Muita joiden vanhemmat eivät aikanaan ohjanneet, neuvoneet tai tukeneet?

Jäi vähän ajatus kesken tuossa lopussa kun oli niin pitkä tuo viesti. Mutta mieheni siis tulee sellaisesta perheestä, jossa on ollut jonkinlainen uskonnollinen vakaumus ja lasten kanssa on paljon vietetty aikaa. On tuettu lasten läksyjentekoa, kokeisiinlukua, on pohdittu yhdessä mikä on oikein ja mikä ei (esim. päihteet), on keskusteltu erilaisista elämänopetuksista jne. Huomaan, että mieheni on varmasti tosi paljon hyötynyt tuosta. Hän on sinnikäs, pitkäjänteinen, pystyy keskittymään, on aikaansaava, pohtii asioita syvällisesti. 

ap 

Hei! Haluaisin keskustella nuoreni kanssa kaikista noista asioista, mutta hän ei halua keskustella minun kanssa. Meillä on ollut ihan hyvät välit ja hän oli hyvin avoin lapsi. Mutta nyt murrosikä on vaikuttanut niin, että me vanhemmat ollaan ehkä vähiten kiinnostavat keskustelukumppanit maailmassa ja mielipiteemme on tyhmiä. Joten ei kai voi mitään, varmaan saan myöhemmin kuulla olleeni huono äiti.

Ihan sama meininki, minä syntynyt 1974 ja vanhemmat molemmat 1945. 

Minun vanhemmat oli molemmat insinöörejä, äiti vahvavirta- ja isä elektroniikkapuolen. Meillä oli hyvä elintaso ja matkusteltiin, eli ihan sellainen keskiluokkainen meininki päällepäin. Mutta lastenkasvatusajatukset oli jostain menneestä. 

Yksi oli juuri tuo että meidän "mukuloiden" piti itse huolehtia koulumme, vanhemmat ei siihen puutu. Kun itselläni tuli vaikeaa matematiikassa jossain vaiheessa, ja siitä äidille puhuin, hän sanoi vaan että sulla ei olle näköjään siihen asiaan lahjoja, keskity johonkin muuhun. Ei auttanut oppimaan tai tekemään läksyjä. Samoin esim. hampaiden pesua ei koskaan seurattu, ja niiinpä mun hampaat oli täynnä reikiä jo ala-asteella. Siihen äiti totesi, että niin se oli minullakin jo tekarit rippilahjaksi, oli siihen aikaan tavallista. Huono hammasluu suvussa. Kuukautiset ja seksi oli tabu, niistä ei puhuttu.

Ja kun tuli murrosiässä vaikeaa, sai vaan huutoa että olet kummallinen mukula eikä sinusta tule ikinä mitään. Ei tunnepohjaisesti edes yritetty kohdata, kysyä että onko sinulla paha olla tai tunnekuohuja, ja kerrottu että se on siinä iässä tavallista. Ei, vaan haukuttiin vaan ja päiviteltiin, miksi heitä on rangaistu tuommoisella kersalla helvetistä. Aloin jo 13-vuotiaana juoda alkoholia kaupungilla viikonloppuisin, ja siihenkin reaktio oli lähinnä joku kotiaresti kerran, ja sitten kun karkasin palotikkaita sieltäkin, alistuivat: niin se oli äidin velikin juoppo jo nuoresta, samanlainen tuosta hullusta mukulasta tulee. Geeneissä vaikutti olevan niin juoppous kuin oppiminen ja hammasterveys, millekään ei voinut itse mitään.

Ihan samanlaista, lisänä vielä sitten väkivaltaa ja kaltoinkohtelua.

Vanhemmat menetti mielenkiintonsa kun muutin kotoa opiskelemaan , sen jälkeen en saanut mennä jouluksi kotiin joten monet joulutvietin yksin opiskelija-asunnossa.

Olin kateellinen kun muille vanhemmat takasi lainoja, auttoi muutoissa, hoiti lapsenlapsia, auttoi hädässä, osti lahjoja -en saanut mitään noista, en mitään välittämistä, tukea, apua, koskaan.

Sellasta se vaan on ja sille et voi mitään. Harmittaa joo mutta pitää vaan kestää. Puhuminen ei auttanut.

Nykyään soitetaan kerta kahteen vuoteen. Eivät tapaa minua ollenkaan. Eivät lapsenlpsiakaan halua nähdä.

Olen kanssasi samaa ikäluokkaa. Ei kannustettu, ei ohjattu, ei opastettu, eipä juuri rajojakaan asetettu. Olin onneksi omatoiminen ja vilkas luonteeltani, joten jo varhaisessa vaihteessa opin ohjaamaan itse itseäni. Rajoja koettelin, kun kai jollain tasolla olisin halunnut että aikuiset niitä asettaa. Eipä osanneet. Monta kertaa aikuisiällä olen ollut katkerana ja kateellinen niille, joita tuettiin ja kannustettiin kotona. Itse jouduin kaiken oppimaan kantapään kautta. Lähtien meikkaamisesta, kuukautisista,työnhausta, opiskelusta.. No olenpahan itseni itse kasvattanut. Sen opin, että omille lapsille olen tukena, tsemppaan ja koetan tunnistaa heidän vahvuuksiaan ja ohjata ja kuunnella.

Vierailija kirjoitti:

Ihan sama meininki, minä syntynyt 1974 ja vanhemmat molemmat 1945. 

Minun vanhemmat oli molemmat insinöörejä, äiti vahvavirta- ja isä elektroniikkapuolen. Meillä oli hyvä elintaso ja matkusteltiin, eli ihan sellainen keskiluokkainen meininki päällepäin. Mutta lastenkasvatusajatukset oli jostain menneestä. 

Yksi oli juuri tuo että meidän "mukuloiden" piti itse huolehtia koulumme, vanhemmat ei siihen puutu. Kun itselläni tuli vaikeaa matematiikassa jossain vaiheessa, ja siitä äidille puhuin, hän sanoi vaan että sulla ei olle näköjään siihen asiaan lahjoja, keskity johonkin muuhun. Ei auttanut oppimaan tai tekemään läksyjä. Samoin esim. hampaiden pesua ei koskaan seurattu, ja niiinpä mun hampaat oli täynnä reikiä jo ala-asteella. Siihen äiti totesi, että niin se oli minullakin jo tekarit rippilahjaksi, oli siihen aikaan tavallista. Huono hammasluu suvussa. Kuukautiset ja seksi oli tabu, niistä ei puhuttu.

Ja kun tuli murrosiässä vaikeaa, sai vaan huutoa että olet kummallinen mukula eikä sinusta tule ikinä mitään. Ei tunnepohjaisesti edes yritetty kohdata, kysyä että onko sinulla paha olla tai tunnekuohuja, ja kerrottu että se on siinä iässä tavallista. Ei, vaan haukuttiin vaan ja päiviteltiin, miksi heitä on rangaistu tuommoisella kersalla helvetistä. Aloin jo 13-vuotiaana juoda alkoholia kaupungilla viikonloppuisin, ja siihenkin reaktio oli lähinnä joku kotiaresti kerran, ja sitten kun karkasin palotikkaita sieltäkin, alistuivat: niin se oli äidin velikin juoppo jo nuoresta, samanlainen tuosta hullusta mukulasta tulee. Geeneissä vaikutti olevan niin juoppous kuin oppiminen ja hammasterveys, millekään ei voinut itse mitään.

Meillä sama tuon hampaidenpesun kanssa, ei valvottu laisinkaan. Sama myös alkoholin kanssa. Aloin juoda alaikäisenä ja sitäkin katsottiin läpi sormien. Kerran 16-vuotiaana tulin kotiin kännissä ja oksensin eteisen lattialle. Ei mitään seurausta siitä, sanottiin vaan että siivoa itse. 

ap 

Mielenkiintoinen aihe ja ehkä lohdullistakin kuulla, että muilla ollut samanlaista, vaikka olette koulutettujenkin vanhempien lapsia. Olen luullut, että tällaista on ollut vain meillä täysin kouluttamattomien perheiden lapsilla.

Meilläkin siis oli pelkästä kansakoulusta huolimatta ihan asiallinen perhe. Köyhähkö, mutta molemmat vanhemmat kävivät tehdastyössään, oli ruoka-ajat, siisti asunto, alkoholia vanhemmat joivat kai lähinnä juhlapäivinä sekä yhdet saunakaljat.

Mutta mitään meille ei neuvottu, mihinkään ei ohjattu tai kannustettu.

Samoja ikiä ja sama juttu. Minun piti pakottaa vastentahtoinen äitini esim kyselemään minulta kokeisiin, peittelemään itseni jne. Minua käytettiin lapsena seks hyväksi josta vanhemmat ei tienneet mutta oireilin kyllä esim niin etten noin kolmanteen luokkaan asti voinut katsoa alapäätäni ja äidin piti pyyhkiä mutta, oli pakko oireita ja pelkäsin esim vahingossa tappaneen ihmisiä, leikkelin silmiä pois omista kuvistani jne mutta noista minulle vain vit tuiltiin. Usein (ei aina) nimenomaan lapset joista ei niin piittaa joutuvat erilaisten saalistajien uhreiksi. Minä kyllä olen tosi katkera vanhemmilleni, lapsuuteni oli aivan pas ka, vaikka ulkoisesti asiat oli hyvin ja vanhemmat johtotehtävissä ym. Olisivat vain keskittyneet töihinsä (kuten tekivätkin) ja jättäneet lapset hankkimatta.

Olen jo viiskytluvulla syntynyt ja voitte uskoa, ettei vanhemmilla ollut nykykäsityksen mukaan mitään hajua vanhemmuudesta, kunhan mukulat tuli ruokittua.

Minulla ei ollut yhtään aikuista, joka olisi millään tavalla tukenut henkisesti - tai fyysisesti, sillä tuohon aikaan raipparangaistukset ja kolkko kellari olivat yleisimmät kasvatuskeinot.

Isä oli sodassa traumatisoitunut, mutta äidiltä olisi odottanut jotain lempeyttä. Hän kumminkin toisti omaa karua lapsuuttaan ankaran äidin tyttärenä.

Ei mulla muuta. Ikävä, että tämä elämä jäi pitkälti suutariksi, saavuttamatta potentiaaliaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen kanssasi samaa ikäluokkaa. Ei kannustettu, ei ohjattu, ei opastettu, eipä juuri rajojakaan asetettu. Olin onneksi omatoiminen ja vilkas luonteeltani, joten jo varhaisessa vaihteessa opin ohjaamaan itse itseäni. Rajoja koettelin, kun kai jollain tasolla olisin halunnut että aikuiset niitä asettaa. Eipä osanneet. Monta kertaa aikuisiällä olen ollut katkerana ja kateellinen niille, joita tuettiin ja kannustettiin kotona. Itse jouduin kaiken oppimaan kantapään kautta. Lähtien meikkaamisesta, kuukautisista,työnhausta, opiskelusta.. No olenpahan itseni itse kasvattanut. Sen opin, että omille lapsille olen tukena, tsemppaan ja koetan tunnistaa heidän vahvuuksiaan ja ohjata ja kuunnella.

Ihana kuulla, että olet oppinut toimimaan lapsillesi päinvastoin miten sinun vanhemmat tekivät. :) Tutulta kuulostaa myös toi meikkaus ja kuukautiset. Ei mitään opastusta tai keskustelua näistäkään. Ostin teini-ikäisenä viikkrahoilla jotain huonoja ja halpoja meikkejä lähikempparin alelaarista ja sain niistä hirveät allergiset reaktiot enkä muista, että tuohonkaan reagoitiin mitenkään. 

ap

Vanhempani 60-luvulta, minä 90-luvun tuotos. Läksyt tein aina itse yksinäni, pärjäsin kyllä hyvin. Harrastukseeni jouduin pyöräilemään 10km suunta. Jonkin aikaa myös kilpailin, mutta koskaan vanhempani eivät tulleet katsomaan eivätkä edes kysyneet, miten kisat meni.

Teininä olin vain taakka. Olin heidän matkustelujensa este. Koskaan ei puhuttu arvoista, meilläkään. Ohjaavaa keskustelua ei ollut, sain itse oppia kantapään kautta kaiken. Alkoholista, seksistä, jatko-opinnoista tai mistään muustakaan ei keskusteltu eikä edes kysytty, mikä ala minua voisi kiinnostaa.

Siskoani on hyysätty sitten senkin edestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan sama meininki, minä syntynyt 1974 ja vanhemmat molemmat 1945. 

Minun vanhemmat oli molemmat insinöörejä, äiti vahvavirta- ja isä elektroniikkapuolen. Meillä oli hyvä elintaso ja matkusteltiin, eli ihan sellainen keskiluokkainen meininki päällepäin. Mutta lastenkasvatusajatukset oli jostain menneestä. 

Yksi oli juuri tuo että meidän "mukuloiden" piti itse huolehtia koulumme, vanhemmat ei siihen puutu. Kun itselläni tuli vaikeaa matematiikassa jossain vaiheessa, ja siitä äidille puhuin, hän sanoi vaan että sulla ei olle näköjään siihen asiaan lahjoja, keskity johonkin muuhun. Ei auttanut oppimaan tai tekemään läksyjä. Samoin esim. hampaiden pesua ei koskaan seurattu, ja niiinpä mun hampaat oli täynnä reikiä jo ala-asteella. Siihen äiti totesi, että niin se oli minullakin jo tekarit rippilahjaksi, oli siihen aikaan tavallista. Huono hammasluu suvussa. Kuukautiset ja seksi oli tabu, niistä ei puhuttu.

Ja kun tuli murrosiässä vaikeaa, sai vaan huutoa että olet kummallinen mukula eikä sinusta tule ikinä mitään. Ei tunnepohjaisesti edes yritetty kohdata, kysyä että onko sinulla paha olla tai tunnekuohuja, ja kerrottu että se on siinä iässä tavallista. Ei, vaan haukuttiin vaan ja päiviteltiin, miksi heitä on rangaistu tuommoisella kersalla helvetistä. Aloin jo 13-vuotiaana juoda alkoholia kaupungilla viikonloppuisin, ja siihenkin reaktio oli lähinnä joku kotiaresti kerran, ja sitten kun karkasin palotikkaita sieltäkin, alistuivat: niin se oli äidin velikin juoppo jo nuoresta, samanlainen tuosta hullusta mukulasta tulee. Geeneissä vaikutti olevan niin juoppous kuin oppiminen ja hammasterveys, millekään ei voinut itse mitään.

Meillä sama tuon hampaidenpesun kanssa, ei valvottu laisinkaan. Sama myös alkoholin kanssa. Aloin juoda alaikäisenä ja sitäkin katsottiin läpi sormien. Kerran 16-vuotiaana tulin kotiin kännissä ja oksensin eteisen lattialle. Ei mitään seurausta siitä, sanottiin vaan että siivoa itse. 

ap 

Mä olin 13 kun tulin ekaa kertaa kännissä kotiin ja äiti antoi mennä rauhassa nukkumaan yöllä, mutta aamulla tuli ilkkumaan krapulaani huoneeseeni. Kyseli myös etten kai ole kännissä "persettäkin jakanut", ja epäili etten muistaisi vaikka olisinkin jakanut. Totesi, että jos olisin normaali ihminen, oppisin siitä olosta etten joisi enää, mutta kyllä hän teidät rentut ja alkoholistit tietää, että ensi viikonloppuna hinku ottaa uudestaan, ja pian mikään muu ei kiinnosta kuin se alkoholi vaan. Monologinsa lopuksi totesi että surullistahan se on, mutta minkä sille voi että tuommoisiakin joskus syntyy. Ja sääli itseään, että "sellaisen" on pitänyt syntyä juuri hänelle, vaikke ole mitään väärää tehnyt.

Tuollaista se on varmaan kaikilla Suomessa.

En minä ainakaan kovin syvällisiä jaksa töiden jälkeen miettiä.

Kyllähän sitä omatoimisuuttakin pitää olla, vai pitääkö vanhempien tehdä aivan kaikki lasten puolesta?

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen aihe ja ehkä lohdullistakin kuulla, että muilla ollut samanlaista, vaikka olette koulutettujenkin vanhempien lapsia. Olen luullut, että tällaista on ollut vain meillä täysin kouluttamattomien perheiden lapsilla.

Meilläkin siis oli pelkästä kansakoulusta huolimatta ihan asiallinen perhe. Köyhähkö, mutta molemmat vanhemmat kävivät tehdastyössään, oli ruoka-ajat, siisti asunto, alkoholia vanhemmat joivat kai lähinnä juhlapäivinä sekä yhdet saunakaljat.

Mutta mitään meille ei neuvottu, mihinkään ei ohjattu tai kannustettu.

Juu, minä luulen ettei koulutuksella ole tämän asian kanssa paljoakaan tekemistä. Vanhemmillani oli selvästi (alitajuinen) ajatus, että lapset hoitavat kasvun itsestään. Isäni oli hyvin paljon pois kotoa kun loi uraa. Äitikin oli iltaisin paljon ensin sähkökirjoituskoneella ja myöhemmin tietokoneella tekemässä työjuttuja eli työ oli se elämän sisältä enemmän tai vähemmän molemmilla vanhemmilla. 

Sen sijaan mieheni lapsuudenperhe oli ihan erilainen. Miehen äiti on käynyt vain kansakoulun ja isä oli perusduunari. Vaikka anoppini on käynyt todella vähän koulua, on hän sydämeltään äärimmäisen sivistynyt ja lämminhenkinen nainen, joka antoi lapsilleen todella paljon opettamalla heille erilaisia elämänarvoja sekä auttamalla heitä tulemaan sinnikkäiksi, ahkeriksi, omanarvontuntoisiksi, aktiivisiksi ja monin tavoin hyviksi ihmisiksi. 

ap 

En rehellisesti sanottuna ymmärrä, mitä vikaa tuollaisessa tyylissä on. Ei ole käynyt mielessäkään omienkaan lasten kohdalla, teinejä jo. Ovat ihan itse kyllä oppineet ja pärjäävät. Ei ihme, että nykyään lapsilla on vaikka mitä diagnooseja, jos noin avuttomiksi kasvatetaan.

Vierailija kirjoitti:

Tuollaista se on varmaan kaikilla Suomessa.

En minä ainakaan kovin syvällisiä jaksa töiden jälkeen miettiä.

Ei ole kaikilla tuollaista. En itse tarkoita että pitäisi varsinaisesti filosofiasta tai Raamatusta väitellä lapsen kanssa mutta olisi hyvä kiinnittää lapsiin jotain huomiota vaikka käykin töissä. Minun äitini sanoi, kun kerran kysyin että miksei hän koskaan puhu minulle, ettei jaksa työn jälkeen puhua, mutta luulisi että 18 vuoden aikana olisi joku rako löytynyt minun huomioimisekseni.

Vierailija kirjoitti:

Olen jo viiskytluvulla syntynyt ja voitte uskoa, ettei vanhemmilla ollut nykykäsityksen mukaan mitään hajua vanhemmuudesta, kunhan mukulat tuli ruokittua.

Minulla ei ollut yhtään aikuista, joka olisi millään tavalla tukenut henkisesti - tai fyysisesti, sillä tuohon aikaan raipparangaistukset ja kolkko kellari olivat yleisimmät kasvatuskeinot.

Isä oli sodassa traumatisoitunut, mutta äidiltä olisi odottanut jotain lempeyttä. Hän kumminkin toisti omaa karua lapsuuttaan ankaran äidin tyttärenä.

Ei mulla muuta. Ikävä, että tämä elämä jäi pitkälti suutariksi, saavuttamatta potentiaaliaan.

Tosi ikävä kuulla. :( Voin kuvitella, että sodan traumatisoivat vanhemmat ovat olleet kyvyttömiä toimimaan oikeanlaisina vanhempina. 

ap 

Aika normisettiä. Samanlainen meno oli meilläkin, vaikka äiti oli opettaja. Eipä se osannut mitään opastaa, ja toisaalta ihan hyväkin. Äidin kasvatusfilosofia (tämä selvisi joskus 20 vuotta lapsuuteni jälkeen) on, että lapsesta tulee hyvä kun se saa vapaasti kasvaa. Tämän hän kasvattajana mahdollisti olemalla puuttumatta mihinkään tai ohjaamatta mitenkään. Ehkä suomalaiset keskimäärin ovat niin itsellisiä ja itseriittoisia (siinä mielessä, että eivät tarvitse ketään) juuri siksi, että meidät on kasvatettu pärjäämään omillamme.

Minunkin ulkomaalainen puolisoni on saanut ihan eri tavalla opastusta ja kuria (mm. ruumiillistakin kuritusta) kuin minä. Onhan tuo tuloksena paljon vaativampi kanssaihmisiäkin kohtaan ja toki hyvin tunnollinen ja säntillinen, mutta ahdistuu helposti joutilaisuudessa ja hiljaisuudessa. Minä voisin tuijottaa seinää vaikka koko päivän, koska en ole koskaan oppinut olemaan emotionaalisesti muista riippuvainen.

Minäkin olen keskiluokkaisten 40-luvun vanhempien 70-luvun lapsi. Mistään ei puhuttu, mihinkään ei kasvatettu, mihinkään ei tuettu eikä ohjattu. 

Toki tiesin sanomattakin, että on syytä olla riittävän "kunnollinen". Koulumenestyksestä maksettiin, mutta mitään ei keskusteltu tulevaisuudesta enkä saanut henkistä tukea, kannustusta siihen tai ylipäätään perusturva oli heikko. 

Rintsikoista, kuukautisista, poikaystävistä, tunteista tms puhuminen oli mahdotonta.