Onko dissosiaatiohäiriöisellä ihmisellä persoonallisuutta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Olen tuntenut kymmeniä vuosia persoonallisuushäiriöisen naisen. Hän mm. opiskeli vanhempansa ehdottamaa alaa ja valmistuttuaan valitti, miksi hänelle oli sitä ehdotettu. Sitten hän alkoi puhumaan opiskelevansa vielä joskus fysiikkaa, koska sometuttu julkkiskin on koulutukseltaan fyysikko. Välillä haaveammatti oli meteorologi, koska mediassa esiintyi blondi naismeteorologi, mikä todisti narskun mielestä kenen tahansa voivan olla meteorologi.

Tajusin äskettäin narskun opetelleen sosiaalisen käytöksen eleet vanhasta yhteiskunnallisesta sarjakuvasta, josta hän nuorempana aina puhui. Viime vuosina naamio on alkanut rakoilemaan ja narsku saattaa esim. kertoa naureskellen, kuinka hänen kaverinsa oli valittanut vakavia ongelmiaan muiden ystävien kanssa ja suuttunut, kun narsku nauroi päin naamaa asialle. Ei normaali ihminen toimi niin.

Persoonallisuushäiriö on eri asia kuin dissosiaatiohäiriö.

Narsismi ei ole dissosiaatiohäiriö.

Mutta voisiko joku dissopersoona käyttäytyä narsistisesti?

Minulla oli joskus taipumus ruveta röyhkeäksi tietyn (turvallisenja läheisen) henkilön seurassa, vaikka normaaliolemukseeni röyhkeys ei kuulu lainkaan, päin vastoin!

(En viittaa aiempaan esimerkkiin selkeästä narsusta, vaan olen eri)

Vierailija kirjoitti:

Kun nyt puhuttiin traumoista, niin moni ei tajuakaan kuinka helppoa eritasoinen traumatisoituminen oikeasti ihmiselle on. Monella (varsinkin suomalaisella) on vanhoja traumoja joita ei edes tiedä omaavansa, mutta ne voivat heijastua esim käytökseen. Ihmislaji on unohtanut monet luonnolliset tavat lievittää traumaa jo itse traumaattisissa tilanteissa. Trauma jää ikään kuin lukkoon kehoon, siksi eläimet esim tärisevät ja ravistelevat itseään jonkun mahdollisesti traumatisoivan tapahtuman jälkeen vapauttaakseen tuon patouman. Siksi meitäkin alkaa usein vapisuttaa jonkun uhkaavan tilanteen jälkeen, esim kolarin. Se on luontainen reaktio jonka pitäisi antaa mennä läpi eikä sanoa "lakkaa vapisemasta".

Lisää voi lukea etsimällä David Bercelin tai Peter A. Levinen kirjallisuutta, molemmat johtavia trauman hoidon asiantuntijoita.

Olen ihan itse päätynyt myös siihen, että kovia kokemuksia voi purkaa ja neutraloida fyysisesti. Esim. itkeä saa, kun itkettää. Hölmöä, että vieläkin tullaan tyynnyttelemään No, älähän nyt, älä itke.

Samoin voi huutaa primaalihuutoa kurkku suorana. Tai riehua itsensä uuvuksiin paiskoessaan tavaroita säpäleiksi. Semmoinen on vapauttavaa.

Enkä nyt tarkoita sitä, että noita tehtäisiin missä vain yhtäkkiä. Esim. metsään voi mennä huutamaan, ja esineitä rikkoa jossain ulkona ihan luvalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan saanut dissosiaatiohäiriöön hyvää hoitoa? Terapiassa minusta on tuntunut siltä, että ammattilaiset pyrkivät tekemään yhteistyötä ainoastaan sen persoonan toiminnallisen osan kanssa. En ole varma onko terapiasta siksi ollut kovin paljon apua. Sisäinen hätä on jäänyt näkemättä, kun on liikaa keskitytty siihen miten vain tulisi hoitaa asioita.

Minulla on PTSD, joka oireilee juurikin dissoiluna (hyytymisiä, jäätymisiä), kognitiivisina ongelmina (muisti ei toimi, toiminnanohjauksessa on haasteita, muistot rakentuvat erikoisesti jos ollenkaan) ja näiden lisäksi ahdistus- ja masennusdiagnoosit. Tunnistan todella vahvasti sen, etten enää tiedä, kuka/mitä olen. Miten voisinkaan, kun minulle ei rakennu muistoja, jotka auttaisivat rakentamaan koherentin kokonaisuuden siitä, mistä olen saanut aina iloa, mistä aina surua ja niin edelleen. "Normaali ihminen" - jollainen minäkin oli pitkälle aikuisuuteen asti! - osaa sanoa pitävänsä jäätelöstä ja hän osaa kertoa myös pitävänsä matkailusta tai stressaavansa lentokentällä olemista. Vaikka "normaalilla" ihmisellä ei olisi valmiiksi kokemusta tietystä asiasta, niin hän kykenee intuitiivisesti päättelemään, kokeeko jonkin asian ihanana vai kamalana: jos ei pidä kiireestä eikä väkijoukuista, niin osaa epäillä, ettei pidä lentokentällä suhoamisesta. Normaalilla ihmisellä on myös lempiväri, lempiruoka ja näin päin pois, koska hän tietää mitä tuntee ja kykenee ainakin tiedostamattomasti yhdistämään kivoimmat muistonsa esimerkiksi mehevään pitsaan tai safiirinsiniseen mereen. 

Ja siis minulta itseltäni tämä mekanismi on kadonnut. Yleensä en edes muista mitään kokemaani, mutta vielä vähemmän minulle kertyy mitään näkemystä siitä, mistä pidän tai en pidä. Tiedän matkailleeni ja tiedän valokuvien perusteella, että minulla on ollut ihan hauskaakin, mutta muisto ei millään tavalla "integroidu" minuun. Olen aivan teflonpintainen! Minun on jokseenkin mahdotonta nimetä asioita joista pidän, joista en pidä ja mitä haluan tulevaisuudelta, koska oma "sisäinen tarinani" on puutteellinen. Minulle on jokseenkin yhdentekevää, vaikka söisin kuukauden ajan samaa ruokaa, kävisin ulkomailla tai en kävisi ja olisiko minulla kavereita vai ei olisi. Tämä ei ole masennusta, jossa voimat eivät riitä mihinkään eikä fobiaa, jossa ei halua tehdä mitään pelkotilojen vuoksi. Kaikki on vain... herttaisen yhdentekevää. 

Itse hyödyin terapiasta vain alussa. Sain kuulla, että kokemani asiat, jotka tulevat mieleeni pakkoajatuksien lailla jopa useita kertoja minuutissa, ovat olleet väärin minua kohtaan. Ulkopuolisen antama tunnustus kokemalleni oli ensimmäinen ja ainoa solmu, joka voitiin avata terapiassa. En silti vähättelisi sen merkitystä. 

Itseäni on auttanut eniten, mitä useammalta läheiseltä olen kuullut, että olen kokenut pahaa. Myötätunto eheyttää. Eheytyminen tuntuu aluksi aivan suunnattoman kauhealta, sillä joudun käsittelemään kerralla kaiken pahan sen sijaan, että mieleni olisi työstänyt pahoja tekoja yksi kerrallaan. Viiltelen sieluuni haavoja sieluni sirpaleilla. Mutta ne traumat ovat kuin ruusunpiikki ihon alla tai lasinsirpale jalkapohjassa - se on vain pakko ottaa sieltä pois. Ja se on tehtävä itse, eikä puudutteita ole keksitty. 

Päivittäistä elämää on auttanut, kun hyväksyn itseltäni ehdottoman minimin. Kotona on tälläkin hetkellä täysi kaaos. Yritän tietoisesti makustella, miltä mikäkin tekemiseni tuntuu, ja yritän painaa mieleeni oloani helpottavat asiat. Yritän korvata sisäisen hajaannuksen sillä, että ajattelen tiedollisesti, faktapohjaisesti, mikä edistäisi vointiakin milläkin hetkellä.

Sinulta on tainnut jäädä kokematta vilpitön myötätunto? Varmasti kamala sanoa, mutta minun sirpaleista mieltäni on auttanut nähdä, että joku muu suree kokemaani. Kun traumat eivät vie kykyä empatiaan. Niin jotenkin pääsen käsittelemään omia menetyksiäni jonkun muun osoittaman myötätunnon kautta. Tämä on auttanut itseäni kaikkein eniten. 

Ymmärrän ja komppaan sinua.

Myötätunto ei oikein sovi näiden ammattilaisten pirtaan. Mieluummin he esiintyvät etäisinä ja sulkevat omat tunteensa pois istunnon aikana. Täysin väärä toimintatapa!

Itse erehdyin (tietämättäni) analyyttiselele terapeutille, ja eihän siitä yksinpuhelusta/vaikenemisestä mitään apua ollut. Olisin samoin tarvinnut emotionaalisesti supportiivista terapiaa, en pelkkää kylmää hiljaisuutta jossain selkäni takana. Luottamus ihmisiin oli tuolloin muutoinkin pakkasen puolella, eikä ketään omia läheisiä ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onkohan mulla disso tai borderline? Tuntuu että olen ihan liian helposti "vietävissä" toisten mukana. Esim näen tietyllä tyylillä pukeutuvan, kiinnostavan ihmisen ja päätän, että alan pukeutua enemmän tuolla lailla. Seuraavana päivänä ihmettelen, että miten olen ajatellut niin, koska haluan olla sporttisen ja siistin näköinen. Mitään näistä "ideoista" ei edes voi lähteä toteuttamaan, kun ne loppuu yhtä nopeasti kuin alkaakin. En tiedä millainen olen, mistä tykkään, millaisen suhteen haluan, missä haluan asua, minkä väriset hiukset haluan jne. Tai tiedän aina hetkeksi kerrallaan mutta tiedän jo valmiiksi että muutan mieltäni. Olen jo yli 30 että mikään vaihe se ei taida olla.

Jatkan - tai adhd?

Nappaan siis vaikutteita ympäriltäni ja aika useasti vältän liian altistavia ihmisiä, kun tiedän että mukaudun muistuttamaan heitä ja kadotan itseni.

Aika useasti "hämään" toisia sillä, että muodostan kuvan siitä, millainen toinen olettaa minun olevan ja alan muodostaa häntä varten yhtenäistä persoonallisuutta. Esimerkiksi psykiatrinen sairaanhoitaja ajattelee minun olevan vakava ja järkevä ihminen, niin olen alitajuisesti yrittänyt esiintyä kuin vakava ja järkevä ihminen, vaikka ei tuntuisi yhtään siltä joka kerta. En halua, että vaikutan sekavalta ihmiseltä, joka vaihtaa tyyliään joka kerta. Mutta se ailahteleva on se, joka tosiasiassa olen, ja hyötyä keskustelusta tietysti ei ole, kun esitän jotain.

Sori että aloin puhua itsestäni, saa sivuuttaa jos valtaa liikaa keskustelua.

Tosi mielenkiintoista pohdintaa! Tämä herätti jotain ajatuksia, ja koska en ole ammattilainen niin nämä voi ihan sivuuttaa horinoina, mutta tuonpa silti oman pohdintani tähän ketjuun.

Ensinnäkin tuli mieleen että lapsena äitini yritti tietoisesti opettaa minua jotenkin itsenäistymään ja löytämään itseni. Hän halusi että aina pohdin ajatuksen kanssa mistä pidän tai mistä en, jotta kehittäisin omia mielipiteitä ja tietäisin oman makuni. Kysymykset olivat usein valintoja, esimerkiksi: "pidätkö enemmän Kirkan tästä vai tuosta kappaleesta?" tai "mitkä ovat lempi-sukkasi?".

Olen aina ollut luonteeltani hyvin kokeileva ja kameleonttimainen, ja teininä pelkäsinkin juuri tuota että onko minulla lainkaan omaa personnallisuutta kun pidän vähän kaikesta? Tässä on kuitenkin aina auttanut se, että tiedän ainakin joitakin perusasioita joihin voin luottaa. Esimerkkeinä vaikka: rakastan uimista; pidän enemmän yltiönaisellisesta kuin yltiöurheilullisesta vaatetyylistä; en pidä ilkeilystä tai röyhkeästä käytöksestä; olen hyvä matematiikassa ja tykkään ratkoa ongelmia.

Vaikka välillä siis ahdistaisi etten osaa "valita väriäni" niin koen silti olevani omanlaiseni persoona. En tiedä onko näistä ajatuksista sinulle apua, mutta ehkä sinuakin helpottaisi jos saisit jonkinlaisen pohjan mille rakentaa - oli se kuin pieni tahansa!

Komppaan tätä. Itseä on auttanut paljon niinkin naurettava ajatus kun "fake it 'til you make it" - eli olen pyrkinyt aktiivisesti ajattelemaan ja kuvittelemaan omaa ANP:tä kokonaisena ihmisenä jo teinistä lähtien (mulla disson taustalla jo varhaislapsuudessa alkaneet asiat), vaikka en silloin tiennyt edes mikä ANP on. Eli eräänlaisella mielikuvaharjoittelulla olen pikkuhiljaa varmistunut siitä että mullakin on esim. sellainen outo asia kuin lempijäätelö, eikä aina tarvitse jäätelökioskilla panikoida kun en tiedä mistä tykkään.

Alkuperäisaiheeseen taas haluan sanoa, että koen että hajautumisestani huolimatta mulla on aina ollut persoonallisuus ja identiteetti, koska mulla on aina ollut arvot ja ideaalit selkeänä päässä (hyvyys ja oikeudenmukaisuus ensinäkin). Jos olisin täysin persoonaton, mulla ei voisi olla aatteitakaan. Uskon kyllä, että monilla disso voi vaikuttaa näihinkin. Eikä mullakaan avuttomimmat taantuneet osat ikinä pysty näin lennokkaisiin ja isoihin ajatuskuvioihin vaan jumittavat siinä pelossaan ja elävät ikuisesti sitä traumaa uudelleen. Mutta silti osa minusta on persoona, vaikka se välillä teatterilta tuntuukin.

Terapiaan en ole päässyt, mutta onneksi nyt on sellainen hoitotaho julkisella, joka ymmärtää traumahäiriöitä. Isoa vahinkoa ovat melkein saaneet aikaan munkin hoitopolulla kun diagnosoivat bipon ja epävakaan ja pyrkivät swlittämään ja hoitamaan oireet niiden mukaan vaikka kyse on vireystilaoireista eikä mielialaoireista. Siihen ei ketiapiinit tai litiumit auta.

Ihanaa, että nykyiain löytyy dissostakin keskustelua. On ollut ilo lukea muiden kokemuksia (vaikka tunnen tuskaa teidänlin kärsimystenne takia), koska se auttaa ymmärtämään itseä aina paremmin ja helpottaa sitä tuskaa, kun tietää että meitä on muitakin. Aina ajoittain on niin yksinäistä kun tätä häiriötä on niin vaikea selittää "taviksille".

Voimia kaikille jotka kamppailette, onnea teille jotka jo selviydyitte ja keskustelu jatkukoon!

Vierailija kirjoitti:

Persoonallisuus on usein myös rakenteellisesti häiriintynyt. Siinä voi olla toimivia puolia, mutta melko usein paljon kehittymättömiä puolia ja jopa täysin toisistaan irralla olevia osia. Usein tällaiset ihmiset ovat vakavasti häiriintyneitä, mikä johtaa myös vuorovaikutuksen ja ihmissuhteiden häiriöihin.

Kyllä vain, ihminen on kirjaimellisesti aika häiriintynyt jos hänellä on vakavia mielenterveyden ongelmia. Käytät tosin häiriintynyt sanaa hyvin leimaavasti ja stigmatisoivasti. Se on turhaa. Dissosioaation kuin monen muunkin häiriön taustalla on kuitenkin lähinnä syvä avuttomuuden tunne ja pelko...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan saanut dissosiaatiohäiriöön hyvää hoitoa? Terapiassa minusta on tuntunut siltä, että ammattilaiset pyrkivät tekemään yhteistyötä ainoastaan sen persoonan toiminnallisen osan kanssa. En ole varma onko terapiasta siksi ollut kovin paljon apua. Sisäinen hätä on jäänyt näkemättä, kun on liikaa keskitytty siihen miten vain tulisi hoitaa asioita.

Minulla on PTSD, joka oireilee juurikin dissoiluna (hyytymisiä, jäätymisiä), kognitiivisina ongelmina (muisti ei toimi, toiminnanohjauksessa on haasteita, muistot rakentuvat erikoisesti jos ollenkaan) ja näiden lisäksi ahdistus- ja masennusdiagnoosit. Tunnistan todella vahvasti sen, etten enää tiedä, kuka/mitä olen. Miten voisinkaan, kun minulle ei rakennu muistoja, jotka auttaisivat rakentamaan koherentin kokonaisuuden siitä, mistä olen saanut aina iloa, mistä aina surua ja niin edelleen. "Normaali ihminen" - jollainen minäkin oli pitkälle aikuisuuteen asti! - osaa sanoa pitävänsä jäätelöstä ja hän osaa kertoa myös pitävänsä matkailusta tai stressaavansa lentokentällä olemista. Vaikka "normaalilla" ihmisellä ei olisi valmiiksi kokemusta tietystä asiasta, niin hän kykenee intuitiivisesti päättelemään, kokeeko jonkin asian ihanana vai kamalana: jos ei pidä kiireestä eikä väkijoukuista, niin osaa epäillä, ettei pidä lentokentällä suhoamisesta. Normaalilla ihmisellä on myös lempiväri, lempiruoka ja näin päin pois, koska hän tietää mitä tuntee ja kykenee ainakin tiedostamattomasti yhdistämään kivoimmat muistonsa esimerkiksi mehevään pitsaan tai safiirinsiniseen mereen. 

Ja siis minulta itseltäni tämä mekanismi on kadonnut. Yleensä en edes muista mitään kokemaani, mutta vielä vähemmän minulle kertyy mitään näkemystä siitä, mistä pidän tai en pidä. Tiedän matkailleeni ja tiedän valokuvien perusteella, että minulla on ollut ihan hauskaakin, mutta muisto ei millään tavalla "integroidu" minuun. Olen aivan teflonpintainen! Minun on jokseenkin mahdotonta nimetä asioita joista pidän, joista en pidä ja mitä haluan tulevaisuudelta, koska oma "sisäinen tarinani" on puutteellinen. Minulle on jokseenkin yhdentekevää, vaikka söisin kuukauden ajan samaa ruokaa, kävisin ulkomailla tai en kävisi ja olisiko minulla kavereita vai ei olisi. Tämä ei ole masennusta, jossa voimat eivät riitä mihinkään eikä fobiaa, jossa ei halua tehdä mitään pelkotilojen vuoksi. Kaikki on vain... herttaisen yhdentekevää. 

Itse hyödyin terapiasta vain alussa. Sain kuulla, että kokemani asiat, jotka tulevat mieleeni pakkoajatuksien lailla jopa useita kertoja minuutissa, ovat olleet väärin minua kohtaan. Ulkopuolisen antama tunnustus kokemalleni oli ensimmäinen ja ainoa solmu, joka voitiin avata terapiassa. En silti vähättelisi sen merkitystä. 

Itseäni on auttanut eniten, mitä useammalta läheiseltä olen kuullut, että olen kokenut pahaa. Myötätunto eheyttää. Eheytyminen tuntuu aluksi aivan suunnattoman kauhealta, sillä joudun käsittelemään kerralla kaiken pahan sen sijaan, että mieleni olisi työstänyt pahoja tekoja yksi kerrallaan. Viiltelen sieluuni haavoja sieluni sirpaleilla. Mutta ne traumat ovat kuin ruusunpiikki ihon alla tai lasinsirpale jalkapohjassa - se on vain pakko ottaa sieltä pois. Ja se on tehtävä itse, eikä puudutteita ole keksitty. 

Päivittäistä elämää on auttanut, kun hyväksyn itseltäni ehdottoman minimin. Kotona on tälläkin hetkellä täysi kaaos. Yritän tietoisesti makustella, miltä mikäkin tekemiseni tuntuu, ja yritän painaa mieleeni oloani helpottavat asiat. Yritän korvata sisäisen hajaannuksen sillä, että ajattelen tiedollisesti, faktapohjaisesti, mikä edistäisi vointiakin milläkin hetkellä.

Sinulta on tainnut jäädä kokematta vilpitön myötätunto? Varmasti kamala sanoa, mutta minun sirpaleista mieltäni on auttanut nähdä, että joku muu suree kokemaani. Kun traumat eivät vie kykyä empatiaan. Niin jotenkin pääsen käsittelemään omia menetyksiäni jonkun muun osoittaman myötätunnon kautta. Tämä on auttanut itseäni kaikkein eniten. 

Kuka ikinä oletkaan, joka kirjoitit tämän, haluan vaan että tiedät, että tallensin tämän tekstin itselleni. Haluan palata varsinkin tuohon viimeiseen kappaleeseen vielä uudestaan.

Kiitos että kirjoitit.

Minulla on pissahätä, joten menen pissalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan saanut dissosiaatiohäiriöön hyvää hoitoa? Terapiassa minusta on tuntunut siltä, että ammattilaiset pyrkivät tekemään yhteistyötä ainoastaan sen persoonan toiminnallisen osan kanssa. En ole varma onko terapiasta siksi ollut kovin paljon apua. Sisäinen hätä on jäänyt näkemättä, kun on liikaa keskitytty siihen miten vain tulisi hoitaa asioita.

Minulla on PTSD, joka oireilee juurikin dissoiluna (hyytymisiä, jäätymisiä), kognitiivisina ongelmina (muisti ei toimi, toiminnanohjauksessa on haasteita, muistot rakentuvat erikoisesti jos ollenkaan) ja näiden lisäksi ahdistus- ja masennusdiagnoosit. Tunnistan todella vahvasti sen, etten enää tiedä, kuka/mitä olen. Miten voisinkaan, kun minulle ei rakennu muistoja, jotka auttaisivat rakentamaan koherentin kokonaisuuden siitä, mistä olen saanut aina iloa, mistä aina surua ja niin edelleen. "Normaali ihminen" - jollainen minäkin oli pitkälle aikuisuuteen asti! - osaa sanoa pitävänsä jäätelöstä ja hän osaa kertoa myös pitävänsä matkailusta tai stressaavansa lentokentällä olemista. Vaikka "normaalilla" ihmisellä ei olisi valmiiksi kokemusta tietystä asiasta, niin hän kykenee intuitiivisesti päättelemään, kokeeko jonkin asian ihanana vai kamalana: jos ei pidä kiireestä eikä väkijoukuista, niin osaa epäillä, ettei pidä lentokentällä suhoamisesta. Normaalilla ihmisellä on myös lempiväri, lempiruoka ja näin päin pois, koska hän tietää mitä tuntee ja kykenee ainakin tiedostamattomasti yhdistämään kivoimmat muistonsa esimerkiksi mehevään pitsaan tai safiirinsiniseen mereen. 

Ja siis minulta itseltäni tämä mekanismi on kadonnut. Yleensä en edes muista mitään kokemaani, mutta vielä vähemmän minulle kertyy mitään näkemystä siitä, mistä pidän tai en pidä. Tiedän matkailleeni ja tiedän valokuvien perusteella, että minulla on ollut ihan hauskaakin, mutta muisto ei millään tavalla "integroidu" minuun. Olen aivan teflonpintainen! Minun on jokseenkin mahdotonta nimetä asioita joista pidän, joista en pidä ja mitä haluan tulevaisuudelta, koska oma "sisäinen tarinani" on puutteellinen. Minulle on jokseenkin yhdentekevää, vaikka söisin kuukauden ajan samaa ruokaa, kävisin ulkomailla tai en kävisi ja olisiko minulla kavereita vai ei olisi. Tämä ei ole masennusta, jossa voimat eivät riitä mihinkään eikä fobiaa, jossa ei halua tehdä mitään pelkotilojen vuoksi. Kaikki on vain... herttaisen yhdentekevää. 

Itse hyödyin terapiasta vain alussa. Sain kuulla, että kokemani asiat, jotka tulevat mieleeni pakkoajatuksien lailla jopa useita kertoja minuutissa, ovat olleet väärin minua kohtaan. Ulkopuolisen antama tunnustus kokemalleni oli ensimmäinen ja ainoa solmu, joka voitiin avata terapiassa. En silti vähättelisi sen merkitystä. 

Itseäni on auttanut eniten, mitä useammalta läheiseltä olen kuullut, että olen kokenut pahaa. Myötätunto eheyttää. Eheytyminen tuntuu aluksi aivan suunnattoman kauhealta, sillä joudun käsittelemään kerralla kaiken pahan sen sijaan, että mieleni olisi työstänyt pahoja tekoja yksi kerrallaan. Viiltelen sieluuni haavoja sieluni sirpaleilla. Mutta ne traumat ovat kuin ruusunpiikki ihon alla tai lasinsirpale jalkapohjassa - se on vain pakko ottaa sieltä pois. Ja se on tehtävä itse, eikä puudutteita ole keksitty. 

Päivittäistä elämää on auttanut, kun hyväksyn itseltäni ehdottoman minimin. Kotona on tälläkin hetkellä täysi kaaos. Yritän tietoisesti makustella, miltä mikäkin tekemiseni tuntuu, ja yritän painaa mieleeni oloani helpottavat asiat. Yritän korvata sisäisen hajaannuksen sillä, että ajattelen tiedollisesti, faktapohjaisesti, mikä edistäisi vointiakin milläkin hetkellä.

Sinulta on tainnut jäädä kokematta vilpitön myötätunto? Varmasti kamala sanoa, mutta minun sirpaleista mieltäni on auttanut nähdä, että joku muu suree kokemaani. Kun traumat eivät vie kykyä empatiaan. Niin jotenkin pääsen käsittelemään omia menetyksiäni jonkun muun osoittaman myötätunnon kautta. Tämä on auttanut itseäni kaikkein eniten. 

Kuka ikinä oletkaan, joka kirjoitit tämän, haluan vaan että tiedät, että tallensin tämän tekstin itselleni. Haluan palata varsinkin tuohon viimeiseen kappaleeseen vielä uudestaan.

Kiitos että kirjoitit.

Minä tallensin myös. Kiitos kirjoittajalle. Hän pystyi erittäin hyvin kirjoittamaan auki sitä kokemusta, mitä minäkin koen joka päivä. Kiitos.

"Jotta voi olla jotain omaa niin ihmisellä täytyy olla jokin sellainen asia kuin "minä" tai "ITSE". Hänen tietoisuudessaan täytyy olla jokin sellainen kuin "ITSE". Kaipa tuota itseyttä kutsutaan identiteetiksi."

Itse

Itse on ilmeisesti ollut muinaissuomalaisen käsityksen mukaan ihmisen sielun osa, sieluun kuuluva muista osista erillinen henkiolento, sieluolento. Itse-olennosta on tullut nykysuomen pronomini itse. Itsen käsittämisestä henkiolennoksi on jäänyt vain joitakin merkkejä itämerensuomalaiselle kielialueelle, mutta joissain etäsukukielissä sanan "itse" vastine tarkoittaa yksinomaan sielun osaa. Esimerkiksi mordvan kielessä issi on sieluolento, joita oli ihmisellä useita. Itseä saattoi jollain tavoin vastata Luonto, joka useimmiten koettiin sielun ulkopuoliseksi suojelushaltijaksi, mutta joka antoi silti nimensä ihmisen sielun perustavanlaatuiselle piirteelle, luonteelle.

Itse on kuin sielun varjo tai varjosielu, se on erillinen minuudesta, mutta rinnakkainen tälle, ikään kuin tämän kuvajainen. Itse voi olla jopa ihmisen ruumiille rinnakkainen kaksoisolento. Itse voi kulkea ihmisen edellä hänen hahmossaan. Edellä kulkeva ihmishahmoinen itse voi aiheuttaa etiäisen.

Itse on voitu menettää, jolloin ihmisestä on tullut itsetön. Itsetön ihminen on pahasti sairastunut, kalpea, masentunut tai menettänyt onnensa. Itsen on voinut viedä esimerkiksi paholainen valansa rikkojalta. Vainajat ovat voineet viedä itsen vainajalaan jo ennen ihmisen kuolemaa. Alkoholismi voi myös viedä itsen. Sen perusteella, miten itsen voi menettää, vaikuttaa siltä, että itse tarkoittaisi jotakuinkin itsetuntoa, omakuvaa tai omaatuntoa, jonka esimerkiksi syyllisyydentunto, itseinho tai syvä masennus voi viedä tai turmella.

Ennen kuolemaa tai kuolemassa itse on lähtenyt omille teilleen, ja voinut esimerkiksi näyttäytyä kaukanakin oleville eläville sukulaisille. Myös itse on lopulta joutunut vainajalaan. Toisaalta kummitukset, kuten ihtiriekko, saattavat olla ihmisen maailmaan jäänyt itse. Yksi ehdotettu alkuperä ihtiriekko-nimitykselle on murteellinen muoto sanasta itseriekko.

Vierailija kirjoitti:

Persoonallisuus ei katoa ikävien kokemusten myötä!

Tästä olen samaa mieltä. Olen kulkenutvaikeiden vaiheiden läpi lapsuudesta alkaen tänne yli 50-vuotiaaksi. Ei persoonani ole kadonnut. Olen toki tullut osin araksi luottamaan alkaakseni uuden parisuhteen, araksi kertomaan huoliani sukulaisille jne. Olen ajoittain äreä tai viihdyn yksin paremmin kuin nuorena. Olen ajoittain rohkea esim ostin talon ja kunnostin sen yksin (nainen).

Tämä diagnoosi varmasti heitetään liian helposti, kun ihminen vain muuttuu elämänkokemusten myötä.

Persoona kyllä kaipaa päivittäin hetkeä jolloin voi hiljentyä oman itsensä läsnäoloon. Itsellä on apuna usko Luojaan, jonka edessä käyn pohdintaani päivittäin. En tuputa muille, mutta kokeilla voi.

Onko muilla sellaista että vaatteiden kanssa on hankaluuksia?

Mä joudun vaihtamaan monta kertaa päivän aikana vaatteita enkä ole ihan varma onko se jotenkin traumaoireilua vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Onko muilla sellaista että vaatteiden kanssa on hankaluuksia?

Mä joudun vaihtamaan monta kertaa päivän aikana vaatteita enkä ole ihan varma onko se jotenkin traumaoireilua vai ei.

Miksi joudut? Eli miten itse kuvaisit sitä syytä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko muilla sellaista että vaatteiden kanssa on hankaluuksia?

Mä joudun vaihtamaan monta kertaa päivän aikana vaatteita enkä ole ihan varma onko se jotenkin traumaoireilua vai ei.

Miksi joudut? Eli miten itse kuvaisit sitä syytä?

Esim. on kylmä/kuuma/ahdistaa/puristaa/kutittaa/vaatteen tai kenkien päästämä ääni häiritsee. Mitä näitä nyt on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko muilla sellaista että vaatteiden kanssa on hankaluuksia?

Mä joudun vaihtamaan monta kertaa päivän aikana vaatteita enkä ole ihan varma onko se jotenkin traumaoireilua vai ei.

Miksi joudut? Eli miten itse kuvaisit sitä syytä?

Esim. on kylmä/kuuma/ahdistaa/puristaa/kutittaa/vaatteen tai kenkien päästämä ääni häiritsee. Mitä näitä nyt on.

Ei tuo minusta kuulosta dissosiaaiohäiriöasialta automaattisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko muilla sellaista että vaatteiden kanssa on hankaluuksia?

Mä joudun vaihtamaan monta kertaa päivän aikana vaatteita enkä ole ihan varma onko se jotenkin traumaoireilua vai ei.

Miksi joudut? Eli miten itse kuvaisit sitä syytä?

Esim. on kylmä/kuuma/ahdistaa/puristaa/kutittaa/vaatteen tai kenkien päästämä ääni häiritsee. Mitä näitä nyt on.

Kuulostaa siltä et sulla on hankaluuksia ostaa itsellesi sopivia vaatteita tai pukeutua tilanteeseen ja olosuhteisiin sopivalla tavalla. Sivusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko muilla sellaista että vaatteiden kanssa on hankaluuksia?

Mä joudun vaihtamaan monta kertaa päivän aikana vaatteita enkä ole ihan varma onko se jotenkin traumaoireilua vai ei.

Miksi joudut? Eli miten itse kuvaisit sitä syytä?

Esim. on kylmä/kuuma/ahdistaa/puristaa/kutittaa/vaatteen tai kenkien päästämä ääni häiritsee. Mitä näitä nyt on.

Kuulostaa siltä et sulla on hankaluuksia ostaa itsellesi sopivia vaatteita tai pukeutua tilanteeseen ja olosuhteisiin sopivalla tavalla. Sivusta.

Joo toki jos vaihtaminen liittyisi tilanteen tai olosuhteen muutokseen, mutta kun tätä tapahtuu ihan kotona yksin ollessa sisätiloissa yhtä lailla.

Tää voi tosiaan olla jotain ihan muuta, überlievää autismia tai aistiyliherkkyyttä tms. Mutta oon miettinyt myös voisiko se olla ylivireystilasta johtuvaa. Ainakin ylivireys pahentaa sitä.

Vierailija kirjoitti:

Onko muilla sellaista että vaatteiden kanssa on hankaluuksia?

Mä joudun vaihtamaan monta kertaa päivän aikana vaatteita enkä ole ihan varma onko se jotenkin traumaoireilua vai ei.

Minulla on disso ja monta vuotta ennen sen toteamista kävin jopa töistä asti vaihtamassa vaatteita kotoa, koska yhtäkkiä ne vaatteet alkoikin tuntua ihan vääriltä! Esim pukeuduin farkkuihin ja neuleeseen, ihan perusvaatteisiin, mutta lähdin vaihtamaan ne koska koin että "tunnen itseni ihan keski -ikäiseksi mutsiksi enkä ole sellainen". Onhan minulla nykyäänkin päiviä kun aamuiset vaatteet osoittautuu huonoksi valinnaksi, mutta ei siksi että ne kuuluisivat ikään kuin jollekulle toiselle..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko muilla sellaista että vaatteiden kanssa on hankaluuksia?

Mä joudun vaihtamaan monta kertaa päivän aikana vaatteita enkä ole ihan varma onko se jotenkin traumaoireilua vai ei.

Minulla on disso ja monta vuotta ennen sen toteamista kävin jopa töistä asti vaihtamassa vaatteita kotoa, koska yhtäkkiä ne vaatteet alkoikin tuntua ihan vääriltä! Esim pukeuduin farkkuihin ja neuleeseen, ihan perusvaatteisiin, mutta lähdin vaihtamaan ne koska koin että "tunnen itseni ihan keski -ikäiseksi mutsiksi enkä ole sellainen". Onhan minulla nykyäänkin päiviä kun aamuiset vaatteet osoittautuu huonoksi valinnaksi, mutta ei siksi että ne kuuluisivat ikään kuin jollekulle toiselle..

Kiitos! En ole ikinä kuullut kenenkään muun joutuneen kanssa oikeasti palaamaan kotiin vaihtamaan vaatteita kun ne vaan tuntuu niin väärältä!

-se kysyjä

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys, minulla ei ainakaan ole tunnetta omasta persoonallisuudesta. Mutta muut pitävät persoonaani esim synkkänä ja outona eli ulospäin minulla on persoona.

Käsitys omasta itsestä voi vaihdella mutta onko persoonattomaksi itsensä kokeva joutunut tilanteisiin, joissa vertautuu eri tavoin muihin ihmisiin? Erilainen koulutustausta, eri maasta, eri ikäinen, eri harrastukset? Miltä sellaiset tilanteet tuntuvat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan saanut dissosiaatiohäiriöön hyvää hoitoa? Terapiassa minusta on tuntunut siltä, että ammattilaiset pyrkivät tekemään yhteistyötä ainoastaan sen persoonan toiminnallisen osan kanssa. En ole varma onko terapiasta siksi ollut kovin paljon apua. Sisäinen hätä on jäänyt näkemättä, kun on liikaa keskitytty siihen miten vain tulisi hoitaa asioita.

Minulla on PTSD, joka oireilee juurikin dissoiluna (hyytymisiä, jäätymisiä), kognitiivisina ongelmina (muisti ei toimi, toiminnanohjauksessa on haasteita, muistot rakentuvat erikoisesti jos ollenkaan) ja näiden lisäksi ahdistus- ja masennusdiagnoosit. Tunnistan todella vahvasti sen, etten enää tiedä, kuka/mitä olen. Miten voisinkaan, kun minulle ei rakennu muistoja, jotka auttaisivat rakentamaan koherentin kokonaisuuden siitä, mistä olen saanut aina iloa, mistä aina surua ja niin edelleen. "Normaali ihminen" - jollainen minäkin oli pitkälle aikuisuuteen asti! - osaa sanoa pitävänsä jäätelöstä ja hän osaa kertoa myös pitävänsä matkailusta tai stressaavansa lentokentällä olemista. Vaikka "normaalilla" ihmisellä ei olisi valmiiksi kokemusta tietystä asiasta, niin hän kykenee intuitiivisesti päättelemään, kokeeko jonkin asian ihanana vai kamalana: jos ei pidä kiireestä eikä väkijoukuista, niin osaa epäillä, ettei pidä lentokentällä suhoamisesta. Normaalilla ihmisellä on myös lempiväri, lempiruoka ja näin päin pois, koska hän tietää mitä tuntee ja kykenee ainakin tiedostamattomasti yhdistämään kivoimmat muistonsa esimerkiksi mehevään pitsaan tai safiirinsiniseen mereen. 

Ja siis minulta itseltäni tämä mekanismi on kadonnut. Yleensä en edes muista mitään kokemaani, mutta vielä vähemmän minulle kertyy mitään näkemystä siitä, mistä pidän tai en pidä. Tiedän matkailleeni ja tiedän valokuvien perusteella, että minulla on ollut ihan hauskaakin, mutta muisto ei millään tavalla "integroidu" minuun. Olen aivan teflonpintainen! Minun on jokseenkin mahdotonta nimetä asioita joista pidän, joista en pidä ja mitä haluan tulevaisuudelta, koska oma "sisäinen tarinani" on puutteellinen. Minulle on jokseenkin yhdentekevää, vaikka söisin kuukauden ajan samaa ruokaa, kävisin ulkomailla tai en kävisi ja olisiko minulla kavereita vai ei olisi. Tämä ei ole masennusta, jossa voimat eivät riitä mihinkään eikä fobiaa, jossa ei halua tehdä mitään pelkotilojen vuoksi. Kaikki on vain... herttaisen yhdentekevää. 

Itse hyödyin terapiasta vain alussa. Sain kuulla, että kokemani asiat, jotka tulevat mieleeni pakkoajatuksien lailla jopa useita kertoja minuutissa, ovat olleet väärin minua kohtaan. Ulkopuolisen antama tunnustus kokemalleni oli ensimmäinen ja ainoa solmu, joka voitiin avata terapiassa. En silti vähättelisi sen merkitystä. 

Itseäni on auttanut eniten, mitä useammalta läheiseltä olen kuullut, että olen kokenut pahaa. Myötätunto eheyttää. Eheytyminen tuntuu aluksi aivan suunnattoman kauhealta, sillä joudun käsittelemään kerralla kaiken pahan sen sijaan, että mieleni olisi työstänyt pahoja tekoja yksi kerrallaan. Viiltelen sieluuni haavoja sieluni sirpaleilla. Mutta ne traumat ovat kuin ruusunpiikki ihon alla tai lasinsirpale jalkapohjassa - se on vain pakko ottaa sieltä pois. Ja se on tehtävä itse, eikä puudutteita ole keksitty. 

Päivittäistä elämää on auttanut, kun hyväksyn itseltäni ehdottoman minimin. Kotona on tälläkin hetkellä täysi kaaos. Yritän tietoisesti makustella, miltä mikäkin tekemiseni tuntuu, ja yritän painaa mieleeni oloani helpottavat asiat. Yritän korvata sisäisen hajaannuksen sillä, että ajattelen tiedollisesti, faktapohjaisesti, mikä edistäisi vointiakin milläkin hetkellä.

Sinulta on tainnut jäädä kokematta vilpitön myötätunto? Varmasti kamala sanoa, mutta minun sirpaleista mieltäni on auttanut nähdä, että joku muu suree kokemaani. Kun traumat eivät vie kykyä empatiaan. Niin jotenkin pääsen käsittelemään omia menetyksiäni jonkun muun osoittaman myötätunnon kautta. Tämä on auttanut itseäni kaikkein eniten. 

Piti ihan pohtia, olenko joskus puoli vuotta sitten itse käynyt kirjoittamassa tämän tekstin ja unohtanut sen(kin), mutta kyllä tämä on jonkun toisen traumatisoituneen kirjoittama. Kuvasit vain niin osuvasti sitä, mitä olen trauman jälkeen kokenut, ja tämä vain vahvistaa käsitystäni siitä että kyseessä tosiaan oli trauma eikä jokin muu häiriö.

Minulla on ollut aina vähän häilyvä identiteetti, mutta kuitenkin jonkinlainen peruspersoonallisuus ja esim. vahvat mielenkiinnonkohteet. Kuitenkin aikuisiällä koetun trauman jälkeen kadotin koko identiteettini, olin kuin robotti, joka toimi kyllä kuin ihminen ainakin osan ajasta, mutta sisällä oli pelkkää tyhjää. Muistot eivät sopineet toisiinsa, pirstaloituivat, sekoittuivat ja katosivat ulottuvilta. Oli vaikea ymmärtää, mistä oli traumatisoitunut, kun ei vain kyennyt muistamaan kaikkea. Mitä jos vain kuvittelin kaiken? En voinut luottaa muistoihini. Hetkittäin muistot palasivat ja silloin aina mietti, miksi ihmeessä kyseenalaistan itseäni, onhan tässä syytäkin olla traumatisoitunut. Mutta sitten muistot (tai niihin liittyneet tunteet, muistin siis asian mutta en sitä, mitä siihen liittyen tunsin ja miksi) menivät taas piiloon ja ihmettelin että minä minua oikein vaivaa ja mistä tämä olotila johtuu. Toisaalta sekin oli vaikeaa kun ei enää edes hahmottanut sitä, kuka se "minä" oli joka tämän kaiken koki, ne oletetut traumat kun olivat tapahtuneet "sille toiselle". Elämäntarina oli katkennut trauman kohdalta, enkä kokenut mitään yhteyttä traumaa edeltäneeseen persoonaan enkä sen aikaiseen persoonaan. Samanaikaisesti olin jäänyt jumiin noihin kokemuksiin, mutta toisaalta kamppailin saadakseni itseni uskomaan, että ne todella olivat tapahtuneet minulle.

Minulle ei muodostunut traumaoireilun aikana kunnolla uusia muistoja. Olin läsnä siellä ja täällä mutta vain fyysisesti, katsoin usein valokuvia puhelimesta muutamien kuukausien takaa ja hämmästyin että olinko tosiaan tuollakin paikan päällä. Myös tuon yhdentekevyyden muistan. Ei ole mitään väliä, ovatko olosuhteet hyvät vai huonot, onko kylmä vai kuuma, onko ruoka hyvää vai pahaa, sattuuko kehoon vai eikö satu, koska ihan sama, ei tunnu miltään. Ja hetkittäin taas tuntui niin pahalta ettei sitä melkein kestänyt, eikä edes oikein tiennyt miksi. Tuona aikana tein paljon sellaista mitä en normaalisti tekisi, osallistuin tapahtumiin joihin on normaalisti menisi, söin sellaista ruokaa ja ostin sellaisia vaatteita ja tavaroita joista en normaalisti pitäisi ym., ikään kuin kokeilin vähän kaikkea, että auttaisiko jokin minua löytämään kadotetun minuuteni. Toisaalta oli pakko yrittää luoda uutta sellaista, koska siihen vanhaankaan ei voinut palata, se oli liian tuskallista.

Vasta kun todellinen toipuminen alkoi, tämä kaikki on saanut vahvituksen ja selityksen. Entinen terapeuttini vain pahensi traumaa kyseenalaistamalla sitä ja sotki muistojani entisestään, nykyinen ymmärtää ja ottaa todesta, ja heti kun tulin kuulluksi, aloin palautua pikkuhiljaa omaksi itsekseni. Muistot alkoivat jäsentyä paremmin, otin taas itseni ja tunteeni todesta. En enää dissosioi ja ahdistus pysyy kurissa. Oman minäni oli taas turvallista tulla esiin, ja se vahvistui niin paljon että pystyin ottamaan traumamuistot pala palalta käsiteltäviksi. Minäkin koin vahvistuvani ja eheytyväni hieman joka kerta, kun tulin ymmärretyksi ja kohdatuksi aidolla myötätunnolla. Tätä kokemusta on hyvin vaikea selittää ja varmasti myös ymmärtää (edes itseni), mutta on helpottavaa lukea muidenkin kokeneen jotain vastaavaa.