia. Ensinnäkin ihmiset usein hakevat kumppanin lapsuuden kiintymyssuhdehäiriöiden ja traumojen ohjaamana. Ja näitä haasteita on vähintään joka toisella. Sitten kun saadaan lapsia, ne omat vaillejäämiset aktivoituvat. Silloin pitäisi olla halua, aikaa, rahaa, rohkeutta ja käytännön mahdolisuus ruveta MOLEMPIEN ratkomaan noita em haasteita. Koska jos niitä ei ratko, ero on hyvin todennäköinen. Ja sitren kun sen toisen puolesta ei voi päättää. Et jos se ei haluu, ni se ei haluu. Tämän lisäksi ihmiset mm kasvavat ja oppivat tuntemaan itsensä ja tarpeensa. Se 15v sitten valittu puoliso voi olla ihan eri suunnassa, eikä parisuhde vastaa enää mitenkään omia tarpeita. Ja omien tarpeiden täyttäminen noin pääpiirteissään on tärkeää jo siksikin, että jaksaa vastata aidosti lastensa tarpeisiin. Jatkuvasti vailla oleva vanhempi ei ole hyvä vanhempi. Tämän lisäksi tietysti alkoholiongelmat, uskottomuus yms jotka pilaavat suhteen ja perheen elämän varmasti

Onkohan tässä huomioitu lainkaan sitä, että erohan on seurausta huonosta avioliitosta. 

Lasten ahdistuneisuusoireilu saattaa hyvin johtua siis siitä, että lapsi on joutunut kasvamaan huonossa ilmapiirissä, ehkä syytösten, riitojen, valehtelun, huutamisen, mykkäkoulun yms. keskellä. Yhtälailla se masentaa ja ahdistaa - ja yhtä lailla se tulee esiin. 

Joka ikinen nuori, jonka kanssa itse olen ollut tekemisissä, on ollut vilpittömän tyytyväinen vanhempiensa avioeroon. 

Ero ei aina tarkoita vanhempien riitelyä ja romahtamista. Itse tapaan ex-miestäni monta kertaa viikossa; käy kylässä samalla kun hakee lasta luokseen, usein viestittelee että käynkö huomenna kaupassa ja mentäiskö yhdessä, kun olen yötyössä niin hoitaa lapset minun luonani jos he haluavat niin jne jne.

Eli lapsilla on vanhemmat jotka asuvat parin kilometrin päässä toisistaan mutta hoitavat lasten asiat yhdessä ja viihtyvät kavereina silloin tällöin.

Ikävä ilmapiiri loppui erilleen muuttoon enkä usko lasten tästä pahasti kärsivän. Ei ole ihannetilanne mutta ihan hyvä kuitenkin. Molemmat arvostamme toistemme persoonaa ja vanhemmuutta minkä uskon välittyvän myös lapsille ja vaikuttavan myönteisesti tunnetaitoihin. Ei se ero itsessään traumatisoi vaan rajusti katkaistu ihmissuhde ja huonosti hoidettu tunnemylläkkä. Useinhan se ei näin kivuttomasti mene mutta varmasti joillain muillakin kuin meillä.

Erosimme kun lapset olivat 9 ja 5 vuotiaita. He olivat joutuneet kuuntelemaan sitä riitelyä ja haukkumista vuosia. Minä en uskaltanut lähteä miehen uhkailujen takia. Kaikki voivat todella huonosti, niin aikuiset kuin lapsetkin. En ollut uskoa millainen ihminen niin ihanasta miehestäni oli tullut. Me vain vihasimme toisiamme niin paljon. Nuorempi lapseni katsoo kummeksuen muiden lasten vanhempia jos he vaikka halailevat keskenään. Eron jälkeen isä ja koko isän puolen suku rauhottui ja he alkoivat viettämään lasten kanssa aikaa paljon enemmän, heille on eron jälkeen kehittynyt paljon läheisempi suhde. Lapset menevät isälleen mielellään ja ikävöivät kovasti. Nykyään mies jota ennen rakastin ja sitten vain vihasin onkin nyt minun läheisimpiä ystäviäni. Vietämme joulut ja synttärit yhdessä. Soittelemme paljon eikä ole ollut yhtään riitaa mistään tapaamisista yms. Tässä tilanteessa uskon että ero oli vain positiivinen asia.

Itse olen kasvanut ydinperheessä missä oli alkoholismia. Pidän isääni yhteyttä kerran vuodessa.

Olin eroseminaarissa 90-luvun lopulla. Suurin osa osanottajista kertoi, että lapset olivat toivoneet ja haaveilleet et vanhemmat menisivät vielä yhteen. Itsellä ei tuota ollut kun lapsi oli niin pieni, sama heillä joilla ei lapset vielä ymmärtäneet.

Itse olin aina kuvitellut, että vanhempieni suhde oli ihan normaali. Ja oma varhaislapsuus oli onnellinen. Sitten yhtenä päivänä äiti vaan ilmoitti, että hän lähtee ja ottaa nuoremman veljen mukaan ja minä saan valita jäänkö isän luo vai lähdenkö. No kukapa omasta kodista lähtisi jos ei ole pakko ja ei isässä minun mielestä mitään vikaa edes ollut, mutta ilmeisesti sitten rakkaus oli loppunut tai jotain. 

En tiedä johtuuko tästä vai mistä mutta en pysty IKINÄ luottamaan yhteenkään naiseen jos kerran oma äitinikin menneisyydessä ilmoitusluontoisesti vaan lähti menemään suhteesta joka ei nyt kuitenkaan voinut aivan surkea olla. 

Ymmärrän kyllä, että väkivaltaisesta ja muuten umpisurkeasta suhteesta pitää lähteä, mutta miettikää nyt helvetin tarkkaan niitä lapsianne jos päälimmäiset motiivit erolle on tyyliin "ansaitsen parempaa" naistenlehtipaskaa. 

Vierailija kirjoitti:

Allekirjoitan.

Vanhempani erosivat kun olin kymmenen. Ei ollut väkivaltaa eikä päihteitä, päällisin puolin olimme varsin onnellinen perhe. Me lapset emme edes huomanneet minkään olevan pielessä, ennenkuin eräänä yönä vanhemmat riitelivät äänekkäästi toisilleen huutaen - ensimmäistä kertaa ikinä. Seuraavana päivänä he ilmoittivat eroavansa.

Ero oli helvetillinen, oli todella hämmentävää kun ei ymmärtänyt lainkaan mitä oli tapahtunut ja miksi. Yhtäkkiä vanhemmat vihasivat toisiaan ja siitä alkoi vuosien tappeleminen ja lapsien pelinappulana käyttö. Vanhempi sisarukseni oireili hurjalla teinikapinalla, minä vetäytymällä ja masentumalla, nuorin haki hyväksyntää epätoivoisesti jokaisesta suunnasta. Kaikki me lapset olemme aikuisiällä joutuneet puimaan vanhempien erosta johtuneita turvattomuuden tunteita ja tunne-elämän ongelmia ammattiauttajan avulla. Minulla on vieläkin ongelmia luottaa siihen että ihmiset pysyisivät elämässäni, pelkään hysteerisesti että oma mieheni päättää yhtäkkiä vain lähteä, en uskalla hankkia lapsia koska pelkään että en kykenisi tarjoamaan lapselleni onnellista ydinperhettä enkä kestäisi sitä jos oma lapseni joutuisi kokemaan edes likimain samaa mitä minä.

Eron aiheuttamista traumoista ei voi ääneen puhua, niistä syyllistetään.

"Olisiko sitten ollut parempi että vanhempasi olisivat pysyneet onnettomassa suhteessa lasten takia?"

"Miten voi olla mahdollista ettet ole vieläkään päässyt yli?"

Jos vaikka toinen vanhemmista on osoittautunut melkoiseksi häntäheikiksi, niin lapsille sitä asiaa tuskin on kerrottu. Aika järkyttävää on, jos toinen vanhempi pakotetaan elämään sellaisen ihmisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Itse olin aina kuvitellut, että vanhempieni suhde oli ihan normaali. Ja oma varhaislapsuus oli onnellinen. Sitten yhtenä päivänä äiti vaan ilmoitti, että hän lähtee ja ottaa nuoremman veljen mukaan ja minä saan valita jäänkö isän luo vai lähdenkö. No kukapa omasta kodista lähtisi jos ei ole pakko ja ei isässä minun mielestä mitään vikaa edes ollut, mutta ilmeisesti sitten rakkaus oli loppunut tai jotain. 

En tiedä johtuuko tästä vai mistä mutta en pysty IKINÄ luottamaan yhteenkään naiseen jos kerran oma äitinikin menneisyydessä ilmoitusluontoisesti vaan lähti menemään suhteesta joka ei nyt kuitenkaan voinut aivan surkea olla. 

Ymmärrän kyllä, että väkivaltaisesta ja muuten umpisurkeasta suhteesta pitää lähteä, mutta miettikää nyt helvetin tarkkaan niitä lapsianne jos päälimmäiset motiivit erolle on tyyliin "ansaitsen parempaa" naistenlehtipaskaa. 

Mistä tiedät, onko isäsi pettänyt äitiäsi tai käyttänyt henkistä väkivaltaa tätä kohtaan yms. Eron syitä harvemmin avataan lapsille. Siitä tulisi vielä isommat traumat, jos sinulle olisi kerrottu, että isukki on käynyt painamassa naapurin Ritua, työkaveriansa Marjattaa, baarissa tapaamaansa Lissua, Oilia ja Tellervoa ja on pitänyt vuosikausia sivusuhdetta yllä yhden Salmen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olin aina kuvitellut, että vanhempieni suhde oli ihan normaali. Ja oma varhaislapsuus oli onnellinen. Sitten yhtenä päivänä äiti vaan ilmoitti, että hän lähtee ja ottaa nuoremman veljen mukaan ja minä saan valita jäänkö isän luo vai lähdenkö. No kukapa omasta kodista lähtisi jos ei ole pakko ja ei isässä minun mielestä mitään vikaa edes ollut, mutta ilmeisesti sitten rakkaus oli loppunut tai jotain. 

En tiedä johtuuko tästä vai mistä mutta en pysty IKINÄ luottamaan yhteenkään naiseen jos kerran oma äitinikin menneisyydessä ilmoitusluontoisesti vaan lähti menemään suhteesta joka ei nyt kuitenkaan voinut aivan surkea olla. 

Ymmärrän kyllä, että väkivaltaisesta ja muuten umpisurkeasta suhteesta pitää lähteä, mutta miettikää nyt helvetin tarkkaan niitä lapsianne jos päälimmäiset motiivit erolle on tyyliin "ansaitsen parempaa" naistenlehtipaskaa. 

Mistä tiedät, onko isäsi pettänyt äitiäsi tai käyttänyt henkistä väkivaltaa tätä kohtaan yms. Eron syitä harvemmin avataan lapsille. Siitä tulisi vielä isommat traumat, jos sinulle olisi kerrottu, että isukki on käynyt painamassa naapurin Ritua, työkaveriansa Marjattaa, baarissa tapaamaansa Lissua, Oilia ja Tellervoa ja on pitänyt vuosikausia sivusuhdetta yllä yhden Salmen kanssa.

Tiedän koska olen jutellut heidän kanssa asiasta nyt aikuisena. 

Vierailija kirjoitti:

Onkohan tässä huomioitu lainkaan sitä, että erohan on seurausta huonosta avioliitosta. 

Lasten ahdistuneisuusoireilu saattaa hyvin johtua siis siitä, että lapsi on joutunut kasvamaan huonossa ilmapiirissä, ehkä syytösten, riitojen, valehtelun, huutamisen, mykkäkoulun yms. keskellä. Yhtälailla se masentaa ja ahdistaa - ja yhtä lailla se tulee esiin. 

Joka ikinen nuori, jonka kanssa itse olen ollut tekemisissä, on ollut vilpittömän tyytyväinen vanhempiensa avioeroon. 

Juuri näin. Hyvä kaverini toivoi, että hänen vanhempansa olisivat eronneet, koska kotona oli tosi ahdistava ilmapiiri. Isä oli hirveä tyranni, kohteli lapsia epäreilusti ja kontrolloi vaimoaan.

Itse olin helpottunut, kun vanhempani erosivat. Loppui alituinen pelko ja tuli tilalle turvallinen ja onnellinen lapsuus yh-äidin hoivissa.

Vierailija kirjoitti:

Sama tulos tulee myös sellaisten henkilöiden kohdalla, jotka lapsuudessaan ovat kohdanneet jonkun muun kiintymyssuhdetta vaurioittavan tapahtuman. Kehityspsykologia kertoo hyvin selkein ja toistuvin tuloksin samaa asiaa: ensimmäisten kolmen ikävuoden aikana lapsella on tarve muodostaa yhteen aikuiseen tiivis kiintymyssuhde. Tämän suhteen onnistuttua ja kiintymyksen muodostuttua hän pystyy muodostaa hyvällä menestyllä muita merkityksellisiä ja syviä ihmissuuhteita myöhempinä ikävuosinaan. Kiintymyssuhteen onnistuminen vaatii pysyvyyttä ja jatkuvuutta.

Joten usein ero ja varsinkin vuoroasuminen katkaisee automaattisesti tämän.

Ihmiset ei halua tätä käsittää, sillä ihmislapsen kehitys sopii niin huonosti muuhun elämänmenoon, työelämään, tempoilevaan elämäntyyliin.. Elämän ja arjen pitäisi olla lapselle jatkuvaa, ymmärrettävää ja selkeää. Hankala homma meidän aikuisten kannalta..

Kannattaa perehtyä ennemmin antropologiaan kuin psykologiaan: toimintakykyisiä terveitä aikuisia saadaan todella vaihtelevin keinoin aikaiseksi.

Ei ole yhtä oikeaa perhetyyppiä tai tapaa hoitaa lapsia.

Kaikkien osapuolien on toki parasta yrittää parhaansa, mutta onneksi se paras on nykyään mahdollisempaa toteuttaa itse kunkin kykyjen ja taipumusten mukaan, sekä lasten että aikuisten.