Lapsena kuritetut! Muistatteko olleenne "tuhmia" vai

En koskaan saanut luunappia tai tukistusta aiheesta vaan siksi, että äidillä itsellään oli paha olo ja "keitti yli". Eilen oli ihan sallittua olla illalla ulkona, tänään ei ja siitä tuli litsari. Eilen sai syödä karkkia kaapista, tänään syömisestä tukistettiin. Eilen sai leikkiä olohuoneessa, tänään sai luunapin, kun toi nuken olohuoneeseen. Koskaan ei tiennyt, mitä sai tehdä ja mitä ei. Lyönti tai nipistys saattoi tulla mistä tahansa, mutta aina äiti perusteli asiaa sillä, että hän ei voinut mitään, minä vain en totellut, joten keinot loppuivat.

Muistot kurituksista ovat sellaisia, että koin ne aina epäoikeudenmukaisiksi. Meillä varsinkin äiti antoi remmiä takapuolelle, tukisti ja antoi luunappeja. Kun muutin pois, yritin joskus puhua siitä äidille, mutta hän ei ollut mielestään tehnyt mitään väärää, ja hän sanoi, että ymmärrän sitten, kun minulla on lapsia.

No, nyt minulla on lapsia, enkä voisi ikimaailmassa lyödä heitä remmillä, siis ihan kauhea ajatuskin! Sen verran olen aikuistuttuani ymmärtänyt, ettei sellaisessa ole kyse kasvatuksesta vaan vanhemman turhautumisesta ja vallankäytöstä. Vanhempi vajoaa samalle tasolle lapsen kanssa, eikä jaksa tai viitsi olla ristiriitatilanteessa aikuinen.

En ole äidilleni katkera, vaan säälin häntä siitä, että hän hukkasi mahdollisuutensa nauttia kaikesta siitä ilosta, mitä omat lapset tuottavat.

Samanlaisia kokemuksia täälläkin. Olin todella kiltti ja pärjäävä lapsi, enkä juuri koskaan tehnyt "pahojani". Kuritusta seurasi niistä tilanteista, joissa uhmasin vanhempiani tai olin heidän mielestään väärää mieltä jostain asiasta. Kun kasvoin (kuritus jatkui 15-vuotiaaksi asti), kuritus tuntui liittyvän yhä enemmän siihen, että persoonani yksinkertaisesti ärsytti etenkin isääni. Tuntui siltä, että teinitytön kehittyvää identiteettiä yritettiin nujertaa. Kuritukseen liittyi usein myös nöyryytystä ja pilkkaamista. Toisaalta raivokohtauksen laannuttua minulta tultiin usein pyytämään anteeksi.

Kuritus oli mielivaltaista ja aiheutui nimenomaan siitä, että vanhempieni hermot menivät. He purkivat kuritukseen omaa turhautumistaan ja aggressioitaan, joista osa johtui myös esim. työstressistä. Kun huomasin tämän, menetin kunnioituksen vanhempiani kohtaan. He eivät siis kurittamalla saaneet vahvistettua auktoriteettiaan (tällähän kuritusta usein puolustellaan), vaan päin vastoin. Minussa heräsi vahva tunne, että "minuahan ette lyömällä nujerra." Samalla vanhempieni toiminta kuitenkin aiheutti pitkäksi aikaa tunteen, että nimenomaan minussa persoonana on jotakin vialla.

Vanhempani vetosivat aina siihen, etteivät satuta fyysisesti pahasti. Näin asia olikin, mutta kurituksen satuttavuus ei riipu siitä. Lapsen maailma järkkyy, kun vanhempi, jonka pitäisi olla rakastavin ihminen maailmassa, haluaa satuttaa häntä tietoisesti. Ylittää fyysisen koskemattomuuden rajat. Muistan ikuisesti ensimmäisen selkäsaunani 5-vuotiaana ja myös sen, etten itse ymmärtänyt tehneeni mitään kovin pahaa sen saadessani. Erityisen suuren virheen vanhempani tekivät siinä, etteivät juuri koskaan perustelleet kieltojaan: miksi en saanut tehdä jotain. Syy oli aina "siksi, että isä sanoo."

Olen aikuisena usein miettinyt, että olisin pystynyt edes vähän paremmin ymmärtämään kurituksen, joka olisi ollut selkeästi rangaistus pahanteosta ja tehty harkiten, ei tunnekuohun vallassa. Minun kohtaamani kuritus ei opettanut "oikeasta ja väärästä" tai "rajoista" muuta kuin sen, että kuritus on väärin. Rajojen opettaminen on tehtävä muilla keinoin ja auktoriteetti myös hankittava vähän fiksummilla tavoilla. Se, että lapsi tekee tai jättää tekemättä jotain väkivallan pelossa, ei edes tarkoita mitään oikeaa auktoriteettien tai rajojen kunnioittamista.

Minua myös ärsyttää suunnattomasti, että kurituksen vastustajia pidetään usein vapaan kasvatuksen kannattajina.

Kasi jatkaa, että meillä oli sama kuin kutosella: säännöt vaihtelivat päivittäin vanhempien mielialojen mukaan. Näin toimiva vanhempi ei saavuta auktoriteettiasemaa lastaan lyömällä.

Meillä kans äiti antoi luunappia ja riuhtoi käsivarresta ilman kovinkaan hyvää syytä, yleensä siksi että itse hermostui. Olin oikeasti aika kovapäinen, temperamenttinen ja herkkä ärsyyntymään itsekin, mitä äiti ei jotenkin sietänyt. Mutta melko mielivaltaista se oli.

Kerran sain ehkä nelivuotiaana "piiskaa" (kädellä paljaalle pyllylle) siksi, että olin unohtanut jonkun kirjan kampaamoon (jouduin hakemaan sen sieltä yksin) ja olin muka käyttäytynyt huonosti koko päivän. En pystynyt ymmärtämään, mitä olin tehnyt väärin.

Kurittaminen ei todellakaan kasvattanut minua, sillä koskaan ei voinut etukäteen tietää, mistä se luunappi nappaa eikä jälkikäteenkään yleensä voinut ymmärtää, miksi sen oikeastaan sai. Mutta syy olikin vain se, että äitiä suututti, ei mikään johdonmukainen asia.

[quote author="Vierailija" time="14.05.2013 klo 18:56"]

Kiitos vinkeistä 42. Noita kuvia meillä onkin jo jääkaapinovessa. Pitää miettiä tuota aspergeria ja puhua siitä 4v. neuvolassa.

Ja, muille tiedoksi että en edelleenkään kannata tai edes varsinaisesti harkitse lapseni kurittamista. Vaan tuo yhden kuvaus oli niin osuva meidän arkeen, jossa lapsi ärsyttää ja vanhemmilta palaa pinna. Hän oli silloin tullut kuritetuksi ja oli mielestään ansainnut sen. Minä taas uskon ettei lapsemme tajuaisi kuritusta ollenkaan kun ei muitakaan rangaistuksia tajua. Siksi mietinkin onko kaikki kunnossa.

Ikäistensä kanssa ei leiki, mutta vanhempien sukulaislasten kanssa tulee kivasti toimeen. On hyvin pikkuvanha jutuissaan ja tekemisissään, osittain taas tuntuu että on monessa jutussa kuopustamme jäljessä. :/

[/quote]

Ai, nyt vasta hokasin, että puhut noin pienestä lapsesta. Noin pienelle tuskin tulisi as-diagnoosia, vaikka kuvauksesi perusteella siltä alkaakin vahvasti tuntua... tuollainen isompien lasten kanssa hyvin toimeentuleminen on asseille tyypillistä, isommat lapset kun mukautuvat pienempiensä sääntöihin ja mielihaluihin, mikä helpottaa leikkimistä aika lailla. Samanikäiset lapset eivät ole samalla lailla joustavia, mikä aiheuttaa kitkaa.

Ja pikkuvanhuus onkin ihan tyypillinen adjektiivi as-lapsista puhuttaessa. Toisaalta kykyprofiili on hyvinkin epätasaista, esim. motoriikka on as-lapsilla usein aika kömpelöä (oppivat mm. pyörälläajon yleensä selkeästi muita myöhemmin) ja yövaipat ovat monasti käytössä piiiitkään.

Joten kannattaa ottaa epäily neuvolassa esiin ja pyytää pääsyä jatkotutkimuksiin. Neuvoloissa ei tavallisilla terkkareilla ole välttämättä asiantuntemusta aiheesta, joten ole sitkeä - ja jos sinulla on päiväkodista saatavilla analyysi tilanteesta eli lapsesi raivareista paperilla mukaan, ota sellainen mukaan - koska nämä assit voivat olla hyvinkin hyväkäytöksisiä aikuisten kesken eli lääkärin lyhyen vastaanottoajan puitteissa on hankala saada vaikutelmaa lapsen ongelmista.

-42-

Muistan vain kurituksen, en sitä, mistä syystä minua kuritettiin. Isäni tukisti ja löi minua remmillä silloin, kun äitini ei ollut kotona. Kun äitini sai asian selville, hän erosi isästäni. Muistan sen tuskan, miten itkin. Itkin niin, että saanut henkeä vedettyä ja pelkäsin tukehtuvani. Oma lapseni ei ole ikinä itkenyt sillä tavalla. Isäni kanssa en ole missään tekemisissä, vaikka nyt rukoilee anteeksiantoa ja haluaa nähdä lapsenlapsensa. Ei tule näkemään, ikinä. Löysin täydellisen koston ja hän on nyt täysin yksin, sillä olen eristänyt hänet perheestäni täysin. Odotan vain, että hän kuolee. En luonnollisestikaan aio maksaa senttiäkään hänen hautajaisistaan, enkä myöskään osallistu niihin.

Isäni antoi minulle luunapin aina ohimennessään. Sattui. Yritin olla itkemättä, mutta väkisin tuli kyyneleitä.

En muista koskaan tehneeni mitään pahaa, ei äitinikään muista minun koskaan ollen pahanteossa.

Olin kiltti ja alistettu.

Tuo väheni ja loppui joskus ala-aste aikoihin. Nykyään on jonkinlaiset välit isääni, mutta asiata ei olla koskaan puhuttu.

Meillä kuritus oli täysin mielivaltaista ja sitä sai aina jostain ihmeellisestä, jos ei halunnut lähteä mummolaan tms. Olin todella kiltti lapsi ja isälläni taas vaikeuksia hillitä raivoaan.

[quote author="Vierailija" time="13.05.2013 klo 21:52"]

En koskaan saanut luunappia tai tukistusta aiheesta vaan siksi, että äidillä itsellään oli paha olo ja "keitti yli". Eilen oli ihan sallittua olla illalla ulkona, tänään ei ja siitä tuli litsari. Eilen sai syödä karkkia kaapista, tänään syömisestä tukistettiin. Eilen sai leikkiä olohuoneessa, tänään sai luunapin, kun toi nuken olohuoneeseen. Koskaan ei tiennyt, mitä sai tehdä ja mitä ei. Lyönti tai nipistys saattoi tulla mistä tahansa, mutta aina äiti perusteli asiaa sillä, että hän ei voinut mitään, minä vain en totellut, joten keinot loppuivat.

[/quote]

Meillä samanlaista isän kanssa.

En muista olleeni erityisen tuhma tai ilkeä, mutta muistan etenkin kun isä saattoi ihan yhtäkkiä vaan tulla ja lyödä, joskus jopa päähän. Kerran muistan hänen suuttuneen kun kyseenalaistin hänen työnsä (ei ihan normipäiväduuni, teki paljon kotoa käsin jne), kun kavereiden isät oli lentäjiä, poliiseja ym.. Olin varmaan ärsyttävä välillä, mutta tuskin mikään mahdoton tapaus kuitenkaan. Äitikin käytti ruumiillista kuritusta, hämärästi muistan että olisi joskus antanut selkäsaunan, joka ehkä vähän enemmän "aiheesta" ja monen varoituksen jälkeen.. Aika vähän loppujen lopuksi muistan lapsuudestani... Mistä lie johtuu sekin.

Äidille olen antanut anteeksi, mutta isälle en vaan ole osannut. Eipä ole koskaan ottanut puheeksikaan aihetta. Jotenkin se että isää pitää vaikka halata, tuntuu edelleen vastenmieliseltä. Johtuuko tästä, en tiedä.

Olen samaa mieltä erään edellisen vastaajan kanssa: omaa lääkettään maistamalla lapsi oppii kyllä. Jos muksii ja nipistää muita saamalla saman kohtelun loppuu aika nopeasti

Olen saanut suht pienenä tukkapöllyä ja joskus piiskaa, aina tilanteissa, joissa en lopettanut jotakin ärsyttävää käskystä tai pyynnöstä, totellut, ehkä siitä toisest tai kolmannestakaan, vaan enemmin lisäsin "vahtia" tai volyymiä tms. Näen kyllä nyt aikuisena, että taisin käydä tuolloin aika vanhempieni hermoille, ja ihan tahallaan. Silti piiska tai tukkapölly tuntui todella rajulta, pysäytti kyllä. Jostain syystä en vain osannut (?) lopettaa aiemmin... 

Teini-iässä äitini löi kerran kasvoihin, ja silloin hän oli se joka oli malttinsa menettänyt, enkä kokenut lyöntiä mitenkään oikeutettuna. Mutta kumma kyllä, aiheutti enemmän sääliä äitiäni kohtaan kuin loukkaantumista itseni puolesta. Äitini menetti usein malttinsa noina aikoina asioista, joissa en toiminut samoin kuin hän olisi toiminut, oli se sitten pullan leipomista tai roskien vientiä tms. Tein kyllä, mutta omalla tavallani. Tässä piirteessä äidilläni on muutenkin ollut oppimista, muidenkin ihmisten kanssa: hyväksyä ihmiset sellaisina kuin he ovat, ja että asiat voi tehdä monella tavalla hyvin, ei vain hänen tavallaan! 

Minä muistan piiskaamisen erittäin epäreiluna ja nöyryyttävänä tapahtumana. Isä läimäytti pyllylle (ei edes kovaa) jos olin tehnyt jotain hänen mielestään piiskaamisen arvoista, kuten käynyt salaa keksilaatikolla tai rikkonut jotain (vahingossa). Ikinä ei selityksiä kuunneltu, joten koin rangaistukset todella epäreiluina.

Itse kasvatan lapseni pieninä ihmisenalkuina, en hirmuvaltaan pakotettavina alaisina. Ja hauskinta on se, että he ovat hurjan kilttejä! Ei luulisi näillä kurittoman kakaran geeneillä... ;)

En tosin ole katkera vanhemmilleni. En ainakaan kovin paljon. He toimivat siten miten heitä itseään oli opetettu toimimaan. Onneksi nykyaika on lempeämpi tässä suhteessa, ja kurittamisen kierre on katkaistu.

Kyllä minä sain tukkapöllyä aina ihan syystä. Aika harvoin kuritettiin, ja se loppui kun alkoi tulla järkeä päähän joskus 6v. Ei ole jääny mitään traumoja, ansaittu rangaistus ja sillä siisti. Eikä todellakaan mitään lyömistä. Kammottavia nämä jutut täällä mielivaltaisista vanhemmista ja muuttuvista säännöistä, ja remmillä hakkaamisesta, eihän se ole kuritusta, vaan pahoinpitelyä. En ole uskonut että sellaista kovin paljon tapahtuisi. Aivan järjetöntä touhua. Minä kyllä olen omia lapsianikin tukistanut tarpeen vaatiessa, ja joka kerta kyllä aiheesta, ja ovat sen tienneet tasan tarkkaan. Joskus on ollut kausia että lapsi on jatkuvasti tekemässä jotain tosi pahaa, mutta ne menee sitten ohi, ja nytkään ei ole viikkoihin ollut niin pahaa tekoa että tukkapöllyä olisi tarvinnut antaa.

Kuulostaa ihan samalta kun meillä, ainoalla erolla että en pidä lastani mitenkään poikkeuksellisen vaikeana, todella sinnikkäänä tapauksena vain. Tietysti en todellisuudessa tiedä miten vaikea lapsesi on, mutta näin kuvailusi perusteella. 

Meillä poika nyt reilu 3v. Uhmakohtaukset ovat vähän hellittäneet, mutta edelleen jos sellainen tulee niin ei paljon puheet auta, tai mikään muukaan auta. Silloin vaan huudetaan, raivotaan, potkitaan, paiskotaan tavaroita jne...Lapseen ei saa _mitään_ kontaktia. Holdingia olemme käyttäneet, en osaa sanoa lopettaako raivokohtausta nopeammin (alussa pahensi), mutta olen ajatellut että lapselle tulee turvallisempi olo silloin. Tappelua tulee päivittäin ulos lähdöstä, pukemisesta, hampaiden pesusta... Ulos lähtemiseen pitää joko varata a) tooosi paljon ylimääräistä aikaa b) lapsi pukea väkisin kun raivoaa ja laittaa väkisin rattaisiin/kantaa turvaistuimeen. Huom, näin tosiaan lähes aina.

Tosi tärkeää lapselle on rutiinit, että ruokailut ja päiväunet suunnilleen samaan aikaan joka päivä. Jos väsynyt tai nälkäinen, niin raivarit tulee jostain 100% varmuudella.

[quote author="Vierailija" time="14.05.2013 klo 16:22"]

[quote author="Vierailija" time="14.05.2013 klo 15:17"]

Olen vakaasti sitä mieltä, että kasvatus on myös taitolaji. Toisinaan kuulee vanhempien sanovan, että "kaikki on kokeiltu". Kyse on kuitenkin siitä MITEN kehuu ja MITEN on jämäkkä. Taitoja voi onneksi opetella ja testata erilaisia tapoja kommunikoida lapsen kanssa! Tietysti lapsi lopettaa ei-toivotun käytöksen kun satutetaan, mutta sitä voi miettiä tahollaan kuinka järkevää ja oikeudenmukaista "kasvatusta" väkivalta sitten on.. Itse mieluummin valitsen oikeudenmukaisuuden ja järjen, niillä kyllä pärjää kokemukseni mukaan vilkkaampi luonteisemmankin lapsen kanssa! :)

[/quote]

No tämäkin oli jo tiedossa...Ja tiedän myös että kuritus on laissa kielletty ja itsekin sitä vastustan. Sen yhden kerran olen itse hermostunut ja ottanut lasta kiinni tukasta.

Ollaan neuvolassa keskusteltu esikoisen hankaluuksista jo lapsen ollessa 1,5-vuotias. Silloin todettiin varhainen uhmaikä. Samat keinot eivät tehoa kuin 2-vuotiaaseen kuopukseen. Tuntuu että esikoisen käytös menee vaan hankalammaksi. Meillä on siis oikeasti oltu johdonmukaisia. Ainoa mikä mielestäni on todellinen ongelma, on se että lapsi ajaa meidät vanhemmat siihen tilanteeseen, että meidän on yksinkertaisesti peräännyttävä ja annettava hänen kiukutella.

Joku tuolla neuvoi hakemaan apua yksityiseltä puolelta. No sielläkin on käyty. Tuntuu melkein pelkältä rahan ja ajan hukalta, kun aina tulee samat neuvot (mene itse pois tilanteesta, nurkka ja tavaroiden takavarikointi, tarkat rytmit ja rutiinit jne. Holdingiakin on ehdotettu, mutta se vain pahentaa tilannetta meillä) kuin mitä voi jo tv:n supernanny ohjelmistakin katsoa. Lapsi on kuulema poikkeuksellisen haastava luonteeltaan, mutta vielä kovin nuori ymmärtääkseen kaikkia asioita.

Meillä siis taistelut ovat ihan tavallisista asioista mitkä pitäisi olla mielestäni selvyyksiä. Pukeminen, riisuminen, käsienpesu, vessailut, kaikki tehdään kamalan vastutamisen kanssa. Ulos lähteminen on päivästä toiseen täysi katastrofi, kun sillon juuri lapsi haluaisikin velttoilla tai leikkiä sisäleluilla vaikka 10min. sitten on yrittänyt karata pyjamassaan pihalle leikkimään.

Emme voi käydä kylässä tai tehdä juuri mitään rutiineista poikkeavaa, koska tuo lapsi on niin arvaamaton. Saamme osaksemme paljon mulkoiluja ja ihmettelyä.

Olen jo alkanut miettimään onko tämä hänellä kaikki ihan normaalia. Alamme olemaan todella väsyneitä tähän. Täältä lukemistani asperger-jutuista aika moni kuulostaa tutulta.

Onko kellään ollut samanlaista ja olisi jotenkin ihmeellisesti saanut asiat rullaamaan? Vai pitääkö tässä jo oikeasti miettiä noita autismin kirjon sairauksia?

[/quote]

Muistan kaksi kertaa. Isä jahtasi minua, kun pakenin kerrossänkyyni häntä pakoon ja löi monta kertaa nahkavyöllä. En ollut vaihtanut uutta voimistelupukua tarpeeksi nopeasti yltäni. Toisella kertaa äiti tuli lastenhuoneeseen ja tarttui hiuksistani ja riepotti. Sain myöhemmin tietää, että pikkuveljen varpaat olivat jääneet oven väliin, kun olin mennyt huoneeseen suojelemaan leikkejäni, joita veli vainosi. Olin 6-vuotias. Huusin, että en tiennyt (mitä oven toisella puolella tapahtui), mutta äiti raivosi, että tiesinpäs. Muistan vieläkin tilanteet hyvin elävästi.

Kyllä kurittaminen tuli aina ihan aiheesta. Jos ei kolmannella kerralla uskonut, otettiin hieman kiinni niskavilloista tai annettiin luunappi. Kerran muistan saaneeni selkään, täysin aiheesta. Yleensä jo pelkkä uhkaus luunapista tms. toimi. Ymmärsimme aina, mistä kuritus johtui, se ei siis ollut mitenkään mielivaltaista.

Meillä äiti ei koskaan kurittanut fyysisesti vaan sen teki aina isä. Mainittakoon nyt vielä, että olemme isäni kanssa edelleen läheisiä ja asummepa vielä naapuritaloissakin. 

Eipä tuosta mitään traumoja ole jäänyt, hyvä kun edes muistan moisia asioita. 

[quote author="Vierailija" time="14.05.2013 klo 20:00"]

[quote author="Vierailija" time="14.05.2013 klo 18:56"]

Kiitos vinkeistä 42. Noita kuvia meillä onkin jo jääkaapinovessa. Pitää miettiä tuota aspergeria ja puhua siitä 4v. neuvolassa.

Ja, muille tiedoksi että en edelleenkään kannata tai edes varsinaisesti harkitse lapseni kurittamista. Vaan tuo yhden kuvaus oli niin osuva meidän arkeen, jossa lapsi ärsyttää ja vanhemmilta palaa pinna. Hän oli silloin tullut kuritetuksi ja oli mielestään ansainnut sen. Minä taas uskon ettei lapsemme tajuaisi kuritusta ollenkaan kun ei muitakaan rangaistuksia tajua. Siksi mietinkin onko kaikki kunnossa.

Ikäistensä kanssa ei leiki, mutta vanhempien sukulaislasten kanssa tulee kivasti toimeen. On hyvin pikkuvanha jutuissaan ja tekemisissään, osittain taas tuntuu että on monessa jutussa kuopustamme jäljessä. :/

[/quote]

Ai, nyt vasta hokasin, että puhut noin pienestä lapsesta. Noin pienelle tuskin tulisi as-diagnoosia, vaikka kuvauksesi perusteella siltä alkaakin vahvasti tuntua... tuollainen isompien lasten kanssa hyvin toimeentuleminen on asseille tyypillistä, isommat lapset kun mukautuvat pienempiensä sääntöihin ja mielihaluihin, mikä helpottaa leikkimistä aika lailla. Samanikäiset lapset eivät ole samalla lailla joustavia, mikä aiheuttaa kitkaa.

Ja pikkuvanhuus onkin ihan tyypillinen adjektiivi as-lapsista puhuttaessa. Toisaalta kykyprofiili on hyvinkin epätasaista, esim. motoriikka on as-lapsilla usein aika kömpelöä (oppivat mm. pyörälläajon yleensä selkeästi muita myöhemmin) ja yövaipat ovat monasti käytössä piiiitkään.

Joten kannattaa ottaa epäily neuvolassa esiin ja pyytää pääsyä jatkotutkimuksiin. Neuvoloissa ei tavallisilla terkkareilla ole välttämättä asiantuntemusta aiheesta, joten ole sitkeä - ja jos sinulla on päiväkodista saatavilla analyysi tilanteesta eli lapsesi raivareista paperilla mukaan, ota sellainen mukaan - koska nämä assit voivat olla hyvinkin hyväkäytöksisiä aikuisten kesken eli lääkärin lyhyen vastaanottoajan puitteissa on hankala saada vaikutelmaa lapsen ongelmista.

-42-

[/quote]

Meillä on 6 vuotias esikoispoika, joka on 38:n (olikohan oikea numero) lapsen kanssa paljon samankaltainen. Oli ihan vauvasta ns. vaativa/haastava, uhma alkoi jo 1,5 v. iässä voimakkaana, siirtymätilanteet ja kaikki ns. normaalit päivittäiset asiat ovat ajoittain edelleen taistelua, on hyvin pikkuvanha, tulee hyvin toimeen aikuisten kanssa ja tyttöjen, mutta ei toisten poikien rajujen leikkien takia. Ns. herkkä poika, jota toiset pojat sanoisivat nynnyksi. Toisaalta saatta itse riehua yksin leikkiessään, jonkin asteista tunto- ja ääniyliherkkyyttä ollut alusta asti, mutta itse huutaa ja puhuu kovalla äänellä. Yökkii välillä ruoan kanssa, koska tuntuu ilkeältä suussa. Osaa käyttäytyä erinomaisesti muualla kuin kotona, kotona kaikki sitten purkautuu, mutta siis muilta aikuisilta saan hyvää palautetta hyvinkäyttäytyvästä ja keskustelevasta pojasta. Todella hyvä kuulo ja kuulomuisti, kiinnostunut dinosauruksista ja tieteestä ja uppoutuu monesti ns. omiin oloihinsa, jolloin ei kuule mitään, vaikka pommi räjähtäisi vieressä. Välillä tuntuu, että ei ymmärrä mitä sanotaan, vaikka katsoo suoraa silmiin puhuttaessa ja kun lopetan saattaa alkaa puhumaan aivan eri asiasta, joten todennäköisesti on vain vajonnut omiin ajatuksiin puheeni ajaksi. Motorisesti kömpelö, mutta on kehittymään päin. Sählyharrastus auttanut tähän sekä ryhmässä toimimiseen, mutta mieluiten tekee hoidossa yksin kädentöitä. Vaipasta päästiin kerralla hieman alle 3 v.

Neuvolassa on kahteen kertaan (viimeksi 6 v.) kysynyt, että pitäisikö miettiä arviointia, mutta terkan mielestä ei ollut mitään syytä. Poika aloittanut vasta päivähoidon, joten vasu-keskustelua ei ole ollut. Siellä ajattelin kysyä lto:n mielipidettä. En ole uskaltanut suoraan sanoa, että haluan as-tutkimukseen, koska en halua hakemalla hakea mitään diagnoosia, mutta mitä mieltä sinä olet tuon perusteella. Vai suurentelenkohan asiaa vain päässäni? Välillä epäilen olenko itse tehnyt lapsestani tuollaisen, mutta toisaalta taas ymmärrän, että tietyt piirteet ovat olleet hänessä jo ihan vauvasta.

Minua kuritettiin pienenä ja vähän isompanakin. Peppu paljaaksi ja nahkaisella vyöllä tai kumisella hyppynarulla, joskus kämmenellä läiskyteltiin. Hiuksista revittiin. Leikkasin itse hiukseni tosi lyhyeksi joskus kun vanhemmat oli poissa, mietin nyt aikuisena leikkasinko ne siksi ettei voinut enää tukistaa? Kun kasvoin niin isoksi, ettei pystynyt enää heilauttamaan minua syliin kuritukseen, sain avokämmenellä poskeen, lyötiin joskus ihan nyrkilläkin ja "työnnettiin" lattiaa vasten kaulasta (vähän kuin kuristaen).

Mielestäni vanhemmilta meni aina maltti. Äiti yritti joskus estää isää kurittamasta. Toisaalta äiti löi myös. En ymmärtänyt aina mitä olin tehnyt väärin. Joskus veljeä kuritettiin, koska vanhemmat luulivat hänen soittaneen jollekin pornolinjalle lankapuhelimella. Minä olin soittanut johonkin musavisaan, mutten uskaltanut tunnustaa. Joten veljeä lyötiin.

Mitä opin? Opin puremaan, raapimaan, lyömään, kostamaan, heittelemään tavaroita, huutamaan ja kirkumaan. Kaikki sinänsä ihan hyödyllisiä taitoja joissain itsepuolustustilanteissa. Että totuutta ei kannata tunnustaa. Olin jälki-istunnossa aika usein (jota tytöt tavallisesti ei siis ole). Jos nykyään menetän malttini, yhä huudan ja heittelen tavaroita, päässä vähän kuin naksahtaa ja näen vain punaista. Olen vähän kahden vaiheilla lastenkin suhteen, en varmaan hanki niitä, koska luulen että kierre jatkuisi. Tiedän että veljelläni on sama "naksahdus" kun on vihainen, hän rikkoo myös tavaroita kun on tarpeeksi vihainen. Ymmärtääkseni ei kuitenkaan ihmisiä ole rikkonut.