Lue keskustelun säännöt.
Muita noin nelikymppisiä, joista tuntuu, että elämä on jo vähän ohi?
27.06.2020 |
Ruuhkavuodet jo muutaman vuoden painaneet päälle, töistä suoriutuminen vie pitkäaikaissairauden vuoksi kaikki mehut. Vapaapäivät menevät kaaosta selättäessä, eikä aina edes riitä. Lasten harrastukset vievät vapaa-ajasta suurimman osan. Iltaisin olo on kuin 80-kymppisellä, väsyttää ja kolottaa. Tuntuu, että ainoa asia joka on enää mieluista on nukkumaan meno, mielellään aikaisin. Parisuhdetta ei oikein ole edes olemassa, se on jo joitakin kuukausia ollut asteella "maksetaan nyt nämä laskut yhdessä". Pitkäaikainen kipu on syönyt kaikki haaveet. Mitä järkeä olisi mm. hankkia pihalle grillikota, jos ei jaksa siellä grillailla? Tuntuu, että talokin jossa asumme, on liian iso aina yksin siivota. Työelämässä pitäisi vielä jaksaa reilut parikymmentä vuotta. Salaa, toistan salaa, herkuttelen ajatuksella ihan omasta yksiöstä. Paikasta jossa kukaan ei sotke sillä välin kun olet töissä ja jossa on hiljaista kun tulet. Tämä ajatus siis pulpahtaa pintaan silloin kun on rättiväsynyt. Otsikkoon palatakseni, en tiedä oikein onko olemassa mitään positiivista tai ylipäätään mitään, mitä elämältä enää odotan. Konemaisesti vaan suoritan asioita. Joka aamu nousen, juon kahvin, meikkaan, menen töihin jne. Onko teitä muita, joilla on edes vähän samanlaisia tuntemuksia? Enkä kaipaa nyt mitään lauantai-illan känniörinää, että ota nappia naamaan ja huuhdo se koffilla alas. Ihan asiallisia kommentteja, kiitos :)
Kommentit (89)
Voi että. Olen aina luonut omannäköistä elämää. Teen valinnat ja juu, onhan se raskasta, ruuhkaista, eikä aina kivaa, mut itse valitsin näin ja kyl mä siitä tekemisestä nautin. Siis olen muutakin kuin äiti. Enemmän kuin uraäiti, vaikka sitäkin. Teen asioita itseni vuoksi. Toteutan itseäni. Minimoin huonon seuran. Nautin miehestäni. Perhe on tärkeä. Toki, olen melkein 10 v nuorempi, perusluonteeltani positiivinen ja kunnianhimoinen, ei (vielä?) harrastusrumbaa jne, mut kyl se elämä on tasan sen näköistä kuin sen itse tekee, tai niin sen ainakin pitäisi. Jos mul ois tuo ongelma, miettisin, mitä voisin tehdä, mitä haluaisin. Vaihtaa työpaikkaa? Opiskella? Harrastaa? Keksiä jostain enempi rahaa? Tee lista unelmista ja lähde toteuttamaan niitä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Noin minäkin valitin "päälle nelikymppisenä".
Kaksi vuotta myöhemmin olin vajaa viiskymppinen eli 48 ja kaikki oli mennyt.
Nyt köyhä ja hitto vieköön kippeekin.
Älä valita. Katso eteenpäin: varaudu, pelle.
No onpas kyllä ikävää. Mistäpäs sitä tietää vaikka olen kipeän lisäksi myös köyhä parin vuoden sisään. Tsemppiä sinulle toivottomuuteen. Pellepä varautuu!
Ap
Miksi ap siivoaa yksin eikä mies myös?
Kyllä, mutta päinvastaisisa syistä.
Mä olen nelikymppinen, mutta en oikeastaan tiedä mitä elämä on. Nyt pelkään vain, että kohta se on kääntynyt toiselle puoliskolle ja en ikinä tule oppimaan mitä se elämä on. En ole hommannut koulutusta, en ole oikein ollut töissä, en ole koskaan seurustellut, en ole koskaan harrastanut seksiä, ei ole lapsia, ei ole perhettä, ei ole omaisuutta, ei ole uraa. Kaikki puuttuu, kaikki kokematta. Yritän nyt kiriä mennyttä aikaa kiinni, mutta se on todella vaikeaa ja itseluottamus on joka päivä koetuksella. Jos onnistun niin mun ruuhkavuodet ovat sitten, kun olen 70-vuotias. Eihän sekään hyvältä kuulosta, mutta on varmaan parempi kuin elää elämänsä kokematta koskaan elämää?
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, mutta päinvastaisisa syistä.
Mä olen nelikymppinen, mutta en oikeastaan tiedä mitä elämä on. Nyt pelkään vain, että kohta se on kääntynyt toiselle puoliskolle ja en ikinä tule oppimaan mitä se elämä on. En ole hommannut koulutusta, en ole oikein ollut töissä, en ole koskaan seurustellut, en ole koskaan harrastanut seksiä, ei ole lapsia, ei ole perhettä, ei ole omaisuutta, ei ole uraa. Kaikki puuttuu, kaikki kokematta. Yritän nyt kiriä mennyttä aikaa kiinni, mutta se on todella vaikeaa ja itseluottamus on joka päivä koetuksella. Jos onnistun niin mun ruuhkavuodet ovat sitten, kun olen 70-vuotias. Eihän sekään hyvältä kuulosta, mutta on varmaan parempi kuin elää elämänsä kokematta koskaan elämää?
Sama juttu. Jos saisin vaikka 10 milj lotossa niin voisi alkaa elää heti huomenna ja hommata ainakin 90 % asioista jotka koostaa tämän ikäisen normaalin elämän eli rahakysymys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi neljänkympinkriisissä tempoileva tässä, morjens. Lähdin pystyynkuolleesta suhteesta ja muutin juurikin kerrostaloyksiöön omaan hiljaisuuteen. Lapsia ei ole. Olen ihan tyytyväinen, vaikka samalla arveluttaa riittääkö vaativa työ elämän sisällöksi, jos tässä vaikka veivataan vielä se parikyt vuotta työelämässä. Toisaalta, olen terve, ja olen siitä äärimmäisen kiitollinen. Musta tuntuu että Ap sun huono fiilis johtuu ennen kaikkea sairaudesta eikä niinkään iästä (vaikka tunnistan kyllä noi kelat hyvin). Toivon että saisit siihen parasta mahdollista hoitoa. Ja tosiaan, jos yhtään alkaa mikään muutosajatus itää mielessä niin voi olla että se kannattaa toteuttaa? En tarkoita että jätä perheesi ja muuta yksiöön, mutta yleisemmin.
Se on vaihe. Kun lapset kasvavat, ruuhkat hellittävät. Me (41&42) jäätiin kaksin vuosi sitten lapsen lähtiessä maailmalle, eikä enää ole kiireistä tietoakaan. Mullekin matkalle mahtui erityislapsi, oma ja puolison vakava sairastuminen ja normaalimpaa paskaa, ja silloin tuntui ihan samalta, "tässäkö tämä oli, mua on kusetettu".
Myöhemmin en uskoisi itseäni samaksi ihmiseksi kuin tuolloin. Tässä ollaan, reissusta vähän rähjääntyneenä, mutta voitolla, oli se sittenkin vaivan arvoista. Vähän puhallellen, mutta selkä oikaistuna ja uuden edessä: vihdoin taas on aikaa miettiä kuka olinkaan ja mistä tykkäsinkään, mitä haluankaan tehdä. Vaivatkin ovat hellittäneet, kun taas ehtii ja jaksaa pitää huolta myös itsestään eikä aina vain toisista. Jaksa vielä vähän, tuokin menee ohi, ja sitten on taas jotakin muuta, toivottavasti parempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten se elämä voi olla jos pahimmat ruuhkavuodet vielä päällä? Itsellä taas lapset voiton puolella ja saa vaan chillailla ja elää itselleen. Elämä vasta alkaa se elämä jonka ns. lapsille menetti ja eli heitä varten.
Mä olen 29 ja tuntuu, että elämä meni jo. Aika kuluu aivan käsittämättömän nopeasti: ihan vasta olin 22 ja vasta aloittelemassa opintoja yliopistossa. Opinnot menivät hyvin, mutta en muista niistä enää mitään enkä osaa enää mitään: taidot rapistuvat todella nopeasti jos niitä ei tarvitse (esim. ruotsin kieli, jota aikanaan osasin laudaturin arvoisesti).
En ole saanut vielä ensimmäistään vakituista työtä, enkä usko, että tulen koskaan sellaista saamaankaan. Lapsia en missään nimessä halua ja kunhan tästä nykyisestä miehestä pääsen, seuraavaa ei enää tule. Ei ole sen kaiken arvoista. Haluaisin vaan lopettaa kaiken ja muuttaa jonnekin metsän keskelle ja elää siellä yksin, kaukana kaikesta.
Miten te jaksatte tätä tulematta hulluksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle normaali perhe-elämä on kauhukuva. Siinähän on koko ajan vain se äitirooli päällä ja kadottaa itsensä ties kuinka pitkäksi aikaa. Parisuhdetta ei juuri kukaan kerkeä hoitaa lastenhoidon sivussa ja sitten kun lapset muuttavat omillee, katsellaan omaa puolisoa, että kukahan tuokin on ja miksi se tuli valittua.
Ei ole lapsia, mutta eivätkö ihmiset tee niitä lapsia juuri niiden ruuhkavuosien takia? Halutaan se perhe ja touhuaminen jne. En aina oikein ymmärrä ruuhkavuosista valittamista, kun sitä on itse haluttu.
Ja ei elämä ei ole nelikymppisenä ohi, vasta puolessa välissä todennäköisesti. Nauti pienistä asioista, älä murehdi asioita joille et voi mitään äläkä vatvo mitään menneitä, tehtyjä tai tekemättömiä asioita. Aina ei tarvitse olla täydellinen, saa väsyttää välillä, se on ihan ok. Elämä on kuitenkin aika kivaa ja maailmassa on niin paljon hienoja asioita, kukaan ei ehdi kaikkea tehdä mutta kaikki ehtii jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulle normaali perhe-elämä on kauhukuva. Siinähän on koko ajan vain se äitirooli päällä ja kadottaa itsensä ties kuinka pitkäksi aikaa. Parisuhdetta ei juuri kukaan kerkeä hoitaa lastenhoidon sivussa ja sitten kun lapset muuttavat omillee, katsellaan omaa puolisoa, että kukahan tuokin on ja miksi se tuli valittua.
Puhu omasta puolestasi. T. Tyytyväinen nelikymppinen, jolla lapsia ja hyvä parisuhde
Vierailija kirjoitti:
Mulle normaali perhe-elämä on kauhukuva. Siinähän on koko ajan vain se äitirooli päällä ja kadottaa itsensä ties kuinka pitkäksi aikaa. Parisuhdetta ei juuri kukaan kerkeä hoitaa lastenhoidon sivussa ja sitten kun lapset muuttavat omillee, katsellaan omaa puolisoa, että kukahan tuokin on ja miksi se tuli valittua.
Ne on ne valinnat, et miten sen tekee. Onko äitinä 1 v kokonaan/1,5 v/2+v vanhempainvapaalla, vai vain osan siitä ekasta vuodesta ja meneekö laps päiväkotiin heti vuoden ikäisenä? Opiskeleeko/luoko uraa lastensaannin jlk vai eikö se olekaan enää niin tärkeää? Luopuuko omista harrastuksista? Ottaako parisuhdeaikaa, onko hotelliöitä/reissuja puolison kanssa? Jos ei ole turvaverkkoja, niin onko valmis maksamaan hoitajasta? Ottaako kotisiivouspalvelun? Elämä on omissa käsissä. Luo siitä omannäköinen. Tee tarvittaessa toisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla eri tilanne kuin ap:lla, ikä sama. Olen vm. -80. Lapset sain nuorena joten ovat jo teinejä, yläkoulussa ja lukiossa. Vaihdoin tänä keväänä aiemman pitkäaikaisen turvallisen ja tutun mutta myös nuuduttavan työn uuteen, haastavaan ja erittäin jännittävään. :D Lasten ollessa jo noin isoja on aikaa pikkuhiljaa itselleni enempi vapaa-aikana. Uutta työtä en osaa vielä kunnolla, joten olo on kuin harjoittelijatytöllä. Uuden työn tueksi olen aloittamassa ehkä syksyllä opiskelut, jos saan paikan.
Tästä kesästä tulee mieleen nuoruusvuodet, kun oli pajon uutta ja jännää työ- ja opiskeluelämässä sekä vapaa-ajallakin etsi uusia mielenkiinnonkohteita, kuten nyt.
Mutta mulla kyllä oli tuo ap:n kuvaileva vaihe jo kolmikymppisenä, oli yhtä oravanpyörää jonkin aikaa. Tsemppiä, kyllä se aikanaan helpottaa!
Hanki joku kipulääkitys ja vaadi miestä ottamaan enemmän vastuuta harrastuksista ja siivouksesta. Nuo ei ole ikään liittyviä, vaan elämänlaadun ongelmia. Eikö mies ja lapset ymmärrä, että et jaksa samalla lailla kuin terveenä ja 20v.? Eikö heillä ole myötätuntoa, vaikka turhaudut ja masennut tilanteesta ja liiasta vastuusta? Et ole saanut heitä ymmärtämään ja huomaamaan sinun tarpeitasi. Tuo niitä esille. Et ole pelkkä äiti vaan ihminen.
Ehkä sinun tulisi hyväksyä, ettei kokonaiselämäntilanteesi vastaa käytettävissä olevia resurssejasi. Eli työ, lapset, lasten harrastukset, koti ja mies vievät liian paljon jaksamista. Voisiko jotain noista keventää tai vaihtoehtoisesti hankkia lisää resursseja, kuten ulkopuolista siivoamista, lapsenvahtia ja pariterapiaa? Onko mahdollista tehdä lyhennettyä päivää tai olla mukana lasten harrastuksissa vähemmän? Mitä mies tekee?
Minä reilu 40-vee odotan vielä vauvaa😁Eli hetki pitäs jaksaa pysyä virkeänä vielä😊
Miksi sairas ap siivoaa aina yksin taloa? Eiköhän tässä ole iän sijaan ongelmana huono parisuhde.
Onnea sinulle :)
Ehkäpä sellainen rakastuminen sitten tekisi minullekin hyvää, pienempi paha se tässä tilanteessa olisi kuin se kuoleman odottelu. Kaikkien kannalta.
Ap