Lue keskustelun säännöt.
Miten opit hyväksymään että jäit yksin?
02.07.2020 |
Olen 35-v nainen, yrittänyt etsiä parisuhdetta suunnilleen 27-vuotiaasta lähtien mutta eipä ole löytynyt. Nuorempana seurustelin pari kertaa. Baaripanoja tms en ole ikinä harrastanut eikä ylipäänsä kiinnosta parisuhdeseksi. Vaan olisin halunnut parisuhteen, yhteisen arjen ja yhteisen lapsen. Olisin halunnut lähteä jonkun kanssa patikoimaan tai syödä jonkun kanssa sunnuntaiaamuna myöhäistä aamupalaa. Olen jäänyt tästä kaikesta elämässäni paitsi ja sen hyväksyminen tuntuu todella vaikealta. En kuitenkaan halua katkeroitua, vaan pitää löytää kaikkea muuta sisältöä elämään. Pidän vielä mahdollisuutta auki että hommaisin lapsen täysin yksin.
Olen myös pienituloinen ja tälläkin hetkellä työt koronasyistä loppu joten en pysty tekemään mitään mikä vaatisi paljon rahaa. Olen käyttänyt vapaa-aikaani nyt liikuntaan ja tavoitteenani on joka päivä käydä vähintään kerran, mielellään 2 kertaa jossain ulkona liikkumassa, vaikka vain pyöräilen johonkin rannalle iltauinnille tai yritän löytää kotikaupungistani jonkun paikan missä en ole vielä käynyt. Kavereiden näkeminenkin on muuttunut tosi vähäiseksi koronan vuoksi kun kuulun itse riskiryhmään.
Mitenkäs te muut? Kuinka hyväksyitte sen että ketään ei ole eikä ketään myöskään tule?
Kommentit (86)
Tämä ketju on mielestäni hieman väärin nimetty. Useimpien vastausten perusteella harva täällä on yksin tai jäänyt yksin. On treffejä, tapailua, seksiä ja on aikaisempia suhteita, ehkä lapsia. Ei ole kyse siis varsinaisesti yksinäisyydestä tai yksin jäämisestä, kun ihmisiä näkee tai tapailee koko ajan. Enemmän taitaa olla kyse siitä, että ei ole löytänyt ja pelkää, että ei löydä sitä loppuelämän parisuhdetta sen ihanneihmisensä kanssa. Sekin on tietenkin ikävä tilanne, jos sellaisesta haaveilee tai pitää sitä jotenkin onnellisen ihmiselämän mittarina. Yksinäisyyden kanssa sillä ei tietenkään ole mitään tekemistä.
Tässä saattaa olla kyse siitä, että suurin osa ihmisistä kokee yksinäisyyden erilailla. Heille hetkenkin yksinolo tai seurustelukumppanin puute on valtava katastrofi, koska on totuttu toisenlaiseen todellisuuteen. Lisäksi kun vielä verrataan itseään muihin ihmisiin niin kierre on valmis vaikka oikeasti elämässä meneekin ihan hyvin. Kannattaa olla ennemmin iloinen siitä, että on edes joskus saanut kokea seurustelun, parisuhteen, läheisyyden ja muut ihmiselämän perusasiat. Muutenkin, jos onnistuu jatkuvasti löytämään itsensä treffeiltä ja tapailemasta niin sehän vain kertoo, että mahdollisuuksia vielä on. Ei se ole huono asia. Päinvastoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onpa katkeraa tekstiä miehistä. Taitaa olla tussukka naisten kokoontumisajot. Oletteko miettineet, että ehkäpä tuo ajatusmaailmanne ajaa miehet pois ja kauaksi?
Sinun se vasta kannattaa petrata mietintäkykyäsi, koska taitosi rajoittuvat tänne ketjuun mollaamaan tuntemattomia ihmisiä, jotka keskustelevat keskenään asiallisesti.
Minä olen 46v enkä ole koskaan seurustellut. Opiskelin ja teen töitä naisvaltaisella alalla. Minulla on aina ollut pieni mutta hyvä ystäväpiiri, onnekseni myös pari muuta ikisinkkua joukossa. Olen elämässä kiinni ja osaan nauttia myös yksinolostani. Tähän ikään mennessä olen siihen jo myös niin tottunut, että sosiaalisempien aikojen lomaan suorastaan tarvitsen ehdottomasti yksinoloani. Silti olen toki pohtinut, miksi elämänpolkuni on mennyt näin. Ulkonäössäni ja ihmistaidoissani en koe olevan mitään ns ’vikaa’. Ongelmakohtani lienee siinä, että kiinnostun miehestä enemmän vasta kun opin tuntemaan itse ihmistä. Olen siis useimpiin muihin verrattuna, ja varsinkin tässä tinderajassa, aivan liian hidas. Nopea deittailukulttuuri näännyttää minut ja irtoseksi saa olon surulliseksi. Sen luopumisen prosessin olen käsitellyt, että nuoruuudenrakkaus jäi kokematta. Ehkä tulee ’vanhuudenrakkaus’, sen jätän avoimeksi. En kuitenkaan suostu elämään enää odottaen sitä jotakin, jokainen päivä myös minun yksineletyssä elämässäni on merkityksellinen. Hetkinä, jolloin koen olevani pariskuntien ja perheiden keskellä erilainen ja yksinäinen, muistutan itseäni siitä, että tunne on ihan ok mutta samaan aikaan minun elämäni on minun ainutkertainen tarinani, eikä yhtään vähempi kuin kenenkään muunkaan. Yksi tilanne kuitenkin tulee lähes poikkeuksetta eteen, treffeillä tai muutoin uusia miestuttavia tavatessa: minulta tivataan selitystä ikisinkkuudelleni, aiheeseen jäädään jumiin, miehet selvästi jotenkin kavahtavat ja alkavat suhtautua etäisemmin. Jotkut alkavat perään tivata milloin olen viimeksi harrastanut seksiä, ja jos vastaan totuudenmukaisesti, eli että välissä on vuosia, niin reaktio on aina a tai b. A: koko juttu hyytyy siihen tai B: jotenkin vähän alentuvakin tarjoaminen että he päästävät mut nyt pahasta puutteesta mutta sen jälkeen tästä ei seuraa mitään, ja joko loukkaantuvat tai suuttuvat, kun kieltäydyn. Minusta sekin on mielenkiintoinen ilmiö, josta olen muutaman heistä kanssa yrittänyt keskustellakin mutta kukaan ei ole kyllä tähän mennessä ollut valmis asiaa avaamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäinen, perheetön nainen täälläkin. Kesti pitkään mukautua ajatukseen, etten pääse parisuhteeseen. Mutta toisaalta olen saanut todistaa miehistä läheltä ja kaukaa ikäviä asioita niiin paljon, että viime aikoina on jäänyt päälle fiilis et keskityn mieluiten vapaaseen, harmittomampaan elämääni. Todellakin, toivoisin, että voisin ylläpitää miehistä ruusuista kuvaa. Tosielämä on kaikkea muuta kuin satua.
Media ja yhteiskunta elää siinä pseudotoiveajattelussa, että parisuhde ja/tai perhe tekee ihmisestä kokonaisen. Mielikuvat auvoisista parisuhdehetkistä kannattaa vastapainon vuoksi punnita niillä todellisilla asioilla, ja miettiä sitten kuinka suurelta draamalta mahdollisesti välttyy.
En osaa neuvo mistä ikäisiäsi kavereita löytyy, itselläni on hiukan sama ongelma. En kuitenkaan koskaan ole kaivannut lössiä ympärilleni, olen sopeutunut elämään vähemmällä.
Itse olen huomannut kyynistymistä, kun jonkun ystävän mies on mustasukkainen kyttääjä tai jonkun kumppani paljastuukin petturiksi... Ja sitten ne omat negatiiviset kokemukset miehistä siihen päälle!
On kyllä erittäin totta että meidän yhteiskunnassa parisuhde ja perhe on edelleen joku normi, yksikkö, rakenne jolle oletetaan ihmisen elämänsä perustavan.
Ap
Minulle ehkä satuttavin vaihe on ollut käsittää se, ettei minusta tule ikinä biologista äitiä. Se tuntuu haudanmurheelliselle faktalle. Toinen suruni koskee sitä, että haluaisin kovasti uskoa rakkauteen, mutta maailma on mennyt pintaliitoiseksi ja seksipainotteiseksi. Minua kiinnostaa aito, uskollinen yhteys toiseen ihmiseen.
Näillä eväillä kuitenkin mennään. Toivon jokaiselle vahvuutta löytää ja ylläpitää itseään merkityksellinä ihmisenää muidenkin asioiden kautta. Ei anneta odotusten ja paineiden painaa :)
-lainaamasi
Tosin kyllä äidiksi voi tulla vielä nelikymppisenäkin. Itsekin sain esikoiseni vanhempana ja toisen kun olin 40v. Tunnen myös muita jotka ovat saaneet ensimmäisensä neljänkympin paikkeilla. Ei se ole ollenkaan harvinaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on niin vahva kumppanin kaipuu, että vaikka keskitys muihin asioihin, olen hankkinut monenlaisia harrastuksia ja tietoisesti kaveeraan eri-ikäisten, parillisen ja parittomien kanssa, niin aina, AINA tuo kaipuu nostaa päätään ja toivokin saattaa herätä, kun törmään kiinnostavan oloiseen sinkkuun. Tavallaan tämä pinttymäni pilaa sitten muuten antoisat harrastukset ja ihmisten kohtaamiset.
En vain osaa lopettaa haluta löytää kumppani.
Täällä palstallakin saa lukea, miten joku on päättänyt elää yksin ja on tyytyväinen.
Voin minäkin päättää, mutta vietti vie heti, kun sisäinen skannerini piippaa "sinkkumies havaittu sinkkumies havaittu". :DHaha!
Itse huomasin että eräs ystäväni (mies) on sinkkuuntunut jossain vaiheessa. Olen aina pitänyt häntä jotenkin tosi viehättävänä, niin ulkoisesti kuin varsinkin persoonana. No, olen ihan 100% varma ettei minulla olisi mitään mahkuja jos yrittäisin. Ja toisekseen, haluanko riskeerata ystävyyden, voisko pakkien jälkeen enää olla kumpikaan normaalisti?
Voisipa oman seksuaalisuutensa ja parisuhteenkaipuun vaan jotenkin kuolettaa lopullisesti. Vaikka jollain pillerillä.
Ap
Voihan miehelle aina lähettää viestin ja pienen tunnustelun jälkeen pyytää vaikka kahville. Jos suhteesta ei tule mitään, tuskin kummallakaan osapuolella on tarvetta kertoa asiasta ystävällesi. Toisekseen, ystävä ei taida olla valtavan läheinen jos olet "huomannut" sinkkuuntumisen, etkä kuullut siitä suoraan ystävältäsi. Lisäksi ainakin osa miehistä syttyy aloitteellisista naisista. Pahimmassa tapauksessa selviää, ettei mies olekaan kiinnostunut tai kuvitelmiesi mukainen. Tämä voi rikkoa ennenaikaisesti ihanan ihastumisen kuplan, mutta onko parempi jäädä vatvomaan tätäkin toteutumatonta suhdetta loppuiäkseen?
- mies
Nyt kun mittarissa on 45v , lähes puolet tutusta on eronneet. On siis paljon useamman lapsen yh-äitejä "markkinoilla", ja jokainen heistä on löytänyt uuden suhteen. Tähän toiseen aaltoon kannattaa lähteä mukaan, huonoin ikä on varmaan siinä 30-40v, silloin on parit muodostuneet ja "yritetään". Yh-iskät varmasti ottavat mielellään lapsettoman naisen toiselle kierrokselle, naiset taas haluavat jonkun joka ymmärtää lapsiperhe elämää- eli itsellä lapsia.