Onko nykyajan vanhusten ikäluokalle ollut laihuus todella tärkeä asia kulttuurillisesti tms?

Vierailija kirjoitti:

Määritelläänkö ensin käsite "vanhus"? Siinä on iso ero, onko kyseessä 65-vuotias vai 85-vuotias. Nyt eläkkeelle jäävä on elänyt nuoruuttaan 1960-luvulla, ja silloin lihavia oli oikeasti vähän ja kauneusihanteet olivat laihoja. Yli kahdeksankymppiset eivät nuoruutensa sota-aikana ja sen jälkeen, ja silloin moni oli laiha olosuhteitten pakosta, kun oli paljon ruumiillista työtä ja vähän ruokaa. 

Ehkä kummankin nuoruudessa lihavat ihmiset olivat jotenkin "poikkeavia", eli ehkä lihavuuden syy oli sairaus, laiskuus tai ylensyönti, joista jälkimmäiset ovat suorastaan syntejä.

Onhan se selvästi loukkaus sanoa 65-vuotiasta vanhukseksi.

Olen lähihoitajana vanhuspuolella ja en ole koskaan missään muussa työssä kuullut näin paljon kommentteja ulkonäöstäni. Saan ihan päivittäin kuulla olevani hoikka, laiha, tai "kerrankin normaalipainoinen hoitaja".

Oma mummo oli ikilaihduttaja, joka ei syönyt paljon mitään eli oikeasti puputti koko ajan. Kevyt pieni välipala saattoi olla kolme keksiä, pullasiivu ja kourallinen sipsiä. Hän myös inhosi kaikkea missä voi tulla hiki, hieno nainen ei kuulemma hikoile. Haukkui ja arvosteli itseään koko sen 30 vuotta minkä muistan. Hänen lempiharrasteensa oli ruotia julkkisten ja lähipiirin ihmisten painoa omansa lisäksi.

Kun dementia iski niin unohti syödä ja viimein laihtui. Lääkärit käskivät syömään enemmän kun mummo vaan kuihtui, mutta hän oli ensimmäisiä kertoja oikeasti onnellisen oloinen kun painoi 84 vuotiaana 41 kiloa ja näytti kuulemma niin nätiltä nuorelta naiselta mekossaan. Koko elämä uhraantui läskikamppailuun ja hän ei koskaan järjissään ollessaan ollut tyytyväinen itseensä.

Vierailija kirjoitti:

Mummoni 83v. puhuu jatkuvasti naisten ulkonäöstä. Hoikka pitää olla. Naisten hiukset pitää olla lyhyet, paitsi pikkutytöillä, joilla saa olla pitkät. Sen jälkeen pitkiä hiuksia paheksutaan. Lastenlasten hoikkuutta vahditaan. Olen monesti miettinyt, että hänen nuoruudessaan naisten ulkonäkö oli tosi tärkeä asia. Siis: mikään ei ole muuttunut naisten elämässä.

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006441910.html

joo...

Äitini on n. 80-vuotias ja erittäin tarkka hoikkuudesta. Normaalipainoinen on hänen mielestään tuhti tai "iso". Paksut jalat tai käsivarret ovat aivan kauhistus. Hän on supertyytyväinen, kun lapseni ovat luonnostaan hoikkia. Sairastin itse anoreksiaa reilut viisi vuotta. Paha sanoa, mutta äidin sanomiset ja asenteet olivat siinä paljon taustalla. Koin olevani arvokas vain silloin, kun olin hoikka. Oman tytön kohdalla olen pitänyt tosi tiukan linjan enkä muutenkaan arvostele kenenkään ulkonäköä.

Eli siis kyllä: tuo ikäluokka n. 40-luvulla syntyneet ovat ainakin tosi tarkkoja painosta. Myös kengät mielellään niin pieniä kuin vain menee.

Olin lapsena sellainen vähän tukeva, kun nyt katson luokkakuvaa niin en erotu mitenkään joukosta, mutta ilmeisesti olin hieman ylipainoinen. Muistan kun olimme mummolassa ja äidin isä (s. 1920) alkoi kauhistelemaan painoani ja mietti paljonkohan jo oikein painan. Lähti ihan hakemaan vaakaakin ja siinä välissä painuin ulos enkä tullut enää takaisin sisälle.

Isovanhemmat olivat kyllä muuten todella mukavia ihmisiä, kohteliaita ja pidettyjä täällä päin. En tiedä mikä ihme tuo vaakahomma oli. Vastaavaa ei kuitenkaan enää tapahtunut mutta kyllä se tuntui aika pitkään pahalta ja pelotti vähän mennä mummolaan että ollaanko siellä vaa’an kanssa vastassa.

On.

Kyllähän se vähän siltä on tuntunut. Mummoni moitti ihmisten lihavuutta, tätini läväytteli päin naamaan lihomisesta, pari muuta (mm. isäni) ei päin naamaa sanonut, mutta selän takana päivitteli. Vanha isänikin jos ei nyt laihduttanut niin piti itselleen kovaa kuria syömisten suhteen. 

Vierailija kirjoitti:

Surullista että koko elämä on pyörinyt omien ja muiden ulkonäköjen ja -muotojen ympärillä. Miten mahtaa olla pään sisuksen laita näillä vanhuksilla? Onko järkee vai ei...

Niinhän se pyörii nuoremmillakin, varmaan vielä enemmän. Etkö ole muka huomannut?

Minun mummoni, 30-luvulla syntynyt, ihannoi hoikkia ja on ollut aina jollain laihdutuskuurilla. Omasta mielestäni hän oli vain hieman löysä ja ihan vain liikkumattomuuttaan.

Sama tyytymättömyys omaan kroppaan siirtyi äidilleni, joka aina moitti itseään muutamista liikakiloista.

Kasvoin siinä kulttuurissa, että jatkuvasti jahdataan omaa häntää saamatta sitä kiinni. Syödään, moititaan ja vihataan itseä, syödään lisää ja moititaan, vihataan blaa blaa. Lisäksi arvostellaan koko ajan muita. Toisten ihmisten kilot kiinnostaa "olipa Mirkku taas lihonut" tai "kauheeta, katso miten lihava tuo juontaja on" ja nimenomaan aina haukuttiin lihomisia, mutta jos joku oli laihtunut, ei sanottu sanaakaan, suusta katosi kieli.

Minusta he ovat vain liikuntaa vältteleviä ja se liikkumattomuuden asenne siirtyy helposti sukupolvelta toiselle. Ei niitä kiloja heillä oikeasti ollut eikä ole vieläkään niin mahdottomasti, etteikö ne pienellä ylläpitoliikunnalla pysyisi poissa. Harmittaa katsoa luhistuvia vartaloita ja kaikenlaisia kropan vaivoja vain sen vuoksi, että ei vaan huvita tai halua hikoilla ja syyttää vaivoistaan vain syömistä.

Näkisin, että tällainen ajatusmaailma tulee maalaisperheistä, missä liikunta on ollut pääasiassa sitä mitä raskaasta työstä saa. Vapaa-aika on sitten ollut vain lekottelua. Nyt kun raskaita töitä ei enää ole, niin ei osata korvata puuttuvaa liikuntaa millään. En muista, että olisin nähnyt äitini esim juoksevan ikinä.

Anoppini on myös ollut todella rasittava kiloineen. Sitä jatkuvaa marinaa "minä olen niin lihava" ja sitten siihen pitäisi ilmeisesti vastata, että "no etkä ole" tai jotain muuta valhetta. Sit jos näin ei tee, niin alkaa loukkaantuminen. Mutta sori, minä en suostu ruokkimaan tuota kierrettä. Olen kehottanut tekemään sille jotain jos itselleen ei kelpaa. Enää hän ei minulle marise, koska tietää, ettei minulta saa pönkitystä ja jatkuvuutta itsevihalleen.

En tiedä, mikä minulla setämiehellä on, mutta mieluummin katselen antiikin patsaiden mallisia vartaloita kuin Willedorfin Venuksen kopioita. Olisko ihastumisgeeneissä vikaa?

Olen itse ollut aina normaalipainoinen mutta jo lapsesta saakka tottunut laihdutuspuheeseen ja siihen miten kaikkien lihavuutta tai laihuutta kommentoitiin hyvin suoraan ja avoimesti. Menin joskus opiskelijana vanhustenhoitoon kesätöihin ja siellä sekä työkaverit että asiakkaat kommentoivat painoa harva se päivä. Kerran työkaveri sanoi yhdelle mummolle minusta, että katsopas miten hoikkia nämä nykynuoret ovat. Siihen tämä mummo sanoi aidosti ihmetellen että eihän tuo ole mikään hoikka... Onneksi minulla ei ollut syömishäiriötaipumusta.

Etenkin 80-luku oli sellaista yleistä painokyttäämisen aikaa. Ala-asteen liikuntatunnilla tehtiin Jane Fondan aerobicciä että kiinteydytään, lehdet oli täynnä kaalisoppadieettejä ja oli ihan normi että pikkutytöt juttelivat keskenään laihduttamisesta. Kerran joku oli lukenut lehdestä jonkun mallin dieetistä missä juodaan vain kahvia ja syödään yksi tomaatti silloin kun alkaa huimata. Tämä oli siis täysin normaalia eikä sitä mitenkään kyseenalaistettu ja mehän sitten innostuttiin kokeilemaan tuollaistakin.   

Sokerin ja margariinien myötä ihmiset ovat alkaneet lihoa:-(

Omassa suvussa kyllä tulee mieleen näistä laihuudesta/painosta vatvojista ettei heillä ole mitään muutakaan keinoa yrittää nostaa itteensä. Henkisesti köyhiä, kun kuuntelee niin elämän sisältö tuntuu olevan kanssaihmisten seuraaminen, katkeruutta ilmassa.

Vierailija kirjoitti:

Sokerin ja margariinien myötä ihmiset ovat alkaneet lihoa:-(

TV:n ruokaohjelmien runsaus on myös yksi tekijä.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ollut vuosia vanhustyössä, ja huomannut olevan useita kuppikuntia. Ja olen siis ylipainoinen, vaikken mikään ihan valtavan mahdoton. Vaatekoko L tai xxL.

Jotkut miehet ihastelevat, kun on "mistä ottaa kiinni", kun taas on useasti suoraan jopa veetuiltu painosta mitä ikävimmällä ja epäkorrektilla tavalla.

Ja kun olen kuunnellut nuoruuden tarinoita, niin monen miehen morsian on ollut "kuin kesän kaunein kukkanen ja hoikka kuin pajunvitsa" ja toisen sitten sellainen "tuhti ja komia emäntä".

Naisissa huomannut, että arvostetaan hoikkaa. Kun on ollut nätti työkaveri mukana, niin kehuvat usein, "kuinka sorja tyttö nyt tuli, ja toinen tuollainen paksu"! "Laihduttaisit sinäkin, jotta sinustakin tulisi noin kaunis"! Ja sitten perään kova kehu, kuin "minä olin niiiin hoikkauumainen ja kaikki miehet piirittivät"...

Äitini kertoman mukaan ei pahemmin lihavia tyttöjä hänen aikaan 50 -luvulla ollut. Lavatansseissakin "kaikilla nousi jalka kepeästi polkan tahtiin" jne ;D Siihen aikaan alkoi myös ilmestyä näitä ns. "pahoja ja syntisiä" likkoja, joilla oli pitkät housut, siis voi kamalaa, housut. Ja tupakkaakin polttivat!!!

Ihan pikkusen ärsyttäviä ihmisiä! 🤦‍♀️😂

Se on aika jännä juttu. Kun katsoo kuvia esim. jostain 50-luvun missikisoista, niin kaunottaret uimapuvuissa ovat varsin erimallisia kuin nykyään - näyttävät nykyiseen verrattuina "laihaläskeiltä", mutta olivat silti erikoista kyllä mitoiltaan keskimäärin pienempiä kuin nykyajan missit. Näkeehän sen jo vintage-vaatteita ostaessa, etteivät naiset keskimäärin mitään pullukoita olleet. Yleisin esim. 50- ja 60-luvun vaatteissa löytyvä vintagekoko on XS.

Nykyään ihaillaan tosi timmiä vartaloa, jossa ei ole mitään ylimääräistä paitsi niissä "oikeissa" paikoissa mihin laitetaan sitten täytettä. Ennen oli tärkeää oli kokonaisuutena siro ja sopusuhtainen ja tiimalasin mallinen.

Tosin sitten taas vyötärön piti olla pieni, nykyään näkee enemmän tasapaksuja hoikkia. Omenavartaloisilla oli varmaan aikamoista tuskaa entisaikoina. Nämä ovat varmaan niitä, jotka vanhuksen silmään osuvat lihavina.

Muistan lapsuudesta noin 50 v. sitten että ihmiset yleisesti ihaili hoikkia ja kauniita vartaloita ja vaatteetkin näyttivät tyylikkäältä hoikalla. Lihavista puhuttiin että mikähän sairaus tuolla on kun noin lössö, tai tietämättömyyteen, vähäosaisuuteen ym. negatiiviseen. Mun elinpiirissä sai tuntea häpeää jos kylkimakkarat näkyi vaatteiden alta, eli ei ollut trendikäs ja ihailtu. Mutta silloin ei ollut ankkahuulia ja silikooneja vaan aitous oli upeaa.

Vierailija kirjoitti:

Mun teorian mukaan hoikkuuden ihannointi perustuu ahkeruuden ihannointiin. Hyvä työihminen tekee reippaasti kaikkia raskaita töitä ja pysyy hoikkana, näin ollen lihavan ihmisen on oltava laiska ja työtä tekemätön.

60-luvun koululaisena, muistan hyvin että lihavuutta, varsinkin nuorten lihavuutta pidettiin sairautena. Sitä se olikin, omassa koulussa n 700 oppilasta ja vain yksi lihava lapsi, jolla oli jokin suolistosairaus. Hänen veljensä oli langanlaiha urheilija.

Vanhemmiten jotkut lihoivat, mutta sitä ei pidetty suotavana ja suurin osa vanhuksistakin pysyi loppuun saakka normaalipainoisena. Lihominen yhdistettiin yleensä sairauksiin. Elintasosairaudet olivatkin harvinaisia tuohon aikaan.

Plösöksi ja läskiksi haukuttiin, jos lihoit ilman selvää sairautta. Minusta suurin osa nykynorisosta onkin plösöjä - sorry. Plösöjä kehoposiitivisia hölmöjä.