Mitä tehdä kun oma taso ei riitä haluamaansa kumppaniin?

Kai se jonkun ihan mukavan kanssa oleminen on parempi vaihtoehto kuin loppuelämän yksinäisyys, vaikka ei sellaista oikeasti kiinnostavaa ja tunteita herättävää saiasikaan itselleen

Olen kokeillut tuota enkä suosittele. Pidemmän päälle ihan aidosti vain rupeaa kyrsimään se toinen yhdessä jos toisessakin asiassa.

Pitää olla yksin ikävä kyllä

Vierailija kirjoitti:

Pitää olla yksin ikävä kyllä

Sinulla itselläsi taitaa olla kumppani?

MIetin vain että onko kyse lopulta jonkinlaisesta suojelumekanismista jos haaveilee aina vain sellaisista ihmisistä joiden saamisen tietää jo etukäteen mahdottomaksi? Silloin ei tule mitään pettymyksiä eikä ole sitä vaaraa että ihan oikeasti pääsisi suhteeseen joka kuitenkin vaatii aina ihmiseltä aika paljon.

Mieti siis että miksi haaveilet aina vain tavoittamattomasta etkä siitä minkä voisit saada.

No millainen se Ap:n haluaman kumppanin sitten pitäisi olla?

Niin se valitettavasti toisinaan menee, että sitä mitä haluaa ei  aina saa syystä tai toisesta... Itse olen ihan tarkoituksellisesti näin jälkikäteen miettien jo lähes elämän ohi lipumisen nähneenä asettanut asian suhteen tavoitteet juuri sen verran epärealistisiksi ettei asian eteen ole edes kannattanut nähdä vaivaa, koska lopputulos on olisi ollut niin ilmeinen. Se olisinko ollut onnellinen jonkun ihan ookoon kanssa, varmasti sitenkin olisi elämään löytynyt sisältöä, mutta toisaalta ei se elämä nyt niin kurjaa ole ollut vaikka ei ole suostunut tekemään kompromissejä itsensä kanssa asian suhteen. Voisin myös olettaa että jos olisin saavuttanut sen epärealistisena pitämäni "outolinnun" elämä olisi ollut myös erittäin hankalaa, koska silloin minä olisin saattanut olisinkin ollut olla se ihan ookoo miinus ja itse olisin joutunut ehkä ponnistelemaan asioissa jotka eivät ole minulle luontaisia tai mieluisia ja itseni tuntien ei olisi ollut mitään riemukulkua kumpaisellekaan. En tiedä onko mitään oikeita ratkaisuja olet vain lehti elämän laineilla ja virta vie minne vie miten kutakin

Mikä siinä yksin olemisessa pelottaa?

Riippuu siitäkin, paljonko parisuhdetta (ja ehkä perhettä) kaipaat. Itselleni sen kaipuu on aina ollut niin heikko, ja viihdyn niin hyvin yksin, että minulle ei ole ollut vaihtoehto alkaa suhteeseen jossa toinen ei vie jalkoja alta. Mieluummin yksin.

Ei ole kuitenkaan mitään vikaa siinäkään, että jos kaipaa paljon parisuhdetta ja/tai perhettä, alentaa ei-keskeisten asioiden kuten vaikka ulkonäön suhteen vaatimuksiaan, jos muuten löytää sellaisen ihmisen jonka kanssa vaikuttaisi olevan helppoa olla ja elää. Ei se aina ole jotain kärsimystä ja ikuista onnetonta tyytymistä - jos tosiaan ottaa riittävän mieleisen, eikä jotain liian epäsopivaa. Kuka tahansa "kunnon mies" ei käy, koska jotain vetoa täytyy seksuaalisesti edes ajan kanssa kehittyä, ja luonteiden ja elämänarvojen täytyy sopia jollain tasolla yhteen. Mutta kyllä niitä on onnellisia pareja, joissa toinen tai molemmat on esim. haaveilleet kauniista tai komeista suosituista tyypeistä, mutta ymmärtäneet ettei sellaisia tule saamaan, joten mukiinmenevän näköinen ja kiva kylän Pirkko tai Pekka on valikoitunut puolisoksi.

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä yksin olemisessa pelottaa?

Ei kai siinä välttämättä mikään pelota, mutta ei kaikki ihmiset vaan halua elää loppuikäänsä yksin. Moni haluaisi myös lapsia ja heille vakaan isän ja äidin parisuhteen kasvualustaksi. Se on kummallista, että tällaisista ihmiselle varsin tavanomaisista kaipuista on nykyään tehty ikään kuin joku sairaus tai psyykkisen rikkinäisyyden merkki.

Eikö ole aika kohtuutonta vaatia ihmistä elämään yksin loppuelämä?

Vierailija kirjoitti:

Eikö ole aika kohtuutonta vaatia ihmistä elämään yksin loppuelämä?

Vaiko jotakin muuta olemaan Plan B kun toisella ei siihen ykköseen paukut riitä? Se se vasta kohtuutonta onkin!

Monesti ihminen haaveilee asiasta tajuamatta että mistä oikeastaan edes haaveilee ja mitä se oikeasti tarkoittaisi. Itse ajattelin vuosia haluavani parisuhteen. Kun sen lopulta kovalla yrityksellä sain, totesin aika pian että parisuhde ei lopulta ole minua varten. Ei vain psyyke kestä sitä että toinen on koko ajan läsnä ja pitää ottaa huomioon muutkin kuin omat tarpeet. Aika nopeasti sitten lopetin suhteen ettei sitä toista sattunut enempää. 

Lähinnä nyt ihmettelen että mistä minulle oikein edes tuli tuo haave parisuhteesta. Ehkä se on vain se malli ulkoa ja kun muillakin on. Olisi pitänyt tuntea itsensä niin hyvin jo alunperin että olisi jättänyt tällaiset haaveet muille.

Minä uskon että jokainen voi löytää sen sopivan ihmisen jonka kokee viehättäväksi omalla tavallaan, niin ettei tarvitse tyytyä keneenkään. Mitä enemmän toisesta tykkää, sitä enemmän ulkonäkökin viehättää. Moni tänne kirjoitteleva mies ei ole neurologialtaan tai tunne-elämältään ihan "normaali". Sillä tavalla että toinen ihminen on pelkkä ulkonäkö tai reikä. Silloin voin uskoa ettei ole mahdollisuutta siihen että haikailu kaunotarten perään korvautuisi rakkaudella, kun ei ole kykyä rakastaa.

Itsekin olen miettinyt tätä asiaa jo pitkään mutta mulla on vielä lisävaikeutena se että en saa edes niitä naisia jotka olisi ihan ok vaan saan vain niitä naisia jossa on suuria puutteita esim ulkonäön ja/tai iän suhteen. Tyytyisin mielelläni ihan ok naiseen, mutta heiltäkin tulee pakit.

Ne naiset taas jotka ovat pullukoita tai itseäni vanhempia iältään ovat innokkaan oloisesti pyytämässä treffejä.

Ymmärtää, että ihailu kohdistuu esikuvaan, joka ei olisi tasavertainen puoliso vaan voimadynamiikka olisi suhteessa alusta asti vääristynyt.

Puolisoksi sopii ihminen, jota ei juurikaan ihaile, mutta jonka kanssa yhteistyö sujuu ja jota kunnioittaa. Esikuvat ja ihailun kohteet ovat roolimalleja, joilta voi oppia, mitä voi sitten soveltaa esimerkiksi oman puolison kehityksen tukemisessa.

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen miettinyt tätä asiaa jo pitkään mutta mulla on vielä lisävaikeutena se että en saa edes niitä naisia jotka olisi ihan ok vaan saan vain niitä naisia jossa on suuria puutteita esim ulkonäön ja/tai iän suhteen. Tyytyisin mielelläni ihan ok naiseen, mutta heiltäkin tulee pakit.

Ne naiset taas jotka ovat pullukoita tai itseäni vanhempia iältään ovat innokkaan oloisesti pyytämässä treffejä.

Miltäpä itse näytät? Mitä kertoo peili?

Vierailija kirjoitti:

MIetin vain että onko kyse lopulta jonkinlaisesta suojelumekanismista jos haaveilee aina vain sellaisista ihmisistä joiden saamisen tietää jo etukäteen mahdottomaksi? Silloin ei tule mitään pettymyksiä eikä ole sitä vaaraa että ihan oikeasti pääsisi suhteeseen joka kuitenkin vaatii aina ihmiseltä aika paljon.

Mieti siis että miksi haaveilet aina vain tavoittamattomasta etkä siitä minkä voisit saada.

Tuollainen käytös johtuu usein sitoutumiskammosta. Myös limerenssiin taipuvaisilla ihmisillä yleistä.

Vanha sanonta on, että jos et saa sitä, jota rakastat, niin rakasta sitä, jonka saat. Realismia!

Riippuu myös siitä, kuinka tärkeä pitkäainainen parisuhde ja mahdollinen perhe ja lapset ovat itselle. Nämä eivät kiinnosta kaikkia.

Itse ajattelen niin, että jos kumppaniehdokkaan joku ominaisuus ei täytä toiveitani, niin hänellä saattaa olla usein muita, itselleni tärkeämpiä, kompensoivia tekijöitä. Jos näin on, niin kokonaisuus ratkaisee. En ole täydellinen itsekään.

Jonkun mielestä tämä voi olla liiallista kompromissiajattelua, mutta kukin toimii, miten parhaaksi näkee. Kyllä niitä kompromisseja saa tehdä sitten parisuhteessakin. Eli kasvun mahdollisuuksia avautuu, loppuiäksi :).

Paranna tasoasi tietenkin. Liiku, osta siistejä, tyylikkäitä vaatteita, opiskele (myös koulun jälkeen! ), hanki parempi työpaikka, hoida hampaat kuntoon, sivistä itseäsi, harrasta, harjoittele keskustelutaitoja, opettele ihmissuhdetaitoja. Kiinnostu elämästä, maailmasta ja muista ihmisistä, opettele optimistiksi (ihan oikeasti kukaan ei halua nurkassa inisijää) . Saat paljon, jos sinulla on myös antaa paljon.