Lue keskustelun säännöt.
Lapsuudessa vakavasti traumatisoitunut. Halu terapiaan mutta huoli, että tämä väkisin diagnisoidaan sairaudeksi. En taida olla yksin?
23.06.2020 |
Ehdottomasti tarvitsisin terapiaa ja olisin halukas siihen sitoutumaan.
Minun tavoitteet eivät välttämättä vastaa ihan hoitotahon tavotteita ja pelkään jääväni toissijaille todellisten syy-seuraus ongelmien suhteen ja koen, että minut saatetaan diagnisoida jopa "väkisin" sairaaksi menneisyyden ja tilanteiden johdosta.
Tarinani on melko sekava ja taustalla on hyvin vaikeita asioita ja sairaassa ympäristössä kasvamista.
Mielestäni on hyvinkin tavallista, myöskin inhmillistä, että oireilua on ollut siitä lähtien kun aloin ymmärtämään itsekin mitä on tapahtunut. En omasta mielestäni saanut lapsuudenkodissa tarvittavaa kasvualustaa omien rajojeni tunnistamiseen, tasapainoiseen ja turvalliseen lapsuuteen.
Kodissani oli alkoholismia, väkivaltaa, mielenterveysongelmia jne.
Minun oli helppo tutustua vääränlaisiin (tuttavallisilta tuntuviin) ihmisijn, hyväksikäyttäviin ja päihdeongelmaisiin. Asiat vain tapahtuivat enkä todellakaan tiennyt olevani turvattoman äärellä.
En yksinkertaisasti ole ymmärtänyt varhaisteininä ja olin sinisilmäinen ihmisten suhteen.
Minäkin aloin käyttämään runsaasti alkoholia, liikuin "epämääräisten" ihmisten kanssa ja oli taloudellisia vaikeuksia. Oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa niin kotona kuin sitten kodin ulkopuolella.
Näin paljon sitä niin sanottua varjopuolta elämässä ja muutin alaikäisenä pois kotoa koska tilanteet sen vaativat. Ätini oli aika pohjalla ja kotona oli aina ns. alempaa kastia vastassa juhlimassa ja minun piti yrittää kuitenkin päästä kouluun.
jatkuu..
Kommentit (150)
Lääkäri voi haluta keksiä diagnoosin siksi, että olisi suositusten mukainen syy hoitaa: hän tavallaan tarvitsee tieteellisen luokituksen, jotta voisi perustella rutiinin käytön, helpottaa työtään ja joissakin tehtävissä myös vähentää vastuuta. Protokolla.
utta sinulla on kai oikeus keskittyä kehittymiseen, sen sijaan että haetaan ongelmille nimeä. Miksi lääkäri keskittyy menneseen, eikö hän osaa käsitellä nykytilannetta sinun kanssasi? Tekeekö hän asioista turhan hankalia - vai yrittääkö hän päästä helpolla? Ota selvää, saisitko apua omilla ehdoillasi. Älä kiirehdi siinä. Ettei lääkäri vain puijaa, jos tapaat hänet vielä kerrankin, ja hän mielestään saa aiheen luokitella (mikä olisi todella amatööriä, mutta tiedä heistä).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole kokemusta, mutta jo tavallisista tk-käynneistä sanoisin:
Älä kerro hoitajille, he eivät osaa auttaa. He kuitenkin kertovat tulkintansa lääkärille, mikä voi sotkea kahdenkeskistä prosessia, sikäli kun lääkäri uskoo enemmän hoitajaa. Kiinnitä erityistä huomiota terapeutin luonteeseen. Ensimmäinen kerta menee haastatteluun, otat selvää terapeutista jotta saat tuntuman siitä, voisiko hän olla avuksi. Alku on lähinnä tutustumista.
Ihan tervettä varovaisuutta suosittelen minäkin. Elämän aikana on valitettavasti tullut vastaan mt-ongelmiin äärimmäisen negatiivisesti suhtautuvia hoitajia ja jopa lääkäreitä. Todella asiattomaksi ja ikäväksi on kohtelu paikoin mennyt. Ei tietenkään kaikkialla. Mutta sitäkin voi suhteuttaa, että osa näistä palstan törkykirjoittajista on työelämässä, jopa vastuullisissa asemissa. Kiusaaminen on valtava ongelma terveydenhoitoalalla.
Minä kerran pyysin tk:sta päivän vapaata, siis todistuksen, kun läheiseni kuoli. En edes itkenyt tms. mutta hoitaja sanoi: "Oi, tarviikohan tuossa vähän jotain rauhoittavaakin?" Minusta se oli täysin epäasiallinen kommentti!
Jos sitä alkaa purkamaan, niin mihin sen rajan vetää, että mikä on mielenterveysongelmaa ja mikä elämän rikkomaa?
Ja missä kulkee esimerkiksi surun ja sairauden raja? Missä kohti suru ja pettymys lakkaavat olemasta osa inhimillisen kokemuksen kirjoa ja muuttuvat depressioksi?
Ihan tämän ihmiselämän alkuhetkistä lähtien meille kaikille tapahtuu kaikenlaisia asioita ja kohtaamme monenlaisia ihmisiä, joista osa on meille hyväksi ja osa todellakaan ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on varmaan jo monenlaista keskustelua käyty, mutta ap, kunhan pääset sinne terapiaan asti, asiat muuttuvat paremmaksi. Terapeutin kanssa voi sitten puhua kaikista niistä asioista, mitä toit tässä ilmi ja lääkkeiden syöminen ei todellakaan ole terapiaan pääsemisen edellytys. Jonkin diagnoosin lääkäri joutuu sinusta tekemään ja olen ihan samaa mieltä siitä, että meidän yhteiskunnassamme kaikesta, mikä ei ihan istu normeihin, tehdään poikkeavaa ja sairautta ja sitä yritään kaiken huipuksi lääkitä. En tiedä voisitko mennä lääkäriin ja puhua vain siitä, että tausta on tällainen ja haluaisit lähetteen terapiaan, ei lääkkeitä. Se ei oikeasti ole kovin ihmeellinen prosessi. Jos sulla on varaa, voit mennä yksityisellekin. Siinä tarvitaan 2 psykologin lausuntoa ja oliko se nyt sitten kolmen kuukauden välein. Sen jälkeen voi hakea Kelasta tukea terapiaan.
En yhtään väheksy pelkojasi, ne ovat todellisia. Olisiko silti mahdollista luovia niiden yli ja ohi avun piiriin?
Juu kyllä, asiaa puhut.
Yritän kyllä, tuo vaikuttaa hyvältä vaihtoehdolta. Kiitos.
Nyt kävin lääkärissä avautumassa epämääräisen kamalasta olosta, näistä lapsuustraumoista, kokonaisvaltaisesta väsymyksestä sekä ahdistuksesta. Mainitsin terapiaan halusta.
Oli aika lyhyt käynti ja lääkäri valasi minuun uskoa kyllä mutta heti myös bipon mahdollisuuden ja lääkityksen, kertoi sen oireilusta yms. En ollut täysin varautunut siihen mutta tietysti hän näki monien vuosien takaisen kirjaukset tuosta epäilystä ja ymmärrän sinällään tämän asian tarkoituksen.
Siitä se pelko kuitenkin lähti, sillä muistissa on vanhat istunnot melko hyvin ja tosiaan, syitä reaktiooni on useita.
Kuitenkin olen siinä määrin tyytyväinen, että menen seuraavaksi tk depressiohoitajalle, siellä pystyn keskittymään paremmin näihin täällä mainittuihin asioihin sekä suhtautumiseen erilaisista hoitotavoista.
Viimeksi lääkärillä pohdimme myös sairauttani joka voi aiheuttaa masennusta sekä voimattomuutta. Kyseessä siis kilpirauhasen vajaatoiminta.
Katsomme (ja tarvittaessa hoidamme) myös kaikki muut arvot, kuten rauta, maksa, b12 yms.
Eli olen ihan tyytyväinen mutta tahdon vain pitää kuitenkin tietynlaisen kriittisyyden koska asioista voi saada helposti väärän käsityksen ja joskus voi mennä kenenkään tahtomattakaan mönkään.
Yritän siis olla mahdollisimman rehellinen, hyvällä tavalla vaikeakin ja loppuen lopuksi hyvästä hoidosta mielestäni (melkein) kaikki kyllä hyötyvät.
AP
Ihan jo pelkästään kilpirauhasen vajaatoiminta voi saada masennuksen aikaan ja viedä voimat, jos lääkitys on pielessä.
Onko ap:n arvot kontrolloitu milloin viimeksi ja lääkitys kunnossa?
Mitä näihin mt-diagnooseihin tulee, itselleni tuli ap:n kertomasta mieleen epävakaa persoonallisuus, eikä niinkään bipo. Turvaton lapsuus, päihteet, rajattomat ihmissuhteet ja itsensä kanssa hieman hukassa oleminen kuuluu taudinkuvaan. Tietenkään täällä ei voi ketään diagnosoida, mutta kannattaa pohtia sitäkin mahdollisuutta.
Tosiaan kilpirauhaskokeista on aikaa. Olen sairastanut sitä jo varmaan tuolta 15-vuotiaasta lähtien, eli noin kymmenen vuotta.
Valitettavasti siinäkin on ollut haasteensa, siis lääkityksessä. TSH saatiin normaalin rajoille mutta T4V ei oikeastaan koskaan noussut tarpeeksi eikä oireet väistyneet juurikaan tyroksiinista (annos reilu 150mikrog) huolimatta. No sitten päätin, että alan hoitamaan itseäni muuta kautta ja se oli ruokavalio sekä säännöllinen liikunta. Se toimi, oikeanlainen ruokavalio, se toimi myös mieleen sekä sain karistettua turhatkin kiloni pois. Minulla on siis ollut taipumusta myös tunnesyömiseen.
Nyt sitten kun on ollut kaikenlaista huolta ja harmia, elämä on ollut melkoisen uuvuttavaa viimeisen vuoden ajan niin huomaan sekä henkisessä, että fyysisessä voinnissa kovasti muutoksia.
Sen myötä valitettavasti alkoholinkäyttö pikkuhiljaa lisääntyi(viikonloppu käyttöä) ja ruokatavat muuttuivat vähän huonompaan suuntaan.
Seurustelu, muutot, työpaikalla vastuuhommat ja uupumus ja sitten koronan myötä tullut työttömyys ovat aikalailla saanut järkkymään kokonaiskuvaa hyvinkin vahvasti.
Sitten kun alan olemaan masentunut niin palaan toisinaan lapsuuteeni, olen tuskastunut, ahdistunut ja itkuinen. Tavallaan tämä työttömyys elämässä on laukaissut jonkun prosessin ja koin, että nyt ehkä voisi olla hyvä aika terpialle.
Kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Siksikin puhuin jo aloituksessa, että aina asioilla on mielestäni syy-seuraussuhde. Eikä välttämättä suoranaista mielensairautta mutta toki persoonana saatan ehkä olla liian päättäväinen jos en koe olevani oikeassa paikassa tai tilanne tuntuu vain epämiellyttävältä ja väärältä.
En tiedä voiko se tosiaan tehdä minusta epävakaan mutta kai se on mahdollista, olen aika rohkea joskus muuttamaan tilannettani. Joskus kuuntelen intutiotani ja jos taas en, saattaa asiat mennä perusteellisesti kyllä sinne metsään.
Olen kokenut tämän elämänä, vaiheina ja oppimisena mutta tosiaan olen keskeneräinen näiden asoiden kanssa.
En osaa sanoa onko tämä sairautta vai ihmisyyttä tai kenties sairaus on inhimillisyyttä mutta tietynlainen luokittelu vaikuttaa epäkohteliaalta ennenkuin asioihin tutustutaan tarpeeksi hyvin. Mielestäni sillä voi olla niin suuria tai pienempiäkin vaikutuksia ihmisen elämään. Siksi tässä pohdiskelen näitä asioita.
En siis edelleenkään poissulje.
AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen sitä mieltä ettei diagnooseja kannata miettiä turhan tarkkaan. Ne ovat kuitenkin pääasiassa alustavia teorioita siitä missä ongelma saattaa piillä, ja miltä suunnalta sitä lähdetään ratkaisemaan. On hyvä että nämä merkitään tiedostoisihi, sillä silloin tuleva lääkäri näkee että joku tumpelo on diagnostisoinut sinulle vaikkapa Skitsofrenian mutta hoidosta ei ollut mitään hyötyä ja diagnoosi olikin luultavasti virheellinen. Eivät lääkärit pidä toisiaan mitenkään kaikkitietävinä, vaan ymmärtävät hyvin että mitä epämääräisimmistä oireista on kyse, sitä hankalampi niitä on alkaa hoitamaan.
Itselläni on masennusdiagnoosi, vaikka suurin syy tähän on luultavasti traumapohja. Siskollani on ollut psykooseja, mutta hänellä on myös ollut monenlaista muutakin oireilua, traumapohjalta. Jos katsoo yhden ihmisen diagnooseja elämän läpi, on lähes kaikilla ollut jossain vaiheessa jonkinlaista mielenterveydenongelmaa. Se että Sepolla on ollut 70-luvulla masennusta, ei tarkoita että jok'ikinen lääkärikäynti jatkossa asia otetaan esille. Sen sijaan jos Seppo alkaa kärsimään yht'äkkisestä unettomuudesta, voi hoitava lääkäri panna merkille edeltävän masennuksen, ja ottaa sen huomioon miettiessään mahdollista syytä taustalla.
Ymmärrän että diagnoosin voi kokea leimaavana ja ahdistavana, mutta sen tarkoitus on kuitenkin auttaa hoitohenkilöstöä "profiloimalla" sinut edes jollain lailla niin että sinulle on helpompi tarjota hoitoa joltain pohjalta (ja muuttaa toki diagnoosia tarvittaessa). Diagnoosin tarkoitus ei ole leimata ketään henkilönä, vaan auttaa tulevissa hoitotilanteissa henkilöstöä auttamaan sinua.
Joku kommentoi että olisi kiva jos diagnooseissa lukisi perimmäiset syyt. Ymmärrän tämän, mutta käytännössä olisi aika jäätävää jos tiedoissani lukisi yksityiskohtia perheenjäsenistäni tai muista tapahtumista. On ihan järkevää että nämä sensitiiviset tiedot ovat vain hoitavalla psykiatrilla/terapeutilla.
Siinä on vaan sellainen sivuseikka, että valtaosa lääkäreistä ei lähde kovinkaan kärkkäästi kyseenalaistamaan kollegan näkemystä tai tekemää diagnoosia. Osa uskoo ennemmin toista lääkäriä ja tämän tietämystä kuin potilasta. Varsinkaan mielenterveyspotilasta. Kyllä ne diagnoosit vaan valitettavasti leimaa ihmisen ja se voi vaikuttaa kaikkeen hoitoon tulevaisuudessa.
Toisekseen, kun teoria ja "profilointi" menee pieleen, millään tekemisellä ei sen jälkeen enää ole hyötyä tai arvoa. Diagnoosi on kaiken hoidon perusta. Muuten menee puoskaroinniksi. Diagnoosi ei voi olla arvaus.
No, aapeen nuoruudessa oli erilailla kuin nyt.
Ihminen muuttuu ja menetelmät muuttuu. Tietos tulee lisää.
Ei enää lääkkeitä syödä silleen. Niinhän kävi Antibioottienkin, niitähän määrättiin kokolailla kaikkeen vielä 10 vuotta sitten. Nyt niitä ei määrätä.
Mielenterveyttä hoidetaan nykyään kokonaisvaltaisesti. Puhumalla ja kiinnittämällä huomio elämäntapoihin.
So ri mahda menetelleen mitään, muttatähän hetkeen mahtaa.
Ja oikeesti nykylääketieteen oppineet tietävät millaista oli aiemmin. Nykytiedon mukaan mennään eikä menneen.
Mene vaan, ap, rohkeasti lääkäriin. Kerro ja puhu. Varaa tarpeeksi pitkä aika.
Ja hyvälle psykiatrille. Kysele.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä jos vaan keskityt ap hyvinvointisi vaalimiseen - vaikeuksista huolimatta... Ei ole täydellistä elämää. Mutta olet nuori, ja erittäin kehityskelpoinen.
Minusta et tosiaan vaikuta edes tarvitsevan apua, vaikka taustasi on erittäin rankka.
Toisaalta aina olisi hyvä voida keskustella, jos vain on siihen sopiva henkilö. Muuten asiat voivat puhumalla mutkistua enemmän kuin olisi tarpeen. Sinä haluat jotain muuta ja paljon enemmän, kuin diagnoosin ja lääkkeet. Siksi terapeutin pätevyys todella korostuu.
Joissakin maissa on tavanomaista että perheellä on oma psykiatri, samaan tapaan kuin perheen muu omalääkäri, tai personal trainer. Ennaltaehkäisevästi (esim. kasvatukseen liittyvistä pulmista) ikään kuin neuvonantajana, tai kuuntelijana ja ohjaajana, joka ymmärtää jotain ihmisen mielestä ja omaa kokemusta. Ei tarvitse omia läheisiä rasittaa, kun on auttamiseen erikoistunut henkilö. Mutta en yhtään tiedä, mikä on tilanne pätevien auttajien suhteen Suomessa.
Minusta kuulostaa ihan vain ihmisyydeltä, ei sairaudelta.
Aika monelle nämä ajat ovat olleet muutosta... eikä mitään niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan yhden kaverin kertoneen, että bipoon ei Kela yleensä myöntänyt terapiaa, koska sen katsottiin olevan lääkkeillä hoidettava sairaus. Hän siis sai lääkäriltä ensin muun diagnoosin, jotta pääsisi terapiaan, vaikka lääkärin mielestä hänellä oli tärkein diagnoosi bipo. Myöhemmin olen kyllä kuullut, ettei bipo-diagnoosin pitäisi olla este terapian saamiselle, mutta kannattaa selvittää lääkärin kanssa, kun terapiaa juuri haluaisit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on varmaan jo monenlaista keskustelua käyty, mutta ap, kunhan pääset sinne terapiaan asti, asiat muuttuvat paremmaksi. Terapeutin kanssa voi sitten puhua kaikista niistä asioista, mitä toit tässä ilmi ja lääkkeiden syöminen ei todellakaan ole terapiaan pääsemisen edellytys. Jonkin diagnoosin lääkäri joutuu sinusta tekemään ja olen ihan samaa mieltä siitä, että meidän yhteiskunnassamme kaikesta, mikä ei ihan istu normeihin, tehdään poikkeavaa ja sairautta ja sitä yritään kaiken huipuksi lääkitä. En tiedä voisitko mennä lääkäriin ja puhua vain siitä, että tausta on tällainen ja haluaisit lähetteen terapiaan, ei lääkkeitä. Se ei oikeasti ole kovin ihmeellinen prosessi. Jos sulla on varaa, voit mennä yksityisellekin. Siinä tarvitaan 2 psykologin lausuntoa ja oliko se nyt sitten kolmen kuukauden välein. Sen jälkeen voi hakea Kelasta tukea terapiaan.
En yhtään väheksy pelkojasi, ne ovat todellisia. Olisiko silti mahdollista luovia niiden yli ja ohi avun piiriin?
Juu kyllä, asiaa puhut.
Yritän kyllä, tuo vaikuttaa hyvältä vaihtoehdolta. Kiitos.
Nyt kävin lääkärissä avautumassa epämääräisen kamalasta olosta, näistä lapsuustraumoista, kokonaisvaltaisesta väsymyksestä sekä ahdistuksesta. Mainitsin terapiaan halusta.
Oli aika lyhyt käynti ja lääkäri valasi minuun uskoa kyllä mutta heti myös bipon mahdollisuuden ja lääkityksen, kertoi sen oireilusta yms. En ollut täysin varautunut siihen mutta tietysti hän näki monien vuosien takaisen kirjaukset tuosta epäilystä ja ymmärrän sinällään tämän asian tarkoituksen.
Siitä se pelko kuitenkin lähti, sillä muistissa on vanhat istunnot melko hyvin ja tosiaan, syitä reaktiooni on useita.
Kuitenkin olen siinä määrin tyytyväinen, että menen seuraavaksi tk depressiohoitajalle, siellä pystyn keskittymään paremmin näihin täällä mainittuihin asioihin sekä suhtautumiseen erilaisista hoitotavoista.
Viimeksi lääkärillä pohdimme myös sairauttani joka voi aiheuttaa masennusta sekä voimattomuutta. Kyseessä siis kilpirauhasen vajaatoiminta.
Katsomme (ja tarvittaessa hoidamme) myös kaikki muut arvot, kuten rauta, maksa, b12 yms.
Eli olen ihan tyytyväinen mutta tahdon vain pitää kuitenkin tietynlaisen kriittisyyden koska asioista voi saada helposti väärän käsityksen ja joskus voi mennä kenenkään tahtomattakaan mönkään.
Yritän siis olla mahdollisimman rehellinen, hyvällä tavalla vaikeakin ja loppuen lopuksi hyvästä hoidosta mielestäni (melkein) kaikki kyllä hyötyvät.
AP
Ihan jo pelkästään kilpirauhasen vajaatoiminta voi saada masennuksen aikaan ja viedä voimat, jos lääkitys on pielessä.
Onko ap:n arvot kontrolloitu milloin viimeksi ja lääkitys kunnossa?
Mitä näihin mt-diagnooseihin tulee, itselleni tuli ap:n kertomasta mieleen epävakaa persoonallisuus, eikä niinkään bipo. Turvaton lapsuus, päihteet, rajattomat ihmissuhteet ja itsensä kanssa hieman hukassa oleminen kuuluu taudinkuvaan. Tietenkään täällä ei voi ketään diagnosoida, mutta kannattaa pohtia sitäkin mahdollisuutta.Tosiaan kilpirauhaskokeista on aikaa. Olen sairastanut sitä jo varmaan tuolta 15-vuotiaasta lähtien, eli noin kymmenen vuotta.
Valitettavasti siinäkin on ollut haasteensa, siis lääkityksessä. TSH saatiin normaalin rajoille mutta T4V ei oikeastaan koskaan noussut tarpeeksi eikä oireet väistyneet juurikaan tyroksiinista (annos reilu 150mikrog) huolimatta. No sitten päätin, että alan hoitamaan itseäni muuta kautta ja se oli ruokavalio sekä säännöllinen liikunta. Se toimi, oikeanlainen ruokavalio, se toimi myös mieleen sekä sain karistettua turhatkin kiloni pois. Minulla on siis ollut taipumusta myös tunnesyömiseen.
Nyt sitten kun on ollut kaikenlaista huolta ja harmia, elämä on ollut melkoisen uuvuttavaa viimeisen vuoden ajan niin huomaan sekä henkisessä, että fyysisessä voinnissa kovasti muutoksia.
Sen myötä valitettavasti alkoholinkäyttö pikkuhiljaa lisääntyi(viikonloppu käyttöä) ja ruokatavat muuttuivat vähän huonompaan suuntaan.
Seurustelu, muutot, työpaikalla vastuuhommat ja uupumus ja sitten koronan myötä tullut työttömyys ovat aikalailla saanut järkkymään kokonaiskuvaa hyvinkin vahvasti.
Sitten kun alan olemaan masentunut niin palaan toisinaan lapsuuteeni, olen tuskastunut, ahdistunut ja itkuinen. Tavallaan tämä työttömyys elämässä on laukaissut jonkun prosessin ja koin, että nyt ehkä voisi olla hyvä aika terpialle.
Kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Siksikin puhuin jo aloituksessa, että aina asioilla on mielestäni syy-seuraussuhde. Eikä välttämättä suoranaista mielensairautta mutta toki persoonana saatan ehkä olla liian päättäväinen jos en koe olevani oikeassa paikassa tai tilanne tuntuu vain epämiellyttävältä ja väärältä.
En tiedä voiko se tosiaan tehdä minusta epävakaan mutta kai se on mahdollista, olen aika rohkea joskus muuttamaan tilannettani. Joskus kuuntelen intutiotani ja jos taas en, saattaa asiat mennä perusteellisesti kyllä sinne metsään.
Olen kokenut tämän elämänä, vaiheina ja oppimisena mutta tosiaan olen keskeneräinen näiden asoiden kanssa.
En osaa sanoa onko tämä sairautta vai ihmisyyttä tai kenties sairaus on inhimillisyyttä mutta tietynlainen luokittelu vaikuttaa epäkohteliaalta ennenkuin asioihin tutustutaan tarpeeksi hyvin. Mielestäni sillä voi olla niin suuria tai pienempiäkin vaikutuksia ihmisen elämään. Siksi tässä pohdiskelen näitä asioita.
En siis edelleenkään poissulje.
AP
Onkohan mahdollista, että nykytilanne vaan tuo niitä muistoja mieleen? Ja joutuu ikäänkuin henkisesti samaan paikkaan, jossa oli silloin?
Menneillehän ei oikeastaan voi yhtään mitään. Ainoa asia johon voi nykyhetkessä vaikuttaa on se, miten menneisyyteen suhtautuu ja kuinka paljon painoarvoa sille antaa.
Sinuna lähtisin nyt kyllä ihan ensiksi liikkeelle siitä, että kilpirauhasarvot pitää kontrolloida ja lääkitystä mahdollisesti säätää. Vasta sen jälkeen miettisin, onko tarvetta millekään muulle diagnoosille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapiaan pääsee itsemaksavana ilman lähetettäkin. Jos haluaa kelan tukemaan terapiaan, niin silloin pitää hankkia itselleen joku mt-diagnoosi. Tiedän jopa ihmisiä, jotka ovat valehdelleet lääkärille itsensä sairaammaksi kuin ovatkaan, jotta pääsevät terapiaan.
Hmm..
Tosiaan tämän koko keskustelun ajan (koko päivä mennyt, kiitos teidän :D), olen alkanut miettimään mikä se hoito tosiaan voisi tapauksessani olla ja mitä sillä haen.
Jos en koe olevani kovin sairas vaan mielestäni terveesti suhtautuva tilanteisiin, jotka vievät voimia ja masentaa. Sekin masennus voi tosiaan olla sellaista mielen puhdistamista ja tarpeellista pysähtymistä elämän suurempiinkin kysymyksiin tms.
Eli jos en koe olevani sairas, olen skeptinen mahdollisiin diagnooseihin sekä mielenterveyden puolen hoitojen resurseihin, niin tässä alan miettimään, että mitähän todella tarvitsen,
Yritän olla kuitenkin olematta liian kriittinen ja avata mieltä nyt tämän asian osalta.
Olen siis kärsinyt melkoisesta oireiluista viimeisten kuukausien aikana vaihtelevasti ja ymmärrän sen johtuvan elämänmuutoksista. Ne ovat melko suuria elämänmuutoksia.
Lähinnä mietin, että koska olen kuitenkin uupunut muutamaan kertaan, edelleenkin on vaikeuksia päihteidenkäytön kanssa vaihtelevasti, myöskin ihmissuhteiden, niin olen tavallaan kantanut kovin syvää häpeää ja syyllisyyttä virheistäni näiden asioiden kohdalla. Olen halunnut ymmärtää miksi saatan vieläkin löytää itseni tilanteista jotka eivät välttämättä edistä elämänlaatua vaan turvaudun valitettavasti haitallisempiin vaihtoehtoihin.
Se on se, miksi yritän jotain apua ja vastauksia saada vaikka koenkin olevani pitkälle omillani pärjäävä mutta tietyt asiat hiertää. Ehkä pystyn käsittelemään nämä itsekin mutta toisaalta pelkään sitäkin, että minuun tietyt jäsentyneet haitalliset selviytymiskeinot toistuvat jatkossakin.
En siis koe aina eläväni arvojeni mukaisesti, kannan suurta häpeää itseni vahingoittamisesta (riippuvuudet) ja mietin miksi, enkä aina arvostakaan tarpeeksi elämääni ja laitan toiset etusijalle jopa hyväksyn edelleen väkivallan joskus itseäni kohtaan.
Olen edelleenkin hauras joillekin tilanteille mutta toisaalta huomaan kyllä paljon edistysaskeliakin kun katsoo pitkällä tähtäimellä.
Tässä on monia sellaisia elämää hallitsevia juttuja kuitenkin joista en aina saa kiinni kuitenkaan.
Voi olla, että tämä kilpirauhasvaivakin nyt tuo tavallaan turhaa huolestuneisuutta ja masennusta, työttömyys yms ja saa minussa aikaan ylireagointia ja kadotan suhteellisuuden tajua, vie voimia ja siksi koen tarvitsevani apua.
Täytyy miettiä ja punnita asioita. Miettiä mihin omat voimavarat riittävät ja miten pystyn itse vaikuttamaan elämänlaatuun ja pystynkö edes omin avuin.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hmm..
Tosiaan tämän koko keskustelun ajan (koko päivä mennyt, kiitos teidän :D), olen alkanut miettimään mikä se hoito tosiaan voisi tapauksessani olla ja mitä sillä haen.
Jos en koe olevani kovin sairas vaan mielestäni terveesti suhtautuva tilanteisiin, jotka vievät voimia ja masentaa. Sekin masennus voi tosiaan olla sellaista mielen puhdistamista ja tarpeellista pysähtymistä elämän suurempiinkin kysymyksiin tms.
Eli jos en koe olevani sairas, olen skeptinen mahdollisiin diagnooseihin sekä mielenterveyden puolen hoitojen resurseihin, niin tässä alan miettimään, että mitähän todella tarvitsen,
Yritän olla kuitenkin olematta liian kriittinen ja avata mieltä nyt tämän asian osalta.
Olen siis kärsinyt melkoisesta oireiluista viimeisten kuukausien aikana vaihtelevasti ja ymmärrän sen johtuvan elämänmuutoksista. Ne ovat melko suuria elämänmuutoksia.
Lähinnä mietin, että koska olen kuitenkin uupunut muutamaan kertaan, edelleenkin on vaikeuksia päihteidenkäytön kanssa vaihtelevasti, myöskin ihmissuhteiden, niin olen tavallaan kantanut kovin syvää häpeää ja syyllisyyttä virheistäni näiden asioiden kohdalla. Olen halunnut ymmärtää miksi saatan vieläkin löytää itseni tilanteista jotka eivät välttämättä edistä elämänlaatua vaan turvaudun valitettavasti haitallisempiin vaihtoehtoihin.
Se on se, miksi yritän jotain apua ja vastauksia saada vaikka koenkin olevani pitkälle omillani pärjäävä mutta tietyt asiat hiertää. Ehkä pystyn käsittelemään nämä itsekin mutta toisaalta pelkään sitäkin, että minuun tietyt jäsentyneet haitalliset selviytymiskeinot toistuvat jatkossakin.
En siis koe aina eläväni arvojeni mukaisesti, kannan suurta häpeää itseni vahingoittamisesta (riippuvuudet) ja mietin miksi, enkä aina arvostakaan tarpeeksi elämääni ja laitan toiset etusijalle jopa hyväksyn edelleen väkivallan joskus itseäni kohtaan.
Olen edelleenkin hauras joillekin tilanteille mutta toisaalta huomaan kyllä paljon edistysaskeliakin kun katsoo pitkällä tähtäimellä.
Tässä on monia sellaisia elämää hallitsevia juttuja kuitenkin joista en aina saa kiinni kuitenkaan.
Voi olla, että tämä kilpirauhasvaivakin nyt tuo tavallaan turhaa huolestuneisuutta ja masennusta, työttömyys yms ja saa minussa aikaan ylireagointia ja kadotan suhteellisuuden tajua, vie voimia ja siksi koen tarvitsevani apua.
Täytyy miettiä ja punnita asioita. Miettiä mihin omat voimavarat riittävät ja miten pystyn itse vaikuttamaan elämänlaatuun ja pystynkö edes omin avuin.
AP
Psykoterapia voisi todella olla sinulle sellainen tuki, jonka avulla pärjäät elämässäsi paremmin ja saat elämästäsi sinun näköisen. Sinun ei tarvitse olla pohjalla tai sairas saadaksesi psykoterapiaa. Monet käyttävät psykoterapiaa juurikin oman elämän tukena, jotta saisi omasta elämästä mieluisan. Sinulla on selvästi voimavaroja ja psykoterapiassa saisit tukea niihn, jolloin voimavarojasi vapautuisi elämääsi lisää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on varmaan jo monenlaista keskustelua käyty, mutta ap, kunhan pääset sinne terapiaan asti, asiat muuttuvat paremmaksi. Terapeutin kanssa voi sitten puhua kaikista niistä asioista, mitä toit tässä ilmi ja lääkkeiden syöminen ei todellakaan ole terapiaan pääsemisen edellytys. Jonkin diagnoosin lääkäri joutuu sinusta tekemään ja olen ihan samaa mieltä siitä, että meidän yhteiskunnassamme kaikesta, mikä ei ihan istu normeihin, tehdään poikkeavaa ja sairautta ja sitä yritään kaiken huipuksi lääkitä. En tiedä voisitko mennä lääkäriin ja puhua vain siitä, että tausta on tällainen ja haluaisit lähetteen terapiaan, ei lääkkeitä. Se ei oikeasti ole kovin ihmeellinen prosessi. Jos sulla on varaa, voit mennä yksityisellekin. Siinä tarvitaan 2 psykologin lausuntoa ja oliko se nyt sitten kolmen kuukauden välein. Sen jälkeen voi hakea Kelasta tukea terapiaan.
En yhtään väheksy pelkojasi, ne ovat todellisia. Olisiko silti mahdollista luovia niiden yli ja ohi avun piiriin?
Juu kyllä, asiaa puhut.
Yritän kyllä, tuo vaikuttaa hyvältä vaihtoehdolta. Kiitos.
Nyt kävin lääkärissä avautumassa epämääräisen kamalasta olosta, näistä lapsuustraumoista, kokonaisvaltaisesta väsymyksestä sekä ahdistuksesta. Mainitsin terapiaan halusta.
Oli aika lyhyt käynti ja lääkäri valasi minuun uskoa kyllä mutta heti myös bipon mahdollisuuden ja lääkityksen, kertoi sen oireilusta yms. En ollut täysin varautunut siihen mutta tietysti hän näki monien vuosien takaisen kirjaukset tuosta epäilystä ja ymmärrän sinällään tämän asian tarkoituksen.
Siitä se pelko kuitenkin lähti, sillä muistissa on vanhat istunnot melko hyvin ja tosiaan, syitä reaktiooni on useita.
Kuitenkin olen siinä määrin tyytyväinen, että menen seuraavaksi tk depressiohoitajalle, siellä pystyn keskittymään paremmin näihin täällä mainittuihin asioihin sekä suhtautumiseen erilaisista hoitotavoista.
Viimeksi lääkärillä pohdimme myös sairauttani joka voi aiheuttaa masennusta sekä voimattomuutta. Kyseessä siis kilpirauhasen vajaatoiminta.
Katsomme (ja tarvittaessa hoidamme) myös kaikki muut arvot, kuten rauta, maksa, b12 yms.
Eli olen ihan tyytyväinen mutta tahdon vain pitää kuitenkin tietynlaisen kriittisyyden koska asioista voi saada helposti väärän käsityksen ja joskus voi mennä kenenkään tahtomattakaan mönkään.
Yritän siis olla mahdollisimman rehellinen, hyvällä tavalla vaikeakin ja loppuen lopuksi hyvästä hoidosta mielestäni (melkein) kaikki kyllä hyötyvät.
AP
Ihan jo pelkästään kilpirauhasen vajaatoiminta voi saada masennuksen aikaan ja viedä voimat, jos lääkitys on pielessä.
Onko ap:n arvot kontrolloitu milloin viimeksi ja lääkitys kunnossa?
Mitä näihin mt-diagnooseihin tulee, itselleni tuli ap:n kertomasta mieleen epävakaa persoonallisuus, eikä niinkään bipo. Turvaton lapsuus, päihteet, rajattomat ihmissuhteet ja itsensä kanssa hieman hukassa oleminen kuuluu taudinkuvaan. Tietenkään täällä ei voi ketään diagnosoida, mutta kannattaa pohtia sitäkin mahdollisuutta.Tosiaan kilpirauhaskokeista on aikaa. Olen sairastanut sitä jo varmaan tuolta 15-vuotiaasta lähtien, eli noin kymmenen vuotta.
Valitettavasti siinäkin on ollut haasteensa, siis lääkityksessä. TSH saatiin normaalin rajoille mutta T4V ei oikeastaan koskaan noussut tarpeeksi eikä oireet väistyneet juurikaan tyroksiinista (annos reilu 150mikrog) huolimatta. No sitten päätin, että alan hoitamaan itseäni muuta kautta ja se oli ruokavalio sekä säännöllinen liikunta. Se toimi, oikeanlainen ruokavalio, se toimi myös mieleen sekä sain karistettua turhatkin kiloni pois. Minulla on siis ollut taipumusta myös tunnesyömiseen.
Nyt sitten kun on ollut kaikenlaista huolta ja harmia, elämä on ollut melkoisen uuvuttavaa viimeisen vuoden ajan niin huomaan sekä henkisessä, että fyysisessä voinnissa kovasti muutoksia.
Sen myötä valitettavasti alkoholinkäyttö pikkuhiljaa lisääntyi(viikonloppu käyttöä) ja ruokatavat muuttuivat vähän huonompaan suuntaan.
Seurustelu, muutot, työpaikalla vastuuhommat ja uupumus ja sitten koronan myötä tullut työttömyys ovat aikalailla saanut järkkymään kokonaiskuvaa hyvinkin vahvasti.
Sitten kun alan olemaan masentunut niin palaan toisinaan lapsuuteeni, olen tuskastunut, ahdistunut ja itkuinen. Tavallaan tämä työttömyys elämässä on laukaissut jonkun prosessin ja koin, että nyt ehkä voisi olla hyvä aika terpialle.
Kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Siksikin puhuin jo aloituksessa, että aina asioilla on mielestäni syy-seuraussuhde. Eikä välttämättä suoranaista mielensairautta mutta toki persoonana saatan ehkä olla liian päättäväinen jos en koe olevani oikeassa paikassa tai tilanne tuntuu vain epämiellyttävältä ja väärältä.
En tiedä voiko se tosiaan tehdä minusta epävakaan mutta kai se on mahdollista, olen aika rohkea joskus muuttamaan tilannettani. Joskus kuuntelen intutiotani ja jos taas en, saattaa asiat mennä perusteellisesti kyllä sinne metsään.
Olen kokenut tämän elämänä, vaiheina ja oppimisena mutta tosiaan olen keskeneräinen näiden asoiden kanssa.
En osaa sanoa onko tämä sairautta vai ihmisyyttä tai kenties sairaus on inhimillisyyttä mutta tietynlainen luokittelu vaikuttaa epäkohteliaalta ennenkuin asioihin tutustutaan tarpeeksi hyvin. Mielestäni sillä voi olla niin suuria tai pienempiäkin vaikutuksia ihmisen elämään. Siksi tässä pohdiskelen näitä asioita.
En siis edelleenkään poissulje.
AP
Onkohan mahdollista, että nykytilanne vaan tuo niitä muistoja mieleen? Ja joutuu ikäänkuin henkisesti samaan paikkaan, jossa oli silloin?
Menneillehän ei oikeastaan voi yhtään mitään. Ainoa asia johon voi nykyhetkessä vaikuttaa on se, miten menneisyyteen suhtautuu ja kuinka paljon painoarvoa sille antaa.
Sinuna lähtisin nyt kyllä ihan ensiksi liikkeelle siitä, että kilpirauhasarvot pitää kontrolloida ja lääkitystä mahdollisesti säätää. Vasta sen jälkeen miettisin, onko tarvetta millekään muulle diagnoosille.
Täsmennän vielä, etten tarkoita tällä vähätellä menneisyyden traumoja ja painolastia. Vain sitä, ettei omaa historiaan valitettavasti voi muuttaa.
Luin joskus jostain, että ihmiset alitajuisesti hakeutuvat samankaltaisiin olosuhteisiin ja tilanteisiin, joissa he traumatisoituivat yrittääkseen toiston kautta korjata asian. Esimerkiksi, jos on kasvanut väkivaltaisessa kodissa voi päätyä suhteeseen, jossa on väkivaltaa jne. Tai päihdekodin lapsena voi alkaa itse käyttää, tai valitsee puolison jolla päihdeongelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on varmaan jo monenlaista keskustelua käyty, mutta ap, kunhan pääset sinne terapiaan asti, asiat muuttuvat paremmaksi. Terapeutin kanssa voi sitten puhua kaikista niistä asioista, mitä toit tässä ilmi ja lääkkeiden syöminen ei todellakaan ole terapiaan pääsemisen edellytys. Jonkin diagnoosin lääkäri joutuu sinusta tekemään ja olen ihan samaa mieltä siitä, että meidän yhteiskunnassamme kaikesta, mikä ei ihan istu normeihin, tehdään poikkeavaa ja sairautta ja sitä yritään kaiken huipuksi lääkitä. En tiedä voisitko mennä lääkäriin ja puhua vain siitä, että tausta on tällainen ja haluaisit lähetteen terapiaan, ei lääkkeitä. Se ei oikeasti ole kovin ihmeellinen prosessi. Jos sulla on varaa, voit mennä yksityisellekin. Siinä tarvitaan 2 psykologin lausuntoa ja oliko se nyt sitten kolmen kuukauden välein. Sen jälkeen voi hakea Kelasta tukea terapiaan.
En yhtään väheksy pelkojasi, ne ovat todellisia. Olisiko silti mahdollista luovia niiden yli ja ohi avun piiriin?
Juu kyllä, asiaa puhut.
Yritän kyllä, tuo vaikuttaa hyvältä vaihtoehdolta. Kiitos.
Nyt kävin lääkärissä avautumassa epämääräisen kamalasta olosta, näistä lapsuustraumoista, kokonaisvaltaisesta väsymyksestä sekä ahdistuksesta. Mainitsin terapiaan halusta.
Oli aika lyhyt käynti ja lääkäri valasi minuun uskoa kyllä mutta heti myös bipon mahdollisuuden ja lääkityksen, kertoi sen oireilusta yms. En ollut täysin varautunut siihen mutta tietysti hän näki monien vuosien takaisen kirjaukset tuosta epäilystä ja ymmärrän sinällään tämän asian tarkoituksen.
Siitä se pelko kuitenkin lähti, sillä muistissa on vanhat istunnot melko hyvin ja tosiaan, syitä reaktiooni on useita.
Kuitenkin olen siinä määrin tyytyväinen, että menen seuraavaksi tk depressiohoitajalle, siellä pystyn keskittymään paremmin näihin täällä mainittuihin asioihin sekä suhtautumiseen erilaisista hoitotavoista.
Viimeksi lääkärillä pohdimme myös sairauttani joka voi aiheuttaa masennusta sekä voimattomuutta. Kyseessä siis kilpirauhasen vajaatoiminta.
Katsomme (ja tarvittaessa hoidamme) myös kaikki muut arvot, kuten rauta, maksa, b12 yms.
Eli olen ihan tyytyväinen mutta tahdon vain pitää kuitenkin tietynlaisen kriittisyyden koska asioista voi saada helposti väärän käsityksen ja joskus voi mennä kenenkään tahtomattakaan mönkään.
Yritän siis olla mahdollisimman rehellinen, hyvällä tavalla vaikeakin ja loppuen lopuksi hyvästä hoidosta mielestäni (melkein) kaikki kyllä hyötyvät.
AP
Ihan jo pelkästään kilpirauhasen vajaatoiminta voi saada masennuksen aikaan ja viedä voimat, jos lääkitys on pielessä.
Onko ap:n arvot kontrolloitu milloin viimeksi ja lääkitys kunnossa?
Mitä näihin mt-diagnooseihin tulee, itselleni tuli ap:n kertomasta mieleen epävakaa persoonallisuus, eikä niinkään bipo. Turvaton lapsuus, päihteet, rajattomat ihmissuhteet ja itsensä kanssa hieman hukassa oleminen kuuluu taudinkuvaan. Tietenkään täällä ei voi ketään diagnosoida, mutta kannattaa pohtia sitäkin mahdollisuutta.Tosiaan kilpirauhaskokeista on aikaa. Olen sairastanut sitä jo varmaan tuolta 15-vuotiaasta lähtien, eli noin kymmenen vuotta.
Valitettavasti siinäkin on ollut haasteensa, siis lääkityksessä. TSH saatiin normaalin rajoille mutta T4V ei oikeastaan koskaan noussut tarpeeksi eikä oireet väistyneet juurikaan tyroksiinista (annos reilu 150mikrog) huolimatta. No sitten päätin, että alan hoitamaan itseäni muuta kautta ja se oli ruokavalio sekä säännöllinen liikunta. Se toimi, oikeanlainen ruokavalio, se toimi myös mieleen sekä sain karistettua turhatkin kiloni pois. Minulla on siis ollut taipumusta myös tunnesyömiseen.
Nyt sitten kun on ollut kaikenlaista huolta ja harmia, elämä on ollut melkoisen uuvuttavaa viimeisen vuoden ajan niin huomaan sekä henkisessä, että fyysisessä voinnissa kovasti muutoksia.
Sen myötä valitettavasti alkoholinkäyttö pikkuhiljaa lisääntyi(viikonloppu käyttöä) ja ruokatavat muuttuivat vähän huonompaan suuntaan.
Seurustelu, muutot, työpaikalla vastuuhommat ja uupumus ja sitten koronan myötä tullut työttömyys ovat aikalailla saanut järkkymään kokonaiskuvaa hyvinkin vahvasti.
Sitten kun alan olemaan masentunut niin palaan toisinaan lapsuuteeni, olen tuskastunut, ahdistunut ja itkuinen. Tavallaan tämä työttömyys elämässä on laukaissut jonkun prosessin ja koin, että nyt ehkä voisi olla hyvä aika terpialle.
Kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Siksikin puhuin jo aloituksessa, että aina asioilla on mielestäni syy-seuraussuhde. Eikä välttämättä suoranaista mielensairautta mutta toki persoonana saatan ehkä olla liian päättäväinen jos en koe olevani oikeassa paikassa tai tilanne tuntuu vain epämiellyttävältä ja väärältä.
En tiedä voiko se tosiaan tehdä minusta epävakaan mutta kai se on mahdollista, olen aika rohkea joskus muuttamaan tilannettani. Joskus kuuntelen intutiotani ja jos taas en, saattaa asiat mennä perusteellisesti kyllä sinne metsään.
Olen kokenut tämän elämänä, vaiheina ja oppimisena mutta tosiaan olen keskeneräinen näiden asoiden kanssa.
En osaa sanoa onko tämä sairautta vai ihmisyyttä tai kenties sairaus on inhimillisyyttä mutta tietynlainen luokittelu vaikuttaa epäkohteliaalta ennenkuin asioihin tutustutaan tarpeeksi hyvin. Mielestäni sillä voi olla niin suuria tai pienempiäkin vaikutuksia ihmisen elämään. Siksi tässä pohdiskelen näitä asioita.
En siis edelleenkään poissulje.
AP
Onkohan mahdollista, että nykytilanne vaan tuo niitä muistoja mieleen? Ja joutuu ikäänkuin henkisesti samaan paikkaan, jossa oli silloin?
Menneillehän ei oikeastaan voi yhtään mitään. Ainoa asia johon voi nykyhetkessä vaikuttaa on se, miten menneisyyteen suhtautuu ja kuinka paljon painoarvoa sille antaa.
Sinuna lähtisin nyt kyllä ihan ensiksi liikkeelle siitä, että kilpirauhasarvot pitää kontrolloida ja lääkitystä mahdollisesti säätää. Vasta sen jälkeen miettisin, onko tarvetta millekään muulle diagnoosille.Täsmennän vielä, etten tarkoita tällä vähätellä menneisyyden traumoja ja painolastia. Vain sitä, ettei omaa historiaan valitettavasti voi muuttaa.
Luin joskus jostain, että ihmiset alitajuisesti hakeutuvat samankaltaisiin olosuhteisiin ja tilanteisiin, joissa he traumatisoituivat yrittääkseen toiston kautta korjata asian. Esimerkiksi, jos on kasvanut väkivaltaisessa kodissa voi päätyä suhteeseen, jossa on väkivaltaa jne. Tai päihdekodin lapsena voi alkaa itse käyttää, tai valitsee puolison jolla päihdeongelma.
Puhut myös asiaa.
Oikeastaan olen juuri nytkin tällaisten tuttujen asioiden äärellä sekä paikassa joka näistä jatkuvasti muistuttaa. Valitettavasti tein päätöksiä parisuhteen vuoksi ja ymmärrän, ettei tämä ole ehkä minun paikkani ja siksikin saatan nyt oireilla ja hävetä tilannettani/itseäni kohtuuttoman paljon ja tunnen syyllisyyttä. Tässä(kin) suhteessa on siis alkoholismia ja muuta sellaista haittaa vaihtelevasti josta pitäisi päästä eroon ja joka myöskin sai minut hakeutumaan avun piiriin, jotten enää koskaan sortuisi.
Alkuun en tästä tiennyt, asiat ovat vain kulminoituneet hiljalleen pisteeseen, joka onkin erityisen tuttua ja voimia kuluttavaa. Tätä olen kuitenkin työstänyt ja yritän hoitaa asian niin, ettei minun tarvitsi itseäni rikkoa enempää.
Tunnen kovin paljon epäonnistumisen tunteita jos teen vääriä päätelmiä ja ajaudun harhaan.
Sinun päätelmästäsi kohdallani on kyse. Koettu on, valitettavasti.
AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on varmaan jo monenlaista keskustelua käyty, mutta ap, kunhan pääset sinne terapiaan asti, asiat muuttuvat paremmaksi. Terapeutin kanssa voi sitten puhua kaikista niistä asioista, mitä toit tässä ilmi ja lääkkeiden syöminen ei todellakaan ole terapiaan pääsemisen edellytys. Jonkin diagnoosin lääkäri joutuu sinusta tekemään ja olen ihan samaa mieltä siitä, että meidän yhteiskunnassamme kaikesta, mikä ei ihan istu normeihin, tehdään poikkeavaa ja sairautta ja sitä yritään kaiken huipuksi lääkitä. En tiedä voisitko mennä lääkäriin ja puhua vain siitä, että tausta on tällainen ja haluaisit lähetteen terapiaan, ei lääkkeitä. Se ei oikeasti ole kovin ihmeellinen prosessi. Jos sulla on varaa, voit mennä yksityisellekin. Siinä tarvitaan 2 psykologin lausuntoa ja oliko se nyt sitten kolmen kuukauden välein. Sen jälkeen voi hakea Kelasta tukea terapiaan.
En yhtään väheksy pelkojasi, ne ovat todellisia. Olisiko silti mahdollista luovia niiden yli ja ohi avun piiriin?
Juu kyllä, asiaa puhut.
Yritän kyllä, tuo vaikuttaa hyvältä vaihtoehdolta. Kiitos.
Nyt kävin lääkärissä avautumassa epämääräisen kamalasta olosta, näistä lapsuustraumoista, kokonaisvaltaisesta väsymyksestä sekä ahdistuksesta. Mainitsin terapiaan halusta.
Oli aika lyhyt käynti ja lääkäri valasi minuun uskoa kyllä mutta heti myös bipon mahdollisuuden ja lääkityksen, kertoi sen oireilusta yms. En ollut täysin varautunut siihen mutta tietysti hän näki monien vuosien takaisen kirjaukset tuosta epäilystä ja ymmärrän sinällään tämän asian tarkoituksen.
Siitä se pelko kuitenkin lähti, sillä muistissa on vanhat istunnot melko hyvin ja tosiaan, syitä reaktiooni on useita.
Kuitenkin olen siinä määrin tyytyväinen, että menen seuraavaksi tk depressiohoitajalle, siellä pystyn keskittymään paremmin näihin täällä mainittuihin asioihin sekä suhtautumiseen erilaisista hoitotavoista.
Viimeksi lääkärillä pohdimme myös sairauttani joka voi aiheuttaa masennusta sekä voimattomuutta. Kyseessä siis kilpirauhasen vajaatoiminta.
Katsomme (ja tarvittaessa hoidamme) myös kaikki muut arvot, kuten rauta, maksa, b12 yms.
Eli olen ihan tyytyväinen mutta tahdon vain pitää kuitenkin tietynlaisen kriittisyyden koska asioista voi saada helposti väärän käsityksen ja joskus voi mennä kenenkään tahtomattakaan mönkään.
Yritän siis olla mahdollisimman rehellinen, hyvällä tavalla vaikeakin ja loppuen lopuksi hyvästä hoidosta mielestäni (melkein) kaikki kyllä hyötyvät.
AP
Ihan jo pelkästään kilpirauhasen vajaatoiminta voi saada masennuksen aikaan ja viedä voimat, jos lääkitys on pielessä.
Onko ap:n arvot kontrolloitu milloin viimeksi ja lääkitys kunnossa?
Mitä näihin mt-diagnooseihin tulee, itselleni tuli ap:n kertomasta mieleen epävakaa persoonallisuus, eikä niinkään bipo. Turvaton lapsuus, päihteet, rajattomat ihmissuhteet ja itsensä kanssa hieman hukassa oleminen kuuluu taudinkuvaan. Tietenkään täällä ei voi ketään diagnosoida, mutta kannattaa pohtia sitäkin mahdollisuutta.Tosiaan kilpirauhaskokeista on aikaa. Olen sairastanut sitä jo varmaan tuolta 15-vuotiaasta lähtien, eli noin kymmenen vuotta.
Valitettavasti siinäkin on ollut haasteensa, siis lääkityksessä. TSH saatiin normaalin rajoille mutta T4V ei oikeastaan koskaan noussut tarpeeksi eikä oireet väistyneet juurikaan tyroksiinista (annos reilu 150mikrog) huolimatta. No sitten päätin, että alan hoitamaan itseäni muuta kautta ja se oli ruokavalio sekä säännöllinen liikunta. Se toimi, oikeanlainen ruokavalio, se toimi myös mieleen sekä sain karistettua turhatkin kiloni pois. Minulla on siis ollut taipumusta myös tunnesyömiseen.
Nyt sitten kun on ollut kaikenlaista huolta ja harmia, elämä on ollut melkoisen uuvuttavaa viimeisen vuoden ajan niin huomaan sekä henkisessä, että fyysisessä voinnissa kovasti muutoksia.
Sen myötä valitettavasti alkoholinkäyttö pikkuhiljaa lisääntyi(viikonloppu käyttöä) ja ruokatavat muuttuivat vähän huonompaan suuntaan.
Seurustelu, muutot, työpaikalla vastuuhommat ja uupumus ja sitten koronan myötä tullut työttömyys ovat aikalailla saanut järkkymään kokonaiskuvaa hyvinkin vahvasti.
Sitten kun alan olemaan masentunut niin palaan toisinaan lapsuuteeni, olen tuskastunut, ahdistunut ja itkuinen. Tavallaan tämä työttömyys elämässä on laukaissut jonkun prosessin ja koin, että nyt ehkä voisi olla hyvä aika terpialle.
Kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Siksikin puhuin jo aloituksessa, että aina asioilla on mielestäni syy-seuraussuhde. Eikä välttämättä suoranaista mielensairautta mutta toki persoonana saatan ehkä olla liian päättäväinen jos en koe olevani oikeassa paikassa tai tilanne tuntuu vain epämiellyttävältä ja väärältä.
En tiedä voiko se tosiaan tehdä minusta epävakaan mutta kai se on mahdollista, olen aika rohkea joskus muuttamaan tilannettani. Joskus kuuntelen intutiotani ja jos taas en, saattaa asiat mennä perusteellisesti kyllä sinne metsään.
Olen kokenut tämän elämänä, vaiheina ja oppimisena mutta tosiaan olen keskeneräinen näiden asoiden kanssa.
En osaa sanoa onko tämä sairautta vai ihmisyyttä tai kenties sairaus on inhimillisyyttä mutta tietynlainen luokittelu vaikuttaa epäkohteliaalta ennenkuin asioihin tutustutaan tarpeeksi hyvin. Mielestäni sillä voi olla niin suuria tai pienempiäkin vaikutuksia ihmisen elämään. Siksi tässä pohdiskelen näitä asioita.
En siis edelleenkään poissulje.
AP
Onkohan mahdollista, että nykytilanne vaan tuo niitä muistoja mieleen? Ja joutuu ikäänkuin henkisesti samaan paikkaan, jossa oli silloin?
Menneillehän ei oikeastaan voi yhtään mitään. Ainoa asia johon voi nykyhetkessä vaikuttaa on se, miten menneisyyteen suhtautuu ja kuinka paljon painoarvoa sille antaa.
Sinuna lähtisin nyt kyllä ihan ensiksi liikkeelle siitä, että kilpirauhasarvot pitää kontrolloida ja lääkitystä mahdollisesti säätää. Vasta sen jälkeen miettisin, onko tarvetta millekään muulle diagnoosille.Täsmennän vielä, etten tarkoita tällä vähätellä menneisyyden traumoja ja painolastia. Vain sitä, ettei omaa historiaan valitettavasti voi muuttaa.
Luin joskus jostain, että ihmiset alitajuisesti hakeutuvat samankaltaisiin olosuhteisiin ja tilanteisiin, joissa he traumatisoituivat yrittääkseen toiston kautta korjata asian. Esimerkiksi, jos on kasvanut väkivaltaisessa kodissa voi päätyä suhteeseen, jossa on väkivaltaa jne. Tai päihdekodin lapsena voi alkaa itse käyttää, tai valitsee puolison jolla päihdeongelma.Puhut myös asiaa.
Oikeastaan olen juuri nytkin tällaisten tuttujen asioiden äärellä sekä paikassa joka näistä jatkuvasti muistuttaa. Valitettavasti tein päätöksiä parisuhteen vuoksi ja ymmärrän, ettei tämä ole ehkä minun paikkani ja siksikin saatan nyt oireilla ja hävetä tilannettani/itseäni kohtuuttoman paljon ja tunnen syyllisyyttä. Tässä(kin) suhteessa on siis alkoholismia ja muuta sellaista haittaa vaihtelevasti josta pitäisi päästä eroon ja joka myöskin sai minut hakeutumaan avun piiriin, jotten enää koskaan sortuisi.
Alkuun en tästä tiennyt, asiat ovat vain kulminoituneet hiljalleen pisteeseen, joka onkin erityisen tuttua ja voimia kuluttavaa. Tätä olen kuitenkin työstänyt ja yritän hoitaa asian niin, ettei minun tarvitsi itseäni rikkoa enempää.
Tunnen kovin paljon epäonnistumisen tunteita jos teen vääriä päätelmiä ja ajaudun harhaan.
Sinun päätelmästäsi kohdallani on kyse. Koettu on, valitettavasti.
AP
Nämä on vaikeita asioita, joten yritä olla armollinen itsellesi. Olen itsekin tiedostanut, luisunut takaisin vanhaan, taas tiedostanut ja nyt yritän taas repiä itseäni ylös ja kursia takaisin kasaan.
Ma hain Kelan psykoterapiaan ja totesin laakarissa etta en ole kiinnostunut vakituisesta laakityksesta (nuorena soin masennukseen). Sain rauhoittavia ahdistuskohtauksiin mitka on tulleet tarpeeseen. Mitaan ei tuputettu.
Psykiatri osaa kylla arvioida, tarvitsetko laakitysta. Kerro rehellisesti etta suhtaudut laakkeisiin varauksella ja etta sinulla on niista huonoja kokemuksia. Sulla voi ihan hyvin olla bipo, vaikka toivot ettei olisi. Traumaattinen lapsuus nimenomaan laukaisee mielen sairauksia, eika se ole omaa syytasi. Jos laakitys on kohdillaan se oikeasti helpottaa elamaasi. Terapia on turhaa jos on mania paalla.
Minä ymmärrän ap:tä. Tämä ei nyt varsinaisesti liitu aiheeseen mutta olen jossain toisessa ketjussa valittanut siitä että nykyajan lapsille "annetaan" liian helpolla psyk diagnooseja. Nämä diagnoosit seuraa tätä ihmistä sitten seuraavat 60 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
En osaa sanoa miksi tuo tuntuu järkyttävältä tai miksi minun on vaikea hyväksyä, että tuo olisi mahdollista.
Saatan sitten olla sairaudentunnoton tässä asiassa.
Lokerointi on pelottavaa ja itselleni tiettyjen syiden vuoksi mielialalääkkeiden säännöllinen käyttö olisi ahdistavaa.
Olen nähnyt kuitenkin paljon impulssiivisempiakin tapauksia, ihmisiä erilaisissa ongelmissa ja elämäntilanteessa. Minä olen miettinyt sen kuitenkin vain elämäksi ja seuraksien aiheuttamaksi, inhimilliksi reaktioiksi tilanteita kohtaan.
Voin olla väärässä mutta niin olen järkeistänyt.
AP
Miksi sinun tarvisi lääkitystä aloittaa? Jos se laitetaan ehdoksi jollekin etuudelle, haet vain lääkkeet apteekista mutta et syö jos et halua.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen sitä mieltä ettei diagnooseja kannata miettiä turhan tarkkaan. Ne ovat kuitenkin pääasiassa alustavia teorioita siitä missä ongelma saattaa piillä, ja miltä suunnalta sitä lähdetään ratkaisemaan. On hyvä että nämä merkitään tiedostoisihi, sillä silloin tuleva lääkäri näkee että joku tumpelo on diagnostisoinut sinulle vaikkapa Skitsofrenian mutta hoidosta ei ollut mitään hyötyä ja diagnoosi olikin luultavasti virheellinen. Eivät lääkärit pidä toisiaan mitenkään kaikkitietävinä, vaan ymmärtävät hyvin että mitä epämääräisimmistä oireista on kyse, sitä hankalampi niitä on alkaa hoitamaan.
Itselläni on masennusdiagnoosi, vaikka suurin syy tähän on luultavasti traumapohja. Siskollani on ollut psykooseja, mutta hänellä on myös ollut monenlaista muutakin oireilua, traumapohjalta. Jos katsoo yhden ihmisen diagnooseja elämän läpi, on lähes kaikilla ollut jossain vaiheessa jonkinlaista mielenterveydenongelmaa. Se että Sepolla on ollut 70-luvulla masennusta, ei tarkoita että jok'ikinen lääkärikäynti jatkossa asia otetaan esille. Sen sijaan jos Seppo alkaa kärsimään yht'äkkisestä unettomuudesta, voi hoitava lääkäri panna merkille edeltävän masennuksen, ja ottaa sen huomioon miettiessään mahdollista syytä taustalla.
Ymmärrän että diagnoosin voi kokea leimaavana ja ahdistavana, mutta sen tarkoitus on kuitenkin auttaa hoitohenkilöstöä "profiloimalla" sinut edes jollain lailla niin että sinulle on helpompi tarjota hoitoa joltain pohjalta (ja muuttaa toki diagnoosia tarvittaessa). Diagnoosin tarkoitus ei ole leimata ketään henkilönä, vaan auttaa tulevissa hoitotilanteissa henkilöstöä auttamaan sinua.
Joku kommentoi että olisi kiva jos diagnooseissa lukisi perimmäiset syyt. Ymmärrän tämän, mutta käytännössä olisi aika jäätävää jos tiedoissani lukisi yksityiskohtia perheenjäsenistäni tai muista tapahtumista. On ihan järkevää että nämä sensitiiviset tiedot ovat vain hoitavalla psykiatrilla/terapeutilla.
Kyllähän psykan lehdet ovat myös somatiikan puolen näkyvillä.
Ihan tervettä varovaisuutta suosittelen minäkin. Elämän aikana on valitettavasti tullut vastaan mt-ongelmiin äärimmäisen negatiivisesti suhtautuvia hoitajia ja jopa lääkäreitä. Todella asiattomaksi ja ikäväksi on kohtelu paikoin mennyt. Ei tietenkään kaikkialla. Mutta sitäkin voi suhteuttaa, että osa näistä palstan törkykirjoittajista on työelämässä, jopa vastuullisissa asemissa. Kiusaaminen on valtava ongelma terveydenhoitoalalla.