Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Onko dissosiaatiohäiriöisellä ihmisellä persoonallisuutta?
Käsittääkseni jotta ihmisellä voi olla persoonallisuus hänellä pitää olla jotain "OMAA". Siis omia ajatusmalleja, käsityksiä, mieltymyksiä, tavoitteita, haluja, toiveita, johtopäätöksiä, mielipiteitä,... persoonallisuus on vähän niinkuin kaikkien noiden "OMIEN" asioiden muodostama paketti.
Jotta voi olla jotain omaa niin ihmisellä täytyy olla jokin sellainen asia kuin "minä" tai "ITSE". Hänen tietoisuudessaan täytyy olla jokin sellainen kuin "ITSE". Kaipa tuota itseyttä kutsutaan identiteetiksi.
Jos ihmiselle tapahtuu todella paljon traumatisoivia asioita niin hänelle kertyy niin paljon kipua että hänen tietoisuutensa irtoaa itsestä. Liian kivun vuoksi ihminen ei pysty hahmottamaan itseään, hän ei enää pysy tietoisena itsestään, hänellä ei enää ole identiteettiä. Niin eihän sitten voi myöskään olla persoonallisuutta. Vai?
Kommentit (223)
En osaa sanoa, kai on kuitenkin yksi oikea "minä" olemassa, joka tulee hetkittäin esiin, jonka kanssa tuntuukin elämä ihan elämisen arvoiselta, kun mieli on rauhallinen, maailma ei koko aikaa v*tuta, ja pystyy ajattelemaan selkeästi.
Minulla itselläni on diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö, ja juuri oireilee niin, etten osaa sanoa kuka minä oikeasti olen, mitä haluan, ja mistä haaveilen, vai haaveilenko mistään.
Mielipiteet saattaa vaihtua yht'äkkiä yllättäen, joko joku asia on ok, tai huonosti, esimerkiksi itselläni on arpia käsissä, ja usein ajattelen vihaavani kehoni ulkonäköä sen takia, joskus salillekin on vaikea mennä, kun ajattelen, että mitä väliä, jos olen hoikka, kun kuitenkin nuo arvet kumoavat sen hyödyn.
En saavuta juurikaan mitään, koska mielenkiinnot vaihtuu usein, tai sitten niitä ei ole lainkaan, on taas huonoja päiviä, kun mikään ei tunnu miltään, v*tuttaa ja kaikki on huonosti. Joinakin harvoina hyvinä päivinä elämä hymyilee, pystynkin ajattelemaan selkeästi, pitämään asioista, ja suhtautumaan ihmisiin myönteisemmin samalla kun olen itselleni armollinen.
Eli persoonani on häiriintynyt, ei jakautunut, mutten silti tiedä kuka olen. Olen pian 20-vuotias.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En osaa sanoa, kai on kuitenkin yksi oikea "minä" olemassa, joka tulee hetkittäin esiin, jonka kanssa tuntuukin elämä ihan elämisen arvoiselta, kun mieli on rauhallinen, maailma ei koko aikaa v*tuta, ja pystyy ajattelemaan selkeästi.
Minulla itselläni on diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö, ja juuri oireilee niin, etten osaa sanoa kuka minä oikeasti olen, mitä haluan, ja mistä haaveilen, vai haaveilenko mistään.
Mielipiteet saattaa vaihtua yht'äkkiä yllättäen, joko joku asia on ok, tai huonosti, esimerkiksi itselläni on arpia käsissä, ja usein ajattelen vihaavani kehoni ulkonäköä sen takia, joskus salillekin on vaikea mennä, kun ajattelen, että mitä väliä, jos olen hoikka, kun kuitenkin nuo arvet kumoavat sen hyödyn.
En saavuta juurikaan mitään, koska mielenkiinnot vaihtuu usein, tai sitten niitä ei ole lainkaan, on taas huonoja päiviä, kun mikään ei tunnu miltään, v*tuttaa ja kaikki on huonosti. Joinakin harvoina hyvinä päivinä elämä hymyilee, pystynkin ajattelemaan selkeästi, pitämään asioista, ja suhtautumaan ihmisiin myönteisemmin samalla kun olen itselleni armollinen.
Eli persoonani on häiriintynyt, ei jakautunut, mutten silti tiedä kuka olen. Olen pian 20-vuotias.
Minulla on sinulle hyviä uutisia. On hyvin todennäköistä, että olosi ja oireesi helpottavat seuraabien viiden vuoden kuluessa huomattavasti, etenkin jos jaksat tehdä ajatustyötä itsesi kanssa :)
"Onko dissosiaatiohäiriöisellä ihmisellä persoonallisuutta?
Käsittääkseni jotta ihmisellä voi olla persoonallisuus hänellä pitää olla jotain "OMAA". Siis omia ajatusmalleja... Liian kivun vuoksi ihminen ei pysty hahmottamaan itseään, hän ei enää pysy tietoisena itsestään, hänellä ei enää ole identiteettiä. Niin eihän sitten voi myöskään olla persoonallisuutta. Vai?"
No ei, selitän mitä tämä käytännössä tarkoittaa.
Esimerkiksi ajat pitkää, tylsää tietä pitkin kohti kotiasi. Voit aivan hyvin hoitaa ajamiseen tarvittavat huomiot, kuten ajoradan reunojen tarkastelun, nopeusmittarin vilkaisun, vaihteiden vaihdot, jne. Mutta samaan aikaan ajattelet esimerkiksi viime kesän mökkirantaa ja lämmintä aurinkoa, sekä kevyttä liplatusta laiturin alla, ja rakastasi joka lojui rennosti rantapyyhkeellä rakastelunne jälkeen. Uppoudut ajatuksiisi, vaikka samaan aikaan tarkastelet ajoasi, mutta hymyilet onnellisena aivan kuten silloin hymyilit miehellesi.
Se ei ole sinulle pelkkä muisto, vaan tuon hetken kirjaimellisesti elät siinä hetkessä.
Tuo on yleisin disossiatiivinen kokemus. Tietenkin tiedät että se on muistosi, eikä tuollaista voi häiriöksi kutsua, mutta tuossakin ilmiössä on kyse dissoasiatiivisesta kokemuksesta, tosin ikäänkuin "parhaimmillaan".
Dissosiatiivinen häiriö ilmenee myös muilla tavoilla. Esimerkiksi säännöllistä väkivaltaa kokeneet lapset voivat oppia irrottautumaan "itsestään" aina kun väkivaltaa tapahtui. Eli väkivallan aikana, toinen persoona ottaa vastaan iskut, kun taas terve persoona on ikäänkuin sivusta katsojana eikä tunne kuin ahdistusta.
Myöhemmin elämässään heillä on normaali terve minä, sekä tuo väkivallan aikana irrottautunut, ulkoinen minä, jonka tarkoituksena on ollut suojella tervettä minää kauheilta kokemuksilta. Aikuisena hän ei välttämättä edes muista lapsuuden tapahtumia, tai hän voi jopa muistaa että ne tapahtuivat jollekin toiselle, eikä suinkaan hänelle itselleen.
Kun sitten nuo eri minät tulevat esiin, kyse ei ole muistelusta, tai muistamisesta, vaan nimenomaan elämisestä siinä toisessa persoonallisuudessa ja persoonan muistoissa. Eli vaikka normaali terve minä olisi sanonut jollekin tutulleen vuosia myöhemmin kuinka hän on nähnyt kuinka lasta pahoinpideltiin, niin sitten kun tuo toinen minä tulee esiin, hän muistaa kaikkia kivuliaat iskut ja nöyryytyksen.
Tuo voi ilmetä eri tavoin, esimerkiksi jokin ärsyke voi triggeröidä henkilön elämään kokemustaan uudelleen, niin että hän huutaa kivusta (ja kivun tunne on aito), vaikka mitään kipua aiheuttavaa ei ole missään. Tai se voi ilmetä sillä että ihminen ikäänkuin pudistaa hartioitaan, heittääkseen muiston harteiltaan pois ja palaa takaisin normaaliin elämäänsä, normaaliin minäänsä.
Sääli että tässä keskustelussa meneröe niin armottomasti sekaisin joillain keskustelijoilla persoonallisuushäiriöt ja dissosiaatiohäiriöt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä kysymys. Olen tuntenut kymmeniä vuosia persoonallisuushäiriöisen naisen. Hän mm. opiskeli vanhempansa ehdottamaa alaa ja valmistuttuaan valitti, miksi hänelle oli sitä ehdotettu. Sitten hän alkoi puhumaan opiskelevansa vielä joskus fysiikkaa, koska sometuttu julkkiskin on koulutukseltaan fyysikko. Välillä haaveammatti oli meteorologi, koska mediassa esiintyi blondi naismeteorologi, mikä todisti narskun mielestä kenen tahansa voivan olla meteorologi.
Tajusin äskettäin narskun opetelleen sosiaalisen käytöksen eleet vanhasta yhteiskunnallisesta sarjakuvasta, josta hän nuorempana aina puhui. Viime vuosina naamio on alkanut rakoilemaan ja narsku saattaa esim. kertoa naureskellen, kuinka hänen kaverinsa oli valittanut vakavia ongelmiaan muiden ystävien kanssa ja suuttunut, kun narsku nauroi päin naamaa asialle. Ei normaali ihminen toimi niin.
Persoonallisuushäiriö on eri asia kuin dissosiaatiohäiriö.
Narsismi ei ole dissosiaatiohäiriö.
Mutta voisiko joku dissopersoona käyttäytyä narsistisesti?
Minulla oli joskus taipumus ruveta röyhkeäksi tietyn (turvallisenja läheisen) henkilön seurassa, vaikka normaaliolemukseeni röyhkeys ei kuulu lainkaan, päin vastoin!
(En viittaa aiempaan esimerkkiin selkeästä narsusta, vaan olen eri)
Kysyit, voiko dissopersoonan osa käyttäytyä narsistisesti. Vastaus on kyllä.
On jopa melko yleistä, että rakenteellisessa dissossa potilaalle voi syntyä peraoonan osa, joka matkii kaltoinkohtelijan käytöstä (etenkin tilanteissa jossa traumatisoituminen on aiheutunut lapsuudessa pitkällä aikavälillä ja kaltoinkohtelija on ollut lapsen holhoojan asemassa).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällä palstalla psyk. sairaanhoitajat (tai ties ketkä) toisinaan valittavat että nykyään on "turhia potilaita" jotka eivät vain ota vastuuta omista asioistaan, eivät ota vastuuta itsestään. Lisäksi he valittavat että nykyään on potilaita jotka vain valittavat yksinäisyydestä ja potilaita jotka vain puhuvat its'emurhasta. Eli potilaita joilla ei hoitajien mielestä ole "todellisia ongelmia", potilaita jotka turhanpäiten valittavat ja vievät hoitoresursseja sellaisten potilaiden hoitamiselta joilla on todellisia ongelmia.
Mutta jos minulla ei ole tietoisuutta itsestäni, niin miten minä voisin olla vastuussa itsestäni? Jos potilaalla ei vaikuta olevan minkäänlaista "halua" tai "taipumusta" tai "aloitteellisuutta" ottaa vastuuta asioistaan niin kenties se johtuu siitä että hänellä on niin paljon traumakipuja ettei hän kertakaikkiaan pysty olemaan vastuussa itsestään. Hän ei tiedä itsestään mitään. Eikä hän todellakaan voi tietää mikä hänen ongelmansa on, ei hän voi tietää olevansa traumatisoitunut, ei hän voi tietää että hänelle on tapahtunut pahoja asioita - traumakivut estävät tietoisuuden tuosta kaikesta.
Jos kipu syrjäyttää sinulta tietoisuuden suunnilleen kaikesta, niin mitä jää jäljelle? Kenties jokin sellainen "tunne" tai "olotila" jota potilas kutsuu nimellä "yksinäisyys". Kun tietoisuus kivulla erotetaan kaikesta mitä ihmisen sisällä on, kun tietoisuus ei enää ole kiinni "itsessä", niin kenties tietoisuus jää "tyhjän päälle", "tyhjän sisälle", ja sitä "tyhjyyttä" potilas kutsuu yksinäisyydeksi. Tuolla yksinäisyydellä ei siis ole mitään tekemistä muiden ihmisten kanssa. Kun olet suunnilleen koko elämäsi ajan erossa itsestäsi - niin sinulla mitä todennäköisimmin on todella yksinäinen olo. Ei todella yksinäinen ole se joka on erossa muista ihmisistä. Todella yksinäinen on se joka on erossa jopa itsestään.
Ja mitä tuo elinikäinen tila on potilaalle? Silkkaa kärsimystä. Jos ihmisen elämä on ainaista kärsimystä niin mitäpä muuta hän voisi alkaa ajatella kuin its'emurhaa? Hänen ainoa tunteensa on yksinäisyys ja hänen ainoa ajatuksensa on its'emurha. Muita tunteita ja muita ajatuksia hänellä ei ole. Muuta ei hänen kivuntäyteiseen tietoisuuteensa mahdu. Kun tietoisuutesi on täynnä kipua niin eipä sinne tietoisuuteen oikein muuta mahdu. Etkä mitenkään voi sitä kipua ymmärtää. Joten et osaa ongelmaasi muille selkeästi kertoa. Ja siksi meillä on nykyään "turhia" potilaita joilla ei ole "todellisia ongelmia" tai jotka "eivät kerro" mikä heidän ongelmansa on. Miten he voisivat ongelmansa kertoa kun heidän ongelmansa on niin suuri että he eivät voi sitä ymmärtää?
Eli kenties ne "turhat" potilaat ovat niitä joilla kaikista suurimmat ongelmat, ne jotka eniten apua tarvitsevat.
ap
PS. Jos pystyt ottamaan vastuuta itsestäsi, jos ymmärrät itseäsi ja ongelmiasi, jos pystyt itse kamppailemaan omia ongelmiasi vastaan - niin sinulla ei ole todella suuria ongelmia. Jos ihmisellä on todella suuria ongelmia niin hän ei itse niille mitään mahda, hän voi epätoivoisena ainoastaan pyytää apua muilta, hän on täysin muiden avun varassa, muuta toivoa hänellä ei ole kuin että joku muu hänet pelastaa.
ap
Minusta kukaan ulkopuolinen ei voi sanoa, onko jollakulla todella suuria ongelmia. Ihminen voi olla totaalisen rikki sisältä mutta säilyttää kulissit ulospäin. Yleensäkin on aika rohkeaa mennä kertomaan muille, että "sinulla ei ole mitään suuriaa ongelmia". Vain ihminen itse tietää, mitä siellä pään sisällä on meneillään.
Vierailija kirjoitti:
Sääli että tässä keskustelussa meneröe niin armottomasti sekaisin joillain keskustelijoilla persoonallisuushäiriöt ja dissosiaatiohäiriöt.
Miksi et korjaisi ja selittäisi sitä kuinka asia on.
Sehän ei ole samanlaista kuin esimerkiksi skitsofreenikon oireet, jossa ihminen tietää täysin varmasti olevansa esimerkiksi Jumalan valittu tms. vaikka muut hänet tuntevat tietävät ettei hän ole kuin tavallinen ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sääli että tässä keskustelussa meneröe niin armottomasti sekaisin joillain keskustelijoilla persoonallisuushäiriöt ja dissosiaatiohäiriöt.
Miksi et korjaisi ja selittäisi sitä kuinka asia on.
Sehän ei ole samanlaista kuin esimerkiksi skitsofreenikon oireet, jossa ihminen tietää täysin varmasti olevansa esimerkiksi Jumalan valittu tms. vaikka muut hänet tuntevat tietävät ettei hän ole kuin tavallinen ihminen.
Muutama keskustelija on hyvin avannut jo dissosiaatiohäiriötä tässä keskustelussa. Tässä varmaan kattavin artikkeli aiheesta suomeksi mitä netistä löytyy ( https://traumajadissosiaatio.fi/persoonan-rakenteellinen-dissosiaatio/ ).
Persoonallisuushäiriöistä oikeastaan ainoastaan epävakaa on relevantti puhuttaessa dissosiaatiosta, mihinkään muuhun persoonallisuushäiriöön disso ei sinällään linkity vaikka komorbiditeettiä saattaa tietenkin yksilöillä olla kun on kompleksisista ongelmista kyse.
Aihe on kovasti mielenkiintoinen ja voin palata siitä vielä keskustelemaan, mutta nyt on vähän kiire!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä kysymys, minulla ei ainakaan ole tunnetta omasta persoonallisuudesta. Mutta muut pitävät persoonaani esim synkkänä ja outona eli ulospäin minulla on persoona.
Käsitys omasta itsestä voi vaihdella mutta onko persoonattomaksi itsensä kokeva joutunut tilanteisiin, joissa vertautuu eri tavoin muihin ihmisiin? Erilainen koulutustausta, eri maasta, eri ikäinen, eri harrastukset? Miltä sellaiset tilanteet tuntuvat?
Haluan vastata tähän että ainakin omalla kohdalla lapsuudesta asti olen kokenut vertautuvani eri tavalla aivan kaikkiin ihmisiin. Olen kokenut olevani täyain ulkopuolella kaikista omista viiteryhmistä (niin iän, sukupuolen kuin sosioekonomisen aseman ja kaiken muunkin osalta). En usko että kokemus olisi ollut yhtään erilainen vaikka olisin kasvanut Kiinassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sääli että tässä keskustelussa meneröe niin armottomasti sekaisin joillain keskustelijoilla persoonallisuushäiriöt ja dissosiaatiohäiriöt.
Miksi et korjaisi ja selittäisi sitä kuinka asia on.
Sehän ei ole samanlaista kuin esimerkiksi skitsofreenikon oireet, jossa ihminen tietää täysin varmasti olevansa esimerkiksi Jumalan valittu tms. vaikka muut hänet tuntevat tietävät ettei hän ole kuin tavallinen ihminen.
Muutama keskustelija on hyvin avannut jo dissosiaatiohäiriötä tässä keskustelussa. Tässä varmaan kattavin artikkeli aiheesta suomeksi mitä netistä löytyy ( https://traumajadissosiaatio.fi/persoonan-rakenteellinen-dissosiaatio/ ).
Persoonallisuushäiriöistä oikeastaan ainoastaan epävakaa on relevantti puhuttaessa dissosiaatiosta, mihinkään muuhun persoonallisuushäiriöön disso ei sinällään linkity vaikka komorbiditeettiä saattaa tietenkin yksilöillä olla kun on kompleksisista ongelmista kyse.
Aihe on kovasti mielenkiintoinen ja voin palata siitä vielä keskustelemaan, mutta nyt on vähän kiire!
Kiitos. Tuo oli erittäin hyvä artikkeli
Minulla ei ole tuota häiriötä koskaan diagnosoitu, mutta vuosikausien terapioiden jälkeen jossa olen tutustunut itseeni ja tietysti lukenut myös paljon eri persoonallisuushäiriöistä, voisin veikata että minulla on kyseinen persoonallisuushäiriö ainakin lievänä, varsinkin nyt kun luin tuon kattavamman artikkelin jossa selitetään ilmiön erilaiset ilmenemismuodot. Tutkimustenkin mukaan käytännössä joka kuudennella mielenterveyden vuoksi hoidossa olleella on jonkinasteinen disossiatiivinen häiriö, joten en ihmettele vaikka tuokin olisi muiden ongelmieni lisäksi.
Minun persoonallisuuteni ei muutu toiseksi. En esimerkiksi yhtäkkiä kilahda, tai yhtäkkiä elä jotakin toista elämää, mutta ymmärrän miksi tilanteessa jossa tunnen itseni voimattomaksi tai alennetuksi, muutoin rauhallinen ja harkitseva persoonani muuttuu ikäänkuin mustavalkoiseksi, hyväpaha, persoonaksi jossa reaktioni kontrastit ovat liian korostuneet. Minua pelottaa se mihin pystyisin silloin ja siksi pyrin välttelemään niitä tilanteita viimeiseen asti.
Lapsuudessani on eräs traumaattinen tilanne. En kerro kaikkea, mutta sanotaan nyt jossa noin viidesluokkalaisena jouduin kävelemään samalla poispäin kun kuulin juopuneen sekopään ampuvan pistoolillaan selkäni takana ja äitini taas oli hänen takanaan pelkäämässä.
Tuossa tilanteessa tunsin irtoavani ja olevani ikäänkuin pääkalloni sisällä, kun kehoni käveli eteenpäin ja oli valmistautunut täysin tuntemaan luodit ja kuolemaan.
Muistan kaiken ympäristön, puut, taivaan värit, Auringon, pakkasen, lumen kahinan, takkini värin, aivan kaiken. Muistan myös sen sielun tai minuuden rauhan.
Noin viisitoista vuotta myöhemmin koin samanlaisen tilan kun paloin ns. loppuun mutta en kirjoita siitäkään tätä tarkemmin.
Ongelma on se etten pysty kirjoittamaan tuosta lapsuuteni tapahtumasta tuota enempää tässäkään, puhumattakaan siitä että olisin voinut kertoa ääneen siitä esimerkiksi terapeutille tms. Yritin siitä joskus avautua, mutta jo asian varovainen muisteleminen johtaa todella vahvaan raivon tunteeseen missä tuntuu että oma minuus hämärtyy. Muisto on siis pakko tukahduttaa koska se tunne mikä siitä syntyy on käsittämätön raivo, mutta sillä tavoin että kehoni tuntuu silloin kuin robotilta jota sieluni, tai minuus, käskyttää. Jos vuosien terapioiden jälkeen jonkinlaista omanlaista keittiöpsykologiaa tuohon voisi soveltaa koska sitä ei siis ole koskaan terapeutin kanssa käyty läpi, niin kai siinä ikäänkuin minuuteni tuolla tavoin irtautumalla oikeuttaisi kaikki ne teot mitkä haluaisin tuolle lapsuuteni miehelle tehdä? En tiedä, koska minulla ei ole tuon alan koulutusta, eikä edes kokemusta muista joilla olisi noin traumaattisia kokemuksia. Asia myös turhauttaa sillä tavoin että tuo mies on jo vuosia sitten menehtynyt joten asiaa ei voida enää selvittää, ei hyvällä eikä pahalla. Joku tuolla puhui anteeksiannosta, mutta vaikka olen muille väärintekijöille antanut anteeksi, tuo tilanne ei sillä avaudu.
Harmittaa että vuosia sitten terapeuttini tarjosi mahdollisuutta traumaterapiaan, mutta en ollut siihen silloin valmis koska olin muutoinkin niin kuormittunut. Eikä hän osannut silloin selittää yhteyttä oireisiini joista olen kärsinyt vuosien ajan. Nyt olisin valmiimpi käsittelemään asiaa, mutta valitettavasti terapiat ovat loppuneet, eikä lääkärit enää suostu eläkkeellä olevan tuntemuksia selvittelemään ja lähetettä kirjoittamaan kun en ole muille tai itselleni vaaraksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Traumaterapian voi aloittaa myös tutustumalla aiheeseen itse. Trauma summit oli ainakin itselleni pehmeä ja sopiva tapa lähestyä asioiden käsittelyä. Olin ollut jo pitkään lamaantunut ja täysin jumissa, mutta tuon summitin seuraaminen avasi joitakin lukkoja.
Vierailija kirjoitti:
En osaa sanoa, kai on kuitenkin yksi oikea "minä" olemassa, joka tulee hetkittäin esiin, jonka kanssa tuntuukin elämä ihan elämisen arvoiselta, kun mieli on rauhallinen, maailma ei koko aikaa v*tuta, ja pystyy ajattelemaan selkeästi.
Minulla itselläni on diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö, ja juuri oireilee niin, etten osaa sanoa kuka minä oikeasti olen, mitä haluan, ja mistä haaveilen, vai haaveilenko mistään.
Mielipiteet saattaa vaihtua yht'äkkiä yllättäen, joko joku asia on ok, tai huonosti, esimerkiksi itselläni on arpia käsissä, ja usein ajattelen vihaavani kehoni ulkonäköä sen takia, joskus salillekin on vaikea mennä, kun ajattelen, että mitä väliä, jos olen hoikka, kun kuitenkin nuo arvet kumoavat sen hyödyn.
En saavuta juurikaan mitään, koska mielenkiinnot vaihtuu usein, tai sitten niitä ei ole lainkaan, on taas huonoja päiviä, kun mikään ei tunnu miltään, v*tuttaa ja kaikki on huonosti. Joinakin harvoina hyvinä päivinä elämä hymyilee, pystynkin ajattelemaan selkeästi, pitämään asioista, ja suhtautumaan ihmisiin myönteisemmin samalla kun olen itselleni armollinen.
Eli persoonani on häiriintynyt, ei jakautunut, mutten silti tiedä kuka olen. Olen pian 20-vuotias.
Sulla voi olla ADHD. Epävakaan mieliala vaihtelee useasti päivässä. Mulla hyvin samankaltainen elämäntilanne ja nyt vasta 32-vuotiaana mulla epäillään tarkkaavaisuushäiriötä. Sitä ennen useita eri diagnooseja, mm. sekamuotoinen persoonallisuushäiriö
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä koen että mussa on yksi "perus minä" ja sen lisäksi ainakin kuusi hiukan eriytynyttä persoonan osaa. Tai psykoterapeutin mukaan on myös seitsemäs, se osa joka kantaa traumamuistoja joita en ite muista. Itse minä tunnen jossain määrin kaikkia tunteita ja mulla on omia ajatuksia ja mielipiteitä. Mun eri osat ovat huomattavasti rajoittuneempia, jokaisella on oma tarkoituksensa. Esimerkiksi yhtä kutsun vihaiseksi osaksi. Se on vihainen ja epäluuloinen ja estää mua luottamasta ihmisiin, ettei kukaan enää satuttaisi. Mun iloinen osa puhuu ja nauraa ihmisten seurassa, se ei pelkää. Pelkäävä osa pelkää kaikkia vieraita ihmisiä, se on kauhuissaan vaikkei olisi mitään syytä. Kaikilla on myös omia mielipiteitä jotka rajoittuvat niiden ajatusten ja tunteiden mukaan. Pelkäävä osa pelkää terapeuttiani, iloinen ei ja vihainen on hyvin epäileväinen ja valmiina suuttumaan pienestäkin syystä. Minä itse en tiedä mitä ajattelisin, oikeesti en usko että terapeutti tekisi mitään pahaa ja se vaikuttaa mukavalta. Mut oon usein eri mieltä itteni kanssa. Terapeutti sanoi että tavoitteena olisi eri osien integraatio, sitte olisi vain yksi minä ilman mitään osia. Se kuulostaa oudolta, millaista on olla kokonainen, vain yksi..
Miksi et saisi olla yksi, joka tuntee eri tilanteissa eri tavalla?
Vierailija kirjoitti:
Olen jonkin aikaa potenut dissosiaatiohäiriötä. Jos sitä nyt voi häiriöksi kutsua. Itse käytän sitä keinona paeta joko fyysisiä kipuja, tai kokemaani väsymystä.
Etenkin silloin, jos ja kun kaikki alkaa käydä sietämättömäksi ja ahdistavaksi.
En silti koe, että identiteettini, tai persoonallisuuteni millään tavalla katoaisi, tai muuttuisi.
Enkä usko, että minulla on yksi, tai useampi sivupersoona.
Koska enemmän toimin lähinnä automaattiohjauksena kaikissa tekemissäni asioissa, niin vain joskus pakenen todellisuutta lähinnä mielikuvitusmaailmaan, eli fantasioihin.
En koe sitä minkäänlaisena ongelmana, ehkä vähän häiritsevänä.
Olen kokenut elämäni aikana useita traumaattisia kokemuksia. Terapiassa en ole käynyt, enkä siihen mene. Koska en usko koko psykiatriaan. Enkä sillä alalla olevien ja toimivien hyväntahtoisuuteen, tai vilpittömyyteen. Lääkitysten apuun ahdistukseen ja muihin mt-ongelmiksi katsottuihin asioihin en usko, enkä luota enää ollenkaan. Valaistuminen medikalisaation ja psykiatrian hoitomenetelmien tehottomuuteen tuli omakohtaisesti koettua jo yli 12 vuotta sitten.
Pärjään näin, ihan hyvin. Eli olen ok. Odottelen kyseisen "dissosiaatiohäiriön" katoamista sitten aikanaan. Eihän mikään olotila, tunne, sairaus, tai "häiriö", kuten psykiatriassa tuom termin käyttöä niin kovasti viljellään ja moneen sairauteen liitetään, ole koskaan pysyvää, ja lopulliseksi olotilaksi jäävää.
Kai sitä jonakin päivänä on alettava olla omassa fyysisessä olemuksessa ja läsnä koko ajan. Vaikka olosuhteet olisivat kuinka hankalat ja vaikeat tahansa.
Hyviä ajatuksia!
En tiedä mutta mun exä joka oli bipolaarihäiriöinen sanoi, että hänellä ei ole mitään yhtenäistä jatkuvaa persoonaa. Näin hän totesi, kun ihmettelin että kun ne samat mania-masennusloopit on käynyt läpi satoja kertoja, eikö niissä opi koskaan ajattelemaan rauhassa, että "tämä on vain tämän sairauden sykli, eipä hätää, tämäkin menee ohi". Hänen mielestään se oli mahdotonta, koska esim. kun mania tulee, se on täysin eri ihminen kuin se joka nyt ehkä kieri masennuksessa.
Vierailija kirjoitti:
Osaatteko sanoa, miten tällainen henkilö saattaa käyttäytyä saadessaan alkoholia? Epäilen tämän kaltaista häiriötä eräällä tuttavalla, joka on erittäin perso alkoholille. Selvinpäin hän on yleensä ihan ok ja mukava, loukkaantuu tosin herkästi kaikeseta ja joskus "hullun kiilto" tulee silmiin ilman alkoakin, mutta erityisesti jos alkoholia saa edes jonkin verran, jää tämä "hullun persoona" päälle herkästi. Hän on hyvin pelottava ihminen välillä. Välttelen hänen seuraa, koska alusta asti intuitio on huutanut, että tässä ihmisessä on jotain tosi häiriintynyttä mutta en ole osannut järkeillä mitä se on. Hän kärsii mm. sosiaalisten tilanteiden pelosta, mutta jos hän pääsee pelon yli niin hän käyttäytyy kuin narsisti. Mieliala vaihtelee ääripäästä ääripäähän vuodenajan mukaan. Kesällä maaninen, talvella alavireinen. En osaa edes laskea, montako eri persoonaa hänellä saattaa olla. Hän kuitenkin vaikuttaa jossain määrin tiedostoavan persoonan muutoksen.
Tämä kuulostaa ihan naapuriltani (nuori mies), joka nauraa kuin hyeena. Poliisiakin on hänen takia tarvittu. Voi olla kauhuissaan, vaikka hänelle ystävällisesti puhuu. Mutta heti kun uskaltaa, ei piittaa säännöistä eikä muista asukkaista. Tuskin tuosta muuttuu. Naisystävänsä ei voi olla kunnossa hänkään, kun sellaisen kanssa seurustelee.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä mutta mun exä joka oli bipolaarihäiriöinen sanoi, että hänellä ei ole mitään yhtenäistä jatkuvaa persoonaa. Näin hän totesi, kun ihmettelin että kun ne samat mania-masennusloopit on käynyt läpi satoja kertoja, eikö niissä opi koskaan ajattelemaan rauhassa, että "tämä on vain tämän sairauden sykli, eipä hätää, tämäkin menee ohi". Hänen mielestään se oli mahdotonta, koska esim. kun mania tulee, se on täysin eri ihminen kuin se joka nyt ehkä kieri masennuksessa.
Ei PMS:sta kärsiväkään pysty ehkä suhtautumaan noin.
Vierailija kirjoitti:
Rakenteellisen traumatisoitumisen tuottama dissosiaatio vaihtelee tosi paljon eri ihmisillä.
Populaarielokuvien kuvaukset ihmisistä, joilla on kymmeniä eri persoonia, eivät pidä paikkaansa.
Dissosiaatio tuntuu siltä, että jos on joku tilanne, joka menee sietokyvyn yli, et ikäänkuin ole enää paikalla. Katsot itseäsi ulkopuolelta. Joku, jonka tiedät olevan sinä, tekee jotain ratkaisuja ja sanoo jotain asioita mutta samaan aikaan katsot asiaa jostain kauempaa.
Tarkoitatko kehostapoistumiskokemusta?
Alue: Aihe vapaa
Aivan kuin minä!! Olen ollut jo lapsena tällainen. Eri ystävien kanssa olen erilainen. Siksipä en ole myöskään mikään kutsujen pitäjä. Tuntuisi kiusalliselta kutsua ystäväni yhteen. Miten ihmeessä olisin heidän kanssaan? Samoin välttelen liian altistavia tyyppejä. Nuorempana tuli tehtyä paljon typeriä asioita sellaisten seurassa. Alkoholi ei myöskään sovi minulle, vaan teen humalassa helposti asioita, mitä kadun, kun olen niin helposti vietävissä ja sillä hetkellä koen myös toimivani oikein.