Lue keskustelun säännöt.
Pahimmat ANOPPI/APPIUKKO kokemukset
Tuli tuosta mieleen, kun jonkun anoppi oli laittanyt uuteen uskoon nuo keittiönkaapit :D
Mulla oli ihan kauhee ex anoppi ( HUOM! EX), kun ekan kerran tapasimme, hän teki harvinaisen selväksi, että hänen poikansa tarvitsee jonkun laihemman naisen. Ja en ollut edes lihava, vain vähän löllerö, itseasiassa hoikempi kuin anoppi itse.
Kommentit (1705)
Vierailija kirjoitti:
Täällä on kyllä niin monta raastavan raivostuttavan kamalaa mutta samaistuttavaa tarinaa! Saan olla valtavan kiitollinen ihanasta anopista. Aina minulla ei ole sellaista ollut – ei todellakaan.
Sain aikoinaan melko karun ensikosketuksen anoppikokelaiden maailmaan. Entisen avopuolisoni äiti vihasi minua ilmeisesti silkasta periaatteesta ensitapaamisesta saakka. En vieläkään tiedä tarkalleen, mikä minussa häntä niin ärsytti ja miksi hän koki oikeudekseen polkea nuoren naisen itsetuntoa ja samalla sabotoida oman poikansa elämää. Tapahtumat sijoittuvat ikävuosilleni 18–22.
Tämä anoppikokelas oli päättänyt jo vuosia sitten, että hänen poikansa alkaisi sitten aikanaan seurustella lapsuudenkaverinsa kanssa. Tätä tyttöä kehuttiin jatkuvasti ja hänen nimensä putkahteli esiin milloin mistäkin keskustellessa. Kun olin tämän silloisen avopuolisoni luona kylässä, jäin kerran kahden olohuoneeseen anoppikokelaan kanssa. Anoppikokelas hymyili minulle maireasti ja otti hyllyltä lapsuudenkaverin ylioppilaskuvan, silitteli sitä onnesta myhäillen, otti sitten inhoten minun kuvani ja siirsi sen tämän tytön kuvan taakse. Exäni ei ikinä uskonut, kun kerroin.
Anoppikokelas piti perhettään ylivertaisena ja hoki usein, ettei heidän lapsensa saisi mennä lisääntymään keiden tahansa kanssa. Pitivät itseään esimerkiksi harvinaisen terveinä, vaikka heidän suvussaan kulki vaarallinen ja parantumaton, periytyvä sairaus, mikä olisi ilmeisesti 50 %:n todennäköisyydellä periytynyt minun ja exäni mahdolliselle jälkikasvulle. Tämä tosiasia lakaistiin täysin maton alle, vaikka appikokelas oli ollut menettää useaan kertaan henkensä kyseisen sairauden takia ja ilmeisesti myös exälläni oli sama sairaus. Asia oli kuitenkin niin tabu, ettei se selvinnyt minulle kunnolla koskaan. Minun sukuni oli joka tapauksessa kuulemma se sairas ja hulttio, heidän geeninsä täyttä kultaa. Anoppikokelas myös soitti äidilleni ja raivosi siitä, mikä häpeä on, kun heidän poikansa seurustelee yh:n –siis tukia kiskovan huor*n tyttären kanssa. (Äitini on korkeasti koulutettu ja hyvässä taloudellisessa asemassa. Äidilläni on myös käytöstavat.)
Anoppikokelas ihannoi paljon älykkyyttä ja koulutusta, vaikkei hänellä itsellään ollut oikein kumpaakaan. Minua pidettiin hulttiona, kun pääsin yliopistoon vasta yhden välivuoden pidettyäni. Ja tietysti ihan väärää ja heidän suvulleen häpeällistä alaa opiskelemaan (=en lähtenyt opiskelemaan kauppatieteitä tai tekniikkaa.)
Näiden vuosien aikana anoppi myös mm. tarjoili minulle tahallaan pilaantunutta ruokaa, kertoi että naisiin kohdistuva väkivalta on ihan ok parisuhteissa ja yritti kaikin tavoin rikkoa minun ja exäni suhteen. Lopulta erosimme, sillä anopin käytös oli niin kuormittavaa ja exäni mielestä kuvittelin kaiken. Tapahtumista on kohta 10 vuotta, mutta vieläkin vähän puistattaa.
Sairashan tuo on ollut. Onneksi olet päässyt eroon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anoppi: "Jos edes yhden lapsenlapsen saisi! Etkö yhtään ajattele mitä poikani haluaa?" Olin synnyttänyt kolme tytärtä ja odotin neljättä! "Etkö saa sitä poikaani jo aisoihin, neljä lasta!?!!! Meillä seksi loppui kolmanteen lapseen!". Kolttasaamelaisilla on täitä! Sallassa on sitä kehitysvammaisuutta! Onko sielä sukua?" Olen kotoisin Rovaniemeltä, siis täitä, saamelainen ja kehitysvammainen! Hän oli Merikarvialta, jossa myös kehitysvammaisuutta, koska liian läheiset suvut naineet toisiaan satoja vuosia! " Appi: "Asutteko vielä siellä kanakopissa?" Asuttiin siis rivitalossa! "Mitä asuuko sun vanhemmat omakotitalossa? Punaisessa puutalossa, niin kaunis!" Luulin, että olet kerrostalon kasvatti!" Niin olenkin, vanhemmat muutti omakotitaloon kun olin jo aikuinen ja omillani! Siis huono ihminen ja köyhä!!
Pahinta, mitä anoppini teki on, että hän kuoli. Hän oli kyllä jo melko iäkäs, 98-vuotias.
Vierailija kirjoitti:
Pahinta, mitä anoppini teki on, että hän kuoli. Hän oli kyllä jo melko iäkäs, 98-vuotias.
Mä toivon, että oma anoppi ymmärtää tehdä tuon saman pikaisesti, vaikka on vasta 73. Kauheaa, jos tuo vielä aikoo neljännesvuosisadan piinata meidän perhettä!
Äitini teki kuolemaa, lopetti syömisen. Kun hän kuoli anoppi totesi: ”parempi niin”.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anoppi on tehnyt huomionkipeydestään taiteen. Juossut 20 vuotta lääkärillä - mitään vikaa ei löydy mutta paha on olla joka päivä jokin uusi vaiva. On raukka ”vaivojensa vanki” eikä ymmärrä miten vastenmieliseksi tekee itsensä. Oma äitini oli positiivinen vaikka oli yksin lähes 30 vuotta. Hänessä oli lämpöä ja voimaa, anoppi on muuttunut säälittäväksi valittajaksi ja osaan kuvitella miten tilanne pahenee loppua kohti. En ikinä halua valita tuota tietä!
Eikö nuo anopit pelkää yhtään, että aiheuttavat ongelmia lapsensa parisuhteeseen, sitä kautta vaikeuksia lapsenlapsille ja ehkä vielä rikkinäisen perheen? Vai ovatko nämä juuri sitä sukupolvea, jota ei paljon siunattu kyvyllä tiedostavaan itsekritiikkiin? Siis nämä alkoholiongelmaiset ja omahyväiset 50- luvulla syntyneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja moni ottaa huumorin tosissaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En edes tiedä mistä aloittaa. Anoppi on sairaalloisen huomionkipeä, mustasukkainen ja omistushaluinen. Saa voimansa pahansuopuudesta. Ja on katkera. Hänelle kuuluisi myös kaikki edut ja raha, omat ja toisten. Puuttuu myös toisten perinnönjakoihin, joihin hänellä ei pitäisi olla mitään sananvaltaa.
Esimerkkejä:
- lapsemme eivät saisi mainita anopin kuullen minun äitiäni missään muodossa, joskus lapset kertoilee "kun oltiin mummin kanssa.." niin anoppi saattaa sanoa suoraan "aihe vaihtuu!" tms. Alkuun luulin, että kuvittelen omiani, mutta en. On jopa mököttänyt lapselle jos on erehtynyt anopin mielen pahoittamaan "kun tänne tullaan, niin hyvään käytökseen kuuluu keskittyä siihen usovanhempaan, jota ollaan tervehtimässä". Vaikeahan siinä on pahimmillaan 2vkoa lasten varoa, mitä sanovat..
- varsinainen legenda on joulut ja muut pyhät. Alusta lähtien anoppi on toimittanut kuinka meidän pitää viettää kaikki juhlat HEIDÄN kanssaan kun minulla on muitakin sisaruksia, heillä vain yksi poika. Monta vuotta kampaaja yritinkin miellyttää anoppia, mutta ei hän sen ystävällisemmäksi muuttunut. Nyt en edes yritä enää. Jouluista tekee ahdistavan anopin järjettömät odotukset, jotka AINA päättyvät pettymykseen ja julkiseen raivokohtaukseen. Syynä on yleensä meidän antama, liian vaatimaton lahja.
- Anoppi on myös suuttunut näistä: emme antaneet pojalle hänen keksimää nimeä, hän joutui odottamaan pihassamme kun en tullut tarpeeksi nopeasti sairaalasta vauvan kanssa (lääkärin tarkastus viivästyi), emme kerran päässeet jouluksi työn vuoksi heille, kävimme mökillä ollessa ilman hänen lupaa naapurimökissä kylässä (miehen sedän mökki).. näitä olisi varmaan satoja.
Pahimpia ovat olleet kun miehelläni on ollut vakava sairaus ja anoppi on suoraa huutoa raivonnut kun sen vuoksi ei olla voitu häntä ottaa vierailulle (kävivät kerran kuussa viikon kerrallaan).
Sitten joku katkaisi kamelin selän ja mies pisti välit poikki anoppiin ja lapatossu-appeen. Ah. Onni ja autuus laskeutui.
Vierailija kirjoitti:
Ja moni ottaa huumorin tosissaan.
Minkä huumorin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En edes tiedä mistä aloittaa. Anoppi on sairaalloisen huomionkipeä, mustasukkainen ja omistushaluinen. Saa voimansa pahansuopuudesta. Ja on katkera. Hänelle kuuluisi myös kaikki edut ja raha, omat ja toisten. Puuttuu myös toisten perinnönjakoihin, joihin hänellä ei pitäisi olla mitään sananvaltaa.
Esimerkkejä:
- lapsemme eivät saisi mainita anopin kuullen minun äitiäni missään muodossa, joskus lapset kertoilee "kun oltiin mummin kanssa.." niin anoppi saattaa sanoa suoraan "aihe vaihtuu!" tms. Alkuun luulin, että kuvittelen omiani, mutta en. On jopa mököttänyt lapselle jos on erehtynyt anopin mielen pahoittamaan "kun tänne tullaan, niin hyvään käytökseen kuuluu keskittyä siihen usovanhempaan, jota ollaan tervehtimässä". Vaikeahan siinä on pahimmillaan 2vkoa lasten varoa, mitä sanovat..- varsinainen legenda on joulut ja muut pyhät. Alusta lähtien anoppi on toimittanut kuinka meidän pitää viettää kaikki juhlat HEIDÄN kanssaan kun minulla on muitakin sisaruksia, heillä vain yksi poika. Monta vuotta kampaaja yritinkin miellyttää anoppia, mutta ei hän sen ystävällisemmäksi muuttunut. Nyt en edes yritä enää. Jouluista tekee ahdistavan anopin järjettömät odotukset, jotka AINA päättyvät pettymykseen ja julkiseen raivokohtaukseen. Syynä on yleensä meidän antama, liian vaatimaton lahja.
- Anoppi on myös suuttunut näistä: emme antaneet pojalle hänen keksimää nimeä, hän joutui odottamaan pihassamme kun en tullut tarpeeksi nopeasti sairaalasta vauvan kanssa (lääkärin tarkastus viivästyi), emme kerran päässeet jouluksi työn vuoksi heille, kävimme mökillä ollessa ilman hänen lupaa naapurimökissä kylässä (miehen sedän mökki).. näitä olisi varmaan satoja.
Pahimpia ovat olleet kun miehelläni on ollut vakava sairaus ja anoppi on suoraa huutoa raivonnut kun sen vuoksi ei olla voitu häntä ottaa vierailulle (kävivät kerran kuussa viikon kerrallaan).
Sitten joku katkaisi kamelin selän ja mies pisti välit poikki anoppiin ja lapatossu-appeen. Ah. Onni ja autuus laskeutui.
Appivanhemmat vierailulla viikon kerralla kerran kuukaudessa? Jösses. Ihan painajainen. Onko kenelläkään niin kivat (appi)vanhemmat, että tuo olisi toimiva tapa?
Vierailija kirjoitti:
Eikö nuo anopit pelkää yhtään, että aiheuttavat ongelmia lapsensa parisuhteeseen, sitä kautta vaikeuksia lapsenlapsille ja ehkä vielä rikkinäisen perheen? Vai ovatko nämä juuri sitä sukupolvea, jota ei paljon siunattu kyvyllä tiedostavaan itsekritiikkiin? Siis nämä alkoholiongelmaiset ja omahyväiset 50- luvulla syntyneet.
Eivät yksinkertaisesti välitä. Ja onhan se voitto anopille, kun voivat eron sattuessa voivotella, että kyllä mä alusta asti tiesin, ettei Sirpa ole hyvä meidän Pekalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uusi vuosi, uudet kujeet? Joko appivanhemmat ovat tälle vuodelle ehtineet ankeuttamaan elämää?
Itse olin parikymppisenä naimisissa miehen kanssa joka sitten myöhemmin ryhtyi alkoholistiksi. Meillä ei ollut lapsia, miehellä oli tytär edellisestä suhteesta. No sain vuoden liiton jälkeen tarpeeksi ja lähdin jättäen miehelle aivan kaiken muun paitsi henkilökohtaiset tavarani. Jätin jopa seurustelun ja avioliiton aikana saadut lahjat ja sormukset.
No tämän eksäni äiti on sitä mieltä että minä olin se tekijä joka tuhosi hänen elämänsä. Milloin olen syy miehen mielenterveysongelmiin, milloin olen huorintekijä ja milloin varas ( Jos kysyn mitä varastin niin ei osaa vastata).
Olen nykyisen mieheni kanssa ollut yhdessä kohta 15-vuotta mutta silti eksän työttömyys ja dokaaminen on minun syytäni. Hän on myös häiriköinyt minun sukuani ja soitellut uuden mieheni suvulle "kertoakseen totuuksia minusta" sillä seurauksella että hänellä on lähestymiskielto kuuttatoista läheistäni kohtaan. Tämäkin oli minun vikani. Hän vain halusi varoittaa ettei kenellekkään muulle käy kuin hänen pojalleen.
Kaksi hänen poikansa eksää ennen minua ovat kertoneet että meno oli ihan samanlaista silloin kuin he jättivät tuon kulta-kimpaleen.
Angelina kirjoitti:
Äitini teki kuolemaa, lopetti syömisen. Kun hän kuoli anoppi totesi: ”parempi niin”.
Meillä on varmaan sama anoppi.
Appeni joi perhejuhlissä lärvit ja kävi takapuoleeni ja rintoihini kiinni. Tätä ennenkin välit olivat olleet aika kireät (hänellä oli tapana tiedustella kovaan ääneen julkisesti miksen anna hänelle lastenlasta; yritimme lasta mieheni kanssa kuusi vuotta ennen kuin tärppäsi, ja se stressihän ei muille kuulu). Tämän jälkeen välejä ei ole ollenkaan; mieheni, joka on selkärangalla varustettu yksilö, kertoi äidilleen että hän on edelleen tervetullut kotiimme -mutta vain ilman miesseuralaistaan.
Täällä on hyvin paljon naisia, jotka ovat asettaneet päähänsä erinomaisen ihmisen kruunun - itse rouva täydellisyyksiä. Valitettavasti en nyt kuitenkaan usko teitä. Mites se malka omassa silmässä?
Joku äiti kirjoitti aiemmin omasta harrastuksestaan. Minä innostuin kotiäitiaikoina neulomisesta, joka muuten on varsin "kunnollinen ja kelvollinen" 50-lukua henkivä harrastus naiselle. Lapsella oli päällä ensimmäinen tekemäni neuletakki kun menimme mummolaan. Hän kysyi ja minä vastasin, mistä neule oli peräisin. Anoppi oli silminnähden kauhistunut, hoidanko minä enää lasta ollenkaan kun tuollaisen (vauvakoon) neuleen tekemiseenhän kuluu kauheasti aikaa! Sama jatkui, ja lopulta lopetin neulomisen kokonaan, koska aloin vakuuttua olevani todella huono äiti. Äidillä oma harrastus, hyvän tähden. Samoihin aikoihin sairastuin masennukseen.
Puikot ja langat makasivat kaapissa kymmenen vuotta. Aloitin viime vuonna neulomisen uudelleen. Jännästi sekin tuntui syntiseltä ja väärältä, vaikka lapsi on jo siirtymässä yläasteelle.
Täällä on kyllä niin monta raastavan raivostuttavan kamalaa mutta samaistuttavaa tarinaa! Saan olla valtavan kiitollinen ihanasta anopista. Aina minulla ei ole sellaista ollut – ei todellakaan.
Sain aikoinaan melko karun ensikosketuksen anoppikokelaiden maailmaan. Entisen avopuolisoni äiti vihasi minua ilmeisesti silkasta periaatteesta ensitapaamisesta saakka. En vieläkään tiedä tarkalleen, mikä minussa häntä niin ärsytti ja miksi hän koki oikeudekseen polkea nuoren naisen itsetuntoa ja samalla sabotoida oman poikansa elämää. Tapahtumat sijoittuvat ikävuosilleni 18–22.
Tämä anoppikokelas oli päättänyt jo vuosia sitten, että hänen poikansa alkaisi sitten aikanaan seurustella lapsuudenkaverinsa kanssa. Tätä tyttöä kehuttiin jatkuvasti ja hänen nimensä putkahteli esiin milloin mistäkin keskustellessa. Kun olin tämän silloisen avopuolisoni luona kylässä, jäin kerran kahden olohuoneeseen anoppikokelaan kanssa. Anoppikokelas hymyili minulle maireasti ja otti hyllyltä lapsuudenkaverin ylioppilaskuvan, silitteli sitä onnesta myhäillen, otti sitten inhoten minun kuvani ja siirsi sen tämän tytön kuvan taakse. Exäni ei ikinä uskonut, kun kerroin.
Anoppikokelas piti perhettään ylivertaisena ja hoki usein, ettei heidän lapsensa saisi mennä lisääntymään keiden tahansa kanssa. Pitivät itseään esimerkiksi harvinaisen terveinä, vaikka heidän suvussaan kulki vaarallinen ja parantumaton, periytyvä sairaus, mikä olisi ilmeisesti 50 %:n todennäköisyydellä periytynyt minun ja exäni mahdolliselle jälkikasvulle. Tämä tosiasia lakaistiin täysin maton alle, vaikka appikokelas oli ollut menettää useaan kertaan henkensä kyseisen sairauden takia ja ilmeisesti myös exälläni oli sama sairaus. Asia oli kuitenkin niin tabu, ettei se selvinnyt minulle kunnolla koskaan. Minun sukuni oli joka tapauksessa kuulemma se sairas ja hulttio, heidän geeninsä täyttä kultaa. Anoppikokelas myös soitti äidilleni ja raivosi siitä, mikä häpeä on, kun heidän poikansa seurustelee yh:n –siis tukia kiskovan huor*n tyttären kanssa. (Äitini on korkeasti koulutettu ja hyvässä taloudellisessa asemassa. Äidilläni on myös käytöstavat.)
Anoppikokelas ihannoi paljon älykkyyttä ja koulutusta, vaikkei hänellä itsellään ollut oikein kumpaakaan. Minua pidettiin hulttiona, kun pääsin yliopistoon vasta yhden välivuoden pidettyäni. Ja tietysti ihan väärää ja heidän suvulleen häpeällistä alaa opiskelemaan (=en lähtenyt opiskelemaan kauppatieteitä tai tekniikkaa.)
Näiden vuosien aikana anoppi myös mm. tarjoili minulle tahallaan pilaantunutta ruokaa, kertoi että naisiin kohdistuva väkivalta on ihan ok parisuhteissa ja yritti kaikin tavoin rikkoa minun ja exäni suhteen. Lopulta erosimme, sillä anopin käytös oli niin kuormittavaa ja exäni mielestä kuvittelin kaiken. Tapahtumista on kohta 10 vuotta, mutta vieläkin vähän puistattaa.