Lue keskustelun säännöt.
Negatiiviset tunteet lasta kohtaan
29.06.2020 |
En olisi koskaan uskonut, että minulle tulisi tälläisiä negatiivisia tunteita aviomiehen lasta kohtaan.
Olemme olleet naimisissa vajaa pari vuotta.
Itsellä on neljä lasta, miehellä yksi.
Meillä on pitkä välimatka ja mies asuu aina jokatoisen viikon entisellä paikkakunnallaan jotta voi olla lapsensa kanssa.
En oikein tuntenut mitään kun tutustuin lapseensa.
Mutta ne tunteet muuttuivat negatiivisiksi ajan myötä.
Lapsi on usein meillä täällä, hän tulee hyvin juttuun minun pienempien lasten kanssa, mutta kaksi vanhinta ei ole pitänyt hänestä.
Tottakai komennan omiani jos puhuvat rumasti tälle lapselle.
En tiedä mikä hänessä on sellaista mistä en pidä, ainakin hänellä on adhd, jatkuva huomionhakeminen, kimittävä ääni, itkupilli, joka asiaan alkaa itkemään, ja sehän on muuten rassaavaa.
Koko ajan vaatimassa ja vinkumassa.
Herkut kyllä kelpaa, mutta ruokaa ei halua syödä.
Miten saisin muutettua omaa asennetta ja tunteita häntä kohtaan?
Miten oppia rakastamaan lasta, jota ei vain pysty rakastamaan?
Ja kun on lapsi kyseessä, en ymmärrä itseäni!
Toki avioliiton alkuaikana koin että mies aina hylkäsi minut, kun lähti kauas toiselle paikkakunnalle ja oli aina viikon kerrallaan pois.
Tämä sama jatkuu syksyllä kun koulut alkaa, mutta enää en koe niin voimakkaasti tätä lähtemistä.
Neuvoja kellään?
Kommentit (10)
Kylläpä puhuit lapsesta inhottavasti. Entä jos sun miehes puhuis sun lapsesta kimittävänä itkupillinä? Oot vastenmielinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erityislapset on raskaita tapauksia. Minusta on kohtuutonta vaatia, että äitipuolen pitäisi rakastaa vierasta lasta. Kohtelun pitää kuitenkin olla reilua ja tasapuolista muiden kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Etkö siis komenna sitä miehen lasta? Ehkä syy on juuri siinä, jos et ole edellyttänyt siltä lapselta tottelemista ja kunnioitusta, ja siksi lapsi käyttäytyy huonosti sinua kohtaan?
No en sanoisi että hän käyttäytyisi minua kohtaan huonosti.
Toki hän osaa aika hyvin härrätä minunkin lapsia, mutta sekään yksin ei selitä sitä, miksi en pidä hänestä.
Olen joutunut komentamaan, mutta useimmin isänsä komentaa kyllä.
Vierailija kirjoitti:
Kylläpä puhuit lapsesta inhottavasti. Entä jos sun miehes puhuis sun lapsesta kimittävänä itkupillinä? Oot vastenmielinen.
Mutta se on tosiasia, miten sen kauniimmin voisi kuvailla jos pitää kertoa mikä itseä ärsyttää toisessa.
En tajua miten joku itkee joka asiaan, ymmärtäisin jos hänkin olisi kolme vuotias mutta kun ei ole.
Lisäisikö ymmärrystäsi lasta kohtaan, jos tutustuisit Adhd tietoon tarkemmin? Onko lapsella lääkitystä? Ovat usein impulsiivisia ja pettymyksen sietokyky ikätasoa heikompaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tarvitse rakastaa. Ei lasta tarvitse automaattisesti rakastaa vain siksi, että se on lapsi. Riittää, että kohtelee asiallisesti ja tasapuolisesti muiden kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Erityislapset on raskaita tapauksia. Minusta on kohtuutonta vaatia, että äitipuolen pitäisi rakastaa vierasta lasta. Kohtelun pitää kuitenkin olla reilua ja tasapuolista muiden kanssa.
Mutta haluaisin, että pystyisin aidosti sanomaan että on ihana lapsi, en pysty teeskentelemään, ja siksi en ota kontaktia niin paljon häneen, ettei kielteisyyteni näkyisi ja tuntuisi.
Toki ollaan yhdessä pelattu pihalla, käyty retkeilee ym touhuttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lisäisikö ymmärrystäsi lasta kohtaan, jos tutustuisit Adhd tietoon tarkemmin? Onko lapsella lääkitystä? Ovat usein impulsiivisia ja pettymyksen sietokyky ikätasoa heikompaa.
Ymmärrän adhd lapsia, yhdellä minunkin lapsella se on, tosin tämä selvisi vasta kun mieheni sanoi että kannattaa testata lääkitystä.
Se auttoi melkein samantein.
Eli minullakin on yksi lapsista ollut haastava ja väsyttävä, mutta kun mieheni tuli kuvioihin, kaikki on muuttunut paremmaksi.
Ota kontaktia. Päätä, että haluat oppia tuntemaan tämän lapsen niin hyvin kuin hän ansaitsee. Jokainen lapsi on syytön vanhempiensa eroon. Tee työtä asian kanssa. Kun alkaa ärsyttämään, mieti, miksi koet niin. Ota tämä tehtävä tosissasi ja ymmärrä, että se vaatii työtä. Ei se taivaasta tupsahda, että välisi häneen paranee. Vastuu on kuitenkin sinulla, ei lapsella.
Etkö siis komenna sitä miehen lasta? Ehkä syy on juuri siinä, jos et ole edellyttänyt siltä lapselta tottelemista ja kunnioitusta, ja siksi lapsi käyttäytyy huonosti sinua kohtaan?