Kolmekymppinen lapseni saikulla työuupumuksen vuoksi - ottaako "kotiin" vai ei?

Vierailija kirjoitti:

Ei ketään paranneta ja auteta sillä tavoin, että annetaan taantuma lapseksi uudelleen. Aikuisella ihmisellä on vastuu itsestään ja arjestaan, vaikka hetkeksi kotiin tulisikin

Burn out ja taantuminen lapseksi eivät ole sama asia. Surullista, että olet noin tietämätön. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän että ap miettii asiaa siltä kannalta että 30v on kuitenkin aikuinen jonka pitäisi pärjätä omillaan. Itse ottaisin kyllä kotiin mutta varoisin liikaa paapomista. Liika auttaminen ja paapominen tekee joskus ihmisestä passiivisen ja oma vastuu ja aloitekyky voi vähentyä kun on helpompi vain olla ja saada valmista. Hädässä autetaan mutta tiettyyn rajaan asti, ei loputtomiin.

No tämä on tätä suomalaista sairasta yksinpärjäämiskulttuuria, jota harvassa muussa maassa esiintyy. Sairaana ja masebtuneenakin pitäisi aina vaan yksin jaksaa, koska... Niin, mitään inhimillistä syytä tuohon vaateeseen ei ole.

Koska kaikkien pitää olla reippaita, oma-aloitteisia ja itseohjautuvia mahdollisimman nuoresta alkaen. :)

Meilläkin aina saanut mennä takaisin vanhempien kotiin oli tilanne mikä tahansa. Heidän tukensa on aina ollut korvaamatonta. Aion myös omille tuleville lapsilleni toitottaa samaa kunhan kasvavat, että meiltä ei ovi mene koskaan kiinni vaan ovat aina tervetulleita.

Toivottavasti ap ei itse tarvitse apua missään elämän- ja terveystilanteessa, kun olisi ikävä auttaa ja siten romauttaa hänen elämänsä taannuttamalla hänet lapseksi ja syrjäytyneeksi luuseriksi. 

Ottaisin.

Minulle vanhemmat sanoivat aikoinaan, että minun pitää muistaa, että kotiin saa aina tulla <3 Se oli ihanasti sanottu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ottaisitteko 70v äitinne/isänne kotiinne toipumaan ja elelemään viikoiksi?! Tekemättä ja maksamatta mitään. Ette varmasti ottaisi.

No ihan heittämällä ottaisin. Toki jos hän olisi niin huonossa kunnossa että tarvitsee ympärivuorokautista hoitoa en voisi ottaa koska käyn töissä. Mutta muuten kyllä.

Ja ollaan me siitä jo puhuttukin, että kun hän myy talonsa, saa tulla luokseni asumaan siksi aikaa että ostaa uuden asunnon. Tavarat laitamme vuokravarastoon.

Tähän vinkiksi: Jos hän on muuttamassa isommasta pienempään, kannattaa jo siinä tavaroiden varastointivaiheessa miettiä, mitä hän haluaa säästää ja siirtää uuteen asuntoon, ja minkä voi laittaa myyntiin. Nimittäin kaikki, mikä mahtuu siihen isompaan asuntoon, ei todellakaan tule mahtumaan pienempään.

Joo tässäkin asiassa olen jo auttanut häntä käymällä tavaroita läpi. Ollaan viety turhia roskiin ja hyväntekeväisyyteen.

Yksi läjä on mitä olisi tarkoitus viedä kirppikselle.

Oli iso työ käydä läpi kaikki koska siellä oli paljon jo kuolleiden ihmisten tavaroita. Omien isovanhempieni, isäpuoleni ja hänen vanhempien, hänen poikansa ja myös minun ja veljeni lapsuuden leluja, videokasetteja sun muita.

Kuolleiden läheisten tavaroiden läpikäynti on henkisesti yllättävän raskasta puuhaa ja äitini olikin lykännyt sitä viimeiseen asti. Sanoi ettei olisi kyennyt siihen ilman apuani.

Että kyllä meillä se apu kulkee molempiin suuntiin. En minä ole mielenterveys ongelmainen ihan vaan kiusallani. Se ei ole mikään oma valinta. Töissäkin olen käynyt 16 vuotiaasta asti. Aina en vaan jaksa, varsinkin kun pitää jaksaa yksin. Ilman ystäviä ja miestä.

Todellakin ottaisin. Meillä lapset 29 ja 27 vuotiaat ja on sanottu että aina on kodin ovet auki.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän että ap miettii asiaa siltä kannalta että 30v on kuitenkin aikuinen jonka pitäisi pärjätä omillaan. Itse ottaisin kyllä kotiin mutta varoisin liikaa paapomista. Liika auttaminen ja paapominen tekee joskus ihmisestä passiivisen ja oma vastuu ja aloitekyky voi vähentyä kun on helpompi vain olla ja saada valmista. Hädässä autetaan mutta tiettyyn rajaan asti, ei loputtomiin.

Ottaisitko aikuisen lapsesi kotiin, kun hän on saikulla katkenneen jalan takia eikä pääse pyörätuolilla kotiinsa kerrostalon viidenteen kerrokseen? Jos ottaisit, miten työuupumus poikkeaa tästä?

Surullisia yksilökeskeistä kulttuuria ja yksinpärjäämistä ihannoivia kommentteja täällä. Tyyliin ”no tuohon nurkkaan voit muutamaksi päiväksi mennä nukkumaan, mutta ole sitten hiljaa ja älä pyydä mitään ettet vaan olisi minulle vaivaksi!” Tämä tunnekylmä asenne saa minut kovin surulliseksi.