Onko dissosiaatiohäiriöisellä ihmisellä persoonallisuutta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Persoonallisuus on usein myös rakenteellisesti häiriintynyt. Siinä voi olla toimivia puolia, mutta melko usein paljon kehittymättömiä puolia ja jopa täysin toisistaan irralla olevia osia. Usein tällaiset ihmiset ovat vakavasti häiriintyneitä, mikä johtaa myös vuorovaikutuksen ja ihmissuhteiden häiriöihin.

Ex-vainaalla tuo näkyi psykoottisina kausina.

Hänen terveen kirjoissa kulkeva sisarensa on myös jotenkin kaksijakoinen. Toisaalta ihan mukava, toisaalta jäykkä, äreä ja jotenkin autistinen.

Ex-vainaasi siskon käytös kuulostaa ihan normaalilta. Useimmat meistä "normaaleista" ovqt toisinaan ihan jees, toisinaan kiukkuisia ja taipumattomia. Mitä tarkoitat: "jotenkin autistinen"?

Mikä on ex-vainaa???🤣🤣🤣

Entinen seurustelukumppani, joka on nyt kuollut

Onko kukaan saanut dissosiaatiohäiriöön hyvää hoitoa? Terapiassa minusta on tuntunut siltä, että ammattilaiset pyrkivät tekemään yhteistyötä ainoastaan sen persoonan toiminnallisen osan kanssa. En ole varma onko terapiasta siksi ollut kovin paljon apua. Sisäinen hätä on jäänyt näkemättä, kun on liikaa keskitytty siihen miten vain tulisi hoitaa asioita.

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan saanut dissosiaatiohäiriöön hyvää hoitoa? Terapiassa minusta on tuntunut siltä, että ammattilaiset pyrkivät tekemään yhteistyötä ainoastaan sen persoonan toiminnallisen osan kanssa. En ole varma onko terapiasta siksi ollut kovin paljon apua. Sisäinen hätä on jäänyt näkemättä, kun on liikaa keskitytty siihen miten vain tulisi hoitaa asioita.

Lopulta terapia päättyi, kun sieltä ei tullut tarvittavaa apua.

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan saanut dissosiaatiohäiriöön hyvää hoitoa? Terapiassa minusta on tuntunut siltä, että ammattilaiset pyrkivät tekemään yhteistyötä ainoastaan sen persoonan toiminnallisen osan kanssa. En ole varma onko terapiasta siksi ollut kovin paljon apua. Sisäinen hätä on jäänyt näkemättä, kun on liikaa keskitytty siihen miten vain tulisi hoitaa asioita.

Minulla on PTSD, joka oireilee juurikin dissoiluna (hyytymisiä, jäätymisiä), kognitiivisina ongelmina (muisti ei toimi, toiminnanohjauksessa on haasteita, muistot rakentuvat erikoisesti jos ollenkaan) ja näiden lisäksi ahdistus- ja masennusdiagnoosit. Tunnistan todella vahvasti sen, etten enää tiedä, kuka/mitä olen. Miten voisinkaan, kun minulle ei rakennu muistoja, jotka auttaisivat rakentamaan koherentin kokonaisuuden siitä, mistä olen saanut aina iloa, mistä aina surua ja niin edelleen. "Normaali ihminen" - jollainen minäkin oli pitkälle aikuisuuteen asti! - osaa sanoa pitävänsä jäätelöstä ja hän osaa kertoa myös pitävänsä matkailusta tai stressaavansa lentokentällä olemista. Vaikka "normaalilla" ihmisellä ei olisi valmiiksi kokemusta tietystä asiasta, niin hän kykenee intuitiivisesti päättelemään, kokeeko jonkin asian ihanana vai kamalana: jos ei pidä kiireestä eikä väkijoukuista, niin osaa epäillä, ettei pidä lentokentällä suhoamisesta. Normaalilla ihmisellä on myös lempiväri, lempiruoka ja näin päin pois, koska hän tietää mitä tuntee ja kykenee ainakin tiedostamattomasti yhdistämään kivoimmat muistonsa esimerkiksi mehevään pitsaan tai safiirinsiniseen mereen. 

Ja siis minulta itseltäni tämä mekanismi on kadonnut. Yleensä en edes muista mitään kokemaani, mutta vielä vähemmän minulle kertyy mitään näkemystä siitä, mistä pidän tai en pidä. Tiedän matkailleeni ja tiedän valokuvien perusteella, että minulla on ollut ihan hauskaakin, mutta muisto ei millään tavalla "integroidu" minuun. Olen aivan teflonpintainen! Minun on jokseenkin mahdotonta nimetä asioita joista pidän, joista en pidä ja mitä haluan tulevaisuudelta, koska oma "sisäinen tarinani" on puutteellinen. Minulle on jokseenkin yhdentekevää, vaikka söisin kuukauden ajan samaa ruokaa, kävisin ulkomailla tai en kävisi ja olisiko minulla kavereita vai ei olisi. Tämä ei ole masennusta, jossa voimat eivät riitä mihinkään eikä fobiaa, jossa ei halua tehdä mitään pelkotilojen vuoksi. Kaikki on vain... herttaisen yhdentekevää. 

Itse hyödyin terapiasta vain alussa. Sain kuulla, että kokemani asiat, jotka tulevat mieleeni pakkoajatuksien lailla jopa useita kertoja minuutissa, ovat olleet väärin minua kohtaan. Ulkopuolisen antama tunnustus kokemalleni oli ensimmäinen ja ainoa solmu, joka voitiin avata terapiassa. En silti vähättelisi sen merkitystä. 

Itseäni on auttanut eniten, mitä useammalta läheiseltä olen kuullut, että olen kokenut pahaa. Myötätunto eheyttää. Eheytyminen tuntuu aluksi aivan suunnattoman kauhealta, sillä joudun käsittelemään kerralla kaiken pahan sen sijaan, että mieleni olisi työstänyt pahoja tekoja yksi kerrallaan. Viiltelen sieluuni haavoja sieluni sirpaleilla. Mutta ne traumat ovat kuin ruusunpiikki ihon alla tai lasinsirpale jalkapohjassa - se on vain pakko ottaa sieltä pois. Ja se on tehtävä itse, eikä puudutteita ole keksitty. 

Päivittäistä elämää on auttanut, kun hyväksyn itseltäni ehdottoman minimin. Kotona on tälläkin hetkellä täysi kaaos. Yritän tietoisesti makustella, miltä mikäkin tekemiseni tuntuu, ja yritän painaa mieleeni oloani helpottavat asiat. Yritän korvata sisäisen hajaannuksen sillä, että ajattelen tiedollisesti, faktapohjaisesti, mikä edistäisi vointiakin milläkin hetkellä.

Sinulta on tainnut jäädä kokematta vilpitön myötätunto? Varmasti kamala sanoa, mutta minun sirpaleista mieltäni on auttanut nähdä, että joku muu suree kokemaani. Kun traumat eivät vie kykyä empatiaan. Niin jotenkin pääsen käsittelemään omia menetyksiäni jonkun muun osoittaman myötätunnon kautta. Tämä on auttanut itseäni kaikkein eniten. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan saanut dissosiaatiohäiriöön hyvää hoitoa? Terapiassa minusta on tuntunut siltä, että ammattilaiset pyrkivät tekemään yhteistyötä ainoastaan sen persoonan toiminnallisen osan kanssa. En ole varma onko terapiasta siksi ollut kovin paljon apua. Sisäinen hätä on jäänyt näkemättä, kun on liikaa keskitytty siihen miten vain tulisi hoitaa asioita.

Minulla on PTSD, joka oireilee juurikin dissoiluna (hyytymisiä, jäätymisiä), kognitiivisina ongelmina (muisti ei toimi, toiminnanohjauksessa on haasteita, muistot rakentuvat erikoisesti jos ollenkaan) ja näiden lisäksi ahdistus- ja masennusdiagnoosit. Tunnistan todella vahvasti sen, etten enää tiedä, kuka/mitä olen. Miten voisinkaan, kun minulle ei rakennu muistoja, jotka auttaisivat rakentamaan koherentin kokonaisuuden siitä, mistä olen saanut aina iloa, mistä aina surua ja niin edelleen. "Normaali ihminen" - jollainen minäkin oli pitkälle aikuisuuteen asti! - osaa sanoa pitävänsä jäätelöstä ja hän osaa kertoa myös pitävänsä matkailusta tai stressaavansa lentokentällä olemista. Vaikka "normaalilla" ihmisellä ei olisi valmiiksi kokemusta tietystä asiasta, niin hän kykenee intuitiivisesti päättelemään, kokeeko jonkin asian ihanana vai kamalana: jos ei pidä kiireestä eikä väkijoukuista, niin osaa epäillä, ettei pidä lentokentällä suhoamisesta. Normaalilla ihmisellä on myös lempiväri, lempiruoka ja näin päin pois, koska hän tietää mitä tuntee ja kykenee ainakin tiedostamattomasti yhdistämään kivoimmat muistonsa esimerkiksi mehevään pitsaan tai safiirinsiniseen mereen. 

Ja siis minulta itseltäni tämä mekanismi on kadonnut. Yleensä en edes muista mitään kokemaani, mutta vielä vähemmän minulle kertyy mitään näkemystä siitä, mistä pidän tai en pidä. Tiedän matkailleeni ja tiedän valokuvien perusteella, että minulla on ollut ihan hauskaakin, mutta muisto ei millään tavalla "integroidu" minuun. Olen aivan teflonpintainen! Minun on jokseenkin mahdotonta nimetä asioita joista pidän, joista en pidä ja mitä haluan tulevaisuudelta, koska oma "sisäinen tarinani" on puutteellinen. Minulle on jokseenkin yhdentekevää, vaikka söisin kuukauden ajan samaa ruokaa, kävisin ulkomailla tai en kävisi ja olisiko minulla kavereita vai ei olisi. Tämä ei ole masennusta, jossa voimat eivät riitä mihinkään eikä fobiaa, jossa ei halua tehdä mitään pelkotilojen vuoksi. Kaikki on vain... herttaisen yhdentekevää. 

Itse hyödyin terapiasta vain alussa. Sain kuulla, että kokemani asiat, jotka tulevat mieleeni pakkoajatuksien lailla jopa useita kertoja minuutissa, ovat olleet väärin minua kohtaan. Ulkopuolisen antama tunnustus kokemalleni oli ensimmäinen ja ainoa solmu, joka voitiin avata terapiassa. En silti vähättelisi sen merkitystä. 

Itseäni on auttanut eniten, mitä useammalta läheiseltä olen kuullut, että olen kokenut pahaa. Myötätunto eheyttää. Eheytyminen tuntuu aluksi aivan suunnattoman kauhealta, sillä joudun käsittelemään kerralla kaiken pahan sen sijaan, että mieleni olisi työstänyt pahoja tekoja yksi kerrallaan. Viiltelen sieluuni haavoja sieluni sirpaleilla. Mutta ne traumat ovat kuin ruusunpiikki ihon alla tai lasinsirpale jalkapohjassa - se on vain pakko ottaa sieltä pois. Ja se on tehtävä itse, eikä puudutteita ole keksitty. 

Päivittäistä elämää on auttanut, kun hyväksyn itseltäni ehdottoman minimin. Kotona on tälläkin hetkellä täysi kaaos. Yritän tietoisesti makustella, miltä mikäkin tekemiseni tuntuu, ja yritän painaa mieleeni oloani helpottavat asiat. Yritän korvata sisäisen hajaannuksen sillä, että ajattelen tiedollisesti, faktapohjaisesti, mikä edistäisi vointiakin milläkin hetkellä.

Sinulta on tainnut jäädä kokematta vilpitön myötätunto? Varmasti kamala sanoa, mutta minun sirpaleista mieltäni on auttanut nähdä, että joku muu suree kokemaani. Kun traumat eivät vie kykyä empatiaan. Niin jotenkin pääsen käsittelemään omia menetyksiäni jonkun muun osoittaman myötätunnon kautta. Tämä on auttanut itseäni kaikkein eniten. 

Terapeutti tuntui vain näkevän minut paremmassa kunnossa olevana kuin mitä todellisuudessa olin. Vaatimuksia tuli paljon ja yritin kovasti pinnistellä täyttääkseeni terapeutin minuun kohdistamat odotukset. Lopussa en enää jaksanut. Terapia päättyi uupumukseen. En kokenut näkeväni enää itselläni edessä minkäänlaista tulevaisuutta. Koin että vaativa terapia oli pakko lopettaa kesken.

Hassu aloitus. Eikö persoonia ole pikemminkin silloin lukuisia? Eri asia tietysti miten hyvin niiden toimintamallit pystyy tunnistamaan.

Vierailija kirjoitti:

Minä en aikoinani saanut apua omaan persoonallisuushäiriöön. Todettiin vaan että olen tavallista älykkäämpi, jokseenkin jännittynyt ihmisten seurassa ja että minulla on vilkas mielikuvitus. Normaali siis. Psykiatrit ja psykologit olivat lähinnä sitä mieltä että tuhlasin vain heidän aikaansa :(

Syy: Kasvoin väkivaltaisessa kodissa jossa näytettiin hienompaa kulissia kaikille ulospäin. Minun mustelmat piilotettiin, minun kivusta aiheutuneet julkiset itkut väitettiin lellipennun kiukutteluksi jne.

Aikoinaan alle ja yli parikymppisenä otin telkkarisarjojen hahmojen persoonallisuuksia itselleni. Leikkuutin ja värjäytin hiukset ja meikkasin samalla tavalla, pukeuduin samalla tavalla ja opettelin hahmojen eleitä ja repliikkejä jotta osaisin puhua kuten he. Aina kun tuli jokin kiinnostavampi, "vahvempi" persoona noissa telkkarihahmoissa vastaan, niin edellinen sai väistyi niiden tieltä. Vuoden tai puolen vuoden välein vähintään. Joskus saatoin nähdä jonkun huomiota herättävän henkilön toisella paikkakunnalla käydessäni, esimerkiksi baarissa tai ruokakaupassa, ja hahmotin hänestä persoonan joka haluaisin olla.

Minulla oli siis noiden hahmojen persoona joka oli sellainen sosiaalinen mutta samalla hyvin hallitseva ettei minulle ryppyillä vaan että minua ihailtaisi ja tämä persoona oli se joka sai miehiä ja kavereita. Olen ollut osaksi tällainen opiskellessa ja työelämässä.

Lisäksi sellainen alistunut, uhriutuva, arka, pelokas, hyvin yksinäinen koti-minä joka peräisin turvattomasta lapsuudesta eli joka mustasukkainen ja katkera. Silloin minua myös arvosteltiin rumasti, osaamistani ja ulkonäköäni.

Tuo viimeksimainittu tulee edelleen joskus esiin jos esimerkiksi käyn vanhalla kotipaikkakunnalla ja jossa koen että sukulaiset tai tuttavat yrittävät jyrätä minun yli tai arvostelevat. En ala väittämään vastaan vaan nielen kaiken ja mielessäni inhoan heitä, samalla kun näytän siltä ettei kommenttinsa vaikuta minuun. Sisimmässäni itken mutta päälle päin hymyilen.

Olen edelleen tietyllä tavalla täydellisyyden tavoittelija, perus kiltti tyttö, ja petyn karvaasti jos suunnitelmani menevät pieleen. Ikään kuin putoaisin taivaalta maan syvimpään koloon. Olin aina se luokan paras, nykyään tuntuu siltä että en ole täysin pätevä työssäni, vaikka minulle kerrotaan miten hyvä olen.

Minun on hyvin vaikea luottaa ihmisiin yhä tänä päivänä, olen 42v. Persoonani on ehkä ajan myötä eheytynyt omaksi eikä muiden kopioiksi, ja kärsin ainoastaan paniikkihäiriöstä joka ilmenee kerran pari vuodessa, konfliktien sattuessa. Noihin minulla on kaiken varalta olemassa tapauskohtainen rauhoittava lääkitys.

Tänä päivänä persoonallisuuteni saattaa yhä olla hieman hajalla, koska mietin välillä että mitkä tapahtumat ovat tapahtuneet minulle oikeasti ja mitä saatan kuvitella niiden rinnalle tai tilalle. Joskus muistikuvista katoaa vuosia kun en muista tarkalleen että missä asuin, ja esimerkiksi yhden tai kahden päivän tapahtumat muistan tunnin tarkkuudella tietyn ajan ikään kuin kaikki tuoksut ja tuntemukset tulisivat 20 vuoden takaa pintaan kuin olisi tapahtunut eilen, sen jälkeen lyö tyhjää enkä enää muista. Viime aikoina olen kirjoittanut muistiin niitä muistikuvia ja ajankohtia. Muita muisti- ja keskittymishäiriöitä ei noin muuten arkielämässäni ole.

Muita joilla ollut tai on tällaista?

Minulla.

Olen 35 vuotias, ja luulenpa että tämä on buumereiden tuoma oheistuote lisää meidän ikäryhmällemme. Vanhempani voisivat hyvin olla sinunkin vanhempiasi, joten siksi niputan meidät tavallaan samaan.

Minua alistettiin, nöyryytettiin julkisilla paikoilla, kiusattiin, haukuttiin, rangaistiin eristämällä, rajojani rikottiin säännöllisesti. En saanut pitää puoliani, en ymmärtänyt omaa parastani jne. Mielipiteen vapautta minulla ei ollut. Kun tulin teini-ikään, meillä alkoi esiintyä v a k a v aaa vä ki. Va. L. Taa. koska rajattomuus kostautui. Sisarukseni saivat tehdä mitä vain, niin äiti istui lihavalla pers. eell. ään eikä saanut itseään liikkeelle, mutta hän vahti minua kuin haukka.

Hän ei myöskään antanut minulle sosiaalista tilaa. Kaikki mistä olin kiinnostunut oli yksinkertaisesti halveksittavaa.

Halusin todella kipeästi rastat, mutta äiti kielsi ne jyrkästi. Nyt aikuisena minulla on ne. Äiti päätti hiusvärini, vaatteeni ja kaikki, ja nyt aikuisena olen tehnyt kaiken päinvastoin. Äitini myös mainosti aina miten blondi hän oli nuorena luonnostaan, mutta samalla hän haukkui kaikki naiset tusinablondeiksi. Kun parikymppisenä tulin käymään tukka värjättynä niin äiti raivostui silminnähden ja haukkui hiukseni ja persoonani maanrakoon.

Ei ollut hetkeä ettei hän ollut usuttamassa jotakuta kimppuuni, alkanut nälviä minua tai nauttinut alistamisestani. Hän myös usein keksi miten reaktioni olivat aina itsestäni johtuvia eivätkä missään tapauksessa johtuneet hänestä.

Rajattomuuden kanssa kamppailu on ollut elämässäni vaikeinta.

Teininä suunnittelin tahallista katoamista ja ulkomaillemuuttoa, koska olin niin loppu henkisesti tuohon alituiseen päällekäymiseen. Muuten tekstisi kuullosti samalta kuin minun.

Miten rajattomuus ilmenee kohdallasi? Tarinasi kuulostaa tutulta. Äitini oli samanlainen kuin sun äiti.

Vierailija kirjoitti:

Tällä palstalla psyk. sairaanhoitajat (tai ties ketkä) toisinaan valittavat että nykyään on "turhia potilaita" jotka eivät vain ota vastuuta omista asioistaan, eivät ota vastuuta itsestään. Lisäksi he valittavat että nykyään on potilaita jotka vain valittavat yksinäisyydestä ja potilaita jotka vain puhuvat its'emurhasta. Eli potilaita joilla ei hoitajien mielestä ole "todellisia ongelmia", potilaita jotka turhanpäiten valittavat ja vievät hoitoresursseja sellaisten potilaiden hoitamiselta joilla on todellisia ongelmia.

Mutta jos minulla ei ole tietoisuutta itsestäni, niin miten minä voisin olla vastuussa itsestäni? Jos potilaalla ei vaikuta olevan minkäänlaista "halua" tai "taipumusta" tai "aloitteellisuutta" ottaa vastuuta asioistaan niin kenties se johtuu siitä että hänellä on niin paljon traumakipuja ettei hän kertakaikkiaan pysty olemaan vastuussa itsestään. Hän ei tiedä itsestään mitään. Eikä hän todellakaan voi tietää mikä hänen ongelmansa on, ei hän voi tietää olevansa traumatisoitunut, ei hän voi tietää että hänelle on tapahtunut pahoja asioita - traumakivut estävät tietoisuuden tuosta kaikesta.

Jos kipu syrjäyttää sinulta tietoisuuden suunnilleen kaikesta, niin mitä jää jäljelle? Kenties jokin sellainen "tunne" tai "olotila" jota potilas kutsuu nimellä "yksinäisyys". Kun tietoisuus kivulla erotetaan kaikesta mitä ihmisen sisällä on, kun tietoisuus ei enää ole kiinni "itsessä", niin kenties tietoisuus jää "tyhjän päälle", "tyhjän sisälle", ja sitä "tyhjyyttä" potilas kutsuu yksinäisyydeksi. Tuolla yksinäisyydellä ei siis ole mitään tekemistä muiden ihmisten kanssa. Kun olet suunnilleen koko elämäsi ajan erossa itsestäsi - niin sinulla mitä todennäköisimmin on todella yksinäinen olo. Ei todella yksinäinen ole se joka on erossa muista ihmisistä. Todella yksinäinen on se joka on erossa jopa itsestään.

Ja mitä tuo elinikäinen tila on potilaalle? Silkkaa kärsimystä. Jos ihmisen elämä on ainaista kärsimystä niin mitäpä muuta hän voisi alkaa ajatella kuin its'emurhaa? Hänen ainoa tunteensa on yksinäisyys ja hänen ainoa ajatuksensa on its'emurha. Muita tunteita ja muita ajatuksia hänellä ei ole. Muuta ei hänen kivuntäyteiseen tietoisuuteensa mahdu. Kun tietoisuutesi on täynnä kipua niin eipä sinne tietoisuuteen oikein muuta mahdu. Etkä mitenkään voi sitä kipua ymmärtää. Joten et osaa ongelmaasi muille selkeästi kertoa. Ja siksi meillä on nykyään "turhia" potilaita joilla ei ole "todellisia ongelmia" tai jotka "eivät kerro" mikä heidän ongelmansa on. Miten he voisivat ongelmansa kertoa kun heidän ongelmansa on niin suuri että he eivät voi sitä ymmärtää?

Eli kenties ne "turhat" potilaat ovat niitä joilla kaikista suurimmat ongelmat, ne jotka eniten apua tarvitsevat.

ap

Olet ap todella terävä tyyppi. Toivottavasti teet nyt tai myöhemmin mielenterveystyötä tai jotain, jolla pystyt vaikuttamaan asioihin.

Aihe alkoi kiinnostavasti.

Vastaus kysymykseen: kyllä dissollakin on persoonallisuus.

Ketjussa on kuitenkin jo tässä vaiheessa liian monta ymmärtämätöntä idioottia huutelemassa typeryyksiä asiasta, josta eivät ymmärrä yhtään mitään, joten analyysia on turha jatkaa tämän pidemmälle.

Harmi.

Disso ry. tarjoaa aika hyvää ja helposti ymmärrettävää tietoa, kannattaa aloittaa lukeminen sieltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onkohan mulla disso tai borderline? Tuntuu että olen ihan liian helposti "vietävissä" toisten mukana. Esim näen tietyllä tyylillä pukeutuvan, kiinnostavan ihmisen ja päätän, että alan pukeutua enemmän tuolla lailla. Seuraavana päivänä ihmettelen, että miten olen ajatellut niin, koska haluan olla sporttisen ja siistin näköinen. Mitään näistä "ideoista" ei edes voi lähteä toteuttamaan, kun ne loppuu yhtä nopeasti kuin alkaakin. En tiedä millainen olen, mistä tykkään, millaisen suhteen haluan, missä haluan asua, minkä väriset hiukset haluan jne. Tai tiedän aina hetkeksi kerrallaan mutta tiedän jo valmiiksi että muutan mieltäni. Olen jo yli 30 että mikään vaihe se ei taida olla.

Pelkästään tuon kuvauksen perusteella kuulostaa epävakaalta.

Harmi. Minulla on nimittäin lapsi niin en uskalla tuoda esille, että tarvitsisin mahdollisesti apua tällaiseen ongelmaan. Mutta kiitos mielipiteestä.

ei huolta. Olet kehittyvä ihminen jolla aivan normaaleja kulttuurimme kuuluvia epävarmuuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan saanut dissosiaatiohäiriöön hyvää hoitoa? Terapiassa minusta on tuntunut siltä, että ammattilaiset pyrkivät tekemään yhteistyötä ainoastaan sen persoonan toiminnallisen osan kanssa. En ole varma onko terapiasta siksi ollut kovin paljon apua. Sisäinen hätä on jäänyt näkemättä, kun on liikaa keskitytty siihen miten vain tulisi hoitaa asioita.

Minulla on PTSD, joka oireilee juurikin dissoiluna (hyytymisiä, jäätymisiä), kognitiivisina ongelmina (muisti ei toimi, toiminnanohjauksessa on haasteita, muistot rakentuvat erikoisesti jos ollenkaan) ja näiden lisäksi ahdistus- ja masennusdiagnoosit. Tunnistan todella vahvasti sen, etten enää tiedä, kuka/mitä olen. Miten voisinkaan, kun minulle ei rakennu muistoja, jotka auttaisivat rakentamaan koherentin kokonaisuuden siitä, mistä olen saanut aina iloa, mistä aina surua ja niin edelleen. "Normaali ihminen" - jollainen minäkin oli pitkälle aikuisuuteen asti! - osaa sanoa pitävänsä jäätelöstä ja hän osaa kertoa myös pitävänsä matkailusta tai stressaavansa lentokentällä olemista. Vaikka "normaalilla" ihmisellä ei olisi valmiiksi kokemusta tietystä asiasta, niin hän kykenee intuitiivisesti päättelemään, kokeeko jonkin asian ihanana vai kamalana: jos ei pidä kiireestä eikä väkijoukuista, niin osaa epäillä, ettei pidä lentokentällä suhoamisesta. Normaalilla ihmisellä on myös lempiväri, lempiruoka ja näin päin pois, koska hän tietää mitä tuntee ja kykenee ainakin tiedostamattomasti yhdistämään kivoimmat muistonsa esimerkiksi mehevään pitsaan tai safiirinsiniseen mereen. 

Ja siis minulta itseltäni tämä mekanismi on kadonnut. Yleensä en edes muista mitään kokemaani, mutta vielä vähemmän minulle kertyy mitään näkemystä siitä, mistä pidän tai en pidä. Tiedän matkailleeni ja tiedän valokuvien perusteella, että minulla on ollut ihan hauskaakin, mutta muisto ei millään tavalla "integroidu" minuun. Olen aivan teflonpintainen! Minun on jokseenkin mahdotonta nimetä asioita joista pidän, joista en pidä ja mitä haluan tulevaisuudelta, koska oma "sisäinen tarinani" on puutteellinen. Minulle on jokseenkin yhdentekevää, vaikka söisin kuukauden ajan samaa ruokaa, kävisin ulkomailla tai en kävisi ja olisiko minulla kavereita vai ei olisi. Tämä ei ole masennusta, jossa voimat eivät riitä mihinkään eikä fobiaa, jossa ei halua tehdä mitään pelkotilojen vuoksi. Kaikki on vain... herttaisen yhdentekevää. 

Itse hyödyin terapiasta vain alussa. Sain kuulla, että kokemani asiat, jotka tulevat mieleeni pakkoajatuksien lailla jopa useita kertoja minuutissa, ovat olleet väärin minua kohtaan. Ulkopuolisen antama tunnustus kokemalleni oli ensimmäinen ja ainoa solmu, joka voitiin avata terapiassa. En silti vähättelisi sen merkitystä. 

Itseäni on auttanut eniten, mitä useammalta läheiseltä olen kuullut, että olen kokenut pahaa. Myötätunto eheyttää. Eheytyminen tuntuu aluksi aivan suunnattoman kauhealta, sillä joudun käsittelemään kerralla kaiken pahan sen sijaan, että mieleni olisi työstänyt pahoja tekoja yksi kerrallaan. Viiltelen sieluuni haavoja sieluni sirpaleilla. Mutta ne traumat ovat kuin ruusunpiikki ihon alla tai lasinsirpale jalkapohjassa - se on vain pakko ottaa sieltä pois. Ja se on tehtävä itse, eikä puudutteita ole keksitty. 

Päivittäistä elämää on auttanut, kun hyväksyn itseltäni ehdottoman minimin. Kotona on tälläkin hetkellä täysi kaaos. Yritän tietoisesti makustella, miltä mikäkin tekemiseni tuntuu, ja yritän painaa mieleeni oloani helpottavat asiat. Yritän korvata sisäisen hajaannuksen sillä, että ajattelen tiedollisesti, faktapohjaisesti, mikä edistäisi vointiakin milläkin hetkellä.

Sinulta on tainnut jäädä kokematta vilpitön myötätunto? Varmasti kamala sanoa, mutta minun sirpaleista mieltäni on auttanut nähdä, että joku muu suree kokemaani. Kun traumat eivät vie kykyä empatiaan. Niin jotenkin pääsen käsittelemään omia menetyksiäni jonkun muun osoittaman myötätunnon kautta. Tämä on auttanut itseäni kaikkein eniten. 

Terapeutti tuntui vain näkevän minut paremmassa kunnossa olevana kuin mitä todellisuudessa olin. Vaatimuksia tuli paljon ja yritin kovasti pinnistellä täyttääkseeni terapeutin minuun kohdistamat odotukset. Lopussa en enää jaksanut. Terapia päättyi uupumukseen. En kokenut näkeväni enää itselläni edessä minkäänlaista tulevaisuutta. Koin että vaativa terapia oli pakko lopettaa kesken.

On kai turhaa edes kuvitella että joku terapeutti osuisi niin oikein juuri siihen mikä sinulle on tärkeää.

Eivät he mitään jumalia ole. Tavallisia ihmisiä murheineen.

Yritä jaksaa!

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan saanut dissosiaatiohäiriöön hyvää hoitoa? Terapiassa minusta on tuntunut siltä, että ammattilaiset pyrkivät tekemään yhteistyötä ainoastaan sen persoonan toiminnallisen osan kanssa. En ole varma onko terapiasta siksi ollut kovin paljon apua. Sisäinen hätä on jäänyt näkemättä, kun on liikaa keskitytty siihen miten vain tulisi hoitaa asioita.

minä olen saanut psykoterapiassa paljonkin apua tuohon. Heti alusta asti tuntui, että terapeutti sai yhteyden minun traumamuistoja kokeviin ja tunteviin persoonan osiin. Osasi lohduttaa ja puolusti sisäistä lastani jos minä arvostelin tai hylkäsin tai pelkäsin niitä. Tärkein asia mitä terapiassa olen saanut, on toimiva yhteys itseen.

Dissosiaatioita on tosiaan eri tasoisia. Itsellä se on ollut epätodellinen olo, irti kehosta tuntemus, muistiongelmat ja sumussa elämistä. Tämä alkoi jo teinikäisenä. Lapsuuteni oli todella turvaton, kun oli alkoholin liikaa käyttöä, väkivaltaa ja henkistä pahoinpitelyä. Aina minussa oli joku vika, eikä koskaan muissa. Minä olin mielisairas tai minä olin vääränlainen, jota kukaan ei tulisi koskaan rakastamaan. Kyllä mulla siis persoona aina ollut, se on vain ollut tosi rikkinäinen ja pieni.

Aikuisena vajosin lopulta pohjaan ja päädyin terapiaan, jossa vasta selvisi miksi olin kokenut itseni, niin irralliseksi. Tämä tietysti oli vaikuttanut myös ihmissuhteisiin, kun minulle turvalliset ihmiset ajoin pois ja haitalliset päästin lähelle. Terapia pahensi oloani alussa suunnattomasti, koska kaikki se pahoinvointi piti purkaa sieltä sisältä pois. Mutta lopulta muutuin ihmisenä paljon. Olen muuttunut tunnetasolla, sekä toiminnantasolla. Koen myös, että osaan valita ihmissuhteeni paremmin ja kunnioittaa myös muita ihmisiä paremmin. Olen saanut elämääni ihania harrastuksia, ystäviä ja vaihtanut työpaikkaa. 

Aion vielä jonkun verran jatkaa terapiaa omalla rahalla. Koska en ole vieläkään kokonainen ja tuntuu kuin, jokin osa minusta puuttuu edelleen. Kai se osa on niin häpeällinen, että se ei voi tulla päivänvaloon. Kolmen vuoden Kelan tarjoama terapia ei riitä näin isoja traumoja käsittelemään. Kolmessa vuodessa saatiin perusturvallisuus rakennettua ja paljon häpeää poistettua, mutta edelleen jäi asioita käsittelemättä.

Minulla oli traumoihin erikoistunut psykoterapeutti, joka käytti paljon hypnoosia eheyttämiseen. Koin, että hypnoosilla päästiin alitajuntaan ja sillä saatiin tosi hyviä tuloksia aikaseksi. En usko, että pelkästään puhumalla oltais päästy samalle tasolle. Nyt olen jatkanut EMDR terapialla, joka on hypnoosia vielä syvällisempää hoitoa. Haluan vain olla kokonainen.

Vierailija kirjoitti:

Nykyään psykiatrit tykkäävät pistää diagnooseiksi persoonallisuushäiriöitä. Psykiatrit kysyvät kysymyksiä, potilaat vastaavat jotain. Psykiatrit huomaavat että vastaukset muodostavat epäjohdonmukaisen kokonaisuuden ja siksi psykiatri ajattelee että vika on "potilaan ajatusmalleissa" ja että siksi potilaalla on vaikkapa persoonallisuushäiriö. Niin sitten potilas saattaa käydä vuosikausia juttelemassa terapeutin kanssa ja terapeutti yrittää korjailla potilaan ajatusmalleja ynnä muita persoonallisuuden kierouksia. Mutta jos potilaalla on dissosiaatiohäiriö niin eiväthän hänen vastauksensa ole hänen ajatuksiaan, ei hänellä ole ajatusmalleja. Hänen vastauksensa tulevat jostain ihan muualta kuin potilaasta itsestään. Kenties potilas vain vastaa esim mitä psykiatri painostaa häntä vastaamaan tai mitä tilanne jollain muulla tavalla vaatii vastaukseksi. Ilman identiteettiä ihmisen sisällä ei ole mitään vakaata, ihminen on itsensä sisällä täysin tuuliajolla ilman minkäänlaista ankkuria tai perustusta, joten siksi hänen vastauksetkin saattavat vaihdella miten sattuu. Turha sellaiselta ihmiseltä on kysellä yhtikäs mitään. Jos ihmisellä ei ole vakaata mielen perustaa niin ei hänellä myöskään voi olla mitään minkä varaan rakentaa ajatusmalleja. Ajatuksia hänellä kyllä saattaa olla - mutta ne ajatukset eivät perustu yhtikäs mihinkään, eivät ole yhteydessä yhtikäs mihinkään, eivät merkitse mitään.

Luin jostain että 15% ihmisistä arvioidaan olevan persoonallisuushäiriö. Mutta kenties 15% on dissosiaatiohäiriöisiä joilla ei ole persoonallisuutta ensinkään.

Psykologit usein sanovat että kaikki ihmiset muodostavat käsityksiä ulkomaailmasta, muista ihmisistä, tapahtumista, jne. Mutta jos minulla on dissosiaatiohäiriö niin minulla ei ole käsitystä minusta itsestäni. Ja jos minulla ei ole käsitystä itsestäni niin eihän minulla silloin voi myöskään olla mitään käsityksiä ulkomaailmasta. Kyllä ihmisellä täytyy olla käsitys itsestä ennen kuin hänelle voi muodostua mitään muuta.

ap

Hyviä pohdintoja. Itse olen kärsinyt jonkinsortin epävakaasta/dissosiaatiohäiriöstä koko ikäni ja se on tehnyt minusta semierakon. Suhteita on ollut toisiin häiriöisiin ja sanomatta selvää että nuo suhteet tavallaan vaan ylläpitävät häiriöisyyttä.

Kahden kelaterapian jälkeen ja muutaman suotuisan olosuhdemuutoksen jälkeen vointini on huomattavasti parantunut ja koostunut. Voin elää ilman alkoholia ja muuta riippuvuuskäytöstä/pakkoneuroottisuutta. En ole ihan lujaa tekoa vielä mutta viittäkymppiä lähetessäni sanoisin, että melko vakavastakin persoonallisuuspatologiasta voi eheytyä. Olen ollut utelias ja tiedonhaluinen ja etenkin viimeiset kymmenen vuotta olen etsinyt tietoa aiheesta.

Eli omalla asenteella on väliä vaikka lähtökohdat olisivat mitkä. Pääsin myös työelämään kiinni mikä on auttanut jäsentämään paikkaani maailmassa.

Itse suosittelisin raittiutta mahdollisuuksien mukaan (edes jaksoina) ja luovan kirjoittelun harjoittamista. Niitä oloja ja sivupersoonia kannattaa juoksuttaa paperille. Varmaan muitakin luovuuden kanavia kannattaa kokeilla mutta minua kirjoittaminen on auttanut ja on sellainen itseapumuotokin kuin expressive writing. Ja hyvä keskustelu/psykoterapia-apu voi oikeasti tuoda turvaa, jatkuvuutta ja vakautta mitkä ovat rikkinäiselle persoonalle ihan välttämätöntä lääkettä jotta kehitystä voi tapahtua. Narsistiset roskasuhteet minimiin. Toisaalta risat ja ehjemmät ihmiset luontaisesti sierovat toisiaan. Kannattaa miettiä, miten jonkun seura vaikuttaa omaan vointiin. Yksinäisyyden sieto on tärkeä taito sekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan saanut dissosiaatiohäiriöön hyvää hoitoa? Terapiassa minusta on tuntunut siltä, että ammattilaiset pyrkivät tekemään yhteistyötä ainoastaan sen persoonan toiminnallisen osan kanssa. En ole varma onko terapiasta siksi ollut kovin paljon apua. Sisäinen hätä on jäänyt näkemättä, kun on liikaa keskitytty siihen miten vain tulisi hoitaa asioita.

Minulla on PTSD, joka oireilee juurikin dissoiluna (hyytymisiä, jäätymisiä), kognitiivisina ongelmina (muisti ei toimi, toiminnanohjauksessa on haasteita, muistot rakentuvat erikoisesti jos ollenkaan) ja näiden lisäksi ahdistus- ja masennusdiagnoosit. Tunnistan todella vahvasti sen, etten enää tiedä, kuka/mitä olen. Miten voisinkaan, kun minulle ei rakennu muistoja, jotka auttaisivat rakentamaan koherentin kokonaisuuden siitä, mistä olen saanut aina iloa, mistä aina surua ja niin edelleen. "Normaali ihminen" - jollainen minäkin oli pitkälle aikuisuuteen asti! - osaa sanoa pitävänsä jäätelöstä ja hän osaa kertoa myös pitävänsä matkailusta tai stressaavansa lentokentällä olemista. Vaikka "normaalilla" ihmisellä ei olisi valmiiksi kokemusta tietystä asiasta, niin hän kykenee intuitiivisesti päättelemään, kokeeko jonkin asian ihanana vai kamalana: jos ei pidä kiireestä eikä väkijoukuista, niin osaa epäillä, ettei pidä lentokentällä suhoamisesta. Normaalilla ihmisellä on myös lempiväri, lempiruoka ja näin päin pois, koska hän tietää mitä tuntee ja kykenee ainakin tiedostamattomasti yhdistämään kivoimmat muistonsa esimerkiksi mehevään pitsaan tai safiirinsiniseen mereen. 

Ja siis minulta itseltäni tämä mekanismi on kadonnut. Yleensä en edes muista mitään kokemaani, mutta vielä vähemmän minulle kertyy mitään näkemystä siitä, mistä pidän tai en pidä. Tiedän matkailleeni ja tiedän valokuvien perusteella, että minulla on ollut ihan hauskaakin, mutta muisto ei millään tavalla "integroidu" minuun. Olen aivan teflonpintainen! Minun on jokseenkin mahdotonta nimetä asioita joista pidän, joista en pidä ja mitä haluan tulevaisuudelta, koska oma "sisäinen tarinani" on puutteellinen. Minulle on jokseenkin yhdentekevää, vaikka söisin kuukauden ajan samaa ruokaa, kävisin ulkomailla tai en kävisi ja olisiko minulla kavereita vai ei olisi. Tämä ei ole masennusta, jossa voimat eivät riitä mihinkään eikä fobiaa, jossa ei halua tehdä mitään pelkotilojen vuoksi. Kaikki on vain... herttaisen yhdentekevää. 

Itse hyödyin terapiasta vain alussa. Sain kuulla, että kokemani asiat, jotka tulevat mieleeni pakkoajatuksien lailla jopa useita kertoja minuutissa, ovat olleet väärin minua kohtaan. Ulkopuolisen antama tunnustus kokemalleni oli ensimmäinen ja ainoa solmu, joka voitiin avata terapiassa. En silti vähättelisi sen merkitystä. 

Itseäni on auttanut eniten, mitä useammalta läheiseltä olen kuullut, että olen kokenut pahaa. Myötätunto eheyttää. Eheytyminen tuntuu aluksi aivan suunnattoman kauhealta, sillä joudun käsittelemään kerralla kaiken pahan sen sijaan, että mieleni olisi työstänyt pahoja tekoja yksi kerrallaan. Viiltelen sieluuni haavoja sieluni sirpaleilla. Mutta ne traumat ovat kuin ruusunpiikki ihon alla tai lasinsirpale jalkapohjassa - se on vain pakko ottaa sieltä pois. Ja se on tehtävä itse, eikä puudutteita ole keksitty. 

Päivittäistä elämää on auttanut, kun hyväksyn itseltäni ehdottoman minimin. Kotona on tälläkin hetkellä täysi kaaos. Yritän tietoisesti makustella, miltä mikäkin tekemiseni tuntuu, ja yritän painaa mieleeni oloani helpottavat asiat. Yritän korvata sisäisen hajaannuksen sillä, että ajattelen tiedollisesti, faktapohjaisesti, mikä edistäisi vointiakin milläkin hetkellä.

Sinulta on tainnut jäädä kokematta vilpitön myötätunto? Varmasti kamala sanoa, mutta minun sirpaleista mieltäni on auttanut nähdä, että joku muu suree kokemaani. Kun traumat eivät vie kykyä empatiaan. Niin jotenkin pääsen käsittelemään omia menetyksiäni jonkun muun osoittaman myötätunnon kautta. Tämä on auttanut itseäni kaikkein eniten. 

Terapeutti tuntui vain näkevän minut paremmassa kunnossa olevana kuin mitä todellisuudessa olin. Vaatimuksia tuli paljon ja yritin kovasti pinnistellä täyttääkseeni terapeutin minuun kohdistamat odotukset. Lopussa en enää jaksanut. Terapia päättyi uupumukseen. En kokenut näkeväni enää itselläni edessä minkäänlaista tulevaisuutta. Koin että vaativa terapia oli pakko lopettaa kesken.

On kai turhaa edes kuvitella että joku terapeutti osuisi niin oikein juuri siihen mikä sinulle on tärkeää.

Eivät he mitään jumalia ole. Tavallisia ihmisiä murheineen.

Yritä jaksaa!

Masennuksesta ja uupumuksesta kärsivän hoito menee siinä vaiheessa metsään, jos aletaan hirveästi asettaa tavoitteita mitä kaikkea pitäisi hoitaa. Pitäisi keskittyä niiden voimavarojen vahvistamiseen. Terapeutti oli yksinkertaisesti osaamaton.

Hyvä kysymys. Olen tuntenut kymmeniä vuosia persoonallisuushäiriöisen naisen. Hän mm. opiskeli vanhempansa ehdottamaa alaa ja valmistuttuaan valitti, miksi hänelle oli sitä ehdotettu. Sitten hän alkoi puhumaan opiskelevansa vielä joskus fysiikkaa, koska sometuttu julkkiskin on koulutukseltaan fyysikko. Välillä haaveammatti oli meteorologi, koska mediassa esiintyi blondi naismeteorologi, mikä todisti narskun mielestä kenen tahansa voivan olla meteorologi.

Tajusin äskettäin narskun opetelleen sosiaalisen käytöksen eleet vanhasta yhteiskunnallisesta sarjakuvasta, josta hän nuorempana aina puhui. Viime vuosina naamio on alkanut rakoilemaan ja narsku saattaa esim. kertoa naureskellen, kuinka hänen kaverinsa oli valittanut vakavia ongelmiaan muiden ystävien kanssa ja suuttunut, kun narsku nauroi päin naamaa asialle. Ei normaali ihminen toimi niin.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Olen tuntenut kymmeniä vuosia persoonallisuushäiriöisen naisen. Hän mm. opiskeli vanhempansa ehdottamaa alaa ja valmistuttuaan valitti, miksi hänelle oli sitä ehdotettu. Sitten hän alkoi puhumaan opiskelevansa vielä joskus fysiikkaa, koska sometuttu julkkiskin on koulutukseltaan fyysikko. Välillä haaveammatti oli meteorologi, koska mediassa esiintyi blondi naismeteorologi, mikä todisti narskun mielestä kenen tahansa voivan olla meteorologi.

Tajusin äskettäin narskun opetelleen sosiaalisen käytöksen eleet vanhasta yhteiskunnallisesta sarjakuvasta, josta hän nuorempana aina puhui. Viime vuosina naamio on alkanut rakoilemaan ja narsku saattaa esim. kertoa naureskellen, kuinka hänen kaverinsa oli valittanut vakavia ongelmiaan muiden ystävien kanssa ja suuttunut, kun narsku nauroi päin naamaa asialle. Ei normaali ihminen toimi niin.

Persoonallisuushäiriö on eri asia kuin dissosiaatiohäiriö.

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaatteko sanoa, miten tällainen henkilö saattaa käyttäytyä saadessaan alkoholia? Epäilen tämän kaltaista häiriötä eräällä tuttavalla, joka on erittäin perso alkoholille. Selvinpäin hän on yleensä ihan ok ja mukava, loukkaantuu tosin herkästi kaikeseta ja joskus "hullun kiilto" tulee silmiin ilman alkoakin, mutta erityisesti jos alkoholia saa edes jonkin verran, jää tämä "hullun persoona" päälle herkästi. Hän on hyvin pelottava ihminen välillä. Välttelen hänen seuraa, koska alusta asti intuitio on huutanut, että tässä ihmisessä on jotain tosi häiriintynyttä mutta en ole osannut järkeillä mitä se on. Hän kärsii mm. sosiaalisten tilanteiden pelosta, mutta jos hän pääsee pelon yli niin hän käyttäytyy kuin narsisti. Mieliala vaihtelee ääripäästä ääripäähän vuodenajan mukaan. Kesällä maaninen, talvella alavireinen. En osaa edes laskea, montako eri persoonaa hänellä saattaa olla. Hän kuitenkin vaikuttaa jossain määrin tiedostoavan persoonan muutoksen.

Kuinka monta ihmistä keksit, joilla päihteet tuovat parhaat puolet esiin?

Älä jaksa saivarreella. On paljon ihmisiä, joille alkoholi ei aiheuta persoonallisuuden muutoksia tai muuta epämääräistä. Keksin nopeasti useamman ihminen, joille alkoholi tai muutkaan päihteet eivät aiheuta käytösongelmia. Pari ihmistä tulee mieleen, jotka muuttuvat puheliaiksi ja hilpeiksi eli tuovat nimenomaan positiivisia puolia esiin. Ilmeisesti et itse tunne tällaisia ihmisiä? Ehkä olisi hyvä siivota kaveripiiriä sitten.

Et vastannut kysymykseeni: onko persoonallisuushäiriöisillä ihmisillä erityinen alttius sekoilla humalassa?

Saattaa ollakin. Minä en muuttunut aggressiiviseksi, vaan tykkäsin juoda itseni umpikänniin, jolloin sitten taas mikä tahansa hölmöily oli mahdollista. Tuntui hauskalta, että voi päästää irti kaikista säännöistä ja omasta ujoudesta/häpeästä.

Selvin päin olin sosiaalisesti ujo hissukka, mutta alkoholi poisti estot.