Muita noin nelikymppisiä, joista tuntuu, että elämä on jo vähän ohi?

Pitäisi olla olemassa joku vaihtopalvelu, jossa voisi vaihtaa arkea aina välillä jonkun toisen kanssa.

Itse elän tyytyväisenä lapsettomana itsekseni, mutta välillä kaipaan vilskettä ja elämää ympärilleni. Olisi välillä kiva laittaa ruokaa ja kattaa pyötää isommallekin porukalle. Omia lapsia en varsinaisesti kuitenkaan kaipaa.

Olen +30v.ja  samoissa tunnelmissa, mutta ihan eri syistä. Elämä ei päässyt ikinä akuunsakaan, koska sairastuin jo lapsena. Ei ole tullut siis uraa, parisuhdetta saati lapsia ikinä eikä tulekaan näköjään. Ajatuskin ns. normaalielämästä kyllä uuvuttaakin, mutta ilman sitäkään(esim.riittävää rahasummaa ja vailla syyllsitämsitä toisin kuin tuilla eläminen)ei ole mitään elämää. Tutkinnon sain tehtyä sentään, mutta siitäkin jäi vaan opintolainat käteen. Odottelen enää viikatemiestä ja kohdallani se olisi jo helpottavaa oikeastaan enää. En jaksaisi enää työkkärin ilmaistöissä ja pomputeltavana juosta viimeisiäkin voimiani kuluttaen.

Kannattaa miettiä henkistä ulottuvuutta elämään. 40 v sitä alkaa viimeistään huomaamaan ettei elämä ”ala” sitten kuin... vaan elämä on tässä hetkessä. Katso ympärillesi. Mikä elämän rikkaus on ympärilläsi. Vaikka tulisit rikkaaksi, muuttaisit tai saisit uuden työn, uuden suhteen, kaikki se onni on vain väliaikaista, egoa pönkittävää, onnea, joka haihtuu hetken päästä. Mikään maailman tuoma onni ei kestä.

Vierailija kirjoitti:

Lasten harrastukset vievät suurimman osan vapaa-ajastasi? Miksi vanhemmat ryhtyy tuollaiseen ja sitten valittavat?

Meillä on kaikilla omat harrastukset perheessä. Pidetään huoli, että kaikki pääsee harrastuksiinsa aina. Ei haittaa sitten lastenkaan harrastukset yhtää, kun saa itse harrastaa.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa miettiä henkistä ulottuvuutta elämään. 40 v sitä alkaa viimeistään huomaamaan ettei elämä ”ala” sitten kuin... vaan elämä on tässä hetkessä. Katso ympärillesi. Mikä elämän rikkaus on ympärilläsi. Vaikka tulisit rikkaaksi, muuttaisit tai saisit uuden työn, uuden suhteen, kaikki se onni on vain väliaikaista, egoa pönkittävää, onnea, joka haihtuu hetken päästä. Mikään maailman tuoma onni ei kestä.

Jatkan vielä, että se ei kuitenkaan estä nauttimasta elämästä, päin vastoin! Elämä on kaikki mitä tämä hetki on. Oli se millainen tahansa. Kun lopetat ajatuksiesi pyörittelyn, huomaat niiden olevan vain itsesi tekemä ahdistava mielen vankila. Tässä hetkessä on kaikki itseasiassa hyvin.

Minä, 50+ nainen. Suurin haaveeni elämässäni oli perhe ja työ koulutusta vastaavassa ammatissa(olen opettaja). Enpä saanut perhettä, olen sinkku, en koskaan saanut miestä, kun olen ruma ja läski. Vanhemmat ovat kuolleet, sisarukset eivät pidä yhteyttä. Sain keväällä potkut töistä. Vietän kaiket päivät, illat, yöt, viikonloput ja pyhät ja arjen yksin. Ystäviä toki on, mutta heillä on perheet ja omat menot ja siten aikaa rajoitetusti. Olen lisäksi sosiaalinen ihminen, joten yksinäisyys ei sovi minulle. Terveyskin on alkanut kremppaamaan ja pahadti.Jos ei olisi lemmikkiä huollettavan(on jo vanha, ei voi sijoittaa enää uuteen kotiin), niin olisin jo lopettanut tämän turhan elämän.

En näe, että mitä järkeä, tarkoitusta tai merkitystä minun elämälläni on-ei mitään. Haaveeni eivät ole olleet suuria, mutta nekään eivät ole toteutuneet. En jaksaisi enää enkä.kuitenkasn kykenisi lopulta tekemään itsaria.

Kuulostaa että kirjoittaja on uupunut liiallisiin vaatimuksiin. Hän suorittaa konemaisesti elämää jossa kaikkien muiden tarpeet ja mielihalut menevät hänen tarpeidensa ja haaveidensa ohi. Kenelläkään muulla ei saa olla paha  mieli, eikä muille perheenjäsenille saa tuottaa pettymyksiä. Itselle kyllä. Väsymys ja sairaudet eivät saa aiheuttaa muutoksia esimerkiksi lasten harrastuksiin. Eroaminen on mahdotonta edes teoriassa koska sitten lapset ovat automaattisesti onnettomia lopun elämäänsä. 

Et kerro miten  miehesi osallistuu lasten harrastuksiin ja kodin hoitoon. Jääkö kaikki aina sinun hoidettavaksesi tai ainakin joudut aina koordinoimaan perheessä kaiken? Huomaavatko mies ja lapset miten väsynyt ja kipeä olet?  Miten he auttavat sinua jaksamaan?

Olet tehnyt päätöksiä siitä millaisen elämän haluat itsellesi ja lapsillesi. Kaikki ei olekaan mennyt ihan putkeen ja nykyinen elämä on liian raskasta jotta voisit jatkaa tyytyväisenä entiseen malliin. Et silti halua antaa missään periksi, koska sinulla on edelleen vahva näkemys siitä millainen elämäsi pitäisi olla. Paukut ei vaan riitä.

42v ja muutama vuosi sitten tajusin, että olen tehnyt elämässä kaiken mitä halusinkin tehdä. Ensin tuli sellainen hieman toivoton olo, että mitäs minä nyt teen ja minkä vuoksi tässä aamulla noustaan sängystä. Sitten tajusin että ei tarvitse tehdä yhtään mitään, vaan ihan vaan elää tätä elämää jonka olen onnistunut itselleni rakentamaan. Jos joskus tulee jotain uusia tavoitteita, niin mikäs siinä. Jos ei tule, niin sekin on ihan jees, sillä nautin nyt työni hedelmistä niin pitkään kuin voin. 

42v ja muutama vuosi sitten tajusin, että olen tehnyt elämässä kaiken mitä halusinkin tehdä. Ensin tuli sellainen hieman toivoton olo, että mitäs minä nyt teen ja minkä vuoksi tässä aamulla noustaan sängystä. Sitten tajusin että ei tarvitse tehdä yhtään mitään, vaan ihan vaan elää tätä elämää jonka olen onnistunut itselleni rakentamaan. Jos joskus tulee jotain uusia tavoitteita, niin mikäs siinä. Jos ei tule, niin sekin on ihan jees, sillä nautin nyt työni hedelmistä niin pitkään kuin voin. 

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa miettiä henkistä ulottuvuutta elämään. 40 v sitä alkaa viimeistään huomaamaan ettei elämä ”ala” sitten kuin... vaan elämä on tässä hetkessä. Katso ympärillesi. Mikä elämän rikkaus on ympärilläsi. Vaikka tulisit rikkaaksi, muuttaisit tai saisit uuden työn, uuden suhteen, kaikki se onni on vain väliaikaista, egoa pönkittävää, onnea, joka haihtuu hetken päästä. Mikään maailman tuoma onni ei kestä.

Mikä hiton rikkaus? Tavallista tympeää arkea vain. Ja luonto - se vasta kamala onkin. Julma paikka, jossa oliot syö ja kiduttaa toisiaan, nälkä ja tauti vie hitaasti ja rääkäten.

Toinen juttu on mitä en enää ymmärrä on että onko sillä mitään väliä mitä tunteita minulla on tai ei ole. Joskus nuorempana sitä ajatteli, että pyrkii olemaan iloinen tai onnellinen, ja välttämäään kielteisiä tunteita. Nyt taas, ne on kaikki ohimenevää turhuutta, ihan sama onko onnea vai ahdistusta, kummassakaan ei ole mitään tavoiteltavaa eikä mitään pelättävää, niitä tulee ja menee eikä ne tunteet muuta mitään.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa että kirjoittaja on uupunut liiallisiin vaatimuksiin. Hän suorittaa konemaisesti elämää jossa kaikkien muiden tarpeet ja mielihalut menevät hänen tarpeidensa ja haaveidensa ohi. Kenelläkään muulla ei saa olla paha  mieli, eikä muille perheenjäsenille saa tuottaa pettymyksiä. Itselle kyllä. Väsymys ja sairaudet eivät saa aiheuttaa muutoksia esimerkiksi lasten harrastuksiin. Eroaminen on mahdotonta edes teoriassa koska sitten lapset ovat automaattisesti onnettomia lopun elämäänsä. 

Et kerro miten  miehesi osallistuu lasten harrastuksiin ja kodin hoitoon. Jääkö kaikki aina sinun hoidettavaksesi tai ainakin joudut aina koordinoimaan perheessä kaiken? Huomaavatko mies ja lapset miten väsynyt ja kipeä olet?  Miten he auttavat sinua jaksamaan?

Olet tehnyt päätöksiä siitä millaisen elämän haluat itsellesi ja lapsillesi. Kaikki ei olekaan mennyt ihan putkeen ja nykyinen elämä on liian raskasta jotta voisit jatkaa tyytyväisenä entiseen malliin. Et silti halua antaa missään periksi, koska sinulla on edelleen vahva näkemys siitä millainen elämäsi pitäisi olla. Paukut ei vaan riitä.

Täällä taas joku amatööripsykologi heittää teorian. No ei se huono asia ole herättää keskustelua.

Monet selittelee, miten sairaus estää sen, että heitänpä kaiken mäkeen ja aloitan uuden elämän. Ei. Ei siihen tarvita edes sairautta. Ei niitä lapsia kukaan huvikseen pois anna, tai sitten on joku isompi päihdeongelma.

Vaan näin: elämässä meni kaikki ihan putkeen, mutta sitten tajuat, että tämä elämä oli tässä ja ainoa asia, millä se voi vähän parantua, on sitten kun lapset muuttavat pois yli 10 vuoden päästä. Sulla ei ole enää haaveita, koska sulla ei ole aikaa haaveilla - monet haaveet on sitä paitsi jo toteutettu. Tajuat, että olet lasten lähdettyä jo niin vanha, että ei varmasti kiinnosta muu kuin nukkuminen, jos olet vielä hengissä. Loppuelämän merkityksettömyyden tajuaminen vetää piippuun.

Vahvuuteen sairastuminen, se, että haluaa resurssien loppumisesta huolimatta pitää kaikki langat ja kontrollin käsissään, on läheisriippuvaisuuden muoto. Johtaa uupumiseen. https://paihdelinkki.fi/sgn/node/296

Vierailija kirjoitti:

42v ja muutama vuosi sitten tajusin, että olen tehnyt elämässä kaiken mitä halusinkin tehdä. Ensin tuli sellainen hieman toivoton olo, että mitäs minä nyt teen ja minkä vuoksi tässä aamulla noustaan sängystä. Sitten tajusin että ei tarvitse tehdä yhtään mitään, vaan ihan vaan elää tätä elämää jonka olen onnistunut itselleni rakentamaan. Jos joskus tulee jotain uusia tavoitteita, niin mikäs siinä. Jos ei tule, niin sekin on ihan jees, sillä nautin nyt työni hedelmistä niin pitkään kuin voin. 

Olen saman ikäinen ja tajusin saman asian tänä vuonna. Tavoite oli yliopistokoulutus, yleinen "pärjääminen" elämässä ja äitiys ja oon saanut ne kaikki. Nyt voisin tehdä sitä tarvehierarkian ylintä kohtaa eli toteuttaa itseäni. On vaan pikkulapsivuosien ja muille elämisen jälkeen vähän hukassa että kukas minä taas olinkaan.

Musta taas tuntuu että nyt vasta oivallan että elämä on edessä Lapset on jo vähän isompia ja itse vielä aika nuori.

Ei mitään paineita enää, voin elää just niinkuin haluan. Laitan leopardibikinit rannalle, ostan punaisen avoauton ja ratsastan auringonlaskuun. Enää ei tarvitse olla cool tai in tai yhtään mitään. On ihan myöhäistä ja turhaa rakentaa täydellistä cv:tä kuitenkaan.

Nyt on mun aika nauttia, ei näitä vuosia loputtomiin riitä. Nuorena yritti olla täydellinen ja kunnollinen ja ei se johtanut mihinkään.

Joo tuntuu useinkin. Vanhempi lapsi on 17 ja lähtee taas elokuussa koulun asuntolaan, toinen asuu isällään. Puolisoa ei ole. Rahahuolia kyllä vaikka muille jakaa. En tiedä mitä tehdä elämälläni, kipuja on kroonisia myös

Vierailija kirjoitti:

Minä, 50+ nainen. Suurin haaveeni elämässäni oli perhe ja työ koulutusta vastaavassa ammatissa(olen opettaja). Enpä saanut perhettä, olen sinkku, en koskaan saanut miestä, kun olen ruma ja läski. Vanhemmat ovat kuolleet, sisarukset eivät pidä yhteyttä. Sain keväällä potkut töistä. Vietän kaiket päivät, illat, yöt, viikonloput ja pyhät ja arjen yksin. Ystäviä toki on, mutta heillä on perheet ja omat menot ja siten aikaa rajoitetusti. Olen lisäksi sosiaalinen ihminen, joten yksinäisyys ei sovi minulle. Terveyskin on alkanut kremppaamaan ja pahadti.Jos ei olisi lemmikkiä huollettavan(on jo vanha, ei voi sijoittaa enää uuteen kotiin), niin olisin jo lopettanut tämän turhan elämän.

En näe, että mitä järkeä, tarkoitusta tai merkitystä minun elämälläni on-ei mitään. Haaveeni eivät ole olleet suuria, mutta nekään eivät ole toteutuneet. En jaksaisi enää enkä.kuitenkasn kykenisi lopulta tekemään itsaria.

Mitä jos panostaisit elämänkumppanin löytämiseen? Ja lakkaisit puhumasta itsellesi noin rumasti. Jos kutsut itseäsi "rumaksi läskiksi" käytännössä saat itsesi uskomaan ettei sinusta kukaan voi tykätä. Aloita kohtelemalla itseäsi kauniisti, se vetää muita ihmisiä puoleensa. Ja mene vaikka jonnekin vapaaehtoistyöhön, sellaisissa tapaa ihmisiä. Kaikkea hyvää ja siunausta elämääsi! Olet arvokas, usko se!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa miettiä henkistä ulottuvuutta elämään. 40 v sitä alkaa viimeistään huomaamaan ettei elämä ”ala” sitten kuin... vaan elämä on tässä hetkessä. Katso ympärillesi. Mikä elämän rikkaus on ympärilläsi. Vaikka tulisit rikkaaksi, muuttaisit tai saisit uuden työn, uuden suhteen, kaikki se onni on vain väliaikaista, egoa pönkittävää, onnea, joka haihtuu hetken päästä. Mikään maailman tuoma onni ei kestä.

Mikä hiton rikkaus? Tavallista tympeää arkea vain. Ja luonto - se vasta kamala onkin. Julma paikka, jossa oliot syö ja kiduttaa toisiaan, nälkä ja tauti vie hitaasti ja rääkäten.

Toinen juttu on mitä en enää ymmärrä on että onko sillä mitään väliä mitä tunteita minulla on tai ei ole. Joskus nuorempana sitä ajatteli, että pyrkii olemaan iloinen tai onnellinen, ja välttämäään kielteisiä tunteita. Nyt taas, ne on kaikki ohimenevää turhuutta, ihan sama onko onnea vai ahdistusta, kummassakaan ei ole mitään tavoiteltavaa eikä mitään pelättävää, niitä tulee ja menee eikä ne tunteet muuta mitään.

Ei tunteissa olekaan mitään mieltä, ne tulee ja menee, niin kuin sanoit. Mutta kannattaa suunnata huomionsa vaikka aistien kautta ympäröivään todellisuuteen. On ympärillä myös kauneutta vaikka sitä et nyt jostain syystä halua nähdä. Sinulla on varmasti mahdollista vaikka nauttia kuppi kahvia tai lasi viiniä. Katsoa pihan puita, mitä vaan. Ehkä tuo ahdistus elämän rajallisuudesta ja tylsästä arjesta pakottaa kärsimyksen kautta löytämään tien henkiseen pohdiskeluun.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen 29 ja tuntuu, että elämä meni jo. Aika kuluu aivan käsittämättömän nopeasti: ihan vasta olin 22 ja vasta aloittelemassa opintoja yliopistossa. Opinnot menivät hyvin, mutta en muista niistä enää mitään enkä osaa enää mitään: taidot rapistuvat todella nopeasti jos niitä ei tarvitse (esim. ruotsin kieli, jota aikanaan osasin laudaturin arvoisesti).

En ole saanut vielä ensimmäistään vakituista työtä, enkä usko, että tulen koskaan sellaista saamaankaan. Lapsia en missään nimessä halua ja kunhan tästä nykyisestä miehestä pääsen, seuraavaa ei enää tule. Ei ole sen kaiken arvoista. Haluaisin vaan lopettaa kaiken ja muuttaa jonnekin metsän keskelle ja elää siellä yksin, kaukana kaikesta.

Miten te jaksatte tätä tulematta hulluksi?

Tämä on kuin omasta kynästä paitsi minulla ei ole koskaan ollut miestä ( tuskin tällä menolla edes tulee) ja en ole vieläkään päässyt opiskelemaan, vaikka olen jo 26. Töissä olen ollut hyvin vähän ja lähes syrjäytynyt olen. Monessa ammatissa en pärjää ja ihmisten seura jännittää ja kuormittaa liikaakin. Jäisin itsekin mielelläni tänne metsään asumaan jos vaan voisin, kun ei minusta oikein ole kunnolla tähän maailmaan ja elämään ja en meinaa pärjätä. Mielenterveys välillä heikoissa kantimissa ja yksinäinen olen. Myös toinen viesti jossa pohdittiin sitä, että elämä menee ohi eikä vieläkään tavallaan osaa kunnolla elää oli kuin omista ajatuksista. Minunkin elämäni vaan etenee, mutta tavallaan en saa mistään kiinni ja koe mitään monille "tavallisiakin" asioita. Nuoruus itsessään oli jo aika masentavaa aikaa, vaikka en haluakaan valittaa. Nyt vaan sitten jatkan tätä samaa rataa näköjään. Sinänsä en toisaalta kaipaa mitään suurempaa ja yritän olla tyytyväinen. Lapsia en onneksi edes kaipaa, kun omassakin elämässä on jo aika paljon tekemistä, että edes jotenkin selviäisin.  Vanhempien elämä on ollut jo aika taistelua ja siinä mielessä ymmärrän sen, että ei kaikki täällä ole aina mahdollista ja tulee monesti ne rajat vastaan. Ehkä sen on väärä asenne, mutta olen nähnyt sen monta kertaa ja parempi olla hieman realisti kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Itse sisäistin kolmekymppisenä kuolevani jonain päivänä ja siitä lähtien olen tehnyt päätöksiä eri tavalla. Olen vaihtanut alaa. Teen itselleni mielenkiintoisia juttuja. Yritän nauttia elämästä.

Toiset kuolevat sisäisesti jo nuorena. Sääli.

öö... mä oon  sisäistänyt  ton jo 15 vuotiaana. Missä tynnyrissä oot oikein kasvanu?

Kyllä. Yksinäisenä, mutta niin väsyneenä, ettei jaksa etsia kumppania. Kaikki energia menee työnhakuun, kiva olla työttömänä tässä iässä.