Muita noin nelikymppisiä, joista tuntuu, että elämä on jo vähän ohi?

Mulla ei ole lapsia mutta kun olin 39 oli samanlainen olo. Mulle tuli 40v kriisi mikä on nyt 41v selkiämässä. Sen ydin on ymmärtää joskus kuolevansa. En osata kuolevani nyt mutta joskus päiväni päättyvät vaikka eläisin vanhaksi. Toi kriisi herätti mut löytämään taas elämän pienet ilot. En kokenut valaistusta mutta ymmärsin jotain elämästä.

Mä kehotan sua tekemään ihan yksin jotain mistä pidät. Riko rutiini edes hetkeksi. Tee pieniä retkiä vaikka paikkoihin joista olet kiinnostunut mutta et ole käynyt.

Löydät jotain uutta. Kaikkinensa sanon itse lapsettomana sun saaneen jo elämältä paljon. Sulla on lapset, puoliso, omatalo yms.

Sinkkuna mulla sattuu välillä sisimpään kun näen kaupassa pariskunnat lapsineen. Ei tässä sinkun elämässä 41v ole mitään ihailtavaa. Mulla on oma kämppä jonka tyhjää seinää katson aamukahvilla. Ikisinkkujen tapaan tee töitä niin paljon kuin saan ja täytän aikaani harrastuksilla. Silti on tyhjä olo.

Vierailija kirjoitti:

Mulle normaali perhe-elämä on kauhukuva. Siinähän on koko ajan vain se äitirooli päällä ja kadottaa itsensä ties kuinka pitkäksi aikaa. Parisuhdetta ei juuri kukaan kerkeä hoitaa lastenhoidon sivussa ja sitten kun lapset muuttavat omillee, katsellaan omaa puolisoa, että kukahan tuokin on ja miksi se tuli valittua.

Höpöhöpö. Se on juuri sellaista millaiseksi sen itse tekee. Minä olen vajaa viisikymppinen kahden teinin äiti, ruuhkavuodet harrastuksineen jyllänneet ja uraakin molemmat vanhemmat tehneet. Missään vaiheessa en ole ollut pelkkä äiti, olen itselleni myös Minä, ja miehelleni vaimo, puoliso.

On jo useamman vuoden tuntunut että elämä on ohi vaikka olen vasta 35. Johtuu varmaan siitä, että en ole kyennyt parisuhdetta ja sitä kautta perhettä saamaan. Yllättävän iso suru lapsettomuudesta ollut viime vuosina. Olen välillä kyllä yrittänyt aktiivisesti deittailla, mutta enää en vaan jaksa. En kestä sitä jatkuvaa arvioitavana olemista. Enkä tiedä monetko kymmenet/sadat treffit pitäisi käydä että löytyisi joku mukava, täysipäinen ja huumorintajuinen mies. Jos voisin olla varma että löydän jonkun jatkaisin vielä etsintää. Nyt en siihen enää oikein usko, tuntuu todella epätodennäköiselle. Mutta onko tämä loppuelämä vain jotain kuoleman odottelua sitten?

N35

Itse sisäistin kolmekymppisenä kuolevani jonain päivänä ja siitä lähtien olen tehnyt päätöksiä eri tavalla. Olen vaihtanut alaa. Teen itselleni mielenkiintoisia juttuja. Yritän nauttia elämästä.

Toiset kuolevat sisäisesti jo nuorena. Sääli.

Voi ei! Ei kaikki ole huonosti. Ensinnäkin olet huomannut että lepo on tärkeää, yritä lisätä sitä vielä enemmän jos pystyt. Nukkuminen on oikeasti tärkeintä elämässä, terveydelle ainakin.

Lasten harrastusrumba ei kestä ikuisesti, pikku hiljaa ne voivat alkaa kulkea sinne itse, vai onko mahdollista? Meillä vanhin 13-v. kulkee jo itse ja 9-v. niihin jotka pyörämatkan päässä. Pienintä pitää vielä kuskata joka paikkaan. Se onkin aikaavievää. Itse käytän ne ajat äänikirjoihin, kävelyihin tai meditoin autossa(!)

Palkkaa siivooja tai laske rimaa sen mitä pystyt. Laita lapset auttamaan.

Hanki/keksi joku oma harrastus mistä oikeasti tykkäät. Jos terveys on huono niin sopiiko mikään liikunta? Käsityöt? Vaikka äänikirjan kuuntelu ihan rauhassa.

Onko ruokavalio kunnossa? Silläkin on tosi iso merkitys mielialaan.

Mieti vaikka ihan pieniä asioita joista tykkäät ja yritä saada niitä päiviisi. Kyllähän kaikilla tässä iässä elämä on enemmän tai vähemmän säntäilyä ja paineita töissä ja kotona. Yritä huolehtia itsestäsi, se on tärkeitä. Sitten vasta jaksat huolehtia muista. Tsemppiä!

Aina ajoittain iskee tämä tunne vaikka kaikki on ihan ok. Tuntuu että miksei elämä ikinä voi olla enemmän kuin vain ok? Miksei kerrankin vois kaikki olla ihan mahtavaa samaan aikaan?

Olisko sulla ap mahdollisuus tehdä joku parin viikon irtiotto vaikka johonkin ulkomaiseen terveyskylpylään? Sellaseen jossa voi kaks viikkoa oikein päästä sen sairauden juurille ja muutenkin katsella uusia maisemia?

Muuttaminen on myös aina auttanut mua, vaihtuu edes seinät joita tuijottaa.

Samaa paskaahan tämä on. Autan ja huolehdin lähisukulaisista mutta kukaan ei välitä minusta. Ei ole elämältä mitään odotettavaa kun loppuelämän huolehtia muista ja kärsiä yksinäisyydestä.

Minulla ei ole miestä eikä lapsia, mutta kyllä minustakin silti tuntuu, että elämä on vain pelkkää suorittamista. Päivät toistaa toisiaan ihan samanlaisina, töihin, kotiin, tee ruokaa, siivoa, suihkuun ja nukkumaan. Toisaalta minä sentään siivoan vain omat ja lemmikkini sotkut ja saan sikäli olla rauhassa, mutta onhan elämä pääsääntöisesti aika tylsää.

Nuorena oli vielä haaveita ja unelmia, mutta enää se on vaan sellaista että tässä nyt vaan ollaan kunnes kuollaan. Kai se on kaikilla sama? Elämäntilanteet vaan erilaisia, esimerkiksi sulla perhe. Mutta voithan ajatella positiivisesti, että olet sentään saanut sen perheen itellesi kun kaikilla ei ole sitäkään vaikka olisi halunnut..

Tästä kyllä niin huomaa taas ihmisten erilaisuuden. Osa tuon ikäisistä lähtee kouluttautumaan uudestaan ja on asenteella "elämä edessä" kun taas osa jo hiipuu ja miettii elämän olevan ohu. Saman huomaa mieheni ja minun vanhemmissa; omat plus 80-vuotiaat vanhemmat tekee vapaaehtoistöitä, matkustaa ja pitää ystävien kesken iltoja kun taas miehen kymmenen vuotta nuoremmat vanhemmat on jo lukittunut kotiin voivotteluineen.

Vierailija kirjoitti:

Lasten harrastukset vievät suurimman osan vapaa-ajastasi? Miksi vanhemmat ryhtyy tuollaiseen ja sitten valittavat?

Koska olet paska vanhempi, jos et järjestä lapsillesi ohjattuja harrastuksia.

Se on nykypäivän normaali.

Jos kyseessä sattuu olemaan joukkueurheilu, vanhemmille riirtää hommaa.

Onneksi omat lapseni kyllästyivät pesäpalloon....

No voi että, kuulostaapa ikävältä. En tiedä miten sua voisin auttaa. Sairaudet on aina voimiavieviä, oletko pohtinut, voisitko itse tehdä jotain tervehtymisesi eteen? Syötkö hyvin tai oletko kokeillut erilaisia ruokavalioita? Onko sulla suoliston bakteerikanta kunnossa? Imeytyyköhän ravintoaineet kunnolla? Olisko sulla mahdollisuutta käydä verikokeissa, josta näkyisi esim. D-vitamiinitaso, ferritiini, kolesteroli, herkkä crp? Aika monilla naisilla on alhainen ferritiini ja jo se väsyttää ja saa olon tuntumaan alavireiseltä. Monet luontaishoidotkin helpottaa vaivoja ja esim. stressioireita, auttaa rentoutumaan ja tuo ihan vaan hyvää oloa. Jooga on loistavaa liikuntaa. Ulkoiletko, nukutko hyvin?

Oletteko hakeneet apua parisuhdeongelmiinne? Pystyttekö puhumaan? Sellaistakin kannattaa kokeilla, että alat olemaan miehellesi oikein mukava ja ystävällinen. Teet omalta osaltasi kaikkesi liittonne eteen, yleensä sitten toinenkin alkaa tekemään vastaavia tekoja ja kohta teillä voikin mennä paljon paremmin. 

Nelikymppinen ei ole liian vanha opiskelemaan. Voisitko hankkia alaltasi täydennyskoulusta ja vaihtaa sitten hieman erilaisiin tehtäviin? Ja on aloja, jonne vanhemmatkin työntekijät kelpaa. Entä yrittäjyys? Mitään ei kannata sulkea pois. Itse ryhdyin tuossa iässä yrittäjäksi ja en ole katunut, mutta eihän tämäkään kaikille sovi. 

Sinulla on vielä ehkä jopa yli puolet elämästä jäljellä. Elämäsi ei todellakaan ole ohi, vaan mahdollisuuksia on vielä vaikka mihin. Nykyään on esim. ihan tavallista, että jopa yli kuusikymppiset julkaisevat ensimmäisen kirjansa. Asuinpaikkaa voi vaihtaa. Meillä tuttu pariskunta muutti pariksi vuodeksi ulkomaille, kun lapset lähtivät kotoa. Itse tunnen nyt viisikymppisenä eläväni yhtä elämäni parhaimmista ajanjaksoista ja mulla on paljon unelmia ja suunnitelmia tulevaisuuteen. Paras aika elämässä oli kun lapset olivat pieniä, tämä on sitten toiseksi parasta aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä reilu 40-vee odotan vielä vauvaa😁Eli hetki pitäs jaksaa pysyä virkeänä vielä😊

Paljon onnea! :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasten harrastukset vievät suurimman osan vapaa-ajastasi? Miksi vanhemmat ryhtyy tuollaiseen ja sitten valittavat?

Näihin harrastuksiin on lähdetty silloin kun terveys oli vielä hyvä. Se on aika kova pala lopettaa lapsen mieluinen harrastus sen vuoksi, että jompi kumpi vanhemmista sairastuu. Lapsen parasta ajattelee kuitenkin aina viimeiseen asti. Arvasin, että joku tähän takertuu.

Ap

Mutta en ymmärrä kuka lähtee tuollaiseen vaikka terveys olisi hyvä?

Ei ole. Ainoa on, että fyysisiä kolotuksia alkaa olla jo jonkin verran, esim. polvet tuntuvat vähän mäsältä.

Muutoin elämä on hyvässä vaiheessa, ja odotan tulevaisuutta innolla. Valmistun kohta uuteen ammattiin, lapseni ovat 10 ja 12, eli aika pian saamme jo kodinkin itsellemme takaisin, sekstailuun muuallakin kuin makkarissa, en pelkää myöntää. Parisuhde on parempi kuin koskaan, muunkin kuin seksin osalta.

Lasten kasvettua isommaksi minulla on ollut enemmän aikaa itselleni, ja tykkään tosi paljon nyt lukea, katsoa elokuvia ja opiskella ihan mielenkiinnosta.

Lasten harrastuksissa ei mene enempää kuin max 2 iltaa viikossa, eikä viikonloppuja. Olen ihan itse vetänyt rajan tähän. Sanon heille, että saavat harrastaa niin paljon kuin lystäävät, jos itse kulkevat (asumme pk-seudulla). Täällä löytyy hyvin lähiharrastuksia, enkä näe mitään tarvetta miksi lapsen pitäisi esim kilpailla jossain lajissa, hauska harrastus riittää.

Oletko ap masentunut, tai onko parisuhteesi huonolla tolalla?

Oman onnensa seppä kirjoitti:

Voi kuule, Suomi on täynnä elämäänsä muiden odotusten mukaan suorittavia. Eniten ihmettelen, ettekö aiemmin huomanneet, mihin omat valintanne tulevat johtamaan? 

No jos nyt ihan ekaksi olisi edes saanut tehdä niitä valintoja.. Nyt +40-vuotiaana sitä just tajuaa ettei ikinä ole saanut ihan oikeasti ja harkiten valita mitään vaan ihan aina on tilanne ollut se, että on kaksi (huonoa) vaihtoehtoa josta joo näennäisesti saat valita itse, mutta kuitenkaan sitä toista (vähemmän huonoa) vaihtoehtoa ei ole olemassakaan vaan sun puolesta on jo päätetty mitä "haluat" jo jollain aiemmalla valintakierroksella..

Meinaan siis, että yksi väärä teko/tekemättä jättäminen nuoruudessa aiheuttaakin sen ettei enää myöhemmin/ikinä ole vaihtoehtoja ja/tai edes mahdollisuutta tehdä valintoja vaan joko teet näin tai sitten itket ja teet näin, mutta muusta on turha haaveilla koska se, tämä tai tuo estää sen.

Kannattaa erota ja lapset 50/50 niin joka toinen viikko on lomaa ja voi poimia tinderistä nuoria kolleja koeajolle

Mulla on iso luottamus siihen, että on odotettavissa vielä ihanaa elämää. Olen 45-vuotias, köyhä kouluttautunut yksinhuoltaja. Jos en ikäni puolesta palkolliseksi enää pääse, niin on minulla mahdollisuus alkaa yrittäjäksi. Ei ole kiire naimisiin tai tinder-treffeille. Ihan pian saan elää elämääni itselle. Onneks oon jo niin ruma, että potentiaalinen kumppani kiinnostuu minusta vain sen vuoksi, että olen mahdollisesti ihan hyvä ja mielenkiintoinen ihminen, enkä nätti tyttö, mitä olin joskus takavuosina.

Kuulostaa siltä että sairaus on ap:n ongelma, ei ikä tai elämänvaihe. Kyllä tuota harrastusasiaa voisi sovittaa omaan jaksamiseen, ja asumistakin.

Luulin 25 vuotiaana, että elämä on ohi. Nyt 39 vuotiaana se tuntuu vasta alkavan.

Kannattaa muistaa, että nykyisin moni elää 80+ vuotiaaksi suht terveenä mikäli ei ole pahoja sairauksia ja 40v on vielä paljon elämää jäljellä. Ikävä kyllä tiedän ihmisiä jotka ovat odottaneet kuolemaa jo 20 vuotta koska he olivat täyttäneet 60 vuotta.

Täällä 45 joka on jo niin elämästä kyllänsä saanut että toivoo kuolemaa. 

Mulla ei ole kyse stressistä tai vastaavasta. Ei ole miestä eikä lapsia, eikä siis ruuhkavuosiakaan. On akateeminen koulutus ja hyvä ja hyväpalkkainen työ. Asunto Helsingissä ja mökki Varsinais-Suomen saaristossa. Ulkoisesti ei mitään vialla elämässä. Mikään vaan ei enää tuota mitään iloa, paitsi viinan juominen joskus (en tee sitä kovin usein tosin). Kaikki on vaan jo niin nähty, eikä ole mitään unelmia tai tavoitteita joita enää haluaisin. Koska olen lapseton ja miehetön, ei tarvi toistenkaan takia elossa olla, en ole siis järin tarpeellinen kellekään. Niinpä kun kuulen syövistä ja muista kuolettavista sairauksista, tulen kateelliseksii: miksi en minä jo, tämä elämä on peestä.