Lue keskustelun säännöt.
Erolla luultua isompi vaikutus lapseen - tuoreet tulokset yllättävät
11.06.2013 |
Siinä missä avioerot yleistyvät, yleistyvät myös niiden seuraukset.
Suomessa noin puolet liitoista päättyvät eroon. Paitsi että avioero koettelee vanhempien tunne-elämää, tuoreen tutkimuksen mukaan sillä on selkeät seuraukset myös eron kokeneiden lasten näkökulmasta.
Eroperheistä tulleet lapset kärsivät peräti 50 prosenttia todennäköisemmin esimerkiksi masennuksesta ja ahdistuksesta. Vanhempien eron läpikäyneillä lapsilla sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen ja solmiminen voi olla vaikeampaa. Tämä näkyy esimerkiksi kouluelämässä. Vanhempien avioeron kokeneille lapsilla on myös muita todennäköisemmin vaikeuksia koulussa, ja he saattavat kokea ystävien löytämisen hankalaksi. Tämän lisäksi heillä saattaa olla vaikeuksia kontrolloida omaa käytöstään.
Nämä tiedot käyvät ilmi Britanniassa tehdystä laajasta tutkimuksesta. Sen mukaan erovanhempien perheessä kasvaminen jättää lapsiin kenties isommankin jäljen kuin haluaisimme uskoa.
Lähde: Daily Mail
Kommentit (157)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei yllätä yhtään. Tunnistan eroperheiden lapset oppilaistani aika helposti käytöksen ja olemuksen perusteella.
T. Ope
Niin varmaan, koska kaikki muut lapset on tasapainoisia vai? Oksettavaa, jos oikeasti olet opettaja.
Olen itse sosiaalialan opiskelija ja keikkailen päiväkodeissa. Huomaan heti eroperheen lapsen. Kun etenen urallani, aion enemmän puhua julkisesti lapsen oikeuksista ehjään perheeseen. Näin ei voi jatkua.
Mitä muuta huomaat heti?
Lähinnä siis mietin, että taitoasi voisi käyttää ennakointiin ja diagnosointiin. Näetkö kihomadot päältä päin tia nepsy-haasteet? Piilevän korvatulehduksen, sappikivet tai syövän?
Ehkä voisit tehdä vastaanoton, jonka kautta avioon aikova pariskunnat kulkevat, ja voit katsoa heistä, tulevatko eroamaan.
Mitä tekee vastaanotolla, kun homma hoituu kätevästi kotoa käsin ihan tällai nettipalstan avullakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli ero kuinka hyvä tahansa tai kuinka paha tahansa, niin aina - ihan aina - se jättää jälkensä lapsiin. En ymmärrä, miksi tästä pitää kinastella. Ihan samalla tavalla jälkensä jättää vanhemman kuolema tai jopa koko perheen muutto. Kaikki ovat lapselle kriisin paikkoja, ja vaikka kuinka vanhemmat käyttäytyisivät kypsästi ja oppikirjamaisesti, ihan lapsen luonteesta riippuu, kuinka paljon hän siitä traumatisoituu.
Mielestäni hyvän ja tasapainoisen vanhemmuuden perusedellytys on ymmärtää tämä. Vasta sen jälkeen vanhempi kykenee tukemaan lapsensa pyristelyä pinnalle, toisin sanoen sallii lapselle negatiiviset tunteet, surun ja ikävän ja tukee lasta näiden tunteiden sekamelskassa.
Liian usein se hyvä ero on vanhempien kannalta hyvä ero. "Kun minä olen onnellinen, lapsikin on". Tuo on ehkä epäreiluin lause ikinä. Lapsi menettää erossa perheen. Usein hän menettää myös toisen vanhemman, jota tapailee harvemmin, tai tilanteissa, joissa lapsi näkee vanhempia yhtä paljon, hän kokee turvattomuutta ja juurettomuutta, kun ei kotia ole oikein missään, on vain vanhempien koteja ja heidän uutta, onnellista elämää, jota lapsi ei saa negatiivisilla tunteilla pilata.
Antakaa niiden lasten ikävöidä, surra, olla vihaisia ja syyttäviäkin. Tällainen lapsi prosessoi eroa ja omia tunteitaan ja selviää pinnalle/pinnalla parhaiten. Ne hiljaiset ja näennäisen tyytyväiset joutuvat sitten käsittelemään eron vaikeuksia vasta, kun pääsevät pois vanhempiensa pakko-onnellisuuden piiristä ja voivat alkaa käsitellä kipupisteitä.
Tämä! Ihan hiton hyvä kirjoitus. Asia on juuri näin. Eroja tulee mutta olkaa rehellisiä tilanteessa. On vain oman huonon omantunnon ja syyllisyyden vaimentamista se, että hoetaan, että ”lapset sopeutuu niin helposti, ”jos vanhempi on onnellinen, lapsikin on”. Asia ei todellakaan ole näin yksioikoinen. Se on aina todella suuri kriisi lapselle. Aina. Jotkut lapset osaavat peittää sen paremmin, toiset taas oireilevat. Lasta pitää tukea ja ymmärtää.
Miten sä ajattelet, että rehellisyys auttaisi?
Jos toinen jättää avioeropaperit ja vielä toisetkin harkinta-aikana, niin mitä se toinen voi tehdä? Rehellisyydellä estää käräjäoikeutta tuomitsemaan avioeroon?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli ero kuinka hyvä tahansa tai kuinka paha tahansa, niin aina - ihan aina - se jättää jälkensä lapsiin. En ymmärrä, miksi tästä pitää kinastella. Ihan samalla tavalla jälkensä jättää vanhemman kuolema tai jopa koko perheen muutto. Kaikki ovat lapselle kriisin paikkoja, ja vaikka kuinka vanhemmat käyttäytyisivät kypsästi ja oppikirjamaisesti, ihan lapsen luonteesta riippuu, kuinka paljon hän siitä traumatisoituu.
Mielestäni hyvän ja tasapainoisen vanhemmuuden perusedellytys on ymmärtää tämä. Vasta sen jälkeen vanhempi kykenee tukemaan lapsensa pyristelyä pinnalle, toisin sanoen sallii lapselle negatiiviset tunteet, surun ja ikävän ja tukee lasta näiden tunteiden sekamelskassa.
Liian usein se hyvä ero on vanhempien kannalta hyvä ero. "Kun minä olen onnellinen, lapsikin on". Tuo on ehkä epäreiluin lause ikinä. Lapsi menettää erossa perheen. Usein hän menettää myös toisen vanhemman, jota tapailee harvemmin, tai tilanteissa, joissa lapsi näkee vanhempia yhtä paljon, hän kokee turvattomuutta ja juurettomuutta, kun ei kotia ole oikein missään, on vain vanhempien koteja ja heidän uutta, onnellista elämää, jota lapsi ei saa negatiivisilla tunteilla pilata.
Antakaa niiden lasten ikävöidä, surra, olla vihaisia ja syyttäviäkin. Tällainen lapsi prosessoi eroa ja omia tunteitaan ja selviää pinnalle/pinnalla parhaiten. Ne hiljaiset ja näennäisen tyytyväiset joutuvat sitten käsittelemään eron vaikeuksia vasta, kun pääsevät pois vanhempiensa pakko-onnellisuuden piiristä ja voivat alkaa käsitellä kipupisteitä.
Minäkin näen erolapsen usein ihan päältä katsottuna (en aina mutta usein). On surullista, että niin harva vahnhempi antaa sen lapsen ilmaista niitä omia tunteitaan, aina pitää jotenkin projisoida vanhemman tunteet siihen lapseen. Monesti se vanhempi inhoaa exäänsä ja selittää sitten, miten vaikeaa sen lapsen on olla exän luona, ja lapsi vieressä näyttää siltä kuin yrittäisi kovasti miellyttää vanhempaansa, vaikka omat tunteet ovat täysin vieraat eikä yhtään tiedä, miten itse kokisi asiat, tietää vain, että näin se vanhempi tuntee. Hyvä ero ei välttämättä ole hyvä lapsen kannalta mutta se paha ex ei myöskään välttämättä ole paha lapsen kannalta. Aikuisen pitäisi osata erottaa ne omat ja lapsen tunteet ja antaa tilaa lapsen tunteille, koska nykyajan itsekeskeisessä maailmassa lapsi on oma yksilönsä, joka tarvitsee tilaa ja aikaa selvitäkseen erosta eikä vanhempi voi tunkea omia ajatuksiaan ja tunteitaan lapseen (vaikka niin moni mielellään tekee näin).
Saanko arvata; olet sossu, joka kävi yhden kurssin vieraannuttamisesta ja yksinkertaisena ihmisenä näet nyt kaiken samasta sabluunasta? Uskomattoman tyhmää väittää näkevänsä erolapsen jo päältä päin, häpeisit edes.
Erolapset käyttäytyvät usein kuin trauman saaneet lapset. Siksi sen näkee päältä päin. Olen yläkoulun opettaja, ja luokkani erittäin haastavista tapauksista kolmella on eroperhe, yhdellä ydinperhe mutta erittäin traumaattisin kokemuksin ja yhdellä ydinperhe, jonka taustaa en tiedä, koska vanhemmat eivät osallistu mihinkään koulun järjestämiin tapaamisiin. Ainakin välinpitämättömyyttä löytyy. Vastavasti niistä menestyvistä oppilaista eli luokan viidestä parhaasta taustalta löytyy ydinperhe. Yhdellä ns. kohtuuhyvin menestyvällä mutta ei aivan huippuoppilaalla on taustalla eroperhe ja yhdellä juuri ja juuri läpipääsevällä mutta ei kuitenkaan huolta aiheuttavalla oppilaalla on eroperhe.
Kun ottaa huomioon muut opettamani luokat, niin esimerkiksi erityisluokalle joutuvilta (käytöshäiriöistä) löytyy taustalta aina vanhempien ero tai erittäin suuri muu trauma. Eivät ne lapset huvikseen oireile.
Ei ero kuitenkaan ole mikään tuomio, jos vanhemmat antavat lapsensa tunteille tilaa ja tuntevat lapsensa ja pystyvät tukemaan tätä oikealla tavalla. Niin kuin jo aiemmin kirjoitin, lapsen luonteesta riippuu, kuinka hän erosta selviytyy ja vanhemmat voivat asiaa vaikeuttaa (ja usein näin tekevätkin) tai helpottaa antamalla lapsen tuntea kaikki ne tunteet, jotka hän siinä tilanteessa tuntee - vaikka se tekisi vanhemmalle kuinka kipeää tahansa. Olen huomannut, että eron tullen vanhemmat haluavat kiihkeästi teeskennellä, että lapsen arki jatkuu samanlaisena kuin ennenkin, vaikka näin ei missään tilanteessa eikä minkäänlaisessa erossa ole mahdollista. Tärkeää olisi osata pyytää apua, jos itse ei kykene lasta auttamaan. Avoimuus, rehellisyys ja rauhallisuus ovat avainsanoja. Jos oma maailman on pirstaleina ja sisällä myrskyää, ei pysty tarjoamaan lapselle keinoja selviytymiseen, kun ei pysty itsekään selviytymään. Teeskentely on turhaa, kyllä lapsi huomaa vanhempien tilanteen. Rehellisyys ja avun hakeminen ovat tässä ne tärkeimmät. Lapselle kannattaa rehellisesti sanoa, että ero ottaa koville ja että vaikka itse on nyt murskana, lapsen ei tarvitse olla, koska aikuinen selviää kyllä, lapsi saa edelleen rakastaa molempia vanhempia, koska kumpikaan ei ole täydellinen eikä eroasiassa yksinomaan oikeassa. Ei edes silloin kun eron syy on aivan selvä esim. pettäminen tai päihteiden käyttö. Lapselle on annettava mahdollisuus rakastaa sitä eron aiheuttanuttakin vanhempaa, ja silloin kannattaa hakea apua ulkopuolelta, jotta lapsi todella voi käsitellä omia tunteitaan eikä vanhemman tunteita.
Puhun näistä asioista paljon oppilaitteni kanssa. Välillä on riipaisevaa kuunnella, kuinka pitäisi mennä isälle mutta äiti on ihan hajalla, isä ei tajua ja lojaalisuudesta äitiä kohtaan pitäisi olla menemättä mutta sitten isä loukkaantuu. Lapsi on erossa aina välikädessä. Niissä helpoissakin eroissa.
Anteeksi, mutta mistä rekisteristä sinä kaivat nämä perheiden tilanteet ja taustat? Koulullahan on tiedossa voin lapsen osoite ja sitten vanhempien nimet. Mitään selvitystä huollosta tai muusta ei koululle raportoida.
Osaatko opettajan sanoa, miten esim. ADHD vaikuttaa lapsen joutumiseen erityisluokalle? Tiesithän, että ADHD yms. ovat 90% periytyviä ja ihan fakta on, että erityispiirteisen liitot kariutuvat, kuten myös erityislasten vanhempien liitot (muutkin kuin nepsyys). Että kumpi oli muna vai kana. Onko oireilua ja erityisopetuksen tarvetta ollut jo ennen eroa vai naps vasta sen jälkeen?
Vierailija kirjoitti:
Sama tulos tulee myös sellaisten henkilöiden kohdalla, jotka lapsuudessaan ovat kohdanneet jonkun muun kiintymyssuhdetta vaurioittavan tapahtuman. Kehityspsykologia kertoo hyvin selkein ja toistuvin tuloksin samaa asiaa: ensimmäisten kolmen ikävuoden aikana lapsella on tarve muodostaa yhteen aikuiseen tiivis kiintymyssuhde. Tämän suhteen onnistuttua ja kiintymyksen muodostuttua hän pystyy muodostaa hyvällä menestyllä muita merkityksellisiä ja syviä ihmissuuhteita myöhempinä ikävuosinaan. Kiintymyssuhteen onnistuminen vaatii pysyvyyttä ja jatkuvuutta.
Joten usein ero ja varsinkin vuoroasuminen katkaisee automaattisesti tämän.
Ihmiset ei halua tätä käsittää, sillä ihmislapsen kehitys sopii niin huonosti muuhun elämänmenoon, työelämään, tempoilevaan elämäntyyliin.. Elämän ja arjen pitäisi olla lapselle jatkuvaa, ymmärrettävää ja selkeää. Hankala homma meidän aikuisten kannalta..
Sama se on vähän tämän kanssa, että tasa-arvon nimissä halutaan häivyttää äidin ja isän ero lapsen kehitykselle. Tai siis eihän se sukupuoleen ole sidottua, mutta kyllä lapsi kokee eri tavalla sen vanhemman, joka on häntä vauva-aikana pääsääntöisesti hoitanut. Siinä mielessä on äidillä ja isällä on usein iso ero lapsen kehityksen kannalta. Kehityspsykologian näkökulmasta äidillä ja isällä on ero roolit, ja tämä halutaan nykyään häivyttää sillä se ei sovi moderniin yhteiskuntaan.
Vierailija kirjoitti:
Nama on niin pelle tutkimuksia kuin olla ja voi. Totta etta ero vaikuttaa lapseen, mutta monesti eroon ei vaikuttaa.
Jotenki hyva etta 50% eroaa eli lahet puolet lapsista ainakin tietaa milta se tuntuu ja saa vertaistukea.
No eihän siihenkään voi vaikuttaa, kuoleeko vanhempi syöpään ja silti voidaan tehdä tutkimus, miten se vaikuttaa lapseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset kärsii. Olen sitä mieltä että avioero pitäisio ottaa vain jos elämä on oikeasti sietämätöntä, ei esimerkiksi silloin jos vain arki on astunut kuvioihin, saatikka että löytyy uusi rakkaus... Miehet/naiset tulee ja menee.
Sinun on hyvä puhua toisten puolesta. En tiedä ketään huvikseen eronnutta.
Olisi myös hyvä saada tutkimus, miten lapset voivat niissä perheissä, joissa vanhemmat eivät eroa, mutta pitäisi. Ja onko perheen eroa edeltänyt tilanne vaikuttanut lapsiin miten, esim. lähisuhdeväkivalta tai sen näkeminen?
Kertoisitko ystävällisesti, miten tällainen tutkimus käytännössä toteutettaisiin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset kärsii. Olen sitä mieltä että avioero pitäisio ottaa vain jos elämä on oikeasti sietämätöntä, ei esimerkiksi silloin jos vain arki on astunut kuvioihin, saatikka että löytyy uusi rakkaus... Miehet/naiset tulee ja menee.
Sinun on hyvä puhua toisten puolesta. En tiedä ketään huvikseen eronnutta.
Olisi myös hyvä saada tutkimus, miten lapset voivat niissä perheissä, joissa vanhemmat eivät eroa, mutta pitäisi. Ja onko perheen eroa edeltänyt tilanne vaikuttanut lapsiin miten, esim. lähisuhdeväkivalta tai sen näkeminen?
Kertoisitko ystävällisesti, miten tällainen tutkimus käytännössä toteutettaisiin?
Kai tälläkin palstalla on ilmoittautunut sellaisia ihmisiä, joiden mielestä heidän vanhempiensa olisi pitänyt erota. Meillä oli kymmenen vuotta tilanne, että olisi pitänyt erota ja sitten erottiin eli en tiedä kumpi vaikutti minuun enemmän ja mikä on mistäkin lähtöisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemmat aiheuttavat lapsille traumat, ahdistuksen ja pelot. Ei ero.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli ero kuinka hyvä tahansa tai kuinka paha tahansa, niin aina - ihan aina - se jättää jälkensä lapsiin. En ymmärrä, miksi tästä pitää kinastella. Ihan samalla tavalla jälkensä jättää vanhemman kuolema tai jopa koko perheen muutto. Kaikki ovat lapselle kriisin paikkoja, ja vaikka kuinka vanhemmat käyttäytyisivät kypsästi ja oppikirjamaisesti, ihan lapsen luonteesta riippuu, kuinka paljon hän siitä traumatisoituu.
Mielestäni hyvän ja tasapainoisen vanhemmuuden perusedellytys on ymmärtää tämä. Vasta sen jälkeen vanhempi kykenee tukemaan lapsensa pyristelyä pinnalle, toisin sanoen sallii lapselle negatiiviset tunteet, surun ja ikävän ja tukee lasta näiden tunteiden sekamelskassa.
Liian usein se hyvä ero on vanhempien kannalta hyvä ero. "Kun minä olen onnellinen, lapsikin on". Tuo on ehkä epäreiluin lause ikinä. Lapsi menettää erossa perheen. Usein hän menettää myös toisen vanhemman, jota tapailee harvemmin, tai tilanteissa, joissa lapsi näkee vanhempia yhtä paljon, hän kokee turvattomuutta ja juurettomuutta, kun ei kotia ole oikein missään, on vain vanhempien koteja ja heidän uutta, onnellista elämää, jota lapsi ei saa negatiivisilla tunteilla pilata.
Antakaa niiden lasten ikävöidä, surra, olla vihaisia ja syyttäviäkin. Tällainen lapsi prosessoi eroa ja omia tunteitaan ja selviää pinnalle/pinnalla parhaiten. Ne hiljaiset ja näennäisen tyytyväiset joutuvat sitten käsittelemään eron vaikeuksia vasta, kun pääsevät pois vanhempiensa pakko-onnellisuuden piiristä ja voivat alkaa käsitellä kipupisteitä.
Minäkin näen erolapsen usein ihan päältä katsottuna (en aina mutta usein). On surullista, että niin harva vahnhempi antaa sen lapsen ilmaista niitä omia tunteitaan, aina pitää jotenkin projisoida vanhemman tunteet siihen lapseen. Monesti se vanhempi inhoaa exäänsä ja selittää sitten, miten vaikeaa sen lapsen on olla exän luona, ja lapsi vieressä näyttää siltä kuin yrittäisi kovasti miellyttää vanhempaansa, vaikka omat tunteet ovat täysin vieraat eikä yhtään tiedä, miten itse kokisi asiat, tietää vain, että näin se vanhempi tuntee. Hyvä ero ei välttämättä ole hyvä lapsen kannalta mutta se paha ex ei myöskään välttämättä ole paha lapsen kannalta. Aikuisen pitäisi osata erottaa ne omat ja lapsen tunteet ja antaa tilaa lapsen tunteille, koska nykyajan itsekeskeisessä maailmassa lapsi on oma yksilönsä, joka tarvitsee tilaa ja aikaa selvitäkseen erosta eikä vanhempi voi tunkea omia ajatuksiaan ja tunteitaan lapseen (vaikka niin moni mielellään tekee näin).
Saanko arvata; olet sossu, joka kävi yhden kurssin vieraannuttamisesta ja yksinkertaisena ihmisenä näet nyt kaiken samasta sabluunasta? Uskomattoman tyhmää väittää näkevänsä erolapsen jo päältä päin, häpeisit edes.
Erolapset käyttäytyvät usein kuin trauman saaneet lapset. Siksi sen näkee päältä päin. Olen yläkoulun opettaja, ja luokkani erittäin haastavista tapauksista kolmella on eroperhe, yhdellä ydinperhe mutta erittäin traumaattisin kokemuksin ja yhdellä ydinperhe, jonka taustaa en tiedä, koska vanhemmat eivät osallistu mihinkään koulun järjestämiin tapaamisiin. Ainakin välinpitämättömyyttä löytyy. Vastavasti niistä menestyvistä oppilaista eli luokan viidestä parhaasta taustalta löytyy ydinperhe. Yhdellä ns. kohtuuhyvin menestyvällä mutta ei aivan huippuoppilaalla on taustalla eroperhe ja yhdellä juuri ja juuri läpipääsevällä mutta ei kuitenkaan huolta aiheuttavalla oppilaalla on eroperhe.
Kun ottaa huomioon muut opettamani luokat, niin esimerkiksi erityisluokalle joutuvilta (käytöshäiriöistä) löytyy taustalta aina vanhempien ero tai erittäin suuri muu trauma. Eivät ne lapset huvikseen oireile.
Ei ero kuitenkaan ole mikään tuomio, jos vanhemmat antavat lapsensa tunteille tilaa ja tuntevat lapsensa ja pystyvät tukemaan tätä oikealla tavalla. Niin kuin jo aiemmin kirjoitin, lapsen luonteesta riippuu, kuinka hän erosta selviytyy ja vanhemmat voivat asiaa vaikeuttaa (ja usein näin tekevätkin) tai helpottaa antamalla lapsen tuntea kaikki ne tunteet, jotka hän siinä tilanteessa tuntee - vaikka se tekisi vanhemmalle kuinka kipeää tahansa. Olen huomannut, että eron tullen vanhemmat haluavat kiihkeästi teeskennellä, että lapsen arki jatkuu samanlaisena kuin ennenkin, vaikka näin ei missään tilanteessa eikä minkäänlaisessa erossa ole mahdollista. Tärkeää olisi osata pyytää apua, jos itse ei kykene lasta auttamaan. Avoimuus, rehellisyys ja rauhallisuus ovat avainsanoja. Jos oma maailman on pirstaleina ja sisällä myrskyää, ei pysty tarjoamaan lapselle keinoja selviytymiseen, kun ei pysty itsekään selviytymään. Teeskentely on turhaa, kyllä lapsi huomaa vanhempien tilanteen. Rehellisyys ja avun hakeminen ovat tässä ne tärkeimmät. Lapselle kannattaa rehellisesti sanoa, että ero ottaa koville ja että vaikka itse on nyt murskana, lapsen ei tarvitse olla, koska aikuinen selviää kyllä, lapsi saa edelleen rakastaa molempia vanhempia, koska kumpikaan ei ole täydellinen eikä eroasiassa yksinomaan oikeassa. Ei edes silloin kun eron syy on aivan selvä esim. pettäminen tai päihteiden käyttö. Lapselle on annettava mahdollisuus rakastaa sitä eron aiheuttanuttakin vanhempaa, ja silloin kannattaa hakea apua ulkopuolelta, jotta lapsi todella voi käsitellä omia tunteitaan eikä vanhemman tunteita.
Puhun näistä asioista paljon oppilaitteni kanssa. Välillä on riipaisevaa kuunnella, kuinka pitäisi mennä isälle mutta äiti on ihan hajalla, isä ei tajua ja lojaalisuudesta äitiä kohtaan pitäisi olla menemättä mutta sitten isä loukkaantuu. Lapsi on erossa aina välikädessä. Niissä helpoissakin eroissa.
Anteeksi, mutta mistä rekisteristä sinä kaivat nämä perheiden tilanteet ja taustat? Koulullahan on tiedossa voin lapsen osoite ja sitten vanhempien nimet. Mitään selvitystä huollosta tai muusta ei koululle raportoida.
Osaatko opettajan sanoa, miten esim. ADHD vaikuttaa lapsen joutumiseen erityisluokalle? Tiesithän, että ADHD yms. ovat 90% periytyviä ja ihan fakta on, että erityispiirteisen liitot kariutuvat, kuten myös erityislasten vanhempien liitot (muutkin kuin nepsyys). Että kumpi oli muna vai kana. Onko oireilua ja erityisopetuksen tarvetta ollut jo ennen eroa vai naps vasta sen jälkeen?
En jaksanut kaivaa ketjusta tuota alkuperäistä opettajan viestiä, mutta jäin miettimään, että itse olin 9,5 keskiarvolla luokan älykkäimpiä oppilaita, no, jotain käytösongelmaa oli pikkasen, mutta ei mitään vakavaa ja joskus nukuin tunneilla.
Virallisesti äiti ja isä asuivat yhdessä, isä ei tosin osallistunut mihinkään kouluun liittyvään, mutta voihan se monella olla niin että vain toinen vanhemmista käy. Voin kyllä ihan älyttömän huonosti ja meillä oli kotona olot, joihin olisi pitänyt puuttua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama tulos tulee myös sellaisten henkilöiden kohdalla, jotka lapsuudessaan ovat kohdanneet jonkun muun kiintymyssuhdetta vaurioittavan tapahtuman. Kehityspsykologia kertoo hyvin selkein ja toistuvin tuloksin samaa asiaa: ensimmäisten kolmen ikävuoden aikana lapsella on tarve muodostaa yhteen aikuiseen tiivis kiintymyssuhde. Tämän suhteen onnistuttua ja kiintymyksen muodostuttua hän pystyy muodostaa hyvällä menestyllä muita merkityksellisiä ja syviä ihmissuuhteita myöhempinä ikävuosinaan. Kiintymyssuhteen onnistuminen vaatii pysyvyyttä ja jatkuvuutta.
Joten usein ero ja varsinkin vuoroasuminen katkaisee automaattisesti tämän.
Ihmiset ei halua tätä käsittää, sillä ihmislapsen kehitys sopii niin huonosti muuhun elämänmenoon, työelämään, tempoilevaan elämäntyyliin.. Elämän ja arjen pitäisi olla lapselle jatkuvaa, ymmärrettävää ja selkeää. Hankala homma meidän aikuisten kannalta..Sama se on vähän tämän kanssa, että tasa-arvon nimissä halutaan häivyttää äidin ja isän ero lapsen kehitykselle. Tai siis eihän se sukupuoleen ole sidottua, mutta kyllä lapsi kokee eri tavalla sen vanhemman, joka on häntä vauva-aikana pääsääntöisesti hoitanut. Siinä mielessä on äidillä ja isällä on usein iso ero lapsen kehityksen kannalta. Kehityspsykologian näkökulmasta äidillä ja isällä on ero roolit, ja tämä halutaan nykyään häivyttää sillä se ei sovi moderniin yhteiskuntaan.
En varmastikaan ole ainoa, joka on laitettu 2 kk iässä kokopäiväiseen hoitoon äidin palattua täysillä työelämään. Lisäksi vanhempien pitkittynyt ero.
No, aikuisena olen sitten asunut parisuhteessa saman katon alla alle puoli vuotta ja lähdin. Haaveilin lapsista, mutta en löytänyt suhdetta, johon olisin uskaltanut heittäytyä niin ja lopulta lakkasin edes etsimästä, koska tutustuminen on niin stressaavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nama on niin pelle tutkimuksia kuin olla ja voi. Totta etta ero vaikuttaa lapseen, mutta monesti eroon ei vaikuttaa.
Jotenki hyva etta 50% eroaa eli lahet puolet lapsista ainakin tietaa milta se tuntuu ja saa vertaistukea.No eihän siihenkään voi vaikuttaa, kuoleeko vanhempi syöpään ja silti voidaan tehdä tutkimus, miten se vaikuttaa lapseen.
Jotta sellainen voidaan tehdä, niin täytyy lisäksi verrata tapauksiin, joissa vanhempi kuolee muuhun kuin syöpään ja tapauksiin, joissa vanhempi selviää syövästä.
Erotutkimuksessa niin ei ole tehty, vaan on verrattu kaikkiin muihin. Ne muut voivat olla ihan mitä sattuu. Ei tiedetä, mikä osa negatiivisista asioista on eroon liittyvää. Tai positiivisistakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat aiheuttavat lapsille traumat, ahdistuksen ja pelot. Ei ero.
Tismalleen näin.
En ehtinyt lukea koko ketjua, mutta miltä olisivat mahtaneet näyttää tulokset, joissa nämä perheet olisivat pysyneet yhdessä. Ei varmasti sekään ole terveellistä, että lapsi joutuu esimerkiksi elämään väkivaltaisessa perheessä. Eroja on myös päihteiden käytön takia. Kaikki eivät eroa "kevein perustein", vaan pelastaakseen itsensä ja lapsensa ikään kuin elämälle ylipäätään.
Minä erosin väkivaltaisesta suhteesta. Se ei useinkaan pääty eroon. Meillä on käynyt niin, että lasten kärsimys on jatkunut ja heistä on tullut vielä vanhemmin vallankäytön välineitä. Heidän peloillaan ei ole merkitystä, koska se on subjektiivista ja väkivaltaisen etävanhemman luontevaa, patologista valehtelua uskotaan. Hovioikeudessa asti määrätään lapset tapaamaan vanhempiaan silloinkin, kun he eivät halua tai aidosti pelkäävät.
Istanbulin sopimus on allekirjoitettu Suomen toimesta 2015. Sen 19 artikla sitoo huolehtimaan siitä, ettei huolto- ja tapaamisoikeus aseta naista ja lapsia minkäänlaiselle väkivallalle alttiiksi. Suomi on saanut kansainvälisiä huomautuksia siitä, että lähisuhdeväkivaltaa ei tunnisteta eikä lapsia suojella väkivallalta. Kaikenlainen väkivalta, myös henkinen ja se, että todistaa väkivaltaa jättää todella syvät jäljet. Erityisesti silloin, kun väkivaltainen on läheinen, oma vanhempi, jonka pitäisi olla turvallisin ja suojelevin, ovat vaikutukset vakavat ja pitkäaikaiset. Tätä yhteiskunta kuitenkin sosiaalitoimesta oikeuslaitokseen tukee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sen nyt pitäisi olla itsestään selvää, että ero vaikuttaa myös lapsiin. Vaikuttaahan se myös vanhempiin. Valitettava tosiasia on myös se, että vanhemmat omassa erokriisissään unohtavat sen lapsen tyystin.
Harva ero tapahtuu yhteisymmärryksessä kuitenkaan.
Jos ero ei tapahdu yhteisymmärryksessä, ei sitä yhteisymmärrystä ole ollut parisuhteessakaan varmasti enää aikoihin. Sellainen suhde vaikuttaa myös lapsiin koko ajan ja joka päivä haitallisesti.
Harvassa erossa lapsia varmasti unohdetaan tyystin. Se on omaa mutuasi, ei mikään tosiasia. Lapsilla on usein keskeinen rooli erosta päätettäessä ja sitä järjestellessä. Yleensä vähintään toinen vanhempi on vastuullinen ja asiat hoidetaan nimenomaan lapsen etua ajatellen. Aika usein eropäätöskin on osa sitä lapsenkin huomioivaa kokonaisharkintaa. Jossain kohtaa menee se raja, jonka jälkeen ydinperheidyllin kulissi ja kaksivanhempisen perhearjen käytännöllisyys on pienempi hyöty lapsille kuin mitä kodin ahdistava ja pelottava ilmapiiri on henkiseksi haitaksi ja joskus jopa fyysisenä väkivaltanakin vaaraksi. Eroa harkitseva puoliso varmasti on erittäin tietoinen tästä rajasta ja sen ylittymisestä ja perustaa päätöksensä erosta pitkälti sen huomioimiseen
Olin vanhempien avioeron aikaan 8v, ihan normaali minusta tuli. Rasittavampaa se oli kun toinen vanhempi kävi vieraissa ja viihteellä ja toinen oli surullinen ja vihainen.
Omaa avoeroa yritin välttää, mutta ei lapsille ole hyväksi kasvaa myöskään mielenterveysongelmiin ja siitä seuranneeseen alkoholin käyttöön sairastuneen vanhemman kanssa. Normaaleja on tullut heistäkin vaikka asuvat pääasiassa kolmisin kanssani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämän huomaa selkeästi yläkoulussa. Varovasti arvioiden n. 98% ongelmateineistä on erolapsia.
Meidän 3 erolasta lopetti koulunsa 8.9-9.4 keskiarvolla. Ainakaan kotona ei ikinä ole ollut ongelmia.
Ja he ovat sentään sekä erolapsia että uusperheen lapsia:)
Nyt jo itsekin perheellisiä ja lapsenlapsetkin vaikuttaa onnellisilta ja tasapainoisilta
Ei ihme että olet eronnut, miehesi ei varmaan jaksanut noin tyhmää naista. Väitettiinkö jossain, että kaikki (tai edes useimmat) erolapset olisivat niitä ongelmateinejä?
Pakkoparisuhde kirjoitti:
Mielestäni on kohtuutonta vaatia ihmistä heittämään oma elämä hukkaan ihmisen kanssa, jota ei rakasta.
Mielestäni on täysin kohtuullista, että aikuiset ihmiset näkevät vaivaa parisuhteensa eteen. On täysin normaalia, että tunteet vaihtelevat, mutta jos päämäärä molemmilla on pitää parisuhteesta kiinni, on täysin mahdollista rakastua samaan ihmiseen uudestaan ja uudestaan. Suosittelen.
Mutta ei, nykyään on ihan sallittua lähteä kävelemään suhteesta, koska "en rakasta enää". Milloin on kadonnut taju siitä, että se on normaali kehitys, jos ei halua nähdä vaivaa suhteen eteen?
Vierailija kirjoitti:
Pakkoparisuhde kirjoitti:
Mielestäni on kohtuutonta vaatia ihmistä heittämään oma elämä hukkaan ihmisen kanssa, jota ei rakasta.
Mielestäni on täysin kohtuullista, että aikuiset ihmiset näkevät vaivaa parisuhteensa eteen. On täysin normaalia, että tunteet vaihtelevat, mutta jos päämäärä molemmilla on pitää parisuhteesta kiinni, on täysin mahdollista rakastua samaan ihmiseen uudestaan ja uudestaan. Suosittelen.
Mutta ei, nykyään on ihan sallittua lähteä kävelemään suhteesta, koska "en rakasta enää". Milloin on kadonnut taju siitä, että se on normaali kehitys, jos ei halua nähdä vaivaa suhteen eteen?
On täysin mahdollista voittaa lotossakin.
Silti ei kannata laskea sen varaan ja panostaa perheen ruokarahoja lottoamiseen.
Yleensä sen tietää ihan itse, ilman anonyymejä nettipätijöitä, onko oikeasti enää edes toivoa. Usein syy rakkauden loppumiseen on sellainen, ettei sitä voi korjata.
On hyvin hoidettuja ja huonosti hoidettuja eroja. Jos vanhemmat kykenevät yhteistyöhön eron jälkeen ja olemaan sovussa niin suht tuoreen Norjalaistutkimuksen mukaan eroperheiden lapset eivät oireilleet sen enempää psyykkisesti kuin ydinperheiden lapset. Jos lapsi siis asui yhtä paljon molempien vanhempiensa luona.
https://www.iltalehti.fi/perheartikkelit/a/201803062200791818
Mitä muuta huomaat heti?
Lähinnä siis mietin, että taitoasi voisi käyttää ennakointiin ja diagnosointiin. Näetkö kihomadot päältä päin tia nepsy-haasteet? Piilevän korvatulehduksen, sappikivet tai syövän?
Ehkä voisit tehdä vastaanoton, jonka kautta avioon aikova pariskunnat kulkevat, ja voit katsoa heistä, tulevatko eroamaan.