Lue keskustelun säännöt.
Muita noin nelikymppisiä, joista tuntuu, että elämä on jo vähän ohi?
27.06.2020 |
Ruuhkavuodet jo muutaman vuoden painaneet päälle, töistä suoriutuminen vie pitkäaikaissairauden vuoksi kaikki mehut. Vapaapäivät menevät kaaosta selättäessä, eikä aina edes riitä. Lasten harrastukset vievät vapaa-ajasta suurimman osan. Iltaisin olo on kuin 80-kymppisellä, väsyttää ja kolottaa. Tuntuu, että ainoa asia joka on enää mieluista on nukkumaan meno, mielellään aikaisin. Parisuhdetta ei oikein ole edes olemassa, se on jo joitakin kuukausia ollut asteella "maksetaan nyt nämä laskut yhdessä". Pitkäaikainen kipu on syönyt kaikki haaveet. Mitä järkeä olisi mm. hankkia pihalle grillikota, jos ei jaksa siellä grillailla? Tuntuu, että talokin jossa asumme, on liian iso aina yksin siivota. Työelämässä pitäisi vielä jaksaa reilut parikymmentä vuotta. Salaa, toistan salaa, herkuttelen ajatuksella ihan omasta yksiöstä. Paikasta jossa kukaan ei sotke sillä välin kun olet töissä ja jossa on hiljaista kun tulet. Tämä ajatus siis pulpahtaa pintaan silloin kun on rättiväsynyt. Otsikkoon palatakseni, en tiedä oikein onko olemassa mitään positiivista tai ylipäätään mitään, mitä elämältä enää odotan. Konemaisesti vaan suoritan asioita. Joka aamu nousen, juon kahvin, meikkaan, menen töihin jne. Onko teitä muita, joilla on edes vähän samanlaisia tuntemuksia? Enkä kaipaa nyt mitään lauantai-illan känniörinää, että ota nappia naamaan ja huuhdo se koffilla alas. Ihan asiallisia kommentteja, kiitos :)
Kommentit (89)
Vierailija kirjoitti:
Minä, 50+ nainen. Suurin haaveeni elämässäni oli perhe ja työ koulutusta vastaavassa ammatissa(olen opettaja). Enpä saanut perhettä, olen sinkku, en koskaan saanut miestä, kun olen ruma ja läski. Vanhemmat ovat kuolleet, sisarukset eivät pidä yhteyttä. Sain keväällä potkut töistä. Vietän kaiket päivät, illat, yöt, viikonloput ja pyhät ja arjen yksin. Ystäviä toki on, mutta heillä on perheet ja omat menot ja siten aikaa rajoitetusti. Olen lisäksi sosiaalinen ihminen, joten yksinäisyys ei sovi minulle. Terveyskin on alkanut kremppaamaan ja pahadti.Jos ei olisi lemmikkiä huollettavan(on jo vanha, ei voi sijoittaa enää uuteen kotiin), niin olisin jo lopettanut tämän turhan elämän.
En näe, että mitä järkeä, tarkoitusta tai merkitystä minun elämälläni on-ei mitään. Haaveeni eivät ole olleet suuria, mutta nekään eivät ole toteutuneet. En jaksaisi enää enkä.kuitenkasn kykenisi lopulta tekemään itsaria.
Liity Facebookissa naisten treffit ryhmään. Siellä järkkäillään kaikkea kun on paljon yksinäisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä, 50+ nainen. Suurin haaveeni elämässäni oli perhe ja työ koulutusta vastaavassa ammatissa(olen opettaja). Enpä saanut perhettä, olen sinkku, en koskaan saanut miestä, kun olen ruma ja läski. Vanhemmat ovat kuolleet, sisarukset eivät pidä yhteyttä. Sain keväällä potkut töistä. Vietän kaiket päivät, illat, yöt, viikonloput ja pyhät ja arjen yksin. Ystäviä toki on, mutta heillä on perheet ja omat menot ja siten aikaa rajoitetusti. Olen lisäksi sosiaalinen ihminen, joten yksinäisyys ei sovi minulle. Terveyskin on alkanut kremppaamaan ja pahadti.Jos ei olisi lemmikkiä huollettavan(on jo vanha, ei voi sijoittaa enää uuteen kotiin), niin olisin jo lopettanut tämän turhan elämän.
En näe, että mitä järkeä, tarkoitusta tai merkitystä minun elämälläni on-ei mitään. Haaveeni eivät ole olleet suuria, mutta nekään eivät ole toteutuneet. En jaksaisi enää enkä.kuitenkasn kykenisi lopulta tekemään itsaria.
Ymmärrän kyllä vastoin tahtoaan lapsettomaksi jäämisen olevan kova paikka. Voisit antaa jollekin samassa tilanteessa olevalle ikäisellesi miehelle läheisyyttä ja hellyyttä. Saaden sitä itsekin.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, mutta päinvastaisisa syistä.
Mä olen nelikymppinen, mutta en oikeastaan tiedä mitä elämä on. Nyt pelkään vain, että kohta se on kääntynyt toiselle puoliskolle ja en ikinä tule oppimaan mitä se elämä on. En ole hommannut koulutusta, en ole oikein ollut töissä, en ole koskaan seurustellut, en ole koskaan harrastanut seksiä, ei ole lapsia, ei ole perhettä, ei ole omaisuutta, ei ole uraa. Kaikki puuttuu, kaikki kokematta. Yritän nyt kiriä mennyttä aikaa kiinni, mutta se on todella vaikeaa ja itseluottamus on joka päivä koetuksella. Jos onnistun niin mun ruuhkavuodet ovat sitten, kun olen 70-vuotias. Eihän sekään hyvältä kuulosta, mutta on varmaan parempi kuin elää elämänsä kokematta koskaan elämää?
Mulla on melkein sama tilanne. Töissä olen mutten alalla mille on koulutus. Nyt olen 40v ja tunnen 20v valuneen hukkaan. Takaisin noita vuosia ei saa mutta kun pääsisi edes nyt elämän alkuun.
Mä olin pitkään sairaana. Kun paranin, ryhdyin tekemään niitä asioita joista olin haaveillut. En koe että elämäni olisi ohi, vaan että toinen luku on alkanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olin pitkään sairaana. Kun paranin, ryhdyin tekemään niitä asioita joista olin haaveillut. En koe että elämäni olisi ohi, vaan että toinen luku on alkanut.
No lasten kanssa ja työelämässä mukanaolevana se ei onnistu.
Sinä 5-kymppinen opettaja, voimia elämääsi. Minua suretti lukea tarinasi.
Kuulostat masentuneelta.
Voisitko käydä psykiatrilla? Minä olen kolmikymppinen mutta tuntuu kuin olisin saanut uuden elämän, kun sopiva hoito ja lääkitys löytyi.
Harmaa pilvi väistyi pääni yltä, sama voisi käydä sinullekin. Kaikkea hyvää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Odotan että se vasta alkaa! Kohta on sen verran koossa että voi hypätä orvanpyörästä ja muuttaa pois suomesta! Niin onnellinen!
Hassua kyllä, minä olin nuorempana ns. henkinen ihminen. Aikoinaan hengellinenkin eli kiinnostunut erilaisista uskonnoista ja esoteerisista opeista. Uskonnollisuus meni jossain kolmekymppisenä, kun realistisesti asiaa katsoen jouduin toteamaan, että minulla ei ole mitään todistetta tai kokemusta minkään jumalien, henkiolentojen, mystisten energioiden tms olemassaolosta, joten on pelkkää itsepetosta leikkiä jotain uskontoa johon ei pohjimmiltaan pysty uskomaan. Ymmärsin olevani ateisti.
No, sitten jäi vielä tuo henkisyys. Sellainen vähän Echkart Tolle -tyyppinen hetkessä olla möllöttely, jossa juurikin keskitytään hetken aistimuksiin ja ollaan tuomitsematta asioita mielessä hyviin ja huonoihin (tai jos tuomio tuleekin, ainakin tiedostetaan että kas, mieleni lisäsi todellisuuteen tuollaisen leiman, mutta se ei ole totuus vaan mielen tuomio). Sain jopa joskus ihmisiltä kehuja siitä, miten minusta oikein huokuu sisäistä rauhaa. Mutta keski-iän kriisissä 40 iän jälkeen tuokin meni pois, siis se hiljainen ilo ja rauha pelkästä olemassaolosta. Kaikki aistihavainnot, kaikki omat tunteet, kaikki ajatukset, koko olemassaolo, tuntuu vain tyhjältä. Se ei ole varsinaisesti kärsimystä, mutta se tekee sen tunteen, että minun aikani tässä maailmassa alkaa olla ohi, että täällä ei ole enää mitään mitä haluaisin nähdä tai kokea.