Lue keskustelun säännöt.
Lapsuudessa vakavasti traumatisoitunut. Halu terapiaan mutta huoli, että tämä väkisin diagnisoidaan sairaudeksi. En taida olla yksin?
23.06.2020 |
Ehdottomasti tarvitsisin terapiaa ja olisin halukas siihen sitoutumaan.
Minun tavoitteet eivät välttämättä vastaa ihan hoitotahon tavotteita ja pelkään jääväni toissijaille todellisten syy-seuraus ongelmien suhteen ja koen, että minut saatetaan diagnisoida jopa "väkisin" sairaaksi menneisyyden ja tilanteiden johdosta.
Tarinani on melko sekava ja taustalla on hyvin vaikeita asioita ja sairaassa ympäristössä kasvamista.
Mielestäni on hyvinkin tavallista, myöskin inhmillistä, että oireilua on ollut siitä lähtien kun aloin ymmärtämään itsekin mitä on tapahtunut. En omasta mielestäni saanut lapsuudenkodissa tarvittavaa kasvualustaa omien rajojeni tunnistamiseen, tasapainoiseen ja turvalliseen lapsuuteen.
Kodissani oli alkoholismia, väkivaltaa, mielenterveysongelmia jne.
Minun oli helppo tutustua vääränlaisiin (tuttavallisilta tuntuviin) ihmisijn, hyväksikäyttäviin ja päihdeongelmaisiin. Asiat vain tapahtuivat enkä todellakaan tiennyt olevani turvattoman äärellä.
En yksinkertaisasti ole ymmärtänyt varhaisteininä ja olin sinisilmäinen ihmisten suhteen.
Minäkin aloin käyttämään runsaasti alkoholia, liikuin "epämääräisten" ihmisten kanssa ja oli taloudellisia vaikeuksia. Oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa niin kotona kuin sitten kodin ulkopuolella.
Näin paljon sitä niin sanottua varjopuolta elämässä ja muutin alaikäisenä pois kotoa koska tilanteet sen vaativat. Ätini oli aika pohjalla ja kotona oli aina ns. alempaa kastia vastassa juhlimassa ja minun piti yrittää kuitenkin päästä kouluun.
jatkuu..
Kommentit (150)
Vierailija kirjoitti:
Hei AP
Mulla on hyvin samankaltaisia kokemuksia lapsuudestani, tosin tulen ns. "hyvästä perheestä", enkä todellakaan ole tajunnut olleeni hyvinkin sinisilmäinen ihmisten suhteen ennen kuin nyt! Mutta sitähän se trauma aiheuttaa, ettei oikein kunnolla muista mitään tai tunne itseäänkään.
Itse onnistuin kuin ihmeen kautta eheytymään traumastani ihan vaan itsetutkiskelun ja ajatustyön kautta, mutta ymmärrän että jokaisen tilanne on erilainen, eikä kaikilla ole samoja valmiuksia. Onnekseni mulla oli myös "terapiamatkallani" tukena läheisiä ystäviä, jotka jaksoivat kuunnella ja tarpeen tullen myös kyseenalaistaa näkemyksiäni.
Jotenkin AP:n kirjoituksesta tuli mieleen, onko hän koskaan kyennyt aidosti olemaan oma itsensä ystäviensä seurassa? Ystävyyden ei tarvitse olla niin kovin pitkäaikainen, jos luottamus on kunnossa ja niin sanotusti "synkkaa" ☺️
Minä täällä taas👋Jos ei akuuttihätä ole ja palstaltakin jo pientä apua saanut niin hyvä vinkki on tuo äskeinenkin ja ajan pitää antaa tehdä myös työtänsä ja ilmanmuuta luota itseesi. Jos asia kriisiytyy ja oikeasti tuntuu siltä että ammattiapua tarvitset niin toki sitä sitten haet aivan oikeutetusti. Nyt makustelet fiiliksiä, hienoa että olet täällä. Minäkin harvoin käyn mutta aihepiiri nappasi mukaansa🌻
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:n kertomuksessa mikään ei mielestäni viittaa siihen, että hänellä olisi mielenterveysongelmia. Toki sillä varauksella, että voihan jotain olla, vaikka se ei kävisikään tarinasta ilmi.
Täällä on varmaan jo monenlaista keskustelua käyty, mutta ap, kunhan pääset sinne terapiaan asti, asiat muuttuvat paremmaksi. Terapeutin kanssa voi sitten puhua kaikista niistä asioista, mitä toit tässä ilmi ja lääkkeiden syöminen ei todellakaan ole terapiaan pääsemisen edellytys. Jonkin diagnoosin lääkäri joutuu sinusta tekemään ja olen ihan samaa mieltä siitä, että meidän yhteiskunnassamme kaikesta, mikä ei ihan istu normeihin, tehdään poikkeavaa ja sairautta ja sitä yritään kaiken huipuksi lääkitä. En tiedä voisitko mennä lääkäriin ja puhua vain siitä, että tausta on tällainen ja haluaisit lähetteen terapiaan, ei lääkkeitä. Se ei oikeasti ole kovin ihmeellinen prosessi. Jos sulla on varaa, voit mennä yksityisellekin. Siinä tarvitaan 2 psykologin lausuntoa ja oliko se nyt sitten kolmen kuukauden välein. Sen jälkeen voi hakea Kelasta tukea terapiaan.
En yhtään väheksy pelkojasi, ne ovat todellisia. Olisiko silti mahdollista luovia niiden yli ja ohi avun piiriin?
Vierailija kirjoitti:
Voi olla hyötyä terapian lisäksi vertaistuesta. Googleta AAL niin löydät vastaavan menneisyyden omaavia ja tapaat kohtalotovereita. Puhumisen alkuun pääsee nopeasti, eikä vaivaa niin paljon ne diagnoosiasiat kun saa kaikupohjaa tuntemuksilleen.
Tämä myös erittäin hyvä. Ihminen joka on käynyt läpi samat asiat on taatusti luottokaveri, siitä kumppanuudesta hyötyy taatusti kumpikin. Tilanne on win-win👋👋🌻
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen sitä mieltä ettei diagnooseja kannata miettiä turhan tarkkaan. Ne ovat kuitenkin pääasiassa alustavia teorioita siitä missä ongelma saattaa piillä, ja miltä suunnalta sitä lähdetään ratkaisemaan. On hyvä että nämä merkitään tiedostoisihi, sillä silloin tuleva lääkäri näkee että joku tumpelo on diagnostisoinut sinulle vaikkapa Skitsofrenian mutta hoidosta ei ollut mitään hyötyä ja diagnoosi olikin luultavasti virheellinen. Eivät lääkärit pidä toisiaan mitenkään kaikkitietävinä, vaan ymmärtävät hyvin että mitä epämääräisimmistä oireista on kyse, sitä hankalampi niitä on alkaa hoitamaan.
Itselläni on masennusdiagnoosi, vaikka suurin syy tähän on luultavasti traumapohja. Siskollani on ollut psykooseja, mutta hänellä on myös ollut monenlaista muutakin oireilua, traumapohjalta. Jos katsoo yhden ihmisen diagnooseja elämän läpi, on lähes kaikilla ollut jossain vaiheessa jonkinlaista mielenterveydenongelmaa. Se että Sepolla on ollut 70-luvulla masennusta, ei tarkoita että jok'ikinen lääkärikäynti jatkossa asia otetaan esille. Sen sijaan jos Seppo alkaa kärsimään yht'äkkisestä unettomuudesta, voi hoitava lääkäri panna merkille edeltävän masennuksen, ja ottaa sen huomioon miettiessään mahdollista syytä taustalla.
Ymmärrän että diagnoosin voi kokea leimaavana ja ahdistavana, mutta sen tarkoitus on kuitenkin auttaa hoitohenkilöstöä "profiloimalla" sinut edes jollain lailla niin että sinulle on helpompi tarjota hoitoa joltain pohjalta (ja muuttaa toki diagnoosia tarvittaessa). Diagnoosin tarkoitus ei ole leimata ketään henkilönä, vaan auttaa tulevissa hoitotilanteissa henkilöstöä auttamaan sinua.
Joku kommentoi että olisi kiva jos diagnooseissa lukisi perimmäiset syyt. Ymmärrän tämän, mutta käytännössä olisi aika jäätävää jos tiedoissani lukisi yksityiskohtia perheenjäsenistäni tai muista tapahtumista. On ihan järkevää että nämä sensitiiviset tiedot ovat vain hoitavalla psykiatrilla/terapeutilla.
Siinä on vaan sellainen sivuseikka, että valtaosa lääkäreistä ei lähde kovinkaan kärkkäästi kyseenalaistamaan kollegan näkemystä tai tekemää diagnoosia. Osa uskoo ennemmin toista lääkäriä ja tämän tietämystä kuin potilasta. Varsinkaan mielenterveyspotilasta. Kyllä ne diagnoosit vaan valitettavasti leimaa ihmisen ja se voi vaikuttaa kaikkeen hoitoon tulevaisuudessa.
Toisekseen, kun teoria ja "profilointi" menee pieleen, millään tekemisellä ei sen jälkeen enää ole hyötyä tai arvoa. Diagnoosi on kaiken hoidon perusta. Muuten menee puoskaroinniksi. Diagnoosi ei voi olla arvaus.
Diagnoosikeskustelusta aikaisemminkin avautunut. Tuota semmonen asia että kyse voi olla Ns. työdiagnoosista ja tarkoitan tällä sitä että jostakin lähdetään liikkeelle. Diagnoosi tarkentuu kunhan päästään pidemmälle. Vähän sivuten esim lapsen kehitykseen liittyvät diagnoosit.. Onko ketään alan ammattilaista paikalla. Diagnoosia ja nykytilannetta on myös tarkasteltava jotta hoidon tavoitteet pysyy oikeassa suunnassa ja mitassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, ymmärrän kyllä sen, että diagnoosi tarvitaan, jos tahdon saada kelan tukemaa terapiaa.
Koskaan en terapiaan saakka ole päässyt tai ehtinyt sinne asti.
Ehkei sillä diagnoosilla tosiaan ole väliä mutta se lääkitys, se vaatii sulattelemista.
Täytyy katsoa, tässä on itselläkin aika paljon pelkoja ja ennakkoluuloja tämän systeemin kanssa. Toivottavasti olen vain turhaan huolissani ja pystyn ottamaan kaiken avun vastaan.
AP
Jokin tuossa mättää: olet raatanut kuin orja, mutta sinulla ei ole latin latia yksityiseen terapiaan?
Et ole "ehtinyt tai päässyt" terapiaan? Ei ole mahdollista. Kyllä ehtii ja pääsee. Soita heti ja etsi terapeutti itsellesi. Haluatko vain pelleillä täällä?[/quot
Jaksankohan edes kommentoida kovin perusteellisesti.
En ainakaan pelleile täällä. :D
Puhuin aikaisemmin talousongelmista ja väkivaltaisesta suhteesta, koin myös taloudellista väkivaltaa.
Ulosottoon menneiden laskujen maksu kesti aika pitkään mutta maksettu on kovalla työllä.
Palkkakaan ei alalla mikään kummoinen ollut ja lähinnä elin työpaikka ruokalan ruuilla ja päihteiden käyttöön meni sitten viikonloppusin iso siivu palkasta, siis ekat vuodet kun työelämään pääsin sisään.
Viime vuonna sain säästettyä hyvin, joiden piti mennä sitten tosiaankin terapiaan mutta elämä nyt ei mene aina suunnitelmien mukaisesti. Enpä koronasta johtuvaa työttömyyttäkään olisi uskonut koskaan.
Kaikenlaista sattuu välillä.
AP
AP koeta kestää ja näytät hyvin kestävänkin paremmin kuin nuo piikittelijät. Tuntuu välillä että väärät ihmiset kärsii😃. Tuen sinua kaikin tavoin niin kauan kuin palstalla olen. Nautin suunnattomasti rauhallisesta, asiallisesta jopa viileästäkin kommentoinnista. Sitä paitsi ihanaa näin kuumalla säällä. Sä tulet vielä selviämään, voittajana.
Kiitos tuesta!
Kyllä tämä tästä, palstasta on ollut tänään eritysesti apua. Mukava päästä keskustelemaan arkaluontoisemmistakin jutuista, kaikki eivät vain ymmärrä eikä se mitään. :)
Itsekin yritän ymmärtää jatkuvasti lisää.
AP
Jos tuntuu siltä, että ammattiapu on tarpeen, se on tarpeen. Mikään palstakeskustelu ei sitä tarvetta poista. Hyvä keino on kysyä näkemystä läheisiltä. Jos he ovat sitä mieltä, että ammattilaisen apua tarvitaan, kannattaa uskoa. Onko sinulla ap läheisiä ihmisiä elämässäsi jolta kysyä?
Toisten mielenterveyttä ei voi arvioida palstakeskustelun avulla. Lähinnä voi havaita, jos joku on avoimen psykoottinen, mutta sitä bipot eivät tyypillisesti ole, mutta silti he tarvitsevat apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmasti se on niin, kuten tässä on jo moni kertonut, että ympäristöllä ja ns. korjaavilla kokemuksilla on valtava merkitys. Jos on hyviä ihmisiä ympärillä, merkityksekäs työ eikä elämässä liikaa stressiä ja murhetta, se heijastuu henkiseen hyvinvointiin positiivisesti.
Vierailija kirjoitti:
Täällä on varmaan jo monenlaista keskustelua käyty, mutta ap, kunhan pääset sinne terapiaan asti, asiat muuttuvat paremmaksi. Terapeutin kanssa voi sitten puhua kaikista niistä asioista, mitä toit tässä ilmi ja lääkkeiden syöminen ei todellakaan ole terapiaan pääsemisen edellytys. Jonkin diagnoosin lääkäri joutuu sinusta tekemään ja olen ihan samaa mieltä siitä, että meidän yhteiskunnassamme kaikesta, mikä ei ihan istu normeihin, tehdään poikkeavaa ja sairautta ja sitä yritään kaiken huipuksi lääkitä. En tiedä voisitko mennä lääkäriin ja puhua vain siitä, että tausta on tällainen ja haluaisit lähetteen terapiaan, ei lääkkeitä. Se ei oikeasti ole kovin ihmeellinen prosessi. Jos sulla on varaa, voit mennä yksityisellekin. Siinä tarvitaan 2 psykologin lausuntoa ja oliko se nyt sitten kolmen kuukauden välein. Sen jälkeen voi hakea Kelasta tukea terapiaan.
En yhtään väheksy pelkojasi, ne ovat todellisia. Olisiko silti mahdollista luovia niiden yli ja ohi avun piiriin?
Juu kyllä, asiaa puhut.
Yritän kyllä, tuo vaikuttaa hyvältä vaihtoehdolta. Kiitos.
Nyt kävin lääkärissä avautumassa epämääräisen kamalasta olosta, näistä lapsuustraumoista, kokonaisvaltaisesta väsymyksestä sekä ahdistuksesta. Mainitsin terapiaan halusta.
Oli aika lyhyt käynti ja lääkäri valasi minuun uskoa kyllä mutta heti myös bipon mahdollisuuden ja lääkityksen, kertoi sen oireilusta yms. En ollut täysin varautunut siihen mutta tietysti hän näki monien vuosien takaisen kirjaukset tuosta epäilystä ja ymmärrän sinällään tämän asian tarkoituksen.
Siitä se pelko kuitenkin lähti, sillä muistissa on vanhat istunnot melko hyvin ja tosiaan, syitä reaktiooni on useita.
Kuitenkin olen siinä määrin tyytyväinen, että menen seuraavaksi tk depressiohoitajalle, siellä pystyn keskittymään paremmin näihin täällä mainittuihin asioihin sekä suhtautumiseen erilaisista hoitotavoista.
Viimeksi lääkärillä pohdimme myös sairauttani joka voi aiheuttaa masennusta sekä voimattomuutta. Kyseessä siis kilpirauhasen vajaatoiminta.
Katsomme (ja tarvittaessa hoidamme) myös kaikki muut arvot, kuten rauta, maksa, b12 yms.
Eli olen ihan tyytyväinen mutta tahdon vain pitää kuitenkin tietynlaisen kriittisyyden koska asioista voi saada helposti väärän käsityksen ja joskus voi mennä kenenkään tahtomattakaan mönkään.
Yritän siis olla mahdollisimman rehellinen, hyvällä tavalla vaikeakin ja loppuen lopuksi hyvästä hoidosta mielestäni (melkein) kaikki kyllä hyötyvät.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen sitä mieltä ettei diagnooseja kannata miettiä turhan tarkkaan. Ne ovat kuitenkin pääasiassa alustavia teorioita siitä missä ongelma saattaa piillä, ja miltä suunnalta sitä lähdetään ratkaisemaan. On hyvä että nämä merkitään tiedostoisihi, sillä silloin tuleva lääkäri näkee että joku tumpelo on diagnostisoinut sinulle vaikkapa Skitsofrenian mutta hoidosta ei ollut mitään hyötyä ja diagnoosi olikin luultavasti virheellinen. Eivät lääkärit pidä toisiaan mitenkään kaikkitietävinä, vaan ymmärtävät hyvin että mitä epämääräisimmistä oireista on kyse, sitä hankalampi niitä on alkaa hoitamaan.
Itselläni on masennusdiagnoosi, vaikka suurin syy tähän on luultavasti traumapohja. Siskollani on ollut psykooseja, mutta hänellä on myös ollut monenlaista muutakin oireilua, traumapohjalta. Jos katsoo yhden ihmisen diagnooseja elämän läpi, on lähes kaikilla ollut jossain vaiheessa jonkinlaista mielenterveydenongelmaa. Se että Sepolla on ollut 70-luvulla masennusta, ei tarkoita että jok'ikinen lääkärikäynti jatkossa asia otetaan esille. Sen sijaan jos Seppo alkaa kärsimään yht'äkkisestä unettomuudesta, voi hoitava lääkäri panna merkille edeltävän masennuksen, ja ottaa sen huomioon miettiessään mahdollista syytä taustalla.
Ymmärrän että diagnoosin voi kokea leimaavana ja ahdistavana, mutta sen tarkoitus on kuitenkin auttaa hoitohenkilöstöä "profiloimalla" sinut edes jollain lailla niin että sinulle on helpompi tarjota hoitoa joltain pohjalta (ja muuttaa toki diagnoosia tarvittaessa). Diagnoosin tarkoitus ei ole leimata ketään henkilönä, vaan auttaa tulevissa hoitotilanteissa henkilöstöä auttamaan sinua.
Joku kommentoi että olisi kiva jos diagnooseissa lukisi perimmäiset syyt. Ymmärrän tämän, mutta käytännössä olisi aika jäätävää jos tiedoissani lukisi yksityiskohtia perheenjäsenistäni tai muista tapahtumista. On ihan järkevää että nämä sensitiiviset tiedot ovat vain hoitavalla psykiatrilla/terapeutilla.
Siinä on vaan sellainen sivuseikka, että valtaosa lääkäreistä ei lähde kovinkaan kärkkäästi kyseenalaistamaan kollegan näkemystä tai tekemää diagnoosia. Osa uskoo ennemmin toista lääkäriä ja tämän tietämystä kuin potilasta. Varsinkaan mielenterveyspotilasta. Kyllä ne diagnoosit vaan valitettavasti leimaa ihmisen ja se voi vaikuttaa kaikkeen hoitoon tulevaisuudessa.
Toisekseen, kun teoria ja "profilointi" menee pieleen, millään tekemisellä ei sen jälkeen enää ole hyötyä tai arvoa. Diagnoosi on kaiken hoidon perusta. Muuten menee puoskaroinniksi. Diagnoosi ei voi olla arvaus.
Kyllä, diagnoosi on hoidon perusta. Tämän takia diagnoosi tarvitaan. Miten siis hoidat ilman diagnoosia? Olen samaa mieltä että täysin väärällä diagnoosilla voi huono lääkäri puoskaroida tilanteen huonompaan suuntaan, mutta ilman diagnoosia ei hoitoa saa lainkaan. Onko se sitten parempi?
AP:n tilanteessa hänen käytöksensä on muistuttanut huomattavasti maanisdepressiivistä oireilua, jolloin en näe että mahdollinen kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi aiheuttaisi ongelmia. Sen sijaan jos AP:lle diagnostisoisi alzheimerin, olisi tilanne tosi huono.
Diagnoosi on alkuvaiheessa lähes aina jonkin tasoinen arvaus, se on valitettava totuus. Hyvin harvaa sairautta (edes somaattista) pystyy mittaamaan luotettavasti testillä, joten yleensä lääkäri määrää oireisiin parhaiten tehoavan lääkkeen ja katsotaan tehoaako se. Mikäli vaatiisimme 100% varmuuden kaikista sairauksista ennen hoitoa, ei suurinta osaa vaivoistamme pystyisi hoitamaan lainkaan. Kun on kyse mielen häiriöistä, on syyt ja hoito hyvin vaihtelevaa joka tapauksessa, eikä täsmälääkettä usein edes ole.
Mikäli AP:lla on tiedoissaan viittäkin eri diagnoosia, tajuaa typerämpikin lääkäri että on epätodennäköistä että AP oikeasti kärsisi kaikista näistä vaivoista, vaan kyse on monimuotosemmasta ongelmasta.
/65
Nyt nyt jarrua. Diagnoosia ei tehdä ilman potilaan näkemistä. Joten tämä keskustelu päätynee tähän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on varmaan jo monenlaista keskustelua käyty, mutta ap, kunhan pääset sinne terapiaan asti, asiat muuttuvat paremmaksi. Terapeutin kanssa voi sitten puhua kaikista niistä asioista, mitä toit tässä ilmi ja lääkkeiden syöminen ei todellakaan ole terapiaan pääsemisen edellytys. Jonkin diagnoosin lääkäri joutuu sinusta tekemään ja olen ihan samaa mieltä siitä, että meidän yhteiskunnassamme kaikesta, mikä ei ihan istu normeihin, tehdään poikkeavaa ja sairautta ja sitä yritään kaiken huipuksi lääkitä. En tiedä voisitko mennä lääkäriin ja puhua vain siitä, että tausta on tällainen ja haluaisit lähetteen terapiaan, ei lääkkeitä. Se ei oikeasti ole kovin ihmeellinen prosessi. Jos sulla on varaa, voit mennä yksityisellekin. Siinä tarvitaan 2 psykologin lausuntoa ja oliko se nyt sitten kolmen kuukauden välein. Sen jälkeen voi hakea Kelasta tukea terapiaan.
En yhtään väheksy pelkojasi, ne ovat todellisia. Olisiko silti mahdollista luovia niiden yli ja ohi avun piiriin?
Juu kyllä, asiaa puhut.
Yritän kyllä, tuo vaikuttaa hyvältä vaihtoehdolta. Kiitos.
Nyt kävin lääkärissä avautumassa epämääräisen kamalasta olosta, näistä lapsuustraumoista, kokonaisvaltaisesta väsymyksestä sekä ahdistuksesta. Mainitsin terapiaan halusta.
Oli aika lyhyt käynti ja lääkäri valasi minuun uskoa kyllä mutta heti myös bipon mahdollisuuden ja lääkityksen, kertoi sen oireilusta yms. En ollut täysin varautunut siihen mutta tietysti hän näki monien vuosien takaisen kirjaukset tuosta epäilystä ja ymmärrän sinällään tämän asian tarkoituksen.
Siitä se pelko kuitenkin lähti, sillä muistissa on vanhat istunnot melko hyvin ja tosiaan, syitä reaktiooni on useita.
Kuitenkin olen siinä määrin tyytyväinen, että menen seuraavaksi tk depressiohoitajalle, siellä pystyn keskittymään paremmin näihin täällä mainittuihin asioihin sekä suhtautumiseen erilaisista hoitotavoista.
Viimeksi lääkärillä pohdimme myös sairauttani joka voi aiheuttaa masennusta sekä voimattomuutta. Kyseessä siis kilpirauhasen vajaatoiminta.
Katsomme (ja tarvittaessa hoidamme) myös kaikki muut arvot, kuten rauta, maksa, b12 yms.
Eli olen ihan tyytyväinen mutta tahdon vain pitää kuitenkin tietynlaisen kriittisyyden koska asioista voi saada helposti väärän käsityksen ja joskus voi mennä kenenkään tahtomattakaan mönkään.
Yritän siis olla mahdollisimman rehellinen, hyvällä tavalla vaikeakin ja loppuen lopuksi hyvästä hoidosta mielestäni (melkein) kaikki kyllä hyötyvät.
AP
Ihan jo pelkästään kilpirauhasen vajaatoiminta voi saada masennuksen aikaan ja viedä voimat, jos lääkitys on pielessä.
Onko ap:n arvot kontrolloitu milloin viimeksi ja lääkitys kunnossa?
Mitä näihin mt-diagnooseihin tulee, itselleni tuli ap:n kertomasta mieleen epävakaa persoonallisuus, eikä niinkään bipo. Turvaton lapsuus, päihteet, rajattomat ihmissuhteet ja itsensä kanssa hieman hukassa oleminen kuuluu taudinkuvaan. Tietenkään täällä ei voi ketään diagnosoida, mutta kannattaa pohtia sitäkin mahdollisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksanut lukea koko ketjua, mutta ymmärrän huolesi. En itsekään haluaisi tulla "leimatuksi" diagnoosilla ja minusta diagnoosit voivat olla jopa haitallisia, sillä sen verukkeella voi pitää itseään työkyvyttömänä eikä edes yrittää työelämää tai opiskelua. Sinun historiasi kuulostaa hyvin paljon samanlaiselta kun minun. Itse olen käynyt pitkän terapian 2-3 kertaa viikossa. Terapian avulla olen suoriutunut elämästäni normaalisti. Minulla ei ole mitään diagnoosia ja psykoterapeuttini on koulutukseltaan lääkäri, psykiatri ja psykoterapeutti, joka ei itse usko lääkkeisiin, joten niitäkään en koskaan ole syönyt. Ainoa diagnoosi minkä sain, oli nuoruusiän masennus ja sekin laitettiin vain kelan vaatimusten takia kelaan, ei mihinkään omakantaan tms. terapeutin löysin yksityisen lääkäriaseman kautta. Muitakin vaihtoehtoja siis on, kun perinteiset kunnan mielenterveyspalvelut.
Mielenkiintoista ja huolestuttavaa on tuo, kun kirjoitin ettei toisten mielenterveyttä voi arvioida palstakeskustelun perusteella, tuli alapeukkua. Todella ikävää ja toivottavasti ap ja muut apua kaipaavat hakevat apua oikeilta ammattilaisilta. Ilmeisesti mielenterveyden ongelmia edelleen vähätellään ja ajatellaan että kunhan "ottaa itseään niskasta kiinni", ne menevät pois. Tai että jos kirjoittelee järkeviä lauseita, ei voi olla oikeasti mielenterveysongelmainen. Tällainen ajattelu on todella vahingollista ja vaarallista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap:n kertomuksessa mikään ei mielestäni viittaa siihen, että hänellä olisi mielenterveysongelmia. Toki sillä varauksella, että voihan jotain olla, vaikka se ei kävisikään tarinasta ilmi.
On hänellä, hän on käsittelynsä kanssa vaan vielä puolimatkassa ja haluaa maaliin päästäkseen apua. Pitkällä hän toki onkin ainakin tänään. Sitä kannattaa juhlistaa🎉
Vierailija kirjoitti:
Varmasti se on niin, kuten tässä on jo moni kertonut, että ympäristöllä ja ns. korjaavilla kokemuksilla on valtava merkitys. Jos on hyviä ihmisiä ympärillä, merkityksekäs työ eikä elämässä liikaa stressiä ja murhetta, se heijastuu henkiseen hyvinvointiin positiivisesti.
Ja käänteisesti, sairaassa työympäristössä tai parisuhteessa saa mielenterveytensä pilattua. Näissä on se ikävä puoli, että kärsimys, stigma ja rahalliset kulut lankeaa uhrille.
Varjelkaa ihmiset mielenterveyttänne ja henkistä hyvinvointianne kaikin mahdollisin keinoin. Itseä mitätöiviä, ilkeitä ihmisiä ei pidä päästää lähipiiriin eikä jäädä sietämään huonoa kohtelua liian pitkäksi aikaa. Jokainen on arvokas! Ja liian hyvä sellaiseen.
Hieno kirjoitus, ap! Asenteesi on kohdallaan. Olet täysin terve minunkin mielestäni; koko sairaus-sanan käyttö kuvastaa sitä, ettei lääketieteessä ole HAJUAKAAN siitä, mitä ihmisen tietoisuus on. Sitä ei voida lääkitä, koska ei tiedetä, mitä tarkalleen ottaen pitäisi lääkitä - on vain "lääkkeitä" eli kemikaaleja, joilla tukahdutetaan. Osalla ihmisiä nämä kemikaalit toimivat PÄINVASTOIN kuin olisi tarkoitus. Se ei ole mikään "sivuoire" tai tottumiskysymys, vaan todellakin vaikutus voi olla päinvastainen haluttuun nähden. Moni joutuu sitten ottamaan lääkettä "lääkkeen" aiheuttamiin neurologisiin ongelmiin.
Voi olla, että sinun on hasteellista löytää hyvä terapeutti, sillä terapeutin olisi hyvä olla vähintään yhtä älykäs kuin sinä. Vaatii varmaan työtä löytää sopiva terapeutti, totta kai joutuisit käymään useamman luona vertailun vuoksi, ellei kerrasta kävisi tuuri. Voit kertoa, että haluat kehittyä ihmisenä, etkä siis ole hakemassa väkisin diagnoosia saadaksesi päihteitä tms. Ellei terapeutti tähän suostu, se on sama kuin sanoisi, ettei oikeasti suostu auttamaan.
Minulla ei ole kokemusta, mutta jo tavallisista tk-käynneistä sanoisin:
Älä kerro hoitajille, he eivät osaa auttaa. He kuitenkin kertovat tulkintansa lääkärille, mikä voi sotkea kahdenkeskistä prosessia, sikäli kun lääkäri uskoo enemmän hoitajaa. Kiinnitä erityistä huomiota terapeutin luonteeseen. Ensimmäinen kerta menee haastatteluun, otat selvää terapeutista jotta saat tuntuman siitä, voisiko hän olla avuksi. Alku on lähinnä tutustumista.
Minun mielestäni et edes tarvitse terapeuttia, mutta tässä kuitenkin aiheeseen liittyvä video:
Jordan Peterson - What good therapy is and isn't
Terapeutin sijaan voisit harkita myös "onnellisuus-filosofia". He eivät ole sairaus-keskeisiä, eikä ole suhteita lääkefirmoihin, uskoakseni.
Hei, kiitos vastauksesta. Tosi hyvä pointti eikä ihan kaukaakaan haettu vaikka ei ehkä han heti olisi tullut mieleen paneutua tähänkin näkökulmaan.
Se on totta, että oikeanlaiset ihmiset elämässä voivat saada kyllä positiivisen kasvun ja muutoksen terveelle pohjalle jos käsitykset ovat itsestään ja toisista ollut vaikeat. Tämä ei vaadi siis aina välttämättä ammattipuolen hoitoa.
Olen kokenut sen, että olen tosissaan kulkenut ihmisten kanssa monia vuosia nimeomaan yrittäen kuulua joukkoon mutta kuitenkin joutunut pientämään itseäni. En ole ollut oma itseni ja ymmärsin sen vasta kun muutin pois kaupungista ja aloin kohtaamaan aivan erilaisia, oikeastikin samankaltaisia arvoja omaavia ihmisiä.
Identiteetti alkoi rakentumaan yksin ollessa uudessa kaupungissa ja pystyin antamaan tilaa myös uusille ihmisille elämässäni.
Pitkään olin kyllä sitä ennen mukana minulle tuhoavassa seurassa ja kuvittelin, että se elämäntyyli on kohtaloni koska se oli minulle normaalia.
On todella hämäävää, että voi vuosikaudet todella olettaa, että ystävyys on aitoa vaikka selvästi joutuu taistelemaan itsetuntonsa ja minuuden puolesta.
Valitettavasti minun kohdalla oli vääränlaisia kavereita vaikka en kadu tietystikään, oppiahan nuo tuovat mutta ymmärrän nyt, että olisin kuitenkin voinut toipua erilailla vaikeista kokemuksista jos olisin pysynyt turvallisilla vesillä. En kuitenkaan tiennyt, ei ollut kokemusta enkä ymmärtänyt dynamiikkaa. kuten nyt jälkeenpäin katsottuna ymmärrän.
Mutta en syyttele tietenkään, hekään tuskin voivat silloin hyvin. Olimme löytäneet toisemme traumojen vuoksi ja siksi meillä oli jokin syy viettää yhdessä aikaa. Olimme "uhreja" yhdessä eikä henkistä kehitystä kai liiemmin ollut.
Tapasin tosiaan myöhemmin ihmisiä, jotka tuntuivat jollain tavalla poksauttavan ajattelutapani aivan uuteen uskoon pitkillä ja rikastuttavilla keskusteluilla, aidolla läheisyydellä ja sai tunteillakin juuri niin paljon tai vähän kun tuntui. Pystyi hengittämään oikeasti ja koimme todellista vuorovaikutusta.
Olen todella kiitollinen näistä tapaamisista. Enkä ollut tietoinen, että minä pystyisin keskustelemaan järkevästi, muuttamaan ajatuksien tasoa, kokemaan induavilismia tai että minussakin olisi potentiaalia oikeastaan moniinkaan asioihin.
Siitä lähti tietynlainen parantumisen tie, jolla olen edelleenkin.
Tärkeää on tosiaan löytää ihmisiä, jotka saavat voimaan olon hyväksi ja turvalliseksi.
Silloin peilit voivat viestiä todellisuutta eikä muuta ihmisarvoasi suuntaan tai toiseen.
Itselläni on kuitenkin edelleen opittavaa näissä ihmisuhdeasoissa ja tosiaan tämä on paljon pidempi tie kun olisin voinut arvatakkaan sen jälkeen kun aloin kokemaan tuskan kautta parantumisen ja onnellisuuden hetkiä.
Joskus myös luulin, olin aika naiivi, että nyt kun voin hyvin ja ymmärrän, niin voin päästää irti menneestä ja elää täyspainoista elämää. Se onkin monimutkaisempaa ja vaatii monen tasoista ponnistelua ja ajattelen nyt, että tämä asioiden tietoisuuteen tuominen ja ihmettely varmaan jatkuu koko elämän siis kaikilla.
Ainoa vaan nyt, että pystyisin myös vanhoista ajattelutavoista päästämään irti ja kestämään vääryydetkin, kulkemaan sen matkan niin tarvitsen varmaan terapiaa pahimman yli vielä koska edelleenkin olen taipuvainen tiettyihin ongelmiin.
AP