Onko nykyajan vanhusten ikäluokalle ollut laihuus todella tärkeä asia kulttuurillisesti tms?

Oma äitini on syntynyt 50-luvulla ja on todella pinnallinen ja ulkonäkökeskeinen edelleen, ja se on ilmeisesti jotain minkä hän oppi omalta äidiltään, joka oli syntynyt 30-luvulla. Isoäidilleni avioliitto oli menolippu köyhästä torpasta vähän rikkaampaan sukuun, ja ehkä sen takia hänelle oli niin tärkeää että hänen tyttäristään kasvaa myös viehättäviä, kuka tietää. Oli kuulemma arvostellut äitini painoa ja esimerkiksi jalkojen muotoa jo ihan pikkulapsena. Äitini ainoa harrastus vielä lähes eläkeiässäkin vaikuttaa olevan niiden samojen kilojen laihduttaminen, joita on laihduttanut niin kauan kuin muistan. Kaikki pyörii kaloreiden ympärillä, hohhoijaa. Joskus tekisi mieli sanoa että hanki elämä kun vielä ehdit.

Vierailija kirjoitti:

No joo.

Twiggy oli kauneusihanne 60-luvulla.

https://images.app.goo.gl/1esDAeRH8bWAyngx7

Tuohan oli noihin aikoihin normaalimpi kuin muut mallit. Youtubessa dokumentti twiggystä missä muotijehu kertoo mallien olleen ennen twiggyä aristokraattisia 180cm naisia jotka pelottivat niin suunnittelijoita kuin lehdistöä.

Twiggy oli pienempi ja helpommin lähestyttävä. Söpö todella kauniin sijasta.

Kerran eräs työkaverini suutahti kotihoidon miesasiakkaalle, joka heti ovella sanoi: "No nythän sieltä tulikin kaunis nainen, kun yleensä täällä käy vain vanhoja ja lihavia." Hän vastasi, että on se kumma, kun työnsä yrittää hoitaa hyvin ja ammattitaidolla, mutta mikään ei riitä, vaan ulkonäöltäkin pitäisi olla vielä lisäksi joku missi. Mies oli ihmeissään, kun luuli varmaan olleensa kohtelias.

Itselleni on ollut etua siitä, että olen kookas ja kolhon näköinen. Minulla oli jossain vaiheessa paljon päihdeongelmaisia asiakkaita ja harva alkoi aukoa päätään humalassakaan, vaikka työkaverit saivat kuulla yhtä ja toista.

Olen huomannut omasta tuttavapiiristäni, että matala koulutus ja ylipaino tuntuvat kulkevan käsi lädessä.

Mietin tuntemiani yritysjohtajia, moni vielä työelämässä, osa eläkkeellä. Sekä naisia että miehiä. Hoikkia/normaalipaioisia kaikki. Mistäköhän se johtuu?

Tässä aloitus ihmiseltä joka ei ole koskaan lukenut mitään, kuunnellut mitään.

Monet vanhukset täräyttävät suoraan, mitä ajattelevat. Ei heitä enää jaksa kiinnostaa, mitä kuulija ajattelee. Lisäksi monet muistisairaudet aiheuttavat sen, että estot poistuvat. Tämän huomaa esimerkiksi joidenkin vanhuksen rivosta kielenkäytöstä ja kiroilusta.

Äitini, 89-vuotias, halveksii jatkuvasti ylipainoisia. Tyttäreni, siis hänen lapsenlapsensa, paras ystävä on ylipainoinen ja mummon mielestä ystävyys pitäisi tämän takia katkaista. Hänen lempiohjelmansa on se jenkkisarja, jossa on yli 300 kiloisia ihmisiä. Päivittelemistä riittää sen ohjelman kanssa. Ylipainoisten sukulaisten kanssa ei halua olla tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mummo oli sota-ajan nuori ja muistaa sen ajan, kun ruokaa sai kuponkeja vastaan ja siskonsa hääkakkua varten kerättiin naapureiltakin sokerikuponkeja. Ruokaa ei yksinkertaisesti ollut, joten laihuus ei ollut ihanne, se oli seuraus.

Tämä, oma äitini s, 1918, ihaili lihavia sanomalla onpas lihava ja komea.

Silloin 60-70 luvulla lihavia näki harvoin.

Pula-aikaa ovat nähneet lähes kaikki yli 80-vuotiaat. Naisen rooli on ollut tuolloin vastata kodista yksin, vaikka kävisi ansiotyössäkin. Eli nainen on ollut miehille pelkkä koriste ja naisen arvo on tullut ulkonäöstä kuten köyhissä maissa edelleenkin. Lihavia nuoremmissa ei ollut, joten siksi hoikka on oletuksena. Terveydenhuolto ei ollut yhtä kehittynyttä ja liian hoikkien voi olettaa kuolevan influenssiin. Eihän siihen aikaan ollut influenssarokotteita. Joten ei vanhat ihmiset kuitenkin liian hoikkia arvosta.

Vierailija kirjoitti:

Tökeröitä. Voisi täräyttää takaisi , että sinähän siinä kuolinvuorossa olet seuraavaksi joten mitä väliä makaako arkussa hoikkana vai läskinä. Kuollut on kuitenkin. Nykäsen Matin viimeinen anoppikin taitaa olla tyytyväinen, että Matti oli kuollessaan sentään hoikka! Kuollut mutta hoikka, sehän on tärkeintä.

No ei tosiaankaan voisi, jos hoitoalalla on.

Olen ikäni saanut kuulla painostani. Että olen lihavampi kuin siskoni. Ikinä en ole ollut painoindeksiltä yli 23. Tätini totesi että olen lihonut mutta että äkkiähän sitä laihtuukin.

Joskus muutaman kilon laihduttuani isä sanoi että nyt hyvä, kohta yhtä hoikka kuin sisko. Jne... on joo hienoa, että sitten kelpaa kun on yhtä hoikka kuin sisko. ( 168 50 kiloa.) Jee.

Ja mainittakoon että isällä ikää 79 ja näitä kannustavia kommentteja laukoi kun olin n 20 vee... ja alle. Nykyään sanoisin suorat sanat .

Minun yli kasikymppisille vanhemmille piti myös sanoa päin näköä, että ei ole nykyaikaa huomautella ihmisten painoista, eikä se laihuuden palvonta normaalia. Sanoin myös, että heitä pidetään puheidensa vuoksi vajaamielisinä, ja sitähän he ovatkin mielipiteineen. Meni känttyjen suut soukemmalle. Ärsyttävää etteivät vanhukset osaa käyttäytyä!

Monella vanhemmalla ihmisellä ulkonäkö on keskeinen elämän ja puheen sisältö. Nimenomaan muiden ulkonäkö. Aika moni kuivan kesän orava sitten sairastuukin osteoporoosiin, dementiaan, Parkinsonin tautiin ja mitä niitä puutostiloista johtuvia nyt onkaan.

Ei tosiaan ennen aikaan ollut juurikaan lihavia, aliravitsemus taisi olla tavallisempi ongelma (jos ei kalorien suhteen niin ruoan koostumuksen). Oma äitini kertoi että koulussaan oli 1950 luvulla yksi lihavahko tyttö, joka oli myös seutukunnan suurimman maatalon tytär. Tavallisilla ihmisillä ei ollut juuri varaa lihota, tai mahdollisuutta, ja ennen tuota 50-lukua varmasti vielä harvemmilla. Maatalossa oli ehkä kermaa ja voita omasta takaa.

Mutta onhan tässä jo aika kauan eletty aikaa, jolloin lihavuus on mahdollista, ja noista pula-ajan ihmisistäkin moni ennätti lihota myöhemmin. Oma mummoni oli hieman hoikkuuden ihannointiin kallellaan, mutta hänen käsityksensä hoikasta taisi kuitenkin olla normaalin rajoissa, eikä mikään Twiggy. Lontoon hassutukset eivät varmasti ennättäneet pohjan perukoille ihan täysillä. Toisaalta niin kauan kuin kunto kesti esim. isovanhempani tekivät paljon raskaita pihatöitä, joten joku pullansiivu vaikka päivittäin ei suuresti heitä lihottanut, eikä sellaiseen elämäntyyliin keijukainen edes pystyisi.

Määritelläänkö ensin käsite "vanhus"? Siinä on iso ero, onko kyseessä 65-vuotias vai 85-vuotias. Nyt eläkkeelle jäävä on elänyt nuoruuttaan 1960-luvulla, ja silloin lihavia oli oikeasti vähän ja kauneusihanteet olivat laihoja. Yli kahdeksankymppiset eivät nuoruutensa sota-aikana ja sen jälkeen, ja silloin moni oli laiha olosuhteitten pakosta, kun oli paljon ruumiillista työtä ja vähän ruokaa. 

Ehkä kummankin nuoruudessa lihavat ihmiset olivat jotenkin "poikkeavia", eli ehkä lihavuuden syy oli sairaus, laiskuus tai ylensyönti, joista jälkimmäiset ovat suorastaan syntejä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mummo oli sota-ajan nuori ja muistaa sen ajan, kun ruokaa sai kuponkeja vastaan ja siskonsa hääkakkua varten kerättiin naapureiltakin sokerikuponkeja. Ruokaa ei yksinkertaisesti ollut, joten laihuus ei ollut ihanne, se oli seuraus.

Tämä, oma äitini s, 1918, ihaili lihavia sanomalla onpas lihava ja komea.

Silloin 60-70 luvulla lihavia näki harvoin.

Pula-aikaa ovat nähneet lähes kaikki yli 80-vuotiaat. Naisen rooli on ollut tuolloin vastata kodista yksin, vaikka kävisi ansiotyössäkin. Eli nainen on ollut miehille pelkkä koriste ja naisen arvo on tullut ulkonäöstä kuten köyhissä maissa edelleenkin. Lihavia nuoremmissa ei ollut, joten siksi hoikka on oletuksena. Terveydenhuolto ei ollut yhtä kehittynyttä ja liian hoikkien voi olettaa kuolevan influenssiin. Eihän siihen aikaan ollut influenssarokotteita. Joten ei vanhat ihmiset kuitenkin liian hoikkia arvosta.

Huomaatko itse mitään ristiriitaa omassa kirjoituksessasi? Jos naisen ensisijainen tehtävä on ollut huolehtia kodista, maalla myös eläimistä ja käydä myös ansiotyössä, niin kuinka siihen rooliin koristeellisuus sopii? Kyllä hyvin pitkään viime vuosisadalla naisen arvo oli se, että oli hyvä työihminen. Ei silloin ollut somea, jossa esitellä itseään ja kumppaniaan eikä pukeutuminen kovin muodikasta ollut.

Vierailija kirjoitti:

Oma äitini on syntynyt 50-luvulla ja on todella pinnallinen ja ulkonäkökeskeinen edelleen, ja se on ilmeisesti jotain minkä hän oppi omalta äidiltään, joka oli syntynyt 30-luvulla. Isoäidilleni avioliitto oli menolippu köyhästä torpasta vähän rikkaampaan sukuun, ja ehkä sen takia hänelle oli niin tärkeää että hänen tyttäristään kasvaa myös viehättäviä, kuka tietää. Oli kuulemma arvostellut äitini painoa ja esimerkiksi jalkojen muotoa jo ihan pikkulapsena. Äitini ainoa harrastus vielä lähes eläkeiässäkin vaikuttaa olevan niiden samojen kilojen laihduttaminen, joita on laihduttanut niin kauan kuin muistan. Kaikki pyörii kaloreiden ympärillä, hohhoijaa. Joskus tekisi mieli sanoa että hanki elämä kun vielä ehdit.

Tämä kuulostaa surullisen tutulta. Oma äitini on syntynyt -52 ja ihannoi laihuutta. Syö kuin hiiri. Nyt kun hänelle oli tukirangan ongelmien ja luuston haurastumisen takia suositeltu lihaskunnon parantamista kuntosalilla, hän pelkää lihasten kasvamista. Ei kyllä mitään huolta, että niillä ruokamäärillä lihakset kasvaisi. Ravinnonpuute alkaa vaan näkyä negatiivisesti tuossa iässä.

Mummo puolestaan oli ihan normaalien ruokatottumusten kannattaja, joten äiti on saanut ihanteensa jostain muualta. Mummon tapoihin ei ikinä myöskään kuulunut toisten ulkomuodon arvostelu, äitini taas tekee sitä jatkuvasti.

Taustalla saattaa olla ajatus, että lihava on laiska ja nautinnonhaluinen. Olen törmännyt ihmisiin, jotka on selvästi opetettu tekemään jotain koko ajan. Jouten ei saa olla. He ovat sitten kehittäneet tekemisen esittämisestä taiteenlajin, jossa joka paikkaan täytyy juosta kiireisen oloisena ja yleensä jotain työn ääntäkin on hyvä pitää. Nämä ihmiset ovat olleet iäkkäämpiä eikä omassa ikäluokassani tätä juuri esiinny. Olen nelikymppinen. Ehkä ahkeruuden ihanne heijastuu ulkonäön arvostelussa. Tökeröä ja noloa se tietysti on. Omaa painoani ovat kyllä ihmetelleet pyylevätkin vanhukset.

Monesti näillä laihuutta ihannoivilla vanhuksilla on ongelmaa oman syömisen kanssa, eivät pysty esim. pitämään juustoa kotona, koska söisivät sen kokonaan, tai jos kotona on karkkipussi, syövät sen kokonaan.

Vuonna 1938 syntynyt äitini puhui lapsena ja teininä ollessani koko ajan laihduttamisesta. Olinkin jo parivuotiaana lihava, veljeni myös. Äitini ja isäni lihoivat vasta aikuisina; eikä sitä ennen ollut ruokaa niin ylenpalttisesti tarjolla.

Maalla ikänsä asunut mummini ihaili lihavia ja olin aina hänen silmiinsä liian laiha. Luultavammin hoikkuuden ihannointi kuuluu kaupunkikulttuuriin ja maaseudulla arvostettiin lihavuutta. Ymmärtäähän sen, että peltotöissä oli vaikea lihoa ja toisaaltaan kaupungissa taas oli helppo lihoa, koska todella raskasta ruumiillistä työtä ei juuri tehty kuin tehtaissa. Itsensä hallintaa on aina arvostettu suuntaan jos toiseen.