Pahimmat ANOPPI/APPIUKKO kokemukset

Kai teinit ymmärtää että anoppi ja appi saadaan avioliiton kautta? Poikaystävän äiti on poikaystävän äiti.

Ihan hirveitä kertomuksia. Mulla on ollut onnea kun kaikkien kolmen pidempiaikaisen suhteen (kihlaus, avioliitto, kihlaus) vanhemmat on olleet äärimmäisen ihania. Nykyisen avopuolisoni vanhempia tapaamme harvoin mikä harmittaa. Ovat hyvin vanhoja ja pahoin pelkään että toinen heistä ei selviä talven yli. On siirtymässä hoivakotiin pysyvästi.

Vierailija kirjoitti:

Mää en kyllä ymmärrä, miten ihmeessä kenenkään edes pitäisi antaa loukkaavan käytöksen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Huonoa käytöstä ei pitäisi edes tapahtua, vaikka kenen äitejä tai isiä sitten oltaisiin.

Mä voin kertoa! Koska se ei ole loukkaavaa käytöstä vaan vanhuksien (60v) hassuja hupsutteluja! Tätä mieltä mun mies on, kun loukkaannun näistä hassutteluista. Joo, ei tosiaan ole yhtä vakavia kuin nuo kissan viennit ell, mutta kyllä alkaa mitta täyttyä näistä hassutteluista.

Sanotaan että olen ammatiltani autokorjaaja. Ollaan puhuttu tästä appivanhempien kanssa tässä vajaa 10v aikana lukemattomia kertoja. Silti aina, kun mies on heille jutellut että autossa on joku vika, kysyy appi että jokos olette kutsuneet autonkorjaaja-ammattilaisen paikalle. Mies kysyy että kuinka niin, ei meidän tarvitse kun kotona on. "Ai täh, on vai :ooo osaatko sinä poikani niin hyvin korjata autoja?".

Lapsen syntymän jälkeen kaikki paheni. Anopin täytyy sisustaa meillä, jottei lapsi joudu käyttämään rumia esineitä. Jos loukkaannun siitä, että kotiani haukutaan, on miehen mukaan vika minussa, koska anoppihan tarkoittaa vain hyvää. Myös lastenkasvatus pitäisi oikeastaan olla anopin vastuulla. Kyseessähän on kuitenkin _hänen_ lapsenlapsensa.

En halunnut antaa vauvaa hoitoon, vaikka siitä ruinattiin syntymästä lähtien jatkuvasti. Lopulta mies sitten kivahti vanhemmilleen että antakaa nyt olla jo. Viikko tästä eteenpäin nähtiin taas, ja anoppi kertoi kuinka näkee unia kuinka mulla on ongelmia vauvan kanssa ja oikein rukoilen häntä auttamaan hoidossa. Otin tämän ihan puhtaana v-tuiluna, ja mies raivostui mulle kuinka kehtaan ajatella että hänen äitinsä muka tarkoittaisi jotain pahaa. Haukkui mut hulluksi kun loukkaannun jonkun unesta. 

Seurustelun alkuvaiheessa paketoin lahjaa. Anoppi työnsi mut pois ja alkoi opettaa kuinka lahjaa paketoidaan. Lähdin pois ja sanoin että paketoi vain itse, ei mulle oo niin tärkeetä. Kun tulin takaisin, mies pyysi voisinko paketoida loppuun. Anoppi ei sanonut mitään. Kotona mies väitti että sanoi äidilleen ettei noin voi toimia. Vuosia myöhemmin riidan yhteydessä (yllättäen riita koski jotain hupsuttelua) kysyin että miksi anoppi ei pyytänyt anteeksi eikä kommentoinut mitään. Mies sanoi ettei oikeasti sanonut äidilleen mitään, ettei sille tule paha mieli kun hyväähän se vain tarkoitti ja ajatteli että oppisin paketoimaan paremmin.

Kestäisin appivanhemmilta mitä vaan, jos mies olisi mun tukena. Nyt olen yksin häntä ja hänen vanhempiaan "vastaan". Mies on kertonut että kaikki hänen ja veljensä eksät sekä nykyiset puolisot ovat olleet samaa mieltä kanssani. Kysyin että voisiko olla mitenkään mahdollista, että appivanhemmissa voisi olla jotain syytä, jos kerran kaikki miniät ovat samaa mieltä. Ei. Vika on miniöissä. He eivät vaan ymmärrä kuinka hyväntahtoisia hänen vanhempansa ovat. Näitä esimerkkejä olisi lukemattomia. Ja ollaan yli 30v niin voisi toivoa että mies olisi kasvanut jo vanhemmistaan irti vaan ei, pahempaan vaan menee. Meillä on tosiaan vauva niin erokaan ei ole ihan ekana mielessä, mutta en kyllä näinkään enää jaksa.

Syyttelee miehen raha-asioista. Mies tuhlaa rahaa peleihin. Juuri ne rahat, mitä tarvitsisi mm.ruokaan.

Anopin mielestä ongelma on minussa kun en "mene" töihin, mies samoilla linjoilla tietenkin.

En ole saanut töitä kovasta ytityksestä huolimatta.

Anopin lempiaihe kun soittaa on, koska menen töihin. Koskaan en ole häneltä mitään pyytänyt tai käyttänyt, ruokin itse itseni ja lapset.

Vierailija kirjoitti:

Tästä on pari vuotta aikaa, mutta on syöpynyt mieleen.

Olin raskaana puolivälissä ja anoppi oli koko raskauden ajan jankuttanut, että kissat pitää antaa uuteen kotiin, koska ne tartuttavat minuun toksoplasmoosin tai vaihtoehtoisesti tukehduttavat vauvan tai kynsivät silmät päästä. Ei tietenkään kuunneltu, eikä oikein noteerattukaan anopin juttuja ja sitten hiukan hellitti asian kanssa.

Lähdimme miehen kanssa käymään sukulaisillani viikonlopun yli toisella puolella Suomea ja anoppi lupasi käydä hakemassa postin laatikosta ja käydä katsomassa kissoja ja ruokkimassa ne sillä välin. Kun tulimme kotiin, ihmeteltiin että missäs kissat ovat, kun olivat sisäkissoja, eivätkä normaalin tapansa mukaan tulleet ovelle vastaan. Soitettiin anopille ja hän ilmoitti vieneensä kissat lopetettavaksi, kun ei itse ymmäretä vauvan parasta. En ole varmaan koskaan kuullut mieheni huutavan sillä tavalla kenellekään.

Soitin heti lähimmälle eläinlääkärille ja hän tiesi heti, mistä puhuin. Oli yrittänyt soittaakin minulle viikonloppuna, mutten ollut huomannut puhelua ja unohdin soittaa takaisin. Hän oli yrittänyt soittaa, kun oli tunnistanut kissamme, muttei anoppia. Luojan kiitos eläinlääkäri ei ollut suostunut lopettamaan kissaa, vaan oli toimittanut sen löytöeläintaloon, josta pääsimmekin kissan heti hakemaan. Hieman oli hämillään ja peloissaan, mutta kunnossa ja onnellinen meidät nähdessään. Kuitenkin eläinlääkäri sanoi, että anoppi oli tuonut vain toisen kissoistamme, joten mies sitten jatkoi äidiltään tivaamista, että missä toinen kissa on.

Pitkän puristamisen jälkeen anoppi lopulta kertoi, että kissa oli päässyt häneltä pihassa karkuun, kun oli vienyt niitä autoon. Hän ei ollut löytänyt kissojen koppia, joten oli kantanut kissoja autoon. Tämä kissa on epäileväinen tuntemattomia kohtaan eikä suostu muiden syliin, joten oli kynsinyt ja purrut anoppia ja juossut pihan vieressä olevaan metsään. 

Tässä vaiheessa oli jo ilta ja pimeää, mutta pakko oli lähteä kissaa etsimään valojen kanssa. Tunnin verran kuljettiin metsän rajaa ja huudeltiin kissaa ja olimme palaamassa sisälle, kun kuulimme tuttua maukumista. Huhuiltiin vielä kissaa ja paikannettiin maukuminen pihan ja metsikön välissä olevan ison kiven alle. Siellä se raukka oli suunniltaan pelosta ja maukui surkeana, mutta hetken maanittelun jälkeen kömpi tärisevänä kiven alta ja kiipesi nopeasti syliin.

Meillä kävi todellinen tuuri, koska pihassamme kulkee paljon ilveksiä ja susia, joiden mukaan kissa olisi voinut joutua.

Kaikista naurettavinta on, että anoppi yritti meille itkeä, miten kovin pahaa jälkeä kissamme teki hänelle käteen ja miten kipeä se nyt on. Kehtasi vielä voivotella, miten nyt varmaan saa sen toksoplasmoosin ja se on henki pois. Muistan vieläkin, kun mies sanoi äidilleen että toivottavasti niin käy ja löi luurin korvaan.

Voi luoja! Kyllä kiehahti, kun luin tätä. Mikäs on nyt tilanne tän sekopään kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

- kolmannen lapsen syntymän jälkeen: aiemmilla kerroilla olit kyllä lihavampi.

- tuli siivoamaan meidän kotiimme kertomatta työpäivän aikana (vara-avain)

- kommentoi aina jotain verhovalintaa tms.

- järjesteli jokaisen kyläilyreissun aikana lipastoiden päälliset mieleisekseen (kukat eri järjestykseen tms)

- nimitti 4v tytärtämme lihavaksi (normaalipainoinen ollut aina)

Anopista siis kyse.

ettehän anna enää kenenkään sanoa lastanne lihavaksi, oma mummoni naureskeli aina että ompa mahaa ja muistan edelleen:(

Mulla vastaava, ei mummo, vaan papan sisko:”kuka se tämä lihava poika on”?

Kun olen katsonut sen aikaisia valokuvia (70-luvulta), en edes ollut kovin lihava. Ainakaan nykyajan mittapuun mukaan.

Mun miehen lapsuuden trauma on samanlainen. Sukulainen sanoo että "onpa M lihonu" ja näin lapsen omakuva vääristyy ja alkaa häpeilemään itseään. Kenenkään painoa ei kommentoida!

Mun entinen anoppi. 

Kun aloimme olla yhdessä exän kanssa anoppi teki minulle varsin selväksi että tietää minun olevan mieheni rahoja havitteleva bimbo ja ettei minulla tule koskaan olemaan näppejäni kiinni heidän Mäntsälässä sijainneessa rintamamiestalossa. Tämä oli minulle ihan fine.

Kun menimme naimisiin niin avioehto oli tarkka. Kummallakaan ei ollut mitään oikeuksia toisen omaisuuksiin tai perintöihin. Anoppi tarkastutti vielä avioehdon omalla asianajajallaan etten vain pääse kusettamaan heiltä heidän pennosiaan.

No tässä kävi sitten ne klassiset. Olen itse suht varakkaan perheen ainoa lapsi, minulla ei ole isäni puolelta yhtäkään serkkua joten perin kaikki isäni sisarukset ja äitini puolelta perin yhden serkkuni kanssa myös äitini 3 lapsetonta sisarusta. 

No anoppi sitten alkoi laskea 1+1 sen jälkeen kun muutama sukulaisistani oli menehtynyt ja huomasikin että diili onkin heille hyvin epäedullinen.

Tästä sitten alkoi ensin vihjailu siitä miten aviopuolisoiden omaisuus on yhteistä ja kyllähän meidän kannattaisi korjata avioehtoa ja jakaa omaisuus. Itse olin jo tuossa vaiheessa toinen jalka ulkona koko avioliiton suhteen. Kun sitten muutin pois ja hain avioeroa niin anoppi repesi liitoksistaan. Alkoi pommittamaan minua kuinka avioehto oli laiton ja millainen lumppu jättää miehensä ja lapsensa puille paljaille  (tämä ei siis ollut edes minun lapseni ja hänellä oli kyllä jo hyvinkin rakastava äiti). Kun minun häiriköinti ei tuottanut tulosta hän alkoi häiriköimään vanhempiani, muita sukulaisiani, ystäviäni, työpaikkaani. Tätä jatkui 3 vuotta sen jälkeenkin kun ero oli astunut voimaan. Eivät auttaneet muutet, numeronvaihdot, turvakiellot, lähestymiskiellot ja muut. Vasta kun anoppi kärrättiin poliisilaitokselle niin häirintä loppui.

Nykyinen anoppi on aivan ihana ihminen ja rakastava mummi. Hän on minulle kuin toinen äiti.

Ensitapaamisella anoppi totesi minulle:"sinulla on sian silmät. Pojallani on niin suuret kauniit silmät".

Ensimmäisen lapsemme synnyttyä anoppi totesi, että kakara ei muuten taatusti ole meidän pojan kakara.

Anoppi kysyi miksi meillä on neljä pyöräilykypärää? Yksi riittäisi eli hänen pojalleen, koska meidän muiden päät ovat tyhjiä, eikä tarvetta kypärälle siis ole.

Anoppi ei ole koskaan muistanut lapsiamme, ei  jouluna eikä heidän syntymäpäivinään.

Anoppi kehuu muille, että hän on  vuosien varrella jatkuvasti hoitanut lapsiamme, todellisuudessa kaksi kertaa ihan pakon edessä, mutta näistä kerroista sitä juttua riittää.

Jostain syystä miehen veljenkään lapsenlapset eivät halua vierailla "mummun" luona, vaikka ovat mummelin suosikkiperhe. Pian on mummelilla 90 mittarissa,  mutta aikoo elää ainakin 100-vuotiaaksi, Voi onnistuakin, mikäpä se pahan tappaisi? Vai tuleeko beltsebuubi vihdoin hakemaan omansa?

Aina ei edes avioerolla pääse eroon anopista. Itse oli ollut erossa miehestä jo melkein vuoden ja asunut omassa asunnossa saman aikaa kun sain postissa laskun huoltoyhtiöltä ovenavauksesta. Asuin yksin kaksi-vuotiaan lapsen kanssa.

Luonnollisesti sitten soitin huoltoyhtiöön ettei meillä ole ovenavausta tilattu. Huoltoyhtiö sitten suurinpiirtein syytti minua valehtelijaksi ja vasta kun todistin olleeni töissä uskoi minua ja kehotti olemaan yhteydessä poliisin. No tästä seurasi hirveät selvitykset kunnes selvisi että anoppihan siellä asunnossani oli käynyt ja ulkomaalainen huoltomies oli päästänyt hänet sisään koska meillä oli sama sukunimi.

Oli tullut kuulemma katsomaan onko asunnossani miesten tavaroita koska eksäni epäili että minulla on uusi mies. Ei edes ollut. Anoppi sai vain yhteiskuntapalvelua, pienet sakot ja oikeudenkäyntikulut maksettavakseen. Ihme oikeusvaltio.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä on pari vuotta aikaa, mutta on syöpynyt mieleen.

Olin raskaana puolivälissä ja anoppi oli koko raskauden ajan jankuttanut, että kissat pitää antaa uuteen kotiin, koska ne tartuttavat minuun toksoplasmoosin tai vaihtoehtoisesti tukehduttavat vauvan tai kynsivät silmät päästä. Ei tietenkään kuunneltu, eikä oikein noteerattukaan anopin juttuja ja sitten hiukan hellitti asian kanssa.

Lähdimme miehen kanssa käymään sukulaisillani viikonlopun yli toisella puolella Suomea ja anoppi lupasi käydä hakemassa postin laatikosta ja käydä katsomassa kissoja ja ruokkimassa ne sillä välin. Kun tulimme kotiin, ihmeteltiin että missäs kissat ovat, kun olivat sisäkissoja, eivätkä normaalin tapansa mukaan tulleet ovelle vastaan. Soitettiin anopille ja hän ilmoitti vieneensä kissat lopetettavaksi, kun ei itse ymmäretä vauvan parasta. En ole varmaan koskaan kuullut mieheni huutavan sillä tavalla kenellekään.

Soitin heti lähimmälle eläinlääkärille ja hän tiesi heti, mistä puhuin. Oli yrittänyt soittaakin minulle viikonloppuna, mutten ollut huomannut puhelua ja unohdin soittaa takaisin. Hän oli yrittänyt soittaa, kun oli tunnistanut kissamme, muttei anoppia. Luojan kiitos eläinlääkäri ei ollut suostunut lopettamaan kissaa, vaan oli toimittanut sen löytöeläintaloon, josta pääsimmekin kissan heti hakemaan. Hieman oli hämillään ja peloissaan, mutta kunnossa ja onnellinen meidät nähdessään. Kuitenkin eläinlääkäri sanoi, että anoppi oli tuonut vain toisen kissoistamme, joten mies sitten jatkoi äidiltään tivaamista, että missä toinen kissa on.

Pitkän puristamisen jälkeen anoppi lopulta kertoi, että kissa oli päässyt häneltä pihassa karkuun, kun oli vienyt niitä autoon. Hän ei ollut löytänyt kissojen koppia, joten oli kantanut kissoja autoon. Tämä kissa on epäileväinen tuntemattomia kohtaan eikä suostu muiden syliin, joten oli kynsinyt ja purrut anoppia ja juossut pihan vieressä olevaan metsään. 

Tässä vaiheessa oli jo ilta ja pimeää, mutta pakko oli lähteä kissaa etsimään valojen kanssa. Tunnin verran kuljettiin metsän rajaa ja huudeltiin kissaa ja olimme palaamassa sisälle, kun kuulimme tuttua maukumista. Huhuiltiin vielä kissaa ja paikannettiin maukuminen pihan ja metsikön välissä olevan ison kiven alle. Siellä se raukka oli suunniltaan pelosta ja maukui surkeana, mutta hetken maanittelun jälkeen kömpi tärisevänä kiven alta ja kiipesi nopeasti syliin.

Meillä kävi todellinen tuuri, koska pihassamme kulkee paljon ilveksiä ja susia, joiden mukaan kissa olisi voinut joutua.

Kaikista naurettavinta on, että anoppi yritti meille itkeä, miten kovin pahaa jälkeä kissamme teki hänelle käteen ja miten kipeä se nyt on. Kehtasi vielä voivotella, miten nyt varmaan saa sen toksoplasmoosin ja se on henki pois. Muistan vieläkin, kun mies sanoi äidilleen että toivottavasti niin käy ja löi luurin korvaan.

Voi luoja! Kyllä kiehahti, kun luin tätä. Mikäs on nyt tilanne tän sekopään kanssa?

Kommentoin edellisellä sivulla toiselle kysyjälle, että mitä tilanteen jälkeen tapahtui. Mutta tiivistettynä; ei olla tekemisissä anopin kanssa. Tuo on minulle sama asia kuin olisi tehnyt saman lapselleni, lemmikit on meillä perheenjäseniä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei, en haluaisi olla anoppi ollenkaan, olen varovainen yhteydenotoissa ja rakastan lapsenlastani, poikaani myös, yritän pysyä hyvissä väleissä, mutta olen siltikin epävarma, he ovat minun  lähiomaisiani, miten pitäisi tehdä, että tekee oikein. Minä olen vain se kakkosmummi, miniän äiti on varakkaampi ja ostaa paremmat vaatteet lapsenlapselleni, minun ostamiani ei käytetä. Miniäni on hyvin koulutettu ihminen ja luotan siihen, että kaikki hoituu hyvin. Mutta haluaisin olla mukana elämässä ja seurata kivoja asioita.

Lisäksi minulla ei ole ollut varaa maksaa niin hienoja syys ja hiihtolomia lapsilleni kuin miniän vanhemmat, yhteyttä en haluaisi mitenkään katkaista, olla mukana edes sillä vähällä, minkä suodaan, olen huomannut myös, että lapsenlapseltani on kysytty asioista ja mitä olen haaveillut tekeväni hänen kanssaan, miniän vnhemmat ovat jo toteuttaneet sen ja paljon paremmin, en halua katkeroitua, mutta en myöskään kilpailla. Miniäni kotiin en mene siivoamaan enkä neuvomaan, mutta olen sanonut, että, jos apua tarvitaan, voin auttaa. Lisäksi joululahjaraha 150 euroa perheelle on  aika vähän, itse olen pienituloisempi kuin miniäni vanhemmat, paha mieli on.

Oletko oikeasti sitä mieltä että raha on se mitä isovanhemmilta halutaan ja odotetaan? 

Vierailija kirjoitti:

Mun entinen anoppi. 

Kun aloimme olla yhdessä exän kanssa anoppi teki minulle varsin selväksi että tietää minun olevan mieheni rahoja havitteleva bimbo ja ettei minulla tule koskaan olemaan näppejäni kiinni heidän Mäntsälässä sijainneessa rintamamiestalossa. Tämä oli minulle ihan fine.

Kun menimme naimisiin niin avioehto oli tarkka. Kummallakaan ei ollut mitään oikeuksia toisen omaisuuksiin tai perintöihin. Anoppi tarkastutti vielä avioehdon omalla asianajajallaan etten vain pääse kusettamaan heiltä heidän pennosiaan.

No tässä kävi sitten ne klassiset. Olen itse suht varakkaan perheen ainoa lapsi, minulla ei ole isäni puolelta yhtäkään serkkua joten perin kaikki isäni sisarukset ja äitini puolelta perin yhden serkkuni kanssa myös äitini 3 lapsetonta sisarusta. 

No anoppi sitten alkoi laskea 1+1 sen jälkeen kun muutama sukulaisistani oli menehtynyt ja huomasikin että diili onkin heille hyvin epäedullinen.

Tästä sitten alkoi ensin vihjailu siitä miten aviopuolisoiden omaisuus on yhteistä ja kyllähän meidän kannattaisi korjata avioehtoa ja jakaa omaisuus. Itse olin jo tuossa vaiheessa toinen jalka ulkona koko avioliiton suhteen. Kun sitten muutin pois ja hain avioeroa niin anoppi repesi liitoksistaan. Alkoi pommittamaan minua kuinka avioehto oli laiton ja millainen lumppu jättää miehensä ja lapsensa puille paljaille  (tämä ei siis ollut edes minun lapseni ja hänellä oli kyllä jo hyvinkin rakastava äiti). Kun minun häiriköinti ei tuottanut tulosta hän alkoi häiriköimään vanhempiani, muita sukulaisiani, ystäviäni, työpaikkaani. Tätä jatkui 3 vuotta sen jälkeenkin kun ero oli astunut voimaan. Eivät auttaneet muutet, numeronvaihdot, turvakiellot, lähestymiskiellot ja muut. Vasta kun anoppi kärrättiin poliisilaitokselle niin häirintä loppui.

Nykyinen anoppi on aivan ihana ihminen ja rakastava mummi. Hän on minulle kuin toinen äiti.

Perit isäsi sisarukset vaikka isäsi oli elossa? Joo-o...

Ensitapaamisellamme ,kahvituksen lomassa, tämä sulhoni äiti otti pokkana kirjahyllystä massiivisiin kehyksiin laitetun hääkuvan sulhasestani ja hänen ex-vaimostaan ja ilmoitti kuinka heidän eronsa särki hänen sydämensä pysyvästi.

Ei kuulemma ollut oikein vieläkään toipunut siitä.

Ikäväkin kuulemma kova kun oli "niin mukava likka" tuo kyseinen morsian. 

Terrorisoi suhdettamme mm soittelemalla (ihan oikeasti!) äidilleni ja isälleni kun olimme kylässä  tämän sulhoni kanssa lapsuudenkodissani.  Asia koski sitä aina, että hän vaatimalla vaati, että pojan on soitettava heti entiselle vaimolleen kun tämä kuulemma otti yhteyttä ja  "tarvitsee jotain apua".

Lapseton avioliitto oli päättynyt ajat sitten ja syy vielä se, että kyseinen ex-vaimo jäi härskistä pettämisestä kiinni rysän päältä ,minkä vuoksi tämä poika kärsi paniikkihäiriöstä ja kävi mm terapiassa.

Ymmärtänette varmaan että en halunnut jatkaa suhdetta .

Kaupan päälle kun olisi tullut tämä anoppi pysyvästi elämääni rikastuttamaan.

" Aina ei edes avioerolla pääse eroon anopista. Itse oli ollut erossa miehestä jo melkein vuoden ja asunut omassa asunnossa saman aikaa kun sain postissa laskun huoltoyhtiöltä ovenavauksesta.

Asuin yksin kaksi-vuotiaan lapsen kanssa.

Luonnollisesti sitten soitin huoltoyhtiöön ettei meillä ole ovenavausta tilattu.

Huoltoyhtiö sitten suurinpiirtein syytti minua valehtelijaksi ja vasta kun todistin olleeni töissä uskoi minua ja kehotti olemaan yhteydessä poliisin.

No tästä seurasi hirveät selvitykset kunnes selvisi että anoppihan siellä asunnossani oli käynyt ja ulkomaalainen huoltomies oli päästänyt hänet sisään koska meillä oli sama sukunimi.

Oli tullut kuulemma katsomaan onko asunnossani miesten tavaroita koska eksäni epäili että minulla on uusi mies.

Ei edes ollut.

Anoppi sai vain yhteiskuntapalvelua, pienet sakot ja oikeudenkäyntikulut maksettavakseen. Ihme oikeusvaltio."

Ei ristus sentään.

Onneksi pidit puolesi ja laitoit rikollisesta teosta hiipparin vastuuseen.

Juuri noin ! Hyvin toimit!

Vierailija kirjoitti:

Mun entinen anoppi. 

Kun aloimme olla yhdessä exän kanssa anoppi teki minulle varsin selväksi että tietää minun olevan mieheni rahoja havitteleva bimbo ja ettei minulla tule koskaan olemaan näppejäni kiinni heidän Mäntsälässä sijainneessa rintamamiestalossa. Tämä oli minulle ihan fine.

Kun menimme naimisiin niin avioehto oli tarkka. Kummallakaan ei ollut mitään oikeuksia toisen omaisuuksiin tai perintöihin. Anoppi tarkastutti vielä avioehdon omalla asianajajallaan etten vain pääse kusettamaan heiltä heidän pennosiaan.

No tässä kävi sitten ne klassiset. Olen itse suht varakkaan perheen ainoa lapsi, minulla ei ole isäni puolelta yhtäkään serkkua joten perin kaikki isäni sisarukset ja äitini puolelta perin yhden serkkuni kanssa myös äitini 3 lapsetonta

No et kai sää sen anopin kanssa avioitunut ja tehnyt avioehtoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun entinen anoppi. 

Kun aloimme olla yhdessä exän kanssa anoppi teki minulle varsin selväksi että tietää minun olevan mieheni rahoja havitteleva bimbo ja ettei minulla tule koskaan olemaan näppejäni kiinni heidän Mäntsälässä sijainneessa rintamamiestalossa. Tämä oli minulle ihan fine.

Kun menimme naimisiin niin avioehto oli tarkka. Kummallakaan ei ollut mitään oikeuksia toisen omaisuuksiin tai perintöihin. Anoppi tarkastutti vielä avioehdon omalla asianajajallaan etten vain pääse kusettamaan heiltä heidän pennosiaan.

No tässä kävi sitten ne klassiset. Olen itse suht varakkaan perheen ainoa lapsi, minulla ei ole isäni puolelta yhtäkään serkkua joten perin kaikki isäni sisarukset ja äitini puolelta perin yhden serkkuni kanssa myös äitini 3 lapsetonta sisarusta. 

No anoppi sitten alkoi laskea 1+1 sen jälkeen kun muutama sukulaisistani oli menehtynyt ja huomasikin että diili onkin heille hyvin epäedullinen.

Tästä sitten alkoi ensin vihjailu siitä miten aviopuolisoiden omaisuus on yhteistä ja kyllähän meidän kannattaisi korjata avioehtoa ja jakaa omaisuus. Itse olin jo tuossa vaiheessa toinen jalka ulkona koko avioliiton suhteen. Kun sitten muutin pois ja hain avioeroa niin anoppi repesi liitoksistaan. Alkoi pommittamaan minua kuinka avioehto oli laiton ja millainen lumppu jättää miehensä ja lapsensa puille paljaille  (tämä ei siis ollut edes minun lapseni ja hänellä oli kyllä jo hyvinkin rakastava äiti). Kun minun häiriköinti ei tuottanut tulosta hän alkoi häiriköimään vanhempiani, muita sukulaisiani, ystäviäni, työpaikkaani. Tätä jatkui 3 vuotta sen jälkeenkin kun ero oli astunut voimaan. Eivät auttaneet muutet, numeronvaihdot, turvakiellot, lähestymiskiellot ja muut. Vasta kun anoppi kärrättiin poliisilaitokselle niin häirintä loppui.

Nykyinen anoppi on aivan ihana ihminen ja rakastava mummi. Hän on minulle kuin toinen äiti.

Perit isäsi sisarukset vaikka isäsi oli elossa? Joo-o...

Voi olla kyllä keksittyäkin. 

Mutta lähipiirissä oli tilanne, jossa lapseton setä kuoli ja ainakin yksi sisaruksista siirsi oman osuutensa lapsilleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyhmä anoppi kysyy. Miniä on sydämistynyt koska "puutun lastenkasvatukseen liikaa". Tulevat meille, eivät saa pidettyä lapsille kuria. Kouluikäisillä kun ääni nousee niin kyllä se ottaa jo korviin. Pöydässä nirsoillaan, tuolilla pyöritään ja miniä pyytää rauhoittumaan -mitään ei tapahdu ja minä joudun pontevasti sanomaan, että olkaahan hissukseen nyt, minua uskovat ja se kai ottaa koville. Eikä pelkkää lihaa ja pottua syödä, vaan vihanneksia kyytipojaksi, sitäkään eivät vanhemmat tarpeeksi painokkaasti opastaisi. Olen huolissani näiden syömisistä,käyvät harvoin ja mitä meno on kotona, luoja tietää, olen siitä lapsillekin kahden kesken yrittänyt jutella että ainakin vitamiinit pillerinä on otettava.

Ulos jos lähdetään kävelylle niin eivät pue lämpimästi, minä sanon että hatut päähän ette voi ilman lähteä, ja hansikkaat. Miniä loukkaantuu taa,s minä puutun liikaa. Jos miniä sanoo että hanskat käteen, eivät sitä tee, vaan minun pitää se sanoa uudestaan että laittakaas nyt lapset lämpimät hanskat. Antavat komentoja, mitä ei lapset aio noudattaa ja minun pitää tilanne sitten viedä loppuun, ja ollaan niin myrtsiä. Mitä minun pitäisi tässä tehdä??

Jos sulle on ilmaistu että älä puutu niin älä puutu.

Ottamatta kantaa tähän nimenomaiseen tapaukseen, niin joudutaanhan sitä välillä puuttumaan joidenkin ihmisten lastenkasvatukseen ihan viranomaisten voimin.

Vierailija kirjoitti:

Tästä on pari vuotta aikaa, mutta on syöpynyt mieleen.

Olin raskaana puolivälissä ja anoppi oli koko raskauden ajan jankuttanut, että kissat pitää antaa uuteen kotiin, koska ne tartuttavat minuun toksoplasmoosin tai vaihtoehtoisesti tukehduttavat vauvan tai kynsivät silmät päästä. Ei tietenkään kuunneltu, eikä oikein noteerattukaan anopin juttuja ja sitten hiukan hellitti asian kanssa.

Lähdimme miehen kanssa käymään sukulaisillani viikonlopun yli toisella puolella Suomea ja anoppi lupasi käydä hakemassa postin laatikosta ja käydä katsomassa kissoja ja ruokkimassa ne sillä välin. Kun tulimme kotiin, ihmeteltiin että missäs kissat ovat, kun olivat sisäkissoja, eivätkä normaalin tapansa mukaan tulleet ovelle vastaan. Soitettiin anopille ja hän ilmoitti vieneensä kissat lopetettavaksi, kun ei itse ymmäretä vauvan parasta. En ole varmaan koskaan kuullut mieheni huutavan sillä tavalla kenellekään.

Soitin heti lähimmälle eläinlääkärille ja hän tiesi heti, mistä puhuin. Oli yrittänyt soittaakin minulle viikonloppuna, mutten ollut huomannut puhelua ja unohdin soittaa takaisin. Hän oli yrittänyt soittaa, kun oli tunnistanut kissamme, muttei anoppia. Luojan kiitos eläinlääkäri ei ollut suostunut lopettamaan kissaa, vaan oli toimittanut sen löytöeläintaloon, josta pääsimmekin kissan heti hakemaan. Hieman oli hämillään ja peloissaan, mutta kunnossa ja onnellinen meidät nähdessään. Kuitenkin eläinlääkäri sanoi, että anoppi oli tuonut vain toisen kissoistamme, joten mies sitten jatkoi äidiltään tivaamista, että missä toinen kissa on.

Pitkän puristamisen jälkeen anoppi lopulta kertoi, että kissa oli päässyt häneltä pihassa karkuun, kun oli vienyt niitä autoon. Hän ei ollut löytänyt kissojen koppia, joten oli kantanut kissoja autoon. Tämä kissa on epäileväinen tuntemattomia kohtaan eikä suostu muiden syliin, joten oli kynsinyt ja purrut anoppia ja juossut pihan vieressä olevaan metsään. 

Tässä vaiheessa oli jo ilta ja pimeää, mutta pakko oli lähteä kissaa etsimään valojen kanssa. Tunnin verran kuljettiin metsän rajaa ja huudeltiin kissaa ja olimme palaamassa sisälle, kun kuulimme tuttua maukumista. Huhuiltiin vielä kissaa ja paikannettiin maukuminen pihan ja metsikön välissä olevan ison kiven alle. Siellä se raukka oli suunniltaan pelosta ja maukui surkeana, mutta hetken maanittelun jälkeen kömpi tärisevänä kiven alta ja kiipesi nopeasti syliin.

Meillä kävi todellinen tuuri, koska pihassamme kulkee paljon ilveksiä ja susia, joiden mukaan kissa olisi voinut joutua.

Kaikista naurettavinta on, että anoppi yritti meille itkeä, miten kovin pahaa jälkeä kissamme teki hänelle käteen ja miten kipeä se nyt on. Kehtasi vielä voivotella, miten nyt varmaan saa sen toksoplasmoosin ja se on henki pois. Muistan vieläkin, kun mies sanoi äidilleen että toivottavasti niin käy ja löi luurin korvaan.

Tää on uskomaton juttu ja tekisi mieli ajatella että tämä on trolli, mutta tuollaisia ihmisiä on oikeasti joten totta taitaa olla... Ihan oikein ettette ole enää tekemisissä!

Vierailija kirjoitti:

Mistä ihmiset oikein repii näitä anoppeja ja appia, tai ylipäätään tällaisia ihmisiä?? Miksi kaikki ihmiset, ketkä minä tapaan, ovat ihan normaaleja ainakin noin suunnilleen?

Niin. Kun Sinä tapaat tietynlaisia ihmisiä, niin kuinkas sitä nyt muut voisivat tavata toisenlaisia ihmisiä kuin millaisia Sinä olet tavannut ja tapaat.

Ei niitä erikoisia tyyppejä ja omituisia otuksia ja niihin liittyviä tarinoita kenenkään tarvitse mistään repiä, vaan kyllä niitä on itse kullekin tullut ihan itsekseen. Riittää, kun elää elämää ja tutustuu uusiin ihmisiin. Ihan sitä kautta niitä ilmaantuu elämään ja kokemuksia pukkaa. Kun yhteen tutustuu, niin sen kautta tutustuu toiseen tyyppiin, kolmanteen tyyppiin jne. Ellei nyt sitten siinä ruveta kaksin jonain erakkoparina elelee ja vetäydytään asumaan jonnekin piilopirttiin keskelle asumatonta korpea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun entinen anoppi. 

Kun aloimme olla yhdessä exän kanssa anoppi teki minulle varsin selväksi että tietää minun olevan mieheni rahoja havitteleva bimbo ja ettei minulla tule koskaan olemaan näppejäni kiinni heidän Mäntsälässä sijainneessa rintamamiestalossa. Tämä oli minulle ihan fine.

Kun menimme naimisiin niin avioehto oli tarkka. Kummallakaan ei ollut mitään oikeuksia toisen omaisuuksiin tai perintöihin. Anoppi tarkastutti vielä avioehdon omalla asianajajallaan etten vain pääse kusettamaan heiltä heidän pennosiaan.

No tässä kävi sitten ne klassiset. Olen itse suht varakkaan perheen ainoa lapsi, minulla ei ole isäni puolelta yhtäkään serkkua joten perin kaikki isäni sisarukset ja äitini puolelta perin yhden serkkuni kanssa myös äitini 3 lapsetonta sisarusta. 

No anoppi sitten alkoi laskea 1+1 sen jälkeen kun muutama sukulaisistani oli menehtynyt ja huomasikin että diili onkin heille hyvin epäedullinen.

Tästä sitten alkoi ensin vihjailu siitä miten aviopuolisoiden omaisuus on yhteistä ja kyllähän meidän kannattaisi korjata avioehtoa ja jakaa omaisuus. Itse olin jo tuossa vaiheessa toinen jalka ulkona koko avioliiton suhteen. Kun sitten muutin pois ja hain avioeroa niin anoppi repesi liitoksistaan. Alkoi pommittamaan minua kuinka avioehto oli laiton ja millainen lumppu jättää miehensä ja lapsensa puille paljaille  (tämä ei siis ollut edes minun lapseni ja hänellä oli kyllä jo hyvinkin rakastava äiti). Kun minun häiriköinti ei tuottanut tulosta hän alkoi häiriköimään vanhempiani, muita sukulaisiani, ystäviäni, työpaikkaani. Tätä jatkui 3 vuotta sen jälkeenkin kun ero oli astunut voimaan. Eivät auttaneet muutet, numeronvaihdot, turvakiellot, lähestymiskiellot ja muut. Vasta kun anoppi kärrättiin poliisilaitokselle niin häirintä loppui.

Nykyinen anoppi on aivan ihana ihminen ja rakastava mummi. Hän on minulle kuin toinen äiti.

Perit isäsi sisarukset vaikka isäsi oli elossa? Joo-o...

Voi olla kyllä keksittyäkin. 

Mutta lähipiirissä oli tilanne, jossa lapseton setä kuoli ja ainakin yksi sisaruksista siirsi oman osuutensa lapsilleen.

Sanamuodoista päätellen tuo kirjoittaja väitti perineensä ainakin 5 vanhempiensa sisarusta (3 toiselta puolelta ja toiseltakin puolelta monikossa) ja ilmeisesti oli itsekin vielä suhteellisen nuori. Aika epäuskottavaa. Ja kukaan ei tietenkään ollut tehnyt testamenttia vaikka kyse oli varakkaasta suvusta muka.