Lapsena kuritetut! Muistatteko olleenne "tuhmia" vai

Kuritusta tuli ihan vaan siitä jos sanoin jotakin mitä ei saisi tai jopa itkemisestä. Joskus äiti heitti tavaroilla minua ihan vaan siksi kun oli pahalla päällä tai hajotti tavaroitani, eli en mitenkään voinut aiheuttaa niitä tilanteita.

Aikuisena tämä on vaikuttanut minuun niin etten itke koskaan. Vaikka joku kuolisi. Pitkään aikuisiällä meni etten suuttunut koskaan mistään, pelkäsin tulevani samanlaiseksi kuin äitini. Nykyisin osaan suuttua epäoikeudenmukaisuudesta jo.

Minä sain kuria kotona ja sain koulussa sekä armeijjassa. Olin sellainen joka hukkasin tavaroita, ja en osannut tai viitsinyt tehdä koulutehtäviä. Mutta monessa asiassa sitten pärjäsin ikäisiäni paremmin kuten laulussa ja lukemisessa. Minä opin lukemaan ns suoraan kun vielä luokka toverini tavasivat. Jälki istunnossa olin ihan poikkeuksetta joka päivä ylä asteella. Joten kyllä minulle syystä annettiin remmiä. Kun minua oli kolussa rangaistu niin sitten vielä kotona siitä kun koulussa oli rangaistu. Minä en ollut kaiketi ihan normaali koska yö kastelua tapahtui 12 vuotiaaksi asti. Vai lieneekö se ollut seurausta siitä, että minua piestin ja rangaistiin. Sehän oli silloin, ennen sotaa ja vielä sodan jälkeenkin syntyneille ainoa hoito se että lyötiin, ei silloin hyssytelty, eikä lellitty. En syytä mistään isääni joka oli pää asiallisin "hoitojen" antaja. Elämäni on ollut vaikeaa koko elämäni ajan, olen nyt eläkkeellä. JOten kuten olen kuitenkin kompuroinut työ elämän läpi. Itsemurha ajatus on ollut aina mielessäni ja se olisi kannattanut tehdä jo silloin kun olin alakoulun ensimmäisellä luokalla. Painajainen so elämä olisi jäänyt kokematta ja näkemättä. KUitenkin on niin, että mitään kaunaa ei tästä kurituksesta ole jäänyt. JOs joskus toivon mukaan nään vanhempani, niin maahan asti kumartuen pyydän aneeksi sitä, että olen ollut sellainen kuin olen ollut.

[quote author="Vierailija" time="13.05.2013 klo 23:44"]

Olen saanut suht pienenä tukkapöllyä ja joskus piiskaa, aina tilanteissa, joissa en lopettanut jotakin ärsyttävää käskystä tai pyynnöstä, totellut, ehkä siitä toisest tai kolmannestakaan, vaan enemmin lisäsin "vahtia" tai volyymiä tms. Näen kyllä nyt aikuisena, että taisin käydä tuolloin aika vanhempieni hermoille, ja ihan tahallaan. Silti piiska tai tukkapölly tuntui todella rajulta, pysäytti kyllä. Jostain syystä en vain osannut (?) lopettaa aiemmin... 

[/quote]

Meidän liki 4-vuotias esikoinen käyttäytyy juuri noin. Olen ihan neuvoton hänen kanssaan. Lapsi ärsyttää, metelöi, jankuttaa tai on tottelematon (ei suostu pukemaan tms.) niin pitkään, että vanhemmilla palaa pinna. Olen monesti ajatellut antavani hänelle selkäsaunan kun muu ei tunnu tehoavan.

Kun huomaan menettäväni malttini, niin sulkeudun vessaan kunnes rauhoitun. Lapsi luonnollisesti jatkaa vain toimintaansa eikä lopeta kunnes itse kyllästyy tai keksii jotain muuta. Hän sanookin jo joskus ärsyttäessään, että äiti menee vessaan... Ihan kamalaa kun on tuollainen tyranni kotona ja vielä oma lapsi.

Mitä voin tehdä? Perheneuvolaan ollaan jonotettu nyt jo 5kk. Elokuulle saatiin vasta aika. :(

22, sinun on hankittava auktoriteettiasema ja rangaistava lasta jollain tavalla huonosta käytöksestä. Selkäsaunalla et noita saavuta ja lisäksi rikot pienen ihmisen mielen.

olin lapsi 70-luvulla. Piiskaa sai joskus. Itse sain siitä kun tulin koulusta kotiin illalla klo 20.00. piiska ei auttanut. Tein sitä kuitenkin aina silloin tällöin, ihan vahingossa. Se ei tunnu nyt kamalalta tai itseasiassa ei tunnu miltään ja tajuan vanhempien hädän omien lapsieni kautta. Sitten muistan kerran, jolloin koin saaneeni piiskaa syyttä, tai liian pienestä syystä. Se kaivaa vieläkin mieltä. Syytä en muista, mutta muistan sen epäoikeuden tunteen. 

Kiukuttelusta sain reippaasti tukkapöllyä, kerran piiskaakiin. Vyöllä uhattiin lyödä, kun en olisi halunnut lähteä johonkin tuntemattoman "mummokansan" juhliin ja vänkäsin vastaan.

Ja kyllä tuntuu pahalta nuo. Omia lapsia nyt monta, enkä voisi kuvitellakaan satuttavani heitä millään tavalla.

[quote author="Vierailija" time="14.05.2013 klo 09:59"]

[quote author="Vierailija" time="13.05.2013 klo 23:44"]

Olen saanut suht pienenä tukkapöllyä ja joskus piiskaa, aina tilanteissa, joissa en lopettanut jotakin ärsyttävää käskystä tai pyynnöstä, totellut, ehkä siitä toisest tai kolmannestakaan, vaan enemmin lisäsin "vahtia" tai volyymiä tms. Näen kyllä nyt aikuisena, että taisin käydä tuolloin aika vanhempieni hermoille, ja ihan tahallaan. Silti piiska tai tukkapölly tuntui todella rajulta, pysäytti kyllä. Jostain syystä en vain osannut (?) lopettaa aiemmin... 

[/quote]

Meidän liki 4-vuotias esikoinen käyttäytyy juuri noin. Olen ihan neuvoton hänen kanssaan. Lapsi ärsyttää, metelöi, jankuttaa tai on tottelematon (ei suostu pukemaan tms.) niin pitkään, että vanhemmilla palaa pinna. Olen monesti ajatellut antavani hänelle selkäsaunan kun muu ei tunnu tehoavan.

Kun huomaan menettäväni malttini, niin sulkeudun vessaan kunnes rauhoitun. Lapsi luonnollisesti jatkaa vain toimintaansa eikä lopeta kunnes itse kyllästyy tai keksii jotain muuta. Hän sanookin jo joskus ärsyttäessään, että äiti menee vessaan... Ihan kamalaa kun on tuollainen tyranni kotona ja vielä oma lapsi.

Mitä voin tehdä? Perheneuvolaan ollaan jonotettu nyt jo 5kk. Elokuulle saatiin vasta aika. :(

[/quote]

Ymmärrän sinua täysin, meillä on vastaavanlaista. Eipä ole oikein keinoja. Ei auta uhkailut eikä rangaistukset, lapsi ei koe sitä millänsäkään vaikka joku mielekäs tekeminen jää väliin tai jos joutuu jäähypenkille tmv. Vaan eipä ole suurempia auktoriteetteja nykyään käytettävissä.

Minä olin kiltti ja arka lapsi johon äiti purki omaa pahaa oloaan. Milloin lyömällä, milloin remmillä. Syyksi riitti että oli laittanut kouluun väärän paidan, koulukuvaan sai laittaa mutta seuraavana päivänä ei.  Isäpuoli ei puuttunut vaikka näki, isälleni kerroin että äiti lyö mutta hänkään ei tehnyt mitään, sanoi vain että äidillä on vaikeaa. Nyt aikuisena tuntuu aivan käsittämättömältä että joku antaa tuollaisen tapahtua.

En ikimaailmassa löisi enkä tukistaisi saati remmillä hakkaisi omia lapsiani.

[quote author="Vierailija" time="13.05.2013 klo 22:20"]Muistan vain kurituksen, en sitä, mistä syystä minua kuritettiin. Isäni tukisti ja löi minua remmillä silloin, kun äitini ei ollut kotona. Kun äitini sai asian selville, hän erosi isästäni. Muistan sen tuskan, miten itkin. Itkin niin, että saanut henkeä vedettyä ja pelkäsin tukehtuvani. Oma lapseni ei ole ikinä itkenyt sillä tavalla. Isäni kanssa en ole missään tekemisissä, vaikka nyt rukoilee anteeksiantoa ja haluaa nähdä lapsenlapsensa. Ei tule näkemään, ikinä. Löysin täydellisen koston ja hän on nyt täysin yksin, sillä olen eristänyt hänet perheestäni täysin. Odotan vain, että hän kuolee. En luonnollisestikaan aio maksaa senttiäkään hänen hautajaisistaan, enkä myöskään osallistu niihin.[/quote]

Hiukan rajaakostoonkin.

Jos toinen katuu ja pyytää aidosti anteeksi tekojaan, silloin pitää antaa mahdollisuus, tuollainen katkeruus ja viha syö vain sinua ja lastasi.

Meillä ruumiillinen kuritus oli hyvin mielivaltaista. Vanhemmilla oli semmoinen käsitys, että ilman ruumiillista kurittamista lapset kasvavat kieroon.

Olin kiltti, pelokas ja arka lapsi, joka ei edes koskaan kuvitellut tekevänsä mitään kiellettyä. Syitä ruumiilliselle kurittamiselle kuitenkin löytyi. Piiskaa tuli jos esim. vahingossa kaatoi maitolasin, tai kompastui pihalla niin että sukkahousut menivät rikki. Kaikista järjettömin syy piiskaamiselle oli se kun pelkäsin lääkäriä (vanhemmat olivat ennen lääkäriin lähtemistä pelotelleet minua oikein urakalla) enkä uskaltanut puhua hänelle. Olin kuulemma häpäissyt vanhempani ja siitä sain rangaistuksen. Joskus syyksi riitti se, että minulla oli 'tympeä ilme' (äidin mielestä).

Ihan oikeasti! Minkälaisessa maailmassa olette eläneet kun lähes kaikkia on hakattu remmillä täysin mielivaltaisesti? En ole kyllä koskaan kenenkään "livenä" kuullut puhuvan moista. Ja muutenkin millä ihmeen remmillä? Siis vyöllä vai millä? Ei meillä kotona ollut mitään remmejä. 

Rankasta aiheesta huolimatta olen viestiketjun luettuani valtavan ylpeä teistä (suurimmasta osasta kirjoittajia!) kotiväkivaltaa kokeneista, jotka olette katkaiseet väkivallan ketjun omassa perheessänne! Vielä 5-6 vuotta sitten kävin samasta aiheesta keskustelua toisella palstalla ja silloin järkyttävän moni kasvattaja piti ruumiillista kasvatusta hyväksyttävänä.

Kolmen lapsen äitinä tiedän, ettei kasvatus ole aina niin ruusuista ja helppoa. Mutta miksi ihmeessä elämän pitäisi aina ollakaan helppoa? Kun on välillä haastetta ja vastoinkäymistä, osaa nauttia ja arvostaa vaaleanpunaisia hetkiä ihan eri tavalla! Ja parasta on perusarki!

Tuntuu varsin kummalliselta ajatukselta, että joku todellakin voisi tyynen rauhallisesti todeta, että "kasvatanpa nyt tuota lasta hänen parhaakseen satuttamalla häntä". Rehellisyyden nimissä kai väkivaltaa harjoitetaan kun ihminen ei hallitse tunteitaan, hermostuu ja vihastuu? Sitten voikin kysyä, että kuinka moni tukistaa tai luunappaa työkaveriaan kun tämän toiminta saa ärsyyntymään? JA eikö ole enemmän kuin ala-arvoista ja häpeällistä satuttaa pienempäänsä, kaiken lisäksi sitä, jonka itse on tähän maailmaan päättänyt saattaa?

Lapsi ottaa vanhemmistaa mallia enemmän kuin moni varmasti ymmärtääkään. Satuttamalla ja toimimalla epäreilusti, malli on sen mukainen. Aika absurdi on myös ajatus, että "rankaisee" lastaan lyömällä kun tämä on hiekkalaatikolla lyönyt kaveria: "Ei saa lyödä!"

Hienoa, jos joku on selvinnyt ilman vaikutuksia ruumiillisesta kurituksesta, mutta on hyvä muistaa myös, että kaikki eivät ole samankaltaisia. Suurimmalle osalle väkivallasta jää jonkinlainen jälki. Tämän ketjun kirjoittajat tuntuvat osanneen käsitellä kokemuksensa ihaltavan taitavasti, kaikki eivät siihen pysty..

31 jatkaa vielä pohdintaa miten voisi toimia haastavissa kasvatustilanteissa. Kaksi asiaa tulee päälimmäisenä mieleen: päättäväisyys ja aidot kehut.

Lapsen on turvallista tietää mikä on perheessä sallittua ja mikä ei. Usein sääntöjä on meillä opeteltu lapsen tasolle laskeutumalla ja silmiin katsomalla, silloin poissuljetaan ajatusten harhailu muissa tekemisissä. Ymmärrys helpottaa asian hyväksymistä, joten lapsen ikää vastaavasti selitämme heille MIKSI toimitaan tietyllä tavalla tietyissä tilanteissa. Kun tiedämme, että joku tilanne on haasteellinen, käymme tilanteen läpi etukäteen. Aikaa ei tarvitse kuluttaa montaakaan minuuttia, mutta lapsi hyötyy kyllä muistutuksesta. Omilla ilmeillä, eleillä ja sanoilla voi luoda sellaisen ilmapiirin, että lapset voivat turvallisesti luottaa siihen mitä vanhemmat sanovat.

Ja ne kehut! Kyse ei ole teatterista vaan pienistä hymyistä ja silityksistä ohi mennen: ne viestivät, että lapsi on tärkeä. Ne ovat myös tärkeä vastapaino niille ohjeille ja käskyille, joita vanhemmat päivän mittaan lapsille jakelevat. Ja kun lapsi muistaa ihan itse toimia niin kuin on sovittu: "sinä muistit ihan itse! Kylläpä olet taitava!"

Näillä on meidän huushollissa päästy pitkälle niin leikki-ikäisten, koululaisten kuin teini-ikäisen kanssa!

Kiitos taas 42. :)

56. Kuulostaapa samalta kuin meillä, vaikka meidän poika onkin pari vuotta nuorempi.

Juuri samanlaisia ongelmia on syömisen kanssa. Poika alkoi oikeastaan syömään kiinteitä ruokia vasta yli vuoden ikäisenä. Vieläkin on tosi tarkka siitä minkä lämpöistä ruoka on tai jos tuntuu erilaiselta suussa niin yökkii pois. Tosi ennakkoluuloinen.

Vauvana hän vierasti kaikkia ihan kamalasti, nykyisin taas todella estottomasti selittelee juttujaan ihan tuntemattomille. :D Saattaa selittää pitkät pätkät leluistaan tms, eikä edes odota vastausta.

Meidän poika on pääsääntöisesti todella kova ääninen, riehuu, paukuttaa ja hakkaa tavaroita tai metelöi ja möykkää muuten. Voisi luulla kuulossa olevan vikaa, mutta sitten taas kuulee pienimmätkin rasahdukset ja me vanhemmat joudumme puhumaan englantia jos haluamme keskustella niin ettei poika kuule/ymmärrä. Riehuessaan satuttaa usein itseään tai juostessaan kaatuilee, mutta eipä se tunnu menoa haittaavan.

Autot ovat pojalle kaikki kaikessa ja osasinkin tunnistaa kaikki automerkit jo 1,5-vuoden iässä. Nykyisin on myös kiinnostunut renkaista ja vanteista. Oppi itsekseen lukemaan vähän reilu kolmevuotiaana, kun minä en jaksanut lukea hänelle tekniikan maailmaan kokoajan. Nyt siis lukee ja pänttää ulkoa lehtiä ja tietää autoista paljon enemmän kuin mieheni.

Myös kaikki työkalut ja vempaimet kiinnostavat ja melkein päivittäin purkaa tai hajottaa muuten jonkun tavaran tai lelun. Vaikka aina on kiellytty rikkomasta. Osa näistä varmaa ihan perinteisiä poikien juttuja, mutta toki mietin mikä on normaalia.

Itse ajattelen, että diagnoosi voisi olla meille helpotus. Nyt kun tuntuu, että meitä lähinnä vaan syytetään huonosta kasvatuksesta, vaikka teemme kaikkemme tuon pojan kanssa. :/

Sekä että. Välillä varmaan olin tuhma ja ansaitsin kurituksen, mutta välillä sain selkääni vain sen vuoksi että vanhemmat näytti sillä valtansa. Varsinaisesti en ole katkera, mutta itse en toimi samoin. Ehkä äidille olen hiukan katkera siitä, että tuo oli muka niin tasa-arvoinen minun ja veljieni suhteen. Kertoili aina suvulle kuinka pojat muka joutuu tekemään kotihommia jne. Oikeasti mä sain selkääni isältä kun en siivonnut, veljeni nauroivat vieressä, heidän ei suinkaan tarvinnut moista naisten hommaa tehdä. Äiti ei puuttunut asiaan mitenkään. Se siitä tasa-arvosta.

Minulle tuli fyysistä kuritusta koko 1990-luvun ajan suhteellisen vähän, mutta tasaisesti. Ja aina aiheesta, mielestäni. Sen suhteen vanhemmat olivat tarkkoja, ja eniten kuritusta sain tottelemattomuudesta, ilkeydestä ja vanhemmille huutamisesta, haukkumisesta, valehtelemisesta ym. Tukkapöllyä, luunappeja, kerran korvapuusti. Lisäksi oltuani kerran noin 12-vuotiaana hyvin ilkeä äidilleni hän löi minua jatkojohdolla - mutta itki samalla, joten lyönnit eivät olleet kovin kovia.. Enemmän sattui jälkikäteen sydämeen äidin puolesta, varsinkin, kun tilanteessa purskahdin tahattomaan nauruun..
En saanut juurikaan kuritusta pahanteosta, kepposista ja kolttosista. Rikoin joskus tahallani ikkunan, ym, enkä saanut kuin nuhteita. Ikävin lapsuudenajan "trauma" tuli, kun isä petti kerran lupauksensa eikä päästänytkään minua lähtemään eräisiin juhliin. Olin kysynyt lupaa ollessamme vierailulla, eikä hän kehdannut kieltää, koska tiesi, että olisin alkanut hankalaksi.

[quote author="Vierailija" time="14.05.2013 klo 12:51"]

31 jatkaa vielä pohdintaa miten voisi toimia haastavissa kasvatustilanteissa. Kaksi asiaa tulee päälimmäisenä mieleen: päättäväisyys ja aidot kehut.

Lapsen on turvallista tietää mikä on perheessä sallittua ja mikä ei. Usein sääntöjä on meillä opeteltu lapsen tasolle laskeutumalla ja silmiin katsomalla, silloin poissuljetaan ajatusten harhailu muissa tekemisissä. Ymmärrys helpottaa asian hyväksymistä, joten lapsen ikää vastaavasti selitämme heille MIKSI toimitaan tietyllä tavalla tietyissä tilanteissa. Kun tiedämme, että joku tilanne on haasteellinen, käymme tilanteen läpi etukäteen. Aikaa ei tarvitse kuluttaa montaakaan minuuttia, mutta lapsi hyötyy kyllä muistutuksesta. Omilla ilmeillä, eleillä ja sanoilla voi luoda sellaisen ilmapiirin, että lapset voivat turvallisesti luottaa siihen mitä vanhemmat sanovat.

Ja ne kehut! Kyse ei ole teatterista vaan pienistä hymyistä ja silityksistä ohi mennen: ne viestivät, että lapsi on tärkeä. Ne ovat myös tärkeä vastapaino niille ohjeille ja käskyille, joita vanhemmat päivän mittaan lapsille jakelevat. Ja kun lapsi muistaa ihan itse toimia niin kuin on sovittu: "sinä muistit ihan itse! Kylläpä olet taitava!"

Näillä on meidän huushollissa päästy pitkälle niin leikki-ikäisten, koululaisten kuin teini-ikäisen kanssa!

[/quote]

Meillä on kaikki nuo keinot kyllä käytössä. Mikään ei toimi tuohon lapseen. Tai no ei kait voi toimikaan kun lasta ei rangaistukset tai kehut kiinnosta. Ei auta nurkka, eikä etujen tai lelujen pois ottaminen tms.

Tuntuu välillä ettei edes kuuntele vaikka otetaan hartioista kiinni ja kyykistytään lapsen tasolle ja kerrataan sääntöjä silmiin katsoen. Tuijottaa vaan ja heti kun pääsee irti on taas pahan teossa. Karkailee ja uhoaa. :/

Auktoriteettia pitäisi jostain saada, mutta keinot vähissä kun ei mikään tehoa. Kerran olen antanut tukkapöllyä, kun törmäili leluillaan kuopukseen, tämän ollessa kaksi viikkoinen. Sen jälkeen sai vauva olla rauhassa. Tästä syystä mietin pitäisikö muissakin asioissa rangaistusta "koventaa".

Lisää vinkkejä?

t.22

22, hae apua yksityiseltä puolelta, jos et julkiselle pääse. Joka tapauksessa, hae apua. Kaikki fyysinen kuritus on laissa yksiselitteisesti kielletty.

Meinaatko väkivallalla opettaa lapsellesi, että väkivalta on kielletty?

Minua kuritettiin aika paljon ja se oli mielivaltaista. Jälkikäteen ja itse tilanteessa en edes ymmärtänyt mistä ja miksi mulle näin tehdään! Kuritus jatkui 13-vuotiaaksi asti! Kuritus tuli aina vahingoista ja joskus vaikka en tehnyt mitään. Olen erittäin katkera vanhemmilleni, äitini ei suostu puhumaan asiasta ja väittää että hänen kaikki tekonsa johtuvat muka muista ihmisistä, että jos ne ihmiset eivät olisi tehneet äidille niin kuin tekivät niin hän ei muka olisi kurittanut minua! Hah! Niinpä niin! Äitini ei pysty myöntämään tekojaan, syyllistää muita ja minua teoistaan!