Lue keskustelun säännöt.
Miksi joitakin ihmisiä kiusataan monessa eri paikassa? Onko tietyt ihmiset alttiimpia sille?
12.07.2020 |
Itse en tunne ketään tarpeeksi hyvin jota olisi kiusattu monessa eri paikassa, mutta joskus tarinoita kuulee. Mistä ihmeestä se johtuu että jos sinua on kiusattu vaikka jossain työpaikassa ja menet uuteen työpaikkaan, jossa sinua ei tunneta, niin taas joku täysin vieras ihminen alkaa sinua kiusata? Onko se kiusaamisen "syy" aina sama? Ärsyttääkö kiusaajia aina joissain ihmisissä joku tietty asia? Voisiko joku kiusaaja vastata, että onko ihmisessä jota on kiusattu ennenkin, joku tietty juttu mistä näkee että tuo on kiusattu, kiusataampa sitten lisää?
Kommentit (462)
Minua on kiusattu aina, tähän on varmasti vaikuttanut useampi seikka (mm. äidittömyys, jonka myötä jäin vaille tytöille aikakautena normaaleja taitoja, sosiaalisiakin). Ulkonäköni on vähän erikoinen, minua on mm. pyydetty kuvausprojektiin jossa kuvattiin "kiinnostavan" näköisiä ihmisiä (en ole suoranaisesti epäsymmetrinen tai sellaista, enemmänkin piirteeni ovat erikoinen yhdistelmä?), kertonee tarpeeksi. :D Olen aina ollut taipuvainen lihavuuteen, joten se vielä päälle, aikakautena jolloin ihailtiin laihuutta. Koulu oli yhtä helvettiä...itse en ilkeillyt muille, olin ystävällinen ja yhteistyöhaluinen. Siihen sitten tartuttiin, pidettiin minua vähän yksinkertaisena. Muistan kun nuorena olin itsekin hyväksynyt sen tavaksi kohdella itseäni, ja vitsailin itsestäni ahkerasti, muiden nauraessa mukana (ne, jotka eivät kiusanneet). Vasta aikuisiällä joku taisi ekan kerran sanoa, että en ole yhtään sen huonompi asiassa x kuin muutkaan keskimäärin, joten miksi väännän itsestäni vitsiä? Se pysäytti.
Aikuisena olen pitänyt itseäni milloin aspergerina (en ole), milloin älyllisesti vajaana (vastakohta). Jotenkin työ/opiskelupaikoilla joudun joko ulkopuoliseksi tai muut käyttäytyvät todella veemäisesti minua kohtaan. Muistan kun olin aloittanut työt myymälässä, ja keksin ettei yhtä aluetta ole varmaan koskaan putsattu (pölyn tippuessa päälleni sieltä), joten odotellessani kaupan aukeamista hoidin sen pois alta (kesti ehkä 5 minuuttia). Työkaveri tuli siihen naureskelemaan, että ei meillä tarvitse tuollaisista välittää, ei hän ole koskaan blaablaablaa. Totesin vaan ystävällisesti, että minulla ei ollut tekemistä- ja luulin että asia oli sillä selvä. Lounastauolla ihmettelin katseita, joita sain taukohuoneessa; ilmeisesti se yksi siivoaminen oli aikuisista ihmisistä niin hurja juttu, että piti asiasta juoruilla kuin olisin aiheuttanut suurenkin skandaalin. :D Siinä sitten virnuilivat, ja yksi uskalsi kysyäkin asiasta.
Luulen että yksi syy sille, miksi en ole luottanut älyyni enempää, on että olin elänyt lähes koko elämäni yksinkertaisten ihmisten ympäröimänä (ilman biologisia perheenjäseniä kaiken huipuksi). Niinpä peilasin itseäni heihin, ja kun en sopinut joukkoon, ajattelin automaattisesti vian olevan minussa. Tein aina kaiken jotenkin oudosti: muut katsoivat Salkkareita, minä luin vieressä kirjaa. Muut kokeilivat päihteitä, minä kökötin kotona maalaamassa ja kuuntelemassa musiikkia. Muut söivät viikosta toiseen perunaa ja kastiketta, minä ostin viikkorahoillani jokaista eksoottista uutuutta jota vaan löysin. Ja koulussa tämä kaikki moninkertaistui, kun en löytänyt samaistumispintaa: en ollut liikunnallinen kympin tyttö, en suosittu ja ilkeä kiusaaja, en tarpeeksi nörtti enkä tarpeeksi taiteellinen. Tavikset eivät jakaneet kanssani yhteisiä kiinnostuksenkohteita, joskus juteltiin lemmikeistä tai muusta helposti hetki.
Nyt olen lähes nelikymppinen, ja rauhassa itseni kanssa. Joskus joku huutelee tai kiusaa, mutta en välitä enää- minä olen minä ja sillä hyvä. En kosta kokemaani, enkä siirrä pahaa oloani eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joillakin työpaikoilla kiusataan kauniita, lahjakkaita tai nuoria. Asioita joihin ei voi vaikuttaa.
Ihmisiä ylipäätään kiusataan asioista, joihin ei voi vaikuttaa joko lainkaan tai ainoastaan hyvin rajallisessa määrin. On myös tavallista, että kiusaajat keksivät kiusatulle vikoja, joilla voivat sitten perustella kiusaamisensa. Ei ole mitenkään tavatonta, että kaunis ihminen pitää itseään rumana ja epäviehättävänä, koska häntä on vuosikausia sellaiseksi haukuttu. Tai että älykäs ajattelee olevansa diagnosoimaton kehitysvammainen, koska hänen "tyhmyydelleen" on aina naureskeltu ja ivailtu.
Tämä on helvetin hyvin sanottu! Minulle on käynyt juuri näin, en siis ole sen kummemmin kaunis mutta haukuttu ikäni ulkonäöstä vaikka olen normaalin näköinen! Meni yli 30-vuotiaaksi ennenkuin tajusin asian ja lakkasin häpeämästä itseäni ja uskalsin liikkua ihmisten ilmoilla, sama tyhmäksi haukkumisen kanssa. Kamalaa, joskus itkettää kun ajatteleekaan asiaa että nuoret ja kaikenikäiset ihmiset saadaan tuollaisiin ajatuksiin itsestään, ilkeiden paskiaisten takia.
Nostan tätä, kun erinäisten asioiden tapahduttua tajusin viime yönä että olen tällänen joka joutuu monessa isossa työpaikassa ja pienemmässäkin kiusatuksi. Olen ihan liian kiltti, yms eli jostain syystä ärsytän ihmisiä ihan täysillä tietämättäni.
Olen miettinyt lääkityksen hakemista koska uuvun työpaikoissa (hoiva-ala), eli pidin sitä omana vikanani. En jotenkin käsittänyt että porukan ulkopuolelle jättäminen ja pientenkin mitättömien virheiden suuriksi nostaminen uudessa työpaikassa ja porukalla siitä seläntakana nauraminen on kiusaamista. Koska ajattelin olevani viallinen ja tyhmä.
Mutta itseasiassahan vika ei ole minussa, vaan siinä että minua ei vain haluta hyväksyä. Esim. olen uudessa paikassa aluksi vähän poissaoleva koska tarkistelen mielessäni niin paljon asioita ... ja siis "erilainen" ja hiljainen kun haluan keskittyä siihen mitä teen. Tämä nyt esimerkkinä, mutta lisäksi esim. toisten mielestä taukohuoneessa en saisi istua omassa rauhassa vaan hälinän keskellä pöydässä. Missä en pysty lainkaan introvertin aivoillani istumaan vaan tarvitsen rauhaa syödäkseni ja palautuakseni.
En käsitä miten vei niin kauan ymmärtää tämä.
Saako tällaiseen terapiaa, että voisin olla työpaikalla "kovempi"? En halua muuttaa kilttiä luonnettani, mutta töissä ehkä sitten voisin opetella olemaan vähemmän ystävällinen? Tarkoitan siis neutraali toisten työntekijöiden vaatimuksille siitä millainen minun TULISI olla... etten uupuisi heti yrittäessäni maskata ja pinnistellä ja lukea toisia. Kun en kuitenkaan sovi joukkoon.
Miksi en saa olla minä?
Pahat ihmiset aistivat pelon kuten petoeläimetkin.
Vierailija kirjoitti:
Joillakin työpaikoilla kiusataan jkauniita, lahjakkaita tai nuoria. Asioita joihin ei voi vaikuttaa.
😀
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisiko kyse olla tulkinnasta? Muut pitävåt vitsiä hauskana, kiusattu pitää häirintänä?
Minua on kiusattu koko koulunkäyntihistoriani ajan, 12 vuotta. Luokanopettaja aloitti ja koulukaverit jatkoivat, yläasteella jatkui, kymppiluokalle tuli yksi pahimmista kiusaajistani, tämän jälkeen jatkui vielä ammattikoulussa jossa en tuntenut ketään ennalta. Olen koko ikäni kamppaillut etsien vastausta kysymykseen, mikä minussa on vialla ja tuntenut olevani selittämättömällä tavalla erilainen kuin muut - ei sellaisella tavalla jolla voisi ylpeillä vaan päinvastoin häpeällisellä tavalla.
Syy kaikkeen paljastui terapiassa, vaikka se oli koko ajan "silmieni edessä". Minun vanhempani olivat väkivaltaisia ja minusta itsestäni tuli sitä myöten tarpeeksi outo, tunnetaidot ihan onnettomat. Epäilen itselläni myöa jonkinsortin autismia koska yhä tänäkin päivänä (keski-ikäisenä) minusta tuntuu etten puhu samaa kieltä muiden kanssa ja suututan ihmisiä tahattomasti ja omasta mielestäni selkeitä kannanottojani pilkataan ja ivataan. En siis pääse tuosta koskaan eroon, koska en osaa olla niinkuin normaali ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joillakin työpaikoilla kiusataan kauniita, lahjakkaita tai nuoria. Asioita joihin ei voi vaikuttaa.
Jos on rasittava luonne ja luulee olevansa kaunis, niin onhan se kivempi uskotella itselleen, että kauneuden takia kiusataan.
Vierailija kirjoitti:
Minua kiusataan herkästi koska Asperger. Ihmisten on vaikea kestää erilaisuutta.
Kuitenkin aspergerihmisiä on keskrnäänkin erilaisia, eikä minua ole sen takia aikuisiällä kiusattu. Minusta ei ole oman hyvinvoinnin takia hyvä pitää tuota minään syynä muiden kiusaamiseen. Silloinhan vähän niin kuin myöntää oman huonommuuden neurotyypillisiin nähden. Tiedän että viesti on vanha, mutta ehkä tästä näkemyksestä on hyötyä silti jollekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voisiko kyse olla tulkinnasta? Muut pitävåt vitsiä hauskana, kiusattu pitää häirintänä?
Normaalin ihmisen mielestä toisen repun kaataminen roskiin, haukkumasanojen huutelu tai pahan puhuminen selän takana ei ole hauskaa.
Kiusattu ei osaa puolustaa itseään, jos on tottunut kiusaamiseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yleensä ottaen uhriutujat ja muiden syyttelijät omista itseaiheutetuista ongelmistaan ovat rasittavia. Tätä mentaliteettia löytyy erityisesti vasemmistolaisista ja vihreistä. Kaikki on heidän mielestään aina muiden syytä. He ovat myös muiden kiusaajia, vaikka syyttävät siitäkin muita.
Minua on kiusannut tyyppi, joka oli kovasti persujen ja kokoomuksen kanssa samaa mieltä.
Minä en kannata mitään puoluetta.
Vierailija kirjoitti:
Joillakin työpaikoilla kiusataan kauniita, lahjakkaita tai nuoria. Asioita joihin ei voi vaikuttaa.
Se on näiden mt-ongelmaisten, jotka näkevät kiusaajia joka paikassa, ihan oma näkemys asiaan🤣
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua on kiusattu koko koulunkäyntihistoriani ajan, 12 vuotta. Luokanopettaja aloitti ja koulukaverit jatkoivat, yläasteella jatkui, kymppiluokalle tuli yksi pahimmista kiusaajistani, tämän jälkeen jatkui vielä ammattikoulussa jossa en tuntenut ketään ennalta. Olen koko ikäni kamppaillut etsien vastausta kysymykseen, mikä minussa on vialla ja tuntenut olevani selittämättömällä tavalla erilainen kuin muut - ei sellaisella tavalla jolla voisi ylpeillä vaan päinvastoin häpeällisellä tavalla.
Syy kaikkeen paljastui terapiassa, vaikka se oli koko ajan "silmieni edessä". Minun vanhempani olivat väkivaltaisia ja minusta itsestäni tuli sitä myöten tarpeeksi outo, tunnetaidot ihan onnettomat. Epäilen itselläni myöa jonkinsortin autismia koska yhä tänäkin päivänä (keski-ikäisenä) minusta tuntuu etten puhu samaa kieltä muiden kanssa ja suututan ihmisiä tahattomasti ja omasta mielestäni selkeitä kannanottojani pilkataan ja ivataan. En siis pääse tuosta koskaan eroon, koska en osaa olla niinkuin normaali ihminen.
NytVITTUoikeesti hei. Huuhaaterapeutti on syöttänyt sinulle iänikuista äItiSi olI NarSiSti -paskaa ja täysillä on uponnut. Huoh!
Vierailija kirjoitti:
Minua on kiusattu aina, tähän on varmasti vaikuttanut useampi seikka (mm. äidittömyys, jonka myötä jäin vaille tytöille aikakautena normaaleja taitoja, sosiaalisiakin). Ulkonäköni on vähän erikoinen, minua on mm. pyydetty kuvausprojektiin jossa kuvattiin "kiinnostavan" näköisiä ihmisiä (en ole suoranaisesti epäsymmetrinen tai sellaista, enemmänkin piirteeni ovat erikoinen yhdistelmä?), kertonee tarpeeksi. :D Olen aina ollut taipuvainen lihavuuteen, joten se vielä päälle, aikakautena jolloin ihailtiin laihuutta. Koulu oli yhtä helvettiä...itse en ilkeillyt muille, olin ystävällinen ja yhteistyöhaluinen. Siihen sitten tartuttiin, pidettiin minua vähän yksinkertaisena. Muistan kun nuorena olin itsekin hyväksynyt sen tavaksi kohdella itseäni, ja vitsailin itsestäni ahkerasti, muiden nauraessa mukana (ne, jotka eivät kiusanneet). Vasta aikuisiällä joku taisi ekan kerran sanoa, että en ole yhtään sen huonompi asiassa x kuin muutkaan keskimäärin, joten miksi väännän itsestäni vitsiä? Se pysäytti.
Aikuisena olen pitänyt itseäni milloin aspergerina (en ole), milloin älyllisesti vajaana (vastakohta). Jotenkin työ/opiskelupaikoilla joudun joko ulkopuoliseksi tai muut käyttäytyvät todella veemäisesti minua kohtaan. Muistan kun olin aloittanut työt myymälässä, ja keksin ettei yhtä aluetta ole varmaan koskaan putsattu (pölyn tippuessa päälleni sieltä), joten odotellessani kaupan aukeamista hoidin sen pois alta (kesti ehkä 5 minuuttia). Työkaveri tuli siihen naureskelemaan, että ei meillä tarvitse tuollaisista välittää, ei hän ole koskaan blaablaablaa. Totesin vaan ystävällisesti, että minulla ei ollut tekemistä- ja luulin että asia oli sillä selvä. Lounastauolla ihmettelin katseita, joita sain taukohuoneessa; ilmeisesti se yksi siivoaminen oli aikuisista ihmisistä niin hurja juttu, että piti asiasta juoruilla kuin olisin aiheuttanut suurenkin skandaalin. :D Siinä sitten virnuilivat, ja yksi uskalsi kysyäkin asiasta.
Luulen että yksi syy sille, miksi en ole luottanut älyyni enempää, on että olin elänyt lähes koko elämäni yksinkertaisten ihmisten ympäröimänä (ilman biologisia perheenjäseniä kaiken huipuksi). Niinpä peilasin itseäni heihin, ja kun en sopinut joukkoon, ajattelin automaattisesti vian olevan minussa. Tein aina kaiken jotenkin oudosti: muut katsoivat Salkkareita, minä luin vieressä kirjaa. Muut kokeilivat päihteitä, minä kökötin kotona maalaamassa ja kuuntelemassa musiikkia. Muut söivät viikosta toiseen perunaa ja kastiketta, minä ostin viikkorahoillani jokaista eksoottista uutuutta jota vaan löysin. Ja koulussa tämä kaikki moninkertaistui, kun en löytänyt samaistumispintaa: en ollut liikunnallinen kympin tyttö, en suosittu ja ilkeä kiusaaja, en tarpeeksi nörtti enkä tarpeeksi taiteellinen. Tavikset eivät jakaneet kanssani yhteisiä kiinnostuksenkohteita, joskus juteltiin lemmikeistä tai muusta helposti hetki.
Nyt olen lähes nelikymppinen, ja rauhassa itseni kanssa. Joskus joku huutelee tai kiusaa, mutta en välitä enää- minä olen minä ja sillä hyvä. En kosta kokemaani, enkä siirrä pahaa oloani eteenpäin.
Sori vaan mutta naurattaa. Sinä maalaat itsestäsi täydellisen kuvan ja kaikki vika on muissa.
Asua EI KOSKAAN ole noin.
Kiusaajat kiusaavat koska voivat. Jos ei voisi, eivät kiusaisi. Miksi voivat on kysymys? Vallan väärinkäyttöä.
Vierailija kirjoitti:
Jos et arvosta itseäsi, ei kukaan muukaan sitä tee, tässä taitaa olla se asian ydin.
Tästä olen eri mieltä. Itse pidin itsestäni mennessäni kouluun. Pidin itseäni nättinä, mukavana ja kilttinä pikkutyttönä. Kummasti se oma mielipide muuttui, kun minulle iskostettiin selkärankaan, että olen outo friikki ja ihan luokattoman ruma. Nykypäivänä inhoan itseäni, ulkonäköäni ja nahoissani on tosi vastenmielistä olla.
Vierailija kirjoitti:
Ulkonäköni. Siitä on aina kommentoitu niin koulussa kuin töissä ja vapaa-ajalla. Nykyään on myös ylipainoa reippaasti, mutta pääkiusaamisasia on aivan muu piirre ulkonäössäni. Ihan synnynnäinen. En meikkaa, tai ole tatuointeja tms., vaan tuo on aina ollut. Ei ole ikinä ollut rahaa korjata. Maskiaikaan sain ekan kerran hyvää palvelua kaupoissakin. Olin nätti se naamalla ja gigantissakin niin kivoja myyjiä. Kokemusta kun on miten menin ostamaan pesukonetta niin eräässä liikkeessä kaksi myyjää alkoi nauraa ulkonäölleni kauempana. Ja oli mulle eli ei kuvitelmaa.
Mitä jos laihduttaisit, läski?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua on kiusattu koko koulunkäyntihistoriani ajan, 12 vuotta. Luokanopettaja aloitti ja koulukaverit jatkoivat, yläasteella jatkui, kymppiluokalle tuli yksi pahimmista kiusaajistani, tämän jälkeen jatkui vielä ammattikoulussa jossa en tuntenut ketään ennalta. Olen koko ikäni kamppaillut etsien vastausta kysymykseen, mikä minussa on vialla ja tuntenut olevani selittämättömällä tavalla erilainen kuin muut - ei sellaisella tavalla jolla voisi ylpeillä vaan päinvastoin häpeällisellä tavalla.
Syy kaikkeen paljastui terapiassa, vaikka se oli koko ajan "silmieni edessä". Minun vanhempani olivat väkivaltaisia ja minusta itsestäni tuli sitä myöten tarpeeksi outo, tunnetaidot ihan onnettomat. Epäilen itselläni myöa jonkinsortin autismia koska yhä tänäkin päivänä (keski-ikäisenä) minusta tuntuu etten puhu samaa kieltä muiden kanssa ja suututan ihmisiä tahattomasti ja omasta mielestäni selkeitä kannanottojani pilkataan ja ivataan. En siis pääse tuosta koskaan eroon, koska en osaa olla niinkuin normaali ihminen.
NytVITTUoikeesti hei. Huuhaaterapeutti on syöttänyt sinulle iänikuista äItiSi olI NarSiSti -paskaa ja täysillä on uponnut. Huoh!
Okei, eli kerro puolestasi sinä, mistä sitten paha oloni johtuu jos ei siitä henkisestä ja fyysisestä väkivallasta, vaan se on ihan normaalia että vanhemmat solvaa lapsiaan, arvostelevat kehoa nöyryyttävästi, alistavat, uhkailevat, eristävät, hylkäävät, purevat, lyövät, nöyryyttävät jne. Ihan nyt voit kiertelemättä kertoa mistä se oireiluni johtuu, jotta pääsen työstämään asioita "oikein" niinkuin virtuaalitohtorina väität.
Up