Lue keskustelun säännöt.
Muita noin nelikymppisiä, joista tuntuu, että elämä on jo vähän ohi?
27.06.2020 |
Ruuhkavuodet jo muutaman vuoden painaneet päälle, töistä suoriutuminen vie pitkäaikaissairauden vuoksi kaikki mehut. Vapaapäivät menevät kaaosta selättäessä, eikä aina edes riitä. Lasten harrastukset vievät vapaa-ajasta suurimman osan. Iltaisin olo on kuin 80-kymppisellä, väsyttää ja kolottaa. Tuntuu, että ainoa asia joka on enää mieluista on nukkumaan meno, mielellään aikaisin. Parisuhdetta ei oikein ole edes olemassa, se on jo joitakin kuukausia ollut asteella "maksetaan nyt nämä laskut yhdessä". Pitkäaikainen kipu on syönyt kaikki haaveet. Mitä järkeä olisi mm. hankkia pihalle grillikota, jos ei jaksa siellä grillailla? Tuntuu, että talokin jossa asumme, on liian iso aina yksin siivota. Työelämässä pitäisi vielä jaksaa reilut parikymmentä vuotta. Salaa, toistan salaa, herkuttelen ajatuksella ihan omasta yksiöstä. Paikasta jossa kukaan ei sotke sillä välin kun olet töissä ja jossa on hiljaista kun tulet. Tämä ajatus siis pulpahtaa pintaan silloin kun on rättiväsynyt. Otsikkoon palatakseni, en tiedä oikein onko olemassa mitään positiivista tai ylipäätään mitään, mitä elämältä enää odotan. Konemaisesti vaan suoritan asioita. Joka aamu nousen, juon kahvin, meikkaan, menen töihin jne. Onko teitä muita, joilla on edes vähän samanlaisia tuntemuksia? Enkä kaipaa nyt mitään lauantai-illan känniörinää, että ota nappia naamaan ja huuhdo se koffilla alas. Ihan asiallisia kommentteja, kiitos :)
Kommentit (89)
Anteeksi, en jaksanut kunnolla syventyä tekstimuuriin, mutta vastauksena otsikkoon. Joo, tuntuu siltä, että elämä on nelikymppisenä aikalailla ohi, pysyttelen hengissä lähinnä lasten takia. Olen loukussa paskassa työssä ja väljähtyneessä parisuhteessa, eikä odotettavissa oli juuri muuta kuin vääjämätön rupsahtaminen ja kuolema.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Anteeksi, en jaksanut kunnolla syventyä tekstimuuriin, mutta vastauksena otsikkoon. Joo, tuntuu siltä, että elämä on nelikymppisenä aikalailla ohi, pysyttelen hengissä lähinnä lasten takia. Olen loukussa paskassa työssä ja väljähtyneessä parisuhteessa, eikä odotettavissa oli juuri muuta kuin vääjämätön rupsahtaminen ja kuolema.
Ei se mitään. Juuri tuolta tuntuu! Tiivistit mun vuotaduksen. Odotellaanpa sitä kuolemaa..
Ap
Voi kuule, Suomi on täynnä elämäänsä muiden odotusten mukaan suorittavia. Eniten ihmettelen, ettekö aiemmin huomanneet, mihin omat valintanne tulevat johtamaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anteeksi, en jaksanut kunnolla syventyä tekstimuuriin, mutta vastauksena otsikkoon. Joo, tuntuu siltä, että elämä on nelikymppisenä aikalailla ohi, pysyttelen hengissä lähinnä lasten takia. Olen loukussa paskassa työssä ja väljähtyneessä parisuhteessa, eikä odotettavissa oli juuri muuta kuin vääjämätön rupsahtaminen ja kuolema.
Ei se mitään. Juuri tuolta tuntuu! Tiivistit mun vuotaduksen. Odotellaanpa sitä kuolemaa..
Ap
Ensin pelätään kuolemaa ja sitten pelätään, ettei kuollakaan.
Vierailija kirjoitti:
Anteeksi, en jaksanut kunnolla syventyä tekstimuuriin, mutta vastauksena otsikkoon. Joo, tuntuu siltä, että elämä on nelikymppisenä aikalailla ohi, pysyttelen hengissä lähinnä lasten takia. Olen loukussa paskassa työssä ja väljähtyneessä parisuhteessa, eikä odotettavissa oli juuri muuta kuin vääjämätön rupsahtaminen ja kuolema.
Miksi siinä väljähtäneessä parisuhteessa sitten pitää olla? Ja ilmeisesti ei ole korjattavissa. Entä muut vaihtoehdot elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oman onnensa seppä kirjoitti:
Voi kuule, Suomi on täynnä elämäänsä muiden odotusten mukaan suorittavia. Eniten ihmettelen, ettekö aiemmin huomanneet, mihin omat valintanne tulevat johtamaan?
On varmasti. Sairauksiaan ei kuitenkaan kukaan pysty valitsemaan. Silloin kun sain lapset, olin terve. Ei 20 vuotias ihminen odota sairastuvansa ja tee valintoja "jätänpä perheen varalta hanikkimatta" tai "oisko varalta sama tappaa itsensä".
Ap
Mä olen 36-vuotias ja tehnyt koko elämäni töitä pätkätyösuhteissa ja 0-työsopimuksilla raskaita hanttihommia ja nyt kun jäin työttömäksi niin kukaan ei tunnu haluavan minua töihin. Olen ollut jo 7 kuukautta työttömänä ja mikäli en kohta saa työpaikkaa niin tuskin saan sitä tulevaisuudessakaan. Sain juuri asuntoni maksettua mutta jos joudun elämään lopun elämääni kelan rahoilla niin käytännössä koko elämäni jää elämättä ellen sitten myy asuntoani ja tuhlaa kaikkia rahoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anteeksi, en jaksanut kunnolla syventyä tekstimuuriin, mutta vastauksena otsikkoon. Joo, tuntuu siltä, että elämä on nelikymppisenä aikalailla ohi, pysyttelen hengissä lähinnä lasten takia. Olen loukussa paskassa työssä ja väljähtyneessä parisuhteessa, eikä odotettavissa oli juuri muuta kuin vääjämätön rupsahtaminen ja kuolema.
Miksi siinä väljähtäneessä parisuhteessa sitten pitää olla? Ja ilmeisesti ei ole korjattavissa. Entä muut vaihtoehdot elämässä.
En ole kirjoittaja, mutta ainakin minä olen lasten vuoksi ja siksi, että olen taloudellisesti riippuvainen miehestäni tällä hetkellä.
Lasten harrastukset vievät suurimman osan vapaa-ajastasi? Miksi vanhemmat ryhtyy tuollaiseen ja sitten valittavat?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja varmasti on nelikymppisenä elämä jo vähän ohi.
Olo on kuin 15v. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti rakastunut. Kummallista että ensi rakkautta piti odottaa 40 vuotiaaksi asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen 36-vuotias ja tehnyt koko elämäni töitä pätkätyösuhteissa ja 0-työsopimuksilla raskaita hanttihommia ja nyt kun jäin työttömäksi niin kukaan ei tunnu haluavan minua töihin. Olen ollut jo 7 kuukautta työttömänä ja mikäli en kohta saa työpaikkaa niin tuskin saan sitä tulevaisuudessakaan. Sain juuri asuntoni maksettua mutta jos joudun elämään lopun elämääni kelan rahoilla niin käytännössä koko elämäni jää elämättä ellen sitten myy asuntoani ja tuhlaa kaikkia rahoja.
Onko sinulle ehdotettu mitään kouluttautumisasioita kelan kautta? 36-vuotta on kuitenkin aika paras työikä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anteeksi, en jaksanut kunnolla syventyä tekstimuuriin, mutta vastauksena otsikkoon. Joo, tuntuu siltä, että elämä on nelikymppisenä aikalailla ohi, pysyttelen hengissä lähinnä lasten takia. Olen loukussa paskassa työssä ja väljähtyneessä parisuhteessa, eikä odotettavissa oli juuri muuta kuin vääjämätön rupsahtaminen ja kuolema.
Miksi siinä väljähtäneessä parisuhteessa sitten pitää olla? Ja ilmeisesti ei ole korjattavissa. Entä muut vaihtoehdot elämässä.
En halua että lapsistani tulee vuoroviikoin kotien välillä vaeltavia kiertolaisia, enkä myöskään ole valmis luopumaan heistä niin, että asuisivat isänsä luona. Miehelle eimyöskään sovi, että asuttaisiin yhteisessä kodissa vuoroviikoin. Lasten tilannetta ei ole saatu sovittua, joten yhteisasuminen/parisuhde jatkuu. OLen vaikeasti työllistävällä alalla, työpaikan vaihtaminen tarkottaisi samalla alanvaihtoa eli opiskelua. Uuden alan opiskelu ei taida maksaa vaivaa tässä iässä, kukaan ei palkkaa näin vanhaa vastavalmistunutta. Sitä paitsi työpäivän jälkeen olen niin kuoleman väsynyt, etten jaksa tehdä muuta kuin välttämättömimmät asiat ja nukahtaa sohvalle eli en tiedä miten edes kykenisisn työn ohessa opiskelemaan mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, ei kyllä tunnu, että elämä on ohi. 3v sitten lähdin opiskelemaan uuteen ammattiin työnohella ja nyt olen vaihtamassa työpaikkaa. Mielessä on vilahtanut jo jatko-opinnotkin. Ala elää hieman itsellesikin, älä vain perheellesi. Onnea matkaan!:)
Vierailija kirjoitti:
Lasten harrastukset vievät suurimman osan vapaa-ajastasi? Miksi vanhemmat ryhtyy tuollaiseen ja sitten valittavat?
Näihin harrastuksiin on lähdetty silloin kun terveys oli vielä hyvä. Se on aika kova pala lopettaa lapsen mieluinen harrastus sen vuoksi, että jompi kumpi vanhemmista sairastuu. Lapsen parasta ajattelee kuitenkin aina viimeiseen asti. Arvasin, että joku tähän takertuu.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Mä olen 36-vuotias ja tehnyt koko elämäni töitä pätkätyösuhteissa ja 0-työsopimuksilla raskaita hanttihommia ja nyt kun jäin työttömäksi niin kukaan ei tunnu haluavan minua töihin. Olen ollut jo 7 kuukautta työttömänä ja mikäli en kohta saa työpaikkaa niin tuskin saan sitä tulevaisuudessakaan. Sain juuri asuntoni maksettua mutta jos joudun elämään lopun elämääni kelan rahoilla niin käytännössä koko elämäni jää elämättä ellen sitten myy asuntoani ja tuhlaa kaikkia rahoja.
Millainen koulutus sinulla on?
Mä taas ajattelen, että nyt on elämä vasta alkamassa ja alan tekeen just niitä asioita jotka tekee mut onnelliseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anteeksi, en jaksanut kunnolla syventyä tekstimuuriin, mutta vastauksena otsikkoon. Joo, tuntuu siltä, että elämä on nelikymppisenä aikalailla ohi, pysyttelen hengissä lähinnä lasten takia. Olen loukussa paskassa työssä ja väljähtyneessä parisuhteessa, eikä odotettavissa oli juuri muuta kuin vääjämätön rupsahtaminen ja kuolema.
Miksi siinä väljähtäneessä parisuhteessa sitten pitää olla? Ja ilmeisesti ei ole korjattavissa. Entä muut vaihtoehdot elämässä.
En halua että lapsistani tulee vuoroviikoin kotien välillä vaeltavia kiertolaisia, enkä myöskään ole valmis luopumaan heistä niin, että asuisivat isänsä luona. Miehelle eimyöskään sovi, että asuttaisiin yhteisessä kodissa vuoroviikoin. Lasten tilannetta ei ole saatu sovittua, joten yhteisasuminen/parisuhde jatkuu. OLen vaikeasti työllistävällä alalla, työpaikan vaihtaminen tarkottaisi samalla alanvaihtoa eli opiskelua. Uuden alan opiskelu ei taida maksaa vaivaa tässä iässä, kukaan ei palkkaa näin vanhaa vastavalmistunutta. Sitä paitsi työpäivän jälkeen olen niin kuoleman väsynyt, etten jaksa tehdä muuta kuin välttämättömimmät asiat ja nukahtaa sohvalle eli en tiedä miten edes kykenisisn työn ohessa opiskelemaan mitään.
Samaa pohtinut noiden opiskelujen osalta, ei jaksaisi töiden ohella enää opiskella! Kateeksi käy niitä ihmisiä, jotka työpäivän jälkeen lähtevät pihalle mylläämään ja tulevat seuraavana aamuna töihin, toitottaen mitä kaikkea eilen onkaan pihalla saatu aikaiseksi.
Noin minäkin valitin "päälle nelikymppisenä".
Kaksi vuotta myöhemmin olin vajaa viiskymppinen eli 48 ja kaikki oli mennyt.
Nyt köyhä ja hitto vieköön kippeekin.
Älä valita. Katso eteenpäin: varaudu, pelle.
Vähän tuollaiselta tuntuu talvisin, mutta ei sentään nyt kesällä, kun on lämmintä, aurinkoa ja voi tehdä kaikkea kivaa ulkona.