Lue keskustelun säännöt.
Lapsuudessa vakavasti traumatisoitunut. Halu terapiaan mutta huoli, että tämä väkisin diagnisoidaan sairaudeksi. En taida olla yksin?
23.06.2020 |
Ehdottomasti tarvitsisin terapiaa ja olisin halukas siihen sitoutumaan.
Minun tavoitteet eivät välttämättä vastaa ihan hoitotahon tavotteita ja pelkään jääväni toissijaille todellisten syy-seuraus ongelmien suhteen ja koen, että minut saatetaan diagnisoida jopa "väkisin" sairaaksi menneisyyden ja tilanteiden johdosta.
Tarinani on melko sekava ja taustalla on hyvin vaikeita asioita ja sairaassa ympäristössä kasvamista.
Mielestäni on hyvinkin tavallista, myöskin inhmillistä, että oireilua on ollut siitä lähtien kun aloin ymmärtämään itsekin mitä on tapahtunut. En omasta mielestäni saanut lapsuudenkodissa tarvittavaa kasvualustaa omien rajojeni tunnistamiseen, tasapainoiseen ja turvalliseen lapsuuteen.
Kodissani oli alkoholismia, väkivaltaa, mielenterveysongelmia jne.
Minun oli helppo tutustua vääränlaisiin (tuttavallisilta tuntuviin) ihmisijn, hyväksikäyttäviin ja päihdeongelmaisiin. Asiat vain tapahtuivat enkä todellakaan tiennyt olevani turvattoman äärellä.
En yksinkertaisasti ole ymmärtänyt varhaisteininä ja olin sinisilmäinen ihmisten suhteen.
Minäkin aloin käyttämään runsaasti alkoholia, liikuin "epämääräisten" ihmisten kanssa ja oli taloudellisia vaikeuksia. Oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa niin kotona kuin sitten kodin ulkopuolella.
Näin paljon sitä niin sanottua varjopuolta elämässä ja muutin alaikäisenä pois kotoa koska tilanteet sen vaativat. Ätini oli aika pohjalla ja kotona oli aina ns. alempaa kastia vastassa juhlimassa ja minun piti yrittää kuitenkin päästä kouluun.
jatkuu..
Kommentit (150)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen sitä mieltä ettei diagnooseja kannata miettiä turhan tarkkaan. Ne ovat kuitenkin pääasiassa alustavia teorioita siitä missä ongelma saattaa piillä, ja miltä suunnalta sitä lähdetään ratkaisemaan. On hyvä että nämä merkitään tiedostoisihi, sillä silloin tuleva lääkäri näkee että joku tumpelo on diagnostisoinut sinulle vaikkapa Skitsofrenian mutta hoidosta ei ollut mitään hyötyä ja diagnoosi olikin luultavasti virheellinen. Eivät lääkärit pidä toisiaan mitenkään kaikkitietävinä, vaan ymmärtävät hyvin että mitä epämääräisimmistä oireista on kyse, sitä hankalampi niitä on alkaa hoitamaan.
Itselläni on masennusdiagnoosi, vaikka suurin syy tähän on luultavasti traumapohja. Siskollani on ollut psykooseja, mutta hänellä on myös ollut monenlaista muutakin oireilua, traumapohjalta. Jos katsoo yhden ihmisen diagnooseja elämän läpi, on lähes kaikilla ollut jossain vaiheessa jonkinlaista mielenterveydenongelmaa. Se että Sepolla on ollut 70-luvulla masennusta, ei tarkoita että jok'ikinen lääkärikäynti jatkossa asia otetaan esille. Sen sijaan jos Seppo alkaa kärsimään yht'äkkisestä unettomuudesta, voi hoitava lääkäri panna merkille edeltävän masennuksen, ja ottaa sen huomioon miettiessään mahdollista syytä taustalla.
Ymmärrän että diagnoosin voi kokea leimaavana ja ahdistavana, mutta sen tarkoitus on kuitenkin auttaa hoitohenkilöstöä "profiloimalla" sinut edes jollain lailla niin että sinulle on helpompi tarjota hoitoa joltain pohjalta (ja muuttaa toki diagnoosia tarvittaessa). Diagnoosin tarkoitus ei ole leimata ketään henkilönä, vaan auttaa tulevissa hoitotilanteissa henkilöstöä auttamaan sinua.
Joku kommentoi että olisi kiva jos diagnooseissa lukisi perimmäiset syyt. Ymmärrän tämän, mutta käytännössä olisi aika jäätävää jos tiedoissani lukisi yksityiskohtia perheenjäsenistäni tai muista tapahtumista. On ihan järkevää että nämä sensitiiviset tiedot ovat vain hoitavalla psykiatrilla/terapeutilla.
Siinä on vaan sellainen sivuseikka, että valtaosa lääkäreistä ei lähde kovinkaan kärkkäästi kyseenalaistamaan kollegan näkemystä tai tekemää diagnoosia. Osa uskoo ennemmin toista lääkäriä ja tämän tietämystä kuin potilasta. Varsinkaan mielenterveyspotilasta. Kyllä ne diagnoosit vaan valitettavasti leimaa ihmisen ja se voi vaikuttaa kaikkeen hoitoon tulevaisuudessa.
Toisekseen, kun teoria ja "profilointi" menee pieleen, millään tekemisellä ei sen jälkeen enää ole hyötyä tai arvoa. Diagnoosi on kaiken hoidon perusta. Muuten menee puoskaroinniksi. Diagnoosi ei voi olla arvaus.
... Ja vielä tuosta "uskomisesta". On totta että jos mt-potilaalla on vuosikymmenien aikana ollut selkeitä skitsofreniaan viittaavia ongelmia, harhoja, sairaalahoitojaksoja, ja skitsofrenialääkitys on näihin auttanut; on erittäin epätodennäköistä että kukaan lääkäri kevyesti uskoisi potilasta hänen selittäessään että nämä kaikki ovat virhediagnooseja. Sen sijaan AP:n tilanteessa häntä on hoidettu monella taholla ja hyvin monin diagnoosein: tällaisessa tapauksessa lääkäri kuin lääkäri ymmärtää että ongelma on monisyisempi ja vaikeasti määriteltävä.
Haittojen minimoimiseksi en kuitenkaan itse hakeutuisi peruslääkärille, vaan etsisin parhaan mahdollisen aiheeseen perehtyneen psykiatrin jonka käynnillä kävisin. Mitä vaikeampi ongelma, sen enemmän kannattaa sen korjaamiseen panostaa. Käytän itse yksityisiä palveluita lähinnä mt-asioissa (koska ne ovat kenelle vain haastavia) sekä joissakin haastavammissa oireyhtymissä joita en usko että kertanäkemällä kukaan yleislääkäri osaisi ratkaista. Kunnallisella käyn hoitamassa normivaivat kuten tulehdukset, murtumat, jne.
/65
Jos on vuosikymmeniä kärsinyt skitsofrenia oireista niin kyllä syynä on silloin huono hoito...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen sitä mieltä ettei diagnooseja kannata miettiä turhan tarkkaan. Ne ovat kuitenkin pääasiassa alustavia teorioita siitä missä ongelma saattaa piillä, ja miltä suunnalta sitä lähdetään ratkaisemaan. On hyvä että nämä merkitään tiedostoisihi, sillä silloin tuleva lääkäri näkee että joku tumpelo on diagnostisoinut sinulle vaikkapa Skitsofrenian mutta hoidosta ei ollut mitään hyötyä ja diagnoosi olikin luultavasti virheellinen. Eivät lääkärit pidä toisiaan mitenkään kaikkitietävinä, vaan ymmärtävät hyvin että mitä epämääräisimmistä oireista on kyse, sitä hankalampi niitä on alkaa hoitamaan.
Itselläni on masennusdiagnoosi, vaikka suurin syy tähän on luultavasti traumapohja. Siskollani on ollut psykooseja, mutta hänellä on myös ollut monenlaista muutakin oireilua, traumapohjalta. Jos katsoo yhden ihmisen diagnooseja elämän läpi, on lähes kaikilla ollut jossain vaiheessa jonkinlaista mielenterveydenongelmaa. Se että Sepolla on ollut 70-luvulla masennusta, ei tarkoita että jok'ikinen lääkärikäynti jatkossa asia otetaan esille. Sen sijaan jos Seppo alkaa kärsimään yht'äkkisestä unettomuudesta, voi hoitava lääkäri panna merkille edeltävän masennuksen, ja ottaa sen huomioon miettiessään mahdollista syytä taustalla.
Ymmärrän että diagnoosin voi kokea leimaavana ja ahdistavana, mutta sen tarkoitus on kuitenkin auttaa hoitohenkilöstöä "profiloimalla" sinut edes jollain lailla niin että sinulle on helpompi tarjota hoitoa joltain pohjalta (ja muuttaa toki diagnoosia tarvittaessa). Diagnoosin tarkoitus ei ole leimata ketään henkilönä, vaan auttaa tulevissa hoitotilanteissa henkilöstöä auttamaan sinua.
Joku kommentoi että olisi kiva jos diagnooseissa lukisi perimmäiset syyt. Ymmärrän tämän, mutta käytännössä olisi aika jäätävää jos tiedoissani lukisi yksityiskohtia perheenjäsenistäni tai muista tapahtumista. On ihan järkevää että nämä sensitiiviset tiedot ovat vain hoitavalla psykiatrilla/terapeutilla.
Siinä on vaan sellainen sivuseikka, että valtaosa lääkäreistä ei lähde kovinkaan kärkkäästi kyseenalaistamaan kollegan näkemystä tai tekemää diagnoosia. Osa uskoo ennemmin toista lääkäriä ja tämän tietämystä kuin potilasta. Varsinkaan mielenterveyspotilasta. Kyllä ne diagnoosit vaan valitettavasti leimaa ihmisen ja se voi vaikuttaa kaikkeen hoitoon tulevaisuudessa.
Toisekseen, kun teoria ja "profilointi" menee pieleen, millään tekemisellä ei sen jälkeen enää ole hyötyä tai arvoa. Diagnoosi on kaiken hoidon perusta. Muuten menee puoskaroinniksi. Diagnoosi ei voi olla arvaus.
Kyllä, diagnoosi on hoidon perusta. Tämän takia diagnoosi tarvitaan. Miten siis hoidat ilman diagnoosia? Olen samaa mieltä että täysin väärällä diagnoosilla voi huono lääkäri puoskaroida tilanteen huonompaan suuntaan, mutta ilman diagnoosia ei hoitoa saa lainkaan. Onko se sitten parempi?
AP:n tilanteessa hänen käytöksensä on muistuttanut huomattavasti maanisdepressiivistä oireilua, jolloin en näe että mahdollinen kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi aiheuttaisi ongelmia. Sen sijaan jos AP:lle diagnostisoisi alzheimerin, olisi tilanne tosi huono.
Diagnoosi on alkuvaiheessa lähes aina jonkin tasoinen arvaus, se on valitettava totuus. Hyvin harvaa sairautta (edes somaattista) pystyy mittaamaan luotettavasti testillä, joten yleensä lääkäri määrää oireisiin parhaiten tehoavan lääkkeen ja katsotaan tehoaako se. Mikäli vaatiisimme 100% varmuuden kaikista sairauksista ennen hoitoa, ei suurinta osaa vaivoistamme pystyisi hoitamaan lainkaan. Kun on kyse mielen häiriöistä, on syyt ja hoito hyvin vaihtelevaa joka tapauksessa, eikä täsmälääkettä usein edes ole.
Mikäli AP:lla on tiedoissaan viittäkin eri diagnoosia, tajuaa typerämpikin lääkäri että on epätodennäköistä että AP oikeasti kärsisi kaikista näistä vaivoista, vaan kyse on monimuotosemmasta ongelmasta.
/65
Tämä ei pidä paikkaansa. Käyn itse kelan maksamassa psykoanalyyttisessa terapiassa eikä siellä todellakaaan diagnoosi ole hoidon perusta. Keskitymme terapeutin kanssa oikeisiin ongelmiini. Minut psykiatria jyräsi aikanaan aika pahasti, on traumaa yms mutta niitä ei huomiota kun laitettiin dg. Terapiassa tuolla ei ole väliä. Noh kogniitivisessa terapiassa toki saattaa olla, koska se perustuu enemmän diagnoosin kuin ihmisen hoitoon kokemukseni mukaan.
Diagnoosin kautta saa apua ja saatu apu riippuu diagnoosista. Eli perustuu siihen. Aivan varmasti terapeutillasi on jonkinlainen käsitys siitä, mistä ongelmasi johtuvat ja mikä on paras tapa niitä käsitellä, vaikka hän ei diagnoosia annakaan.
Kommentoin aiemmin diagnooseista aiemmin enkä tarkoittanut olla ilkeä ap:lle vaan muistuttaa, että ei kukaan ole mieleltään varsinaisesti sairas. Ihmisillä tosiaan on hankalia traumoja ja hankalia olosuhteita. Nämä sitten diagnosoidaan milloin miksikin, jotta saadaan apua. Se, että haluaa apua mutta ei halua tulla "diagnosoiduksi sairaaksi" ikään kuin antaa olettaa että jotkut ovat niitä "oikeasti sairaita" mutta itse tarvitsee vain terapiaa. Niinhän ne muutkin usein, mutta systeemi imaisee usein. Kokemusta on itsellänikin psykiatrisesta "auttamisjärjestelmästä" ja se on vain lisännyt ongelmiani. Mitään apua en sielä ole saanut. Sen sijaan nykyisessä terapiassani, joka on analyyttista terapiaa, ollaan vihdoinkin päästy puhumaan minun ongelmistani, ei psykiatrin mielipiteistä.
Jos ap:lla on taoudellisesti mahdollista, niin kannattaisi käydä vaikkapa omaan piikkiin vaikkapa psykodynaaminen lyhytterapia. Silloin ei joudu "systeemiin" sisälle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen sitä mieltä ettei diagnooseja kannata miettiä turhan tarkkaan. Ne ovat kuitenkin pääasiassa alustavia teorioita siitä missä ongelma saattaa piillä, ja miltä suunnalta sitä lähdetään ratkaisemaan. On hyvä että nämä merkitään tiedostoisihi, sillä silloin tuleva lääkäri näkee että joku tumpelo on diagnostisoinut sinulle vaikkapa Skitsofrenian mutta hoidosta ei ollut mitään hyötyä ja diagnoosi olikin luultavasti virheellinen. Eivät lääkärit pidä toisiaan mitenkään kaikkitietävinä, vaan ymmärtävät hyvin että mitä epämääräisimmistä oireista on kyse, sitä hankalampi niitä on alkaa hoitamaan.
Itselläni on masennusdiagnoosi, vaikka suurin syy tähän on luultavasti traumapohja. Siskollani on ollut psykooseja, mutta hänellä on myös ollut monenlaista muutakin oireilua, traumapohjalta. Jos katsoo yhden ihmisen diagnooseja elämän läpi, on lähes kaikilla ollut jossain vaiheessa jonkinlaista mielenterveydenongelmaa. Se että Sepolla on ollut 70-luvulla masennusta, ei tarkoita että jok'ikinen lääkärikäynti jatkossa asia otetaan esille. Sen sijaan jos Seppo alkaa kärsimään yht'äkkisestä unettomuudesta, voi hoitava lääkäri panna merkille edeltävän masennuksen, ja ottaa sen huomioon miettiessään mahdollista syytä taustalla.
Ymmärrän että diagnoosin voi kokea leimaavana ja ahdistavana, mutta sen tarkoitus on kuitenkin auttaa hoitohenkilöstöä "profiloimalla" sinut edes jollain lailla niin että sinulle on helpompi tarjota hoitoa joltain pohjalta (ja muuttaa toki diagnoosia tarvittaessa). Diagnoosin tarkoitus ei ole leimata ketään henkilönä, vaan auttaa tulevissa hoitotilanteissa henkilöstöä auttamaan sinua.
Joku kommentoi että olisi kiva jos diagnooseissa lukisi perimmäiset syyt. Ymmärrän tämän, mutta käytännössä olisi aika jäätävää jos tiedoissani lukisi yksityiskohtia perheenjäsenistäni tai muista tapahtumista. On ihan järkevää että nämä sensitiiviset tiedot ovat vain hoitavalla psykiatrilla/terapeutilla.
Siinä on vaan sellainen sivuseikka, että valtaosa lääkäreistä ei lähde kovinkaan kärkkäästi kyseenalaistamaan kollegan näkemystä tai tekemää diagnoosia. Osa uskoo ennemmin toista lääkäriä ja tämän tietämystä kuin potilasta. Varsinkaan mielenterveyspotilasta. Kyllä ne diagnoosit vaan valitettavasti leimaa ihmisen ja se voi vaikuttaa kaikkeen hoitoon tulevaisuudessa.
Toisekseen, kun teoria ja "profilointi" menee pieleen, millään tekemisellä ei sen jälkeen enää ole hyötyä tai arvoa. Diagnoosi on kaiken hoidon perusta. Muuten menee puoskaroinniksi. Diagnoosi ei voi olla arvaus.
Kyllä, diagnoosi on hoidon perusta. Tämän takia diagnoosi tarvitaan. Miten siis hoidat ilman diagnoosia? Olen samaa mieltä että täysin väärällä diagnoosilla voi huono lääkäri puoskaroida tilanteen huonompaan suuntaan, mutta ilman diagnoosia ei hoitoa saa lainkaan. Onko se sitten parempi?
AP:n tilanteessa hänen käytöksensä on muistuttanut huomattavasti maanisdepressiivistä oireilua, jolloin en näe että mahdollinen kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi aiheuttaisi ongelmia. Sen sijaan jos AP:lle diagnostisoisi alzheimerin, olisi tilanne tosi huono.
Diagnoosi on alkuvaiheessa lähes aina jonkin tasoinen arvaus, se on valitettava totuus. Hyvin harvaa sairautta (edes somaattista) pystyy mittaamaan luotettavasti testillä, joten yleensä lääkäri määrää oireisiin parhaiten tehoavan lääkkeen ja katsotaan tehoaako se. Mikäli vaatiisimme 100% varmuuden kaikista sairauksista ennen hoitoa, ei suurinta osaa vaivoistamme pystyisi hoitamaan lainkaan. Kun on kyse mielen häiriöistä, on syyt ja hoito hyvin vaihtelevaa joka tapauksessa, eikä täsmälääkettä usein edes ole.
Mikäli AP:lla on tiedoissaan viittäkin eri diagnoosia, tajuaa typerämpikin lääkäri että on epätodennäköistä että AP oikeasti kärsisi kaikista näistä vaivoista, vaan kyse on monimuotosemmasta ongelmasta.
/65
Tämä ei pidä paikkaansa. Käyn itse kelan maksamassa psykoanalyyttisessa terapiassa eikä siellä todellakaaan diagnoosi ole hoidon perusta. Keskitymme terapeutin kanssa oikeisiin ongelmiini. Minut psykiatria jyräsi aikanaan aika pahasti, on traumaa yms mutta niitä ei huomiota kun laitettiin dg. Terapiassa tuolla ei ole väliä. Noh kogniitivisessa terapiassa toki saattaa olla, koska se perustuu enemmän diagnoosin kuin ihmisen hoitoon kokemukseni mukaan.
Diagnoosin kautta saa apua ja saatu apu riippuu diagnoosista. Eli perustuu siihen. Aivan varmasti terapeutillasi on jonkinlainen käsitys siitä, mistä ongelmasi johtuvat ja mikä on paras tapa niitä käsitellä, vaikka hän ei diagnoosia annakaan.
Ei tuo pidä paikkaansa. Terapiani ei millään tavalla perustu diagnoosiin, koska se ei ole kogniitivista terapiaa vaan psykoanalyyttista terapiaa. Psykoanalyyttisessa terapiassa keskitytään kokonaisen ihmisen hoitoon, ei oireen hoitoon. Terapeuttini ei päällepäsmäröi tai kerro mistä ongelmani johtuvat, vaan pohdimme näitä asioita yhdessä. Paras tapa käsitellä terapiassa asioitani on se, millä minä tahdon niitä käsitellä. Analyyttisessa terapiassa ei ole mitään muuta metodia kuin vapaa assosiaatio. Terapiassa ei todellakaan ongelmiani käsitellä diagnoosin valossa, koska sillä ei ole mitään väliä. Se on ulkopuolisen mielipide, ei totuus. Diagnoosini ei edes kerro mikä minun ongelmani on vaan se on keinotekoinen rakennelma etuuksia varten. Omassa terapiassani terapeutti ei tuollaista psykiatrialle tyypillistä "kaikkitietävää asemaa".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen sitä mieltä ettei diagnooseja kannata miettiä turhan tarkkaan. Ne ovat kuitenkin pääasiassa alustavia teorioita siitä missä ongelma saattaa piillä, ja miltä suunnalta sitä lähdetään ratkaisemaan. On hyvä että nämä merkitään tiedostoisihi, sillä silloin tuleva lääkäri näkee että joku tumpelo on diagnostisoinut sinulle vaikkapa Skitsofrenian mutta hoidosta ei ollut mitään hyötyä ja diagnoosi olikin luultavasti virheellinen. Eivät lääkärit pidä toisiaan mitenkään kaikkitietävinä, vaan ymmärtävät hyvin että mitä epämääräisimmistä oireista on kyse, sitä hankalampi niitä on alkaa hoitamaan.
Itselläni on masennusdiagnoosi, vaikka suurin syy tähän on luultavasti traumapohja. Siskollani on ollut psykooseja, mutta hänellä on myös ollut monenlaista muutakin oireilua, traumapohjalta. Jos katsoo yhden ihmisen diagnooseja elämän läpi, on lähes kaikilla ollut jossain vaiheessa jonkinlaista mielenterveydenongelmaa. Se että Sepolla on ollut 70-luvulla masennusta, ei tarkoita että jok'ikinen lääkärikäynti jatkossa asia otetaan esille. Sen sijaan jos Seppo alkaa kärsimään yht'äkkisestä unettomuudesta, voi hoitava lääkäri panna merkille edeltävän masennuksen, ja ottaa sen huomioon miettiessään mahdollista syytä taustalla.
Ymmärrän että diagnoosin voi kokea leimaavana ja ahdistavana, mutta sen tarkoitus on kuitenkin auttaa hoitohenkilöstöä "profiloimalla" sinut edes jollain lailla niin että sinulle on helpompi tarjota hoitoa joltain pohjalta (ja muuttaa toki diagnoosia tarvittaessa). Diagnoosin tarkoitus ei ole leimata ketään henkilönä, vaan auttaa tulevissa hoitotilanteissa henkilöstöä auttamaan sinua.
Joku kommentoi että olisi kiva jos diagnooseissa lukisi perimmäiset syyt. Ymmärrän tämän, mutta käytännössä olisi aika jäätävää jos tiedoissani lukisi yksityiskohtia perheenjäsenistäni tai muista tapahtumista. On ihan järkevää että nämä sensitiiviset tiedot ovat vain hoitavalla psykiatrilla/terapeutilla.
Siinä on vaan sellainen sivuseikka, että valtaosa lääkäreistä ei lähde kovinkaan kärkkäästi kyseenalaistamaan kollegan näkemystä tai tekemää diagnoosia. Osa uskoo ennemmin toista lääkäriä ja tämän tietämystä kuin potilasta. Varsinkaan mielenterveyspotilasta. Kyllä ne diagnoosit vaan valitettavasti leimaa ihmisen ja se voi vaikuttaa kaikkeen hoitoon tulevaisuudessa.
Toisekseen, kun teoria ja "profilointi" menee pieleen, millään tekemisellä ei sen jälkeen enää ole hyötyä tai arvoa. Diagnoosi on kaiken hoidon perusta. Muuten menee puoskaroinniksi. Diagnoosi ei voi olla arvaus.
Kyllä, diagnoosi on hoidon perusta. Tämän takia diagnoosi tarvitaan. Miten siis hoidat ilman diagnoosia? Olen samaa mieltä että täysin väärällä diagnoosilla voi huono lääkäri puoskaroida tilanteen huonompaan suuntaan, mutta ilman diagnoosia ei hoitoa saa lainkaan. Onko se sitten parempi?
AP:n tilanteessa hänen käytöksensä on muistuttanut huomattavasti maanisdepressiivistä oireilua, jolloin en näe että mahdollinen kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi aiheuttaisi ongelmia. Sen sijaan jos AP:lle diagnostisoisi alzheimerin, olisi tilanne tosi huono.
Diagnoosi on alkuvaiheessa lähes aina jonkin tasoinen arvaus, se on valitettava totuus. Hyvin harvaa sairautta (edes somaattista) pystyy mittaamaan luotettavasti testillä, joten yleensä lääkäri määrää oireisiin parhaiten tehoavan lääkkeen ja katsotaan tehoaako se. Mikäli vaatiisimme 100% varmuuden kaikista sairauksista ennen hoitoa, ei suurinta osaa vaivoistamme pystyisi hoitamaan lainkaan. Kun on kyse mielen häiriöistä, on syyt ja hoito hyvin vaihtelevaa joka tapauksessa, eikä täsmälääkettä usein edes ole.
Mikäli AP:lla on tiedoissaan viittäkin eri diagnoosia, tajuaa typerämpikin lääkäri että on epätodennäköistä että AP oikeasti kärsisi kaikista näistä vaivoista, vaan kyse on monimuotosemmasta ongelmasta.
/65
Tämä ei pidä paikkaansa. Käyn itse kelan maksamassa psykoanalyyttisessa terapiassa eikä siellä todellakaaan diagnoosi ole hoidon perusta. Keskitymme terapeutin kanssa oikeisiin ongelmiini. Minut psykiatria jyräsi aikanaan aika pahasti, on traumaa yms mutta niitä ei huomiota kun laitettiin dg. Terapiassa tuolla ei ole väliä. Noh kogniitivisessa terapiassa toki saattaa olla, koska se perustuu enemmän diagnoosin kuin ihmisen hoitoon kokemukseni mukaan.
Diagnoosin kautta saa apua ja saatu apu riippuu diagnoosista. Eli perustuu siihen. Aivan varmasti terapeutillasi on jonkinlainen käsitys siitä, mistä ongelmasi johtuvat ja mikä on paras tapa niitä käsitellä, vaikka hän ei diagnoosia annakaan.
Vielä lisäys. Minulla on itselläni aivan selvä käsitys, mistä ongelmani johtuvat. Terapiassa puramme näitä tapahtumia. Lisäksi yksi isommista ongelmista on psykiatrian aiheuttamat traumat joita ei tietenkään ole psykiatrian b-lausunnossa :D :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voisitteko te, jotka olette parantuneet listata, vaikka ranskalaisin viivoin, niitä asioita joiden koette olleen ratkaisevassa asemassa siinä, että olette eheytyneet ja alkaneet voida paremmin? Mitään kovin henkilökohtaisia asioita ei tarvitse avata, vaan ihan yleisellä tasolla.
-osastohoito itsemurhavaarassa
-lääkehoito stabiloimaan tilannetta
-psykoterapia useampi vuosi
-läheisten tuki
-päihderiippuvuuteen AA/NA ja keskusteluapu
-vertaistuki tiettyä traumaa koskien
-työnteko ja opiskelu kun vointi salli
-usko ja seurakunta
-liikuntaharrastus
-sosiaalityön taloudellinen tuki
Oon se jolla prosessiin meni 12 vuotta ja listaa miettiessä huomaan että oon saanut paljon apua mistä oon kiitollinen ja mun kohdalla yhteiskunnan tuella saatiin tuloksiakin aikaan, nykyään olen siis raitis ja terve, työelämässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen sitä mieltä ettei diagnooseja kannata miettiä turhan tarkkaan. Ne ovat kuitenkin pääasiassa alustavia teorioita siitä missä ongelma saattaa piillä, ja miltä suunnalta sitä lähdetään ratkaisemaan. On hyvä että nämä merkitään tiedostoisihi, sillä silloin tuleva lääkäri näkee että joku tumpelo on diagnostisoinut sinulle vaikkapa Skitsofrenian mutta hoidosta ei ollut mitään hyötyä ja diagnoosi olikin luultavasti virheellinen. Eivät lääkärit pidä toisiaan mitenkään kaikkitietävinä, vaan ymmärtävät hyvin että mitä epämääräisimmistä oireista on kyse, sitä hankalampi niitä on alkaa hoitamaan.
Itselläni on masennusdiagnoosi, vaikka suurin syy tähän on luultavasti traumapohja. Siskollani on ollut psykooseja, mutta hänellä on myös ollut monenlaista muutakin oireilua, traumapohjalta. Jos katsoo yhden ihmisen diagnooseja elämän läpi, on lähes kaikilla ollut jossain vaiheessa jonkinlaista mielenterveydenongelmaa. Se että Sepolla on ollut 70-luvulla masennusta, ei tarkoita että jok'ikinen lääkärikäynti jatkossa asia otetaan esille. Sen sijaan jos Seppo alkaa kärsimään yht'äkkisestä unettomuudesta, voi hoitava lääkäri panna merkille edeltävän masennuksen, ja ottaa sen huomioon miettiessään mahdollista syytä taustalla.
Ymmärrän että diagnoosin voi kokea leimaavana ja ahdistavana, mutta sen tarkoitus on kuitenkin auttaa hoitohenkilöstöä "profiloimalla" sinut edes jollain lailla niin että sinulle on helpompi tarjota hoitoa joltain pohjalta (ja muuttaa toki diagnoosia tarvittaessa). Diagnoosin tarkoitus ei ole leimata ketään henkilönä, vaan auttaa tulevissa hoitotilanteissa henkilöstöä auttamaan sinua.
Joku kommentoi että olisi kiva jos diagnooseissa lukisi perimmäiset syyt. Ymmärrän tämän, mutta käytännössä olisi aika jäätävää jos tiedoissani lukisi yksityiskohtia perheenjäsenistäni tai muista tapahtumista. On ihan järkevää että nämä sensitiiviset tiedot ovat vain hoitavalla psykiatrilla/terapeutilla.
Siinä on vaan sellainen sivuseikka, että valtaosa lääkäreistä ei lähde kovinkaan kärkkäästi kyseenalaistamaan kollegan näkemystä tai tekemää diagnoosia. Osa uskoo ennemmin toista lääkäriä ja tämän tietämystä kuin potilasta. Varsinkaan mielenterveyspotilasta. Kyllä ne diagnoosit vaan valitettavasti leimaa ihmisen ja se voi vaikuttaa kaikkeen hoitoon tulevaisuudessa.
Toisekseen, kun teoria ja "profilointi" menee pieleen, millään tekemisellä ei sen jälkeen enää ole hyötyä tai arvoa. Diagnoosi on kaiken hoidon perusta. Muuten menee puoskaroinniksi. Diagnoosi ei voi olla arvaus.
Kyllä, diagnoosi on hoidon perusta. Tämän takia diagnoosi tarvitaan. Miten siis hoidat ilman diagnoosia? Olen samaa mieltä että täysin väärällä diagnoosilla voi huono lääkäri puoskaroida tilanteen huonompaan suuntaan, mutta ilman diagnoosia ei hoitoa saa lainkaan. Onko se sitten parempi?
AP:n tilanteessa hänen käytöksensä on muistuttanut huomattavasti maanisdepressiivistä oireilua, jolloin en näe että mahdollinen kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi aiheuttaisi ongelmia. Sen sijaan jos AP:lle diagnostisoisi alzheimerin, olisi tilanne tosi huono.
Diagnoosi on alkuvaiheessa lähes aina jonkin tasoinen arvaus, se on valitettava totuus. Hyvin harvaa sairautta (edes somaattista) pystyy mittaamaan luotettavasti testillä, joten yleensä lääkäri määrää oireisiin parhaiten tehoavan lääkkeen ja katsotaan tehoaako se. Mikäli vaatiisimme 100% varmuuden kaikista sairauksista ennen hoitoa, ei suurinta osaa vaivoistamme pystyisi hoitamaan lainkaan. Kun on kyse mielen häiriöistä, on syyt ja hoito hyvin vaihtelevaa joka tapauksessa, eikä täsmälääkettä usein edes ole.
Mikäli AP:lla on tiedoissaan viittäkin eri diagnoosia, tajuaa typerämpikin lääkäri että on epätodennäköistä että AP oikeasti kärsisi kaikista näistä vaivoista, vaan kyse on monimuotosemmasta ongelmasta.
/65
Tämä ei pidä paikkaansa. Käyn itse kelan maksamassa psykoanalyyttisessa terapiassa eikä siellä todellakaaan diagnoosi ole hoidon perusta. Keskitymme terapeutin kanssa oikeisiin ongelmiini. Minut psykiatria jyräsi aikanaan aika pahasti, on traumaa yms mutta niitä ei huomiota kun laitettiin dg. Terapiassa tuolla ei ole väliä. Noh kogniitivisessa terapiassa toki saattaa olla, koska se perustuu enemmän diagnoosin kuin ihmisen hoitoon kokemukseni mukaan.
Diagnoosin kautta saa apua ja saatu apu riippuu diagnoosista. Eli perustuu siihen. Aivan varmasti terapeutillasi on jonkinlainen käsitys siitä, mistä ongelmasi johtuvat ja mikä on paras tapa niitä käsitellä, vaikka hän ei diagnoosia annakaan.
Miten ihmeessä hoito voi perustua diagnoosiin kun dg on vain oirekuvaus eikä psykiatri tiedä esim traumaattisimpia asioita mitä minulle on tapahtunut? Näitä asioita sitten puhutaan terapiassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähde siitä liikkeelle että saat alkoholin pois elämästäsi, vaikka terapian avulla. Alkoholi aiheuttaa masennusta, ahdistusta ja muitakin mielenterveyden ongelmia. Joten kun saat alkoholin pois, muutkin ongelmat voivat hävitä. Siirry mielummin vaikka tupakkaan rentoutuaksesi, on huomattavasti vähemmän vahingollinen päihde kuin alkoholi. Toki alkoholi niin syvästi juurtunut kulttuuriin ettei moni halua myöntää pahemmaksi kuin tupakka, mutta tilanteesi todistaa alkoholin ongelmat hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen kun menet terapiaan. Yksikään *terapeutti* ei diagnosoi sinua. (Diagnoosin voi antaa vain lääkäri.)
Lääkärin kautta pääsen kuitenkin vasta paneutumaan prosessiin, josta terapia voi alkaa.
Siihen on vielä aika pitkä matka mutta valitettavasti minulle tuli jo heti huoli tästä asiasta.
Saatan ylireagoidakin mutta kun vuosia sitten olin noissa istunnoissa mukana, niistä jäi jotenkin kyseenalainen tunne koko homman suhteen. Jäi kaivelemaan enkä kovin mielelläni siihen uudestaan lähtisi.
Mielestäni tarvitsen vain keskusteluapua, solmujen avaamista. En lääkitystä vaikka selvempää selvempiäkin masennusoireita minulla toisinaan on, se on ollut aika pitkään mutta silti en lähtisi välttämättä heti vetämään bipokorttia tästä tilanteestani.
En voi tietenkään pois sulkea itsekään mitään mutta mielestäni vaikuttaa aika ihmeelliseltä.
AP
Ei se lääkäri paneudu siihen prosessiin sen enempää kuin terapeutti.
Itse asiassa vähemmän kuin terapeutti, kuten itsekin sanoit "heti ensimmäisellä lääkärikäynnillä minun kohdallani mietitään jo diagnoosia lääkityksineen vaikka oikeastaan olen hakemassa itselleni turvallista keskustelua". Lääkäri ei ole terapeuttii.
Jos sulla on rahaa niin varaat itsellesi terapiaan ajan ja maksat sen täysin itse. Lääkäriä ja diagnoosia tarvitaan siinä vaiheessa, jos terapia ei auta tai tarvitset diognoosin tai lähettene Kelan kustantamaan terapiaan. Kela kustaantaa osan, omavastuu jää sinulle itsellesi maksettavaksi.
Miksi menisit lääkäriin, kun
A) haluat keskustella pikäkestoisesti
B) et halua leimaantua sairaaksi
C) et halua diagnoosia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kelan terapiaan tarvitaan diagnoosi. Mä sain sekamuotoisen persoonallisuushäiriön (depressiiviset ja epäluuloiset piirteet), taustalla vakavaa koulu- ja työpaikkakiusaamista. Psykiatri sanoi että just varsinaista kriteereihin menevää häiriötä mulla ei ole, mutta Kela vaatii diagnoosin.
Jos haluaa Kelan tukemaa terapiaa. Jos on rahaa ja voi maksaa koko terapia (n. 100 e/h) itse. Siihen ei tarvita lähetettä eikä diagoosia.
Vierailija kirjoitti:
En jaksanut lukea koko ketjua, mutta ymmärrän huolesi. En itsekään haluaisi tulla "leimatuksi" diagnoosilla ja minusta diagnoosit voivat olla jopa haitallisia, sillä sen verukkeella voi pitää itseään työkyvyttömänä eikä edes yrittää työelämää tai opiskelua. Sinun historiasi kuulostaa hyvin paljon samanlaiselta kun minun. Itse olen käynyt pitkän terapian 2-3 kertaa viikossa. Terapian avulla olen suoriutunut elämästäni normaalisti. Minulla ei ole mitään diagnoosia ja psykoterapeuttini on koulutukseltaan lääkäri, psykiatri ja psykoterapeutti, joka ei itse usko lääkkeisiin, joten niitäkään en koskaan ole syönyt. Ainoa diagnoosi minkä sain, oli nuoruusiän masennus ja sekin laitettiin vain kelan vaatimusten takia kelaan, ei mihinkään omakantaan tms. terapeutin löysin yksityisen lääkäriaseman kautta. Muitakin vaihtoehtoja siis on, kun perinteiset kunnan mielenterveyspalvelut.
Hei, kiitos ymmärryksestä ja kokemuksesi jakamisesta!
Tosi kiva kuulla, että samankaltaisella taustalla ja näiden asioiden työstämisellä voi saada kiinni normaalista elämästä ja ennen kaikkea hyvää hoitoa.
Normaalilla tarkoitan päihteettömyyttä ja sellaista perustyytyväisyyttä arjessaan, ihmissuhteineen ja itsensä kanssa. Siihen itsekin pyrin.
Tuo olisi ideaali tilanne minullekin hoidon kannalta.
Itse olen ehkä vähän turhankin foliohattu joissakin asioissa mutta jostain syystä uskon tietyissä jutuissa ennemmin funktionaaliseen lääketieteeseen kun sitten tähän oireiden lääkitsemiseen ilman ensin kokonaisvaltaista tutkimista.
Sen takia tulisinkin hyvin juttuun ihmisen kanssa, joka myös ensin perustaa hoidon ensisijaisesti niin, että katsotaan myöskin fyysinen terveys, henkinen puoli, riippuvuudet(sen syyt), ruokavalio, mahdolliset puutokset yms, ennen kuin aletaan miettimään muita lääkityksiä, esimerkiksi sitten niitä mielialalääkkeitä.
Siinä täytyy potilaan tehdä itsekin töitä ja parannuksia elämäntavoissaan tottakai mutta helpompaa se on kun ymmärtää mistä todella kiikastaa , myöskin paraneminen voi olla nopeampaa kun pääsee juurisyihin kiinni eikä tule välttämättä niin helposti virhediagnooseja.
Upeaa, että sait tarvitsemaasi apua! Kaikkea hyvää myös jatkossa!
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloin paneutumaan vielä paremmin kokonaisuuteen näiden diagnoosien kriteereiden sekä todellisuuden osalta.
Asia kiinnostaa nyt erityisen paljon.
Löysinkin todella hyvää tietoa, sellaista, että minun täytyy kyllä jakaa se tännekin!
Tavallaan tuntuu, että ehkä tosiaan olen ollut oikeasssa näiden ajatuksien kanssa ja voin erittäin vankasti kyllä myötäelää kirjoituksia trauma- ja dissosiaatio- oireisiin liittyen.
https://www.disso.fi/wp-content/uploads/2020/05/Trauma-ja-dissosiaatio-…
Tuossa linkki mutta kopioin tähän muutaman osan jo ihan keskusteluun liittyen.
AP
Rakenteellisessa dissosiaatiossa traumaa kantavia osia kutsutaan emotionaalisiksi persoonallisuuden osiksi (EP eli emotional part of personality), joita normaalielämää elävä persoonallisuudenosa (ANP eli apparently normal part of personality) ei välttämättä pysty pitämään kokonaan poissa tietoisuudesta. EP-osat tunkeutuvat arkielämään näyttäytyen mitä erilaisimpina oireina: keskittymiskyvyttömyytenä, hajamielisyytenä, muistikatkoina, riippuvuuksina, paniikkina, syömishäiriöinä, kipuina, epäluottamuksena, tunnottomuutena, aistiharhoina, masennuksena, uupumuksena. Joidenkin näistä oireista voi katsoa olevan ehkä pikemminkin ANP:n selviytymiskeinoja pitää EP poissa, toisin sanoen selviytymiskeinoja elää rakenteellisen dissosiaation kanssa.
jatkuu..
AP
On oikeastaan hyvä asia, ettei ANP onnistu sulkemaan kaikkia EP-osia ja niiden kokemuksia tietoisuudesta, koska muuten ei olisi mahdollista saada tietoa menneestä, toipua ja alkaa integroida elämäntarinaa omakseen. Monenlaiset oireet ovat EP-osien kertomaa tarinaa, joiden hyväksyminen, hoitaminen, ymmärtäminen ja kuulluksi tuleminen ovat toipumisen ja vakautumisen peruskallio. Oireisiin voisi suhtautua tarinoina, joiden juoni on monimutkainen ja jotka vaativat terapeuttista työskentelyä ja yhteistyötä tullakseen ymmärretyksi. Ymmärryksen myötä oireet helpottavat. Dissosiaatio-oireita on niin monenlaisia, että oirekuvausten perusteella on mahdollista saada hyvin monenlaisia psykiatrisia diagnooseja. Oirekuva voi sopia esimerkiksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön, epävakaan persoonallisuuden, masennuksen, skitsofrenian, päihderiippuvuuden, syömishäiriön, ahdistuneisuushäiriön, paniikkikohtausten, pakko-oireisten häiriöiden tai tarkkaavaisuudenhäiriön diagnoosiin. Keskittymällä oireisiin psykiatria kompastuu harmillisen usein siihen, ettei ihmisen elämänhistoriaa ja traumaa tunnisteta tai huomioida. Hedelmällisempi lähtökohta olisi pohtia kaikenlaista traumatisoitumista yhdistäviä piirteitä, esimerkiksi traumaan liittyviä fysiologisia, neuro-, evoluutio- ja kehitysbiologisia ilmiöitä sekä sosiaalisen ympäristön ja muiden ympäröivien elinolojen vaikutusta (Leikola 2014).
AP
Traumatisoitunut tarvitsee ehdottomasti apua, ja oikean diagnoosin saaminen auttaa ainakin väärää enemmän. Toipuminen ei ole kuitenkaan koskaan diagnoosien varassa, vaan myös omissa käsissämme, asenteissamme, uskomuksissamme, luovissa keksinnöissämme – ja mitä suurimmassa määrin vertaisuudessa!
AP
Vanhojen kokemusten vuoksi hoitaviin tahoihin luottaminen voi olla vaikeaa. Jossakin vaiheessa traumatisoitunut henkilö voi menettää kokonaan uskonsa hoitaviin tahoihin ja päättää pärjätä omillaan. Osa löytää myöhemmin jonkinlaisen toimivan terapiamuodon itselleen ja tulee nähdyksi ja kuulluksi, mutta valitettavan moni on edelleen vailla apua. Toisaalta osa traumatisoituneista on nähnyt kaikenlaisen luovan toiminnan sekä muiden itsehoitokeinojen auttavan niin paljon, ettei tässä hetkessä enää koe tarvitsevansakaan muuta apua.
AP
Monet päättävät jatkaa elämää niin kuin minkäänlaisia ongelmia ei olisikaan. He voivat elää vuosia toiminnallisena, tosin tunnemaailmaansa kaventaen, kunnes esimerkiksi fyysinen sairastuminen tai omien lasten syntymä nostaa voimakkaina takaumina kaiken pintaan ja vointi romahtaa nopeasti.
AP
Tämä ei pidä paikkaansa. Käyn itse kelan maksamassa psykoanalyyttisessa terapiassa eikä siellä todellakaaan diagnoosi ole hoidon perusta. Keskitymme terapeutin kanssa oikeisiin ongelmiini. Minut psykiatria jyräsi aikanaan aika pahasti, on traumaa yms mutta niitä ei huomiota kun laitettiin dg. Terapiassa tuolla ei ole väliä. Noh kogniitivisessa terapiassa toki saattaa olla, koska se perustuu enemmän diagnoosin kuin ihmisen hoitoon kokemukseni mukaan.