Lue keskustelun säännöt.
Lapsuudessa vakavasti traumatisoitunut. Halu terapiaan mutta huoli, että tämä väkisin diagnisoidaan sairaudeksi. En taida olla yksin?
23.06.2020 |
Ehdottomasti tarvitsisin terapiaa ja olisin halukas siihen sitoutumaan.
Minun tavoitteet eivät välttämättä vastaa ihan hoitotahon tavotteita ja pelkään jääväni toissijaille todellisten syy-seuraus ongelmien suhteen ja koen, että minut saatetaan diagnisoida jopa "väkisin" sairaaksi menneisyyden ja tilanteiden johdosta.
Tarinani on melko sekava ja taustalla on hyvin vaikeita asioita ja sairaassa ympäristössä kasvamista.
Mielestäni on hyvinkin tavallista, myöskin inhmillistä, että oireilua on ollut siitä lähtien kun aloin ymmärtämään itsekin mitä on tapahtunut. En omasta mielestäni saanut lapsuudenkodissa tarvittavaa kasvualustaa omien rajojeni tunnistamiseen, tasapainoiseen ja turvalliseen lapsuuteen.
Kodissani oli alkoholismia, väkivaltaa, mielenterveysongelmia jne.
Minun oli helppo tutustua vääränlaisiin (tuttavallisilta tuntuviin) ihmisijn, hyväksikäyttäviin ja päihdeongelmaisiin. Asiat vain tapahtuivat enkä todellakaan tiennyt olevani turvattoman äärellä.
En yksinkertaisasti ole ymmärtänyt varhaisteininä ja olin sinisilmäinen ihmisten suhteen.
Minäkin aloin käyttämään runsaasti alkoholia, liikuin "epämääräisten" ihmisten kanssa ja oli taloudellisia vaikeuksia. Oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa niin kotona kuin sitten kodin ulkopuolella.
Näin paljon sitä niin sanottua varjopuolta elämässä ja muutin alaikäisenä pois kotoa koska tilanteet sen vaativat. Ätini oli aika pohjalla ja kotona oli aina ns. alempaa kastia vastassa juhlimassa ja minun piti yrittää kuitenkin päästä kouluun.
jatkuu..
Kommentit (150)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, ymmärrän kyllä sen, että diagnoosi tarvitaan, jos tahdon saada kelan tukemaa terapiaa.
Koskaan en terapiaan saakka ole päässyt tai ehtinyt sinne asti.
Ehkei sillä diagnoosilla tosiaan ole väliä mutta se lääkitys, se vaatii sulattelemista.
Täytyy katsoa, tässä on itselläkin aika paljon pelkoja ja ennakkoluuloja tämän systeemin kanssa. Toivottavasti olen vain turhaan huolissani ja pystyn ottamaan kaiken avun vastaan.
AP
Jokin tuossa mättää: olet raatanut kuin orja, mutta sinulla ei ole latin latia yksityiseen terapiaan?
Et ole "ehtinyt tai päässyt" terapiaan? Ei ole mahdollista. Kyllä ehtii ja pääsee. Soita heti ja etsi terapeutti itsellesi. Haluatko vain pelleillä täällä?[/quot
Jaksankohan edes kommentoida kovin perusteellisesti.
En ainakaan pelleile täällä. :D
Puhuin aikaisemmin talousongelmista ja väkivaltaisesta suhteesta, koin myös taloudellista väkivaltaa.
Ulosottoon menneiden laskujen maksu kesti aika pitkään mutta maksettu on kovalla työllä.
Palkkakaan ei alalla mikään kummoinen ollut ja lähinnä elin työpaikka ruokalan ruuilla ja päihteiden käyttöön meni sitten viikonloppusin iso siivu palkasta, siis ekat vuodet kun työelämään pääsin sisään.
Viime vuonna sain säästettyä hyvin, joiden piti mennä sitten tosiaankin terapiaan mutta elämä nyt ei mene aina suunnitelmien mukaisesti. Enpä koronasta johtuvaa työttömyyttäkään olisi uskonut koskaan.
Kaikenlaista sattuu välillä.
AP
AP koeta kestää ja näytät hyvin kestävänkin paremmin kuin nuo piikittelijät. Tuntuu välillä että väärät ihmiset kärsii😃. Tuen sinua kaikin tavoin niin kauan kuin palstalla olen. Nautin suunnattomasti rauhallisesta, asiallisesta jopa viileästäkin kommentoinnista. Sitä paitsi ihanaa näin kuumalla säällä. Sä tulet vielä selviämään, voittajana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on nyt hukassa se tosiseikka, että diagnoosi määrittää hoidon. Vääränlainen lääkitys ja vääränlainen terapia voivat olla henkilökohtainen katastrofi ja pahentaa ongelmia sekä oireita. Hyvänä esimerkkinä manian laukaisevat masennuslääkkeet. Myöskään kaikki terapiat eivät sovi kaikille.
Ei ole ihan sama, minkä diagnoosin saa. Jatkuvasti saa lukea tarinoita ihmisistä, jotka ovat saaneet väärän diagnoosin ja sen johdosta ovat jääneet ilman apua, jota olisivat tarvinneet. Pahimmillaan vuosikymmeniä elämästä on eletty sairaana ja sumussa väärin lääkittynä. Joillain koko elämä. Eikä ketään kiinnosta, kun kukaan ei ikinä ota siitä vastuuta.Jos ihan rehellisiä ollaan, niin kaikista merkittävintä avun saamisen kannalta on vanha kunnon pärstäkerroin, meneekö henkilökemiat yhteen ja onko kiinnostusta paneutua potilaan ongelmiin. Jos nämä ei täyty, niin ei tule nähdyksi ihmisenä eikä ketään kiinnosta.
Tässä juurikin se mitä laitoinkin diagnosoinnista. Diagnoosi on oirediagnoosi, ei syy diagnoosi ja silloin ollaan jo pahasti metsä jo hoidetaan oiretta eikä sitä varsinaista syytä😞
Juuri näin minäkin ajattelen.
AP
Oteaan nyt lyhyt oppikurssi vaikka somatiikan puolelta. Pitkittyneeseen päänsärkyyn voi määrätä päänsärkylääkettä ja vaihtaa tarvittaessa kovempaan tai sitten tutkia että mistä tämmöinen päänsärky voi johtua. Somatiikan puolella tämä onkin selkeämpää ja diagnosointi on nopeampaa mitattavuuden vuoksi ja selkeämpää kunhan katsoo oikeaan suuntaa. Tämän koen tässä erittäin oleellisena asiana. Kuntoutus ja psykiatria on eri asia siinä mitataan ihmisen toimintakykyä ja terveyttä eri näkökulmasta ja vaatii äärimmäisen hyvää ammattitaitoa. Ja oikeasti omakohtaista kokemustakin tarvitaan mistä ammentaa sitä apua tämänkaltaisissa asioissa🤔
Hei AP
Mulla on hyvin samankaltaisia kokemuksia lapsuudestani, tosin tulen ns. "hyvästä perheestä", enkä todellakaan ole tajunnut olleeni hyvinkin sinisilmäinen ihmisten suhteen ennen kuin nyt! Mutta sitähän se trauma aiheuttaa, ettei oikein kunnolla muista mitään tai tunne itseäänkään.
Itse onnistuin kuin ihmeen kautta eheytymään traumastani ihan vaan itsetutkiskelun ja ajatustyön kautta, mutta ymmärrän että jokaisen tilanne on erilainen, eikä kaikilla ole samoja valmiuksia. Onnekseni mulla oli myös "terapiamatkallani" tukena läheisiä ystäviä, jotka jaksoivat kuunnella ja tarpeen tullen myös kyseenalaistaa näkemyksiäni.
Jotenkin AP:n kirjoituksesta tuli mieleen, onko hän koskaan kyennyt aidosti olemaan oma itsensä ystäviensä seurassa? Ystävyyden ei tarvitse olla niin kovin pitkäaikainen, jos luottamus on kunnossa ja niin sanotusti "synkkaa" ☺️
Itse olen sitä mieltä ettei diagnooseja kannata miettiä turhan tarkkaan. Ne ovat kuitenkin pääasiassa alustavia teorioita siitä missä ongelma saattaa piillä, ja miltä suunnalta sitä lähdetään ratkaisemaan. On hyvä että nämä merkitään tiedostoisihi, sillä silloin tuleva lääkäri näkee että joku tumpelo on diagnostisoinut sinulle vaikkapa Skitsofrenian mutta hoidosta ei ollut mitään hyötyä ja diagnoosi olikin luultavasti virheellinen. Eivät lääkärit pidä toisiaan mitenkään kaikkitietävinä, vaan ymmärtävät hyvin että mitä epämääräisimmistä oireista on kyse, sitä hankalampi niitä on alkaa hoitamaan.
Itselläni on masennusdiagnoosi, vaikka suurin syy tähän on luultavasti traumapohja. Siskollani on ollut psykooseja, mutta hänellä on myös ollut monenlaista muutakin oireilua, traumapohjalta. Jos katsoo yhden ihmisen diagnooseja elämän läpi, on lähes kaikilla ollut jossain vaiheessa jonkinlaista mielenterveydenongelmaa. Se että Sepolla on ollut 70-luvulla masennusta, ei tarkoita että jok'ikinen lääkärikäynti jatkossa asia otetaan esille. Sen sijaan jos Seppo alkaa kärsimään yht'äkkisestä unettomuudesta, voi hoitava lääkäri panna merkille edeltävän masennuksen, ja ottaa sen huomioon miettiessään mahdollista syytä taustalla.
Ymmärrän että diagnoosin voi kokea leimaavana ja ahdistavana, mutta sen tarkoitus on kuitenkin auttaa hoitohenkilöstöä "profiloimalla" sinut edes jollain lailla niin että sinulle on helpompi tarjota hoitoa joltain pohjalta (ja muuttaa toki diagnoosia tarvittaessa). Diagnoosin tarkoitus ei ole leimata ketään henkilönä, vaan auttaa tulevissa hoitotilanteissa henkilöstöä auttamaan sinua.
Joku kommentoi että olisi kiva jos diagnooseissa lukisi perimmäiset syyt. Ymmärrän tämän, mutta käytännössä olisi aika jäätävää jos tiedoissani lukisi yksityiskohtia perheenjäsenistäni tai muista tapahtumista. On ihan järkevää että nämä sensitiiviset tiedot ovat vain hoitavalla psykiatrilla/terapeutilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa sanoa miksi tuo tuntuu järkyttävältä tai miksi minun on vaikea hyväksyä, että tuo olisi mahdollista.
Saatan sitten olla sairaudentunnoton tässä asiassa.
Lokerointi on pelottavaa ja itselleni tiettyjen syiden vuoksi mielialalääkkeiden säännöllinen käyttö olisi ahdistavaa.
Olen nähnyt kuitenkin paljon impulssiivisempiakin tapauksia, ihmisiä erilaisissa ongelmissa ja elämäntilanteessa. Minä olen miettinyt sen kuitenkin vain elämäksi ja seuraksien aiheuttamaksi, inhimilliksi reaktioiksi tilanteita kohtaan.
Voin olla väärässä mutta niin olen järkeistänyt.
AP[/quote
Sä tuot esille asioita mahdottoman hienosti. Sä pystyt tuomaan järkeillen asioita esille, et kiivastu vaikka pahalta tuntuu. Nyt sä tarvitset ehdottomasti hyvän kuuntelijan ja myötäeläjän jonka kanssa sitten sitä tunnepuolta työstäisit. Ei siihen silloin diagnoosia tarvita. Sä olet olet taatusti paras tuntemaan oman olosi. Kaikista ei näin voi sanoa, kaikki ymmärrä näitä asioita ja silloin mennään kovemman diagnoosin kautta. Sen ei tarvitse olla ehkä terapeutti koska sä olet järjellisesti tämän asian kanssa jo näin pitkällä. Ihan mikä vaan luotettava käy🐣Kiitos, kivasti sanottu!
Täytyy tosiaan miettiä mikä se paras mahdollinen ratkaisu olisi.
Onneksi te olette kovasti tukeneet ja auttaneet! Tätä juuri hain keskustelulla. Suuri kiitos siis keskustelijoille.
Toivottavasti tästä on hyötyä ja tukea muillekin.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vielä kommentti AP:n tilanteeseen. Näen asian niin että joko ap voi hakea apua kunnallisesti, jolloin vaikkapa KELA:n myöntämään terapiaan tarvitaan joku diagnoosi; tai sitten yksityisesti jolloin hän maksaa kustannukset itse.
Koska AP on huolissaan vääristä diagnooseista, ottaisin yhteyttä parasmaineisimmasta psykiatrista alueellani, ja menisin alustavasti hänen vastaanotolleen (omakustanteisesti) jossa selittäisin huolenaiheeni mahdollisesti väärästä diagnoosista ja tarvittavasta traumaterapiasta. Yksityisvastaanotolla asian käsittelyyn on enemmän aikaa (koska AP maksaa) eikä asiaa ole pakko pistää halki-poikki-pinoon kiireellä.
/65
Voi olla hyötyä terapian lisäksi vertaistuesta. Googleta AAL niin löydät vastaavan menneisyyden omaavia ja tapaat kohtalotovereita. Puhumisen alkuun pääsee nopeasti, eikä vaivaa niin paljon ne diagnoosiasiat kun saa kaikupohjaa tuntemuksilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen sitä mieltä ettei diagnooseja kannata miettiä turhan tarkkaan. Ne ovat kuitenkin pääasiassa alustavia teorioita siitä missä ongelma saattaa piillä, ja miltä suunnalta sitä lähdetään ratkaisemaan. On hyvä että nämä merkitään tiedostoisihi, sillä silloin tuleva lääkäri näkee että joku tumpelo on diagnostisoinut sinulle vaikkapa Skitsofrenian mutta hoidosta ei ollut mitään hyötyä ja diagnoosi olikin luultavasti virheellinen. Eivät lääkärit pidä toisiaan mitenkään kaikkitietävinä, vaan ymmärtävät hyvin että mitä epämääräisimmistä oireista on kyse, sitä hankalampi niitä on alkaa hoitamaan.
Itselläni on masennusdiagnoosi, vaikka suurin syy tähän on luultavasti traumapohja. Siskollani on ollut psykooseja, mutta hänellä on myös ollut monenlaista muutakin oireilua, traumapohjalta. Jos katsoo yhden ihmisen diagnooseja elämän läpi, on lähes kaikilla ollut jossain vaiheessa jonkinlaista mielenterveydenongelmaa. Se että Sepolla on ollut 70-luvulla masennusta, ei tarkoita että jok'ikinen lääkärikäynti jatkossa asia otetaan esille. Sen sijaan jos Seppo alkaa kärsimään yht'äkkisestä unettomuudesta, voi hoitava lääkäri panna merkille edeltävän masennuksen, ja ottaa sen huomioon miettiessään mahdollista syytä taustalla.
Ymmärrän että diagnoosin voi kokea leimaavana ja ahdistavana, mutta sen tarkoitus on kuitenkin auttaa hoitohenkilöstöä "profiloimalla" sinut edes jollain lailla niin että sinulle on helpompi tarjota hoitoa joltain pohjalta (ja muuttaa toki diagnoosia tarvittaessa). Diagnoosin tarkoitus ei ole leimata ketään henkilönä, vaan auttaa tulevissa hoitotilanteissa henkilöstöä auttamaan sinua.
Joku kommentoi että olisi kiva jos diagnooseissa lukisi perimmäiset syyt. Ymmärrän tämän, mutta käytännössä olisi aika jäätävää jos tiedoissani lukisi yksityiskohtia perheenjäsenistäni tai muista tapahtumista. On ihan järkevää että nämä sensitiiviset tiedot ovat vain hoitavalla psykiatrilla/terapeutilla.
Siinä on vaan sellainen sivuseikka, että valtaosa lääkäreistä ei lähde kovinkaan kärkkäästi kyseenalaistamaan kollegan näkemystä tai tekemää diagnoosia. Osa uskoo ennemmin toista lääkäriä ja tämän tietämystä kuin potilasta. Varsinkaan mielenterveyspotilasta. Kyllä ne diagnoosit vaan valitettavasti leimaa ihmisen ja se voi vaikuttaa kaikkeen hoitoon tulevaisuudessa.
Toisekseen, kun teoria ja "profilointi" menee pieleen, millään tekemisellä ei sen jälkeen enää ole hyötyä tai arvoa. Diagnoosi on kaiken hoidon perusta. Muuten menee puoskaroinniksi. Diagnoosi ei voi olla arvaus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä kuvaus menee yksi yhteen bipon kanssa. Tosin lääkäri antaa diagnooseja ekäy terapeutti.
Psykuatrin kautta sinulla on mahdollisuus päästä kelan tukemaan terapiaan. Sinulla on taustalla niin paljon, että voisin kuvitella, että pääset.
Olet pärjännyt hienosti ja sitten ne käsittelemättömät asiat vaan pukkaa esiin. Niiden käsittelyyn tarvitsisit apua.
Itse olen samanlaisessa tilanteessa ollut.
Alkoholi väritti. Sitten jätin sen. Ajattelin, että olen juominkini juonut, kiitos riitti.
Hakeudu suoraan psykiatrille juttelemaan... tai sitten yleislääkärille.
Toki, jis on rahaa, niin voit mennä suoraan terapeutille.
Kannustaisin kognitiiviseen terapiaan tai skeema, koska olet noin tiedostava ja analyyttinen ja ymmärrät jo nyt, miten mennyt vaikuttaa.Jos teillä on työterveydessä työpsykologi, niin aloita vaikka sieltä.
Minäkin pelkäsin että sairaaksi luokitellaan, mutta keskustelua ja opastusta tarvitsen. Se auttaa. Olen itse motivoitunut. Sitä oppia saan.
Minä taas ehdottomasti kannata analyyttista terapiaa. Jos ymmärtää asioita järjen avulla niin analyyttinen auttaa tunnetyöskentelyyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen sitä mieltä ettei diagnooseja kannata miettiä turhan tarkkaan. Ne ovat kuitenkin pääasiassa alustavia teorioita siitä missä ongelma saattaa piillä, ja miltä suunnalta sitä lähdetään ratkaisemaan. On hyvä että nämä merkitään tiedostoisihi, sillä silloin tuleva lääkäri näkee että joku tumpelo on diagnostisoinut sinulle vaikkapa Skitsofrenian mutta hoidosta ei ollut mitään hyötyä ja diagnoosi olikin luultavasti virheellinen. Eivät lääkärit pidä toisiaan mitenkään kaikkitietävinä, vaan ymmärtävät hyvin että mitä epämääräisimmistä oireista on kyse, sitä hankalampi niitä on alkaa hoitamaan.
Itselläni on masennusdiagnoosi, vaikka suurin syy tähän on luultavasti traumapohja. Siskollani on ollut psykooseja, mutta hänellä on myös ollut monenlaista muutakin oireilua, traumapohjalta. Jos katsoo yhden ihmisen diagnooseja elämän läpi, on lähes kaikilla ollut jossain vaiheessa jonkinlaista mielenterveydenongelmaa. Se että Sepolla on ollut 70-luvulla masennusta, ei tarkoita että jok'ikinen lääkärikäynti jatkossa asia otetaan esille. Sen sijaan jos Seppo alkaa kärsimään yht'äkkisestä unettomuudesta, voi hoitava lääkäri panna merkille edeltävän masennuksen, ja ottaa sen huomioon miettiessään mahdollista syytä taustalla.
Ymmärrän että diagnoosin voi kokea leimaavana ja ahdistavana, mutta sen tarkoitus on kuitenkin auttaa hoitohenkilöstöä "profiloimalla" sinut edes jollain lailla niin että sinulle on helpompi tarjota hoitoa joltain pohjalta (ja muuttaa toki diagnoosia tarvittaessa). Diagnoosin tarkoitus ei ole leimata ketään henkilönä, vaan auttaa tulevissa hoitotilanteissa henkilöstöä auttamaan sinua.
Joku kommentoi että olisi kiva jos diagnooseissa lukisi perimmäiset syyt. Ymmärrän tämän, mutta käytännössä olisi aika jäätävää jos tiedoissani lukisi yksityiskohtia perheenjäsenistäni tai muista tapahtumista. On ihan järkevää että nämä sensitiiviset tiedot ovat vain hoitavalla psykiatrilla/terapeutilla.[/quote
Lähinnä tarkoitin lyhyesti suuntaa antavasti. Tai miksei sieltä vuosikymmenten hämähäkin seitti pölykerros otsalla diagnooseja keksinyt älykkö voisi kumota osan aikaisemmista. Koska kuitenkin potilaskertomuksessa nämä ilmi tulevat hyvinkin yksityiskohtaisesti, pitkästi ja raadollisesti halusit sinä sitä tai et. Tiedot on salassapidettäviä vain sinä ja ao. hoitava taho siitä tietää...joten mikä on ongelma. Ja koska kyse on lapsuuden traumasta ja mitä suuremmasta traumasta varsinkin kyse sitä suuremmalla syyllä se pitää näkyä.
Voisitteko te, jotka olette parantuneet listata, vaikka ranskalaisin viivoin, niitä asioita joiden koette olleen ratkaisevassa asemassa siinä, että olette eheytyneet ja alkaneet voida paremmin? Mitään kovin henkilökohtaisia asioita ei tarvitse avata, vaan ihan yleisellä tasolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kävin monta vuotta psykiatrisella sairaanhoitajalla ennen varsinaisen terapian alkua. Minulla käynnit oli maksuttomia, mutta voi olla paikkakuntakohtaista, samoin kuin käyntikertojen määrä. Esim. Vantaan kaupungin sivuilla lukee, että potilaan tilanne kartoitetaan ja käyntejä 1-3kpl. Saa omahoito-ohjeet (tai mahdollisesti ohjataan eteenpäin?).
Pelkäätkö että diagnoosin takia sinut nähdään pahana ihmisenä, tai näet itse itsesi pahana? Kuten joku sanoikin, diagnoosin avulla kela myöntää sinulle tukea terapiaan. Jos et tällä hetkellä kestä diagnosointia, suosittelen käyntejä psykiatrisella sairaanhoitajalla. Siellä sinua ei diagnosoida, ja saat käydä läpi asioitasi. Lisäksi ainakin itselläni psykiatrinen sairaanhoitaja oli mukana lääkärin käynnillä, ja sanoi mielipiteitään diagnoosiin kelaa varten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen sitä mieltä ettei diagnooseja kannata miettiä turhan tarkkaan. Ne ovat kuitenkin pääasiassa alustavia teorioita siitä missä ongelma saattaa piillä, ja miltä suunnalta sitä lähdetään ratkaisemaan. On hyvä että nämä merkitään tiedostoisihi, sillä silloin tuleva lääkäri näkee että joku tumpelo on diagnostisoinut sinulle vaikkapa Skitsofrenian mutta hoidosta ei ollut mitään hyötyä ja diagnoosi olikin luultavasti virheellinen. Eivät lääkärit pidä toisiaan mitenkään kaikkitietävinä, vaan ymmärtävät hyvin että mitä epämääräisimmistä oireista on kyse, sitä hankalampi niitä on alkaa hoitamaan.
Itselläni on masennusdiagnoosi, vaikka suurin syy tähän on luultavasti traumapohja. Siskollani on ollut psykooseja, mutta hänellä on myös ollut monenlaista muutakin oireilua, traumapohjalta. Jos katsoo yhden ihmisen diagnooseja elämän läpi, on lähes kaikilla ollut jossain vaiheessa jonkinlaista mielenterveydenongelmaa. Se että Sepolla on ollut 70-luvulla masennusta, ei tarkoita että jok'ikinen lääkärikäynti jatkossa asia otetaan esille. Sen sijaan jos Seppo alkaa kärsimään yht'äkkisestä unettomuudesta, voi hoitava lääkäri panna merkille edeltävän masennuksen, ja ottaa sen huomioon miettiessään mahdollista syytä taustalla.
Ymmärrän että diagnoosin voi kokea leimaavana ja ahdistavana, mutta sen tarkoitus on kuitenkin auttaa hoitohenkilöstöä "profiloimalla" sinut edes jollain lailla niin että sinulle on helpompi tarjota hoitoa joltain pohjalta (ja muuttaa toki diagnoosia tarvittaessa). Diagnoosin tarkoitus ei ole leimata ketään henkilönä, vaan auttaa tulevissa hoitotilanteissa henkilöstöä auttamaan sinua.
Joku kommentoi että olisi kiva jos diagnooseissa lukisi perimmäiset syyt. Ymmärrän tämän, mutta käytännössä olisi aika jäätävää jos tiedoissani lukisi yksityiskohtia perheenjäsenistäni tai muista tapahtumista. On ihan järkevää että nämä sensitiiviset tiedot ovat vain hoitavalla psykiatrilla/terapeutilla.
Siinä on vaan sellainen sivuseikka, että valtaosa lääkäreistä ei lähde kovinkaan kärkkäästi kyseenalaistamaan kollegan näkemystä tai tekemää diagnoosia. Osa uskoo ennemmin toista lääkäriä ja tämän tietämystä kuin potilasta. Varsinkaan mielenterveyspotilasta. Kyllä ne diagnoosit vaan valitettavasti leimaa ihmisen ja se voi vaikuttaa kaikkeen hoitoon tulevaisuudessa.
Toisekseen, kun teoria ja "profilointi" menee pieleen, millään tekemisellä ei sen jälkeen enää ole hyötyä tai arvoa. Diagnoosi on kaiken hoidon perusta. Muuten menee puoskaroinniksi. Diagnoosi ei voi olla arvaus.
Kyllä, diagnoosi on hoidon perusta. Tämän takia diagnoosi tarvitaan. Miten siis hoidat ilman diagnoosia? Olen samaa mieltä että täysin väärällä diagnoosilla voi huono lääkäri puoskaroida tilanteen huonompaan suuntaan, mutta ilman diagnoosia ei hoitoa saa lainkaan. Onko se sitten parempi?
AP:n tilanteessa hänen käytöksensä on muistuttanut huomattavasti maanisdepressiivistä oireilua, jolloin en näe että mahdollinen kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi aiheuttaisi ongelmia. Sen sijaan jos AP:lle diagnostisoisi alzheimerin, olisi tilanne tosi huono.
Diagnoosi on alkuvaiheessa lähes aina jonkin tasoinen arvaus, se on valitettava totuus. Hyvin harvaa sairautta (edes somaattista) pystyy mittaamaan luotettavasti testillä, joten yleensä lääkäri määrää oireisiin parhaiten tehoavan lääkkeen ja katsotaan tehoaako se. Mikäli vaatiisimme 100% varmuuden kaikista sairauksista ennen hoitoa, ei suurinta osaa vaivoistamme pystyisi hoitamaan lainkaan. Kun on kyse mielen häiriöistä, on syyt ja hoito hyvin vaihtelevaa joka tapauksessa, eikä täsmälääkettä usein edes ole.
Mikäli AP:lla on tiedoissaan viittäkin eri diagnoosia, tajuaa typerämpikin lääkäri että on epätodennäköistä että AP oikeasti kärsisi kaikista näistä vaivoista, vaan kyse on monimuotosemmasta ongelmasta.
/65
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, pakko vastata sillä painin osittain samojen asioiden kanssa. Sivusin näitä lapsuuden traumoja aloittamassani keskustelussa eilen, jossa pyysin parisuhteeseeni apua
https://www.vauva.fi/keskustelu/3793875/muita-jotka-eivat-juurikaan-val…
Psykoterapiassa olemme käsitelleet oireitani ilman mitään diagnoosia. Minulla on paljon erinäisiä oireita eri oireyhtymistä, mutta kokonaista diagnoosia en ole koskaan saanut. Terapiassa päätettiin unohtaa diagnoosit ja keskittyä itse oireisiin. Voisiko tuo auttaa myös sinua? Osa tunnelukoista voi mennä myös jonkun oireyhtymän/mt-ongelman piiriin ja kun tunnelukko ratkeaa, ratkeaa kyseinen oirekkin..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen sitä mieltä ettei diagnooseja kannata miettiä turhan tarkkaan. Ne ovat kuitenkin pääasiassa alustavia teorioita siitä missä ongelma saattaa piillä, ja miltä suunnalta sitä lähdetään ratkaisemaan. On hyvä että nämä merkitään tiedostoisihi, sillä silloin tuleva lääkäri näkee että joku tumpelo on diagnostisoinut sinulle vaikkapa Skitsofrenian mutta hoidosta ei ollut mitään hyötyä ja diagnoosi olikin luultavasti virheellinen. Eivät lääkärit pidä toisiaan mitenkään kaikkitietävinä, vaan ymmärtävät hyvin että mitä epämääräisimmistä oireista on kyse, sitä hankalampi niitä on alkaa hoitamaan.
Itselläni on masennusdiagnoosi, vaikka suurin syy tähän on luultavasti traumapohja. Siskollani on ollut psykooseja, mutta hänellä on myös ollut monenlaista muutakin oireilua, traumapohjalta. Jos katsoo yhden ihmisen diagnooseja elämän läpi, on lähes kaikilla ollut jossain vaiheessa jonkinlaista mielenterveydenongelmaa. Se että Sepolla on ollut 70-luvulla masennusta, ei tarkoita että jok'ikinen lääkärikäynti jatkossa asia otetaan esille. Sen sijaan jos Seppo alkaa kärsimään yht'äkkisestä unettomuudesta, voi hoitava lääkäri panna merkille edeltävän masennuksen, ja ottaa sen huomioon miettiessään mahdollista syytä taustalla.
Ymmärrän että diagnoosin voi kokea leimaavana ja ahdistavana, mutta sen tarkoitus on kuitenkin auttaa hoitohenkilöstöä "profiloimalla" sinut edes jollain lailla niin että sinulle on helpompi tarjota hoitoa joltain pohjalta (ja muuttaa toki diagnoosia tarvittaessa). Diagnoosin tarkoitus ei ole leimata ketään henkilönä, vaan auttaa tulevissa hoitotilanteissa henkilöstöä auttamaan sinua.
Joku kommentoi että olisi kiva jos diagnooseissa lukisi perimmäiset syyt. Ymmärrän tämän, mutta käytännössä olisi aika jäätävää jos tiedoissani lukisi yksityiskohtia perheenjäsenistäni tai muista tapahtumista. On ihan järkevää että nämä sensitiiviset tiedot ovat vain hoitavalla psykiatrilla/terapeutilla.
Siinä on vaan sellainen sivuseikka, että valtaosa lääkäreistä ei lähde kovinkaan kärkkäästi kyseenalaistamaan kollegan näkemystä tai tekemää diagnoosia. Osa uskoo ennemmin toista lääkäriä ja tämän tietämystä kuin potilasta. Varsinkaan mielenterveyspotilasta. Kyllä ne diagnoosit vaan valitettavasti leimaa ihmisen ja se voi vaikuttaa kaikkeen hoitoon tulevaisuudessa.
Toisekseen, kun teoria ja "profilointi" menee pieleen, millään tekemisellä ei sen jälkeen enää ole hyötyä tai arvoa. Diagnoosi on kaiken hoidon perusta. Muuten menee puoskaroinniksi. Diagnoosi ei voi olla arvaus.
... Ja vielä tuosta "uskomisesta". On totta että jos mt-potilaalla on vuosikymmenien aikana ollut selkeitä skitsofreniaan viittaavia ongelmia, harhoja, sairaalahoitojaksoja, ja skitsofrenialääkitys on näihin auttanut; on erittäin epätodennäköistä että kukaan lääkäri kevyesti uskoisi potilasta hänen selittäessään että nämä kaikki ovat virhediagnooseja. Sen sijaan AP:n tilanteessa häntä on hoidettu monella taholla ja hyvin monin diagnoosein: tällaisessa tapauksessa lääkäri kuin lääkäri ymmärtää että ongelma on monisyisempi ja vaikeasti määriteltävä.
Haittojen minimoimiseksi en kuitenkaan itse hakeutuisi peruslääkärille, vaan etsisin parhaan mahdollisen aiheeseen perehtyneen psykiatrin jonka käynnillä kävisin. Mitä vaikeampi ongelma, sen enemmän kannattaa sen korjaamiseen panostaa. Käytän itse yksityisiä palveluita lähinnä mt-asioissa (koska ne ovat kenelle vain haastavia) sekä joissakin haastavammissa oireyhtymissä joita en usko että kertanäkemällä kukaan yleislääkäri osaisi ratkaista. Kunnallisella käyn hoitamassa normivaivat kuten tulehdukset, murtumat, jne.
/65
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä kuvaus menee yksi yhteen bipon kanssa. Tosin lääkäri antaa diagnooseja ekäy terapeutti.
Psykuatrin kautta sinulla on mahdollisuus päästä kelan tukemaan terapiaan. Sinulla on taustalla niin paljon, että voisin kuvitella, että pääset.
Olet pärjännyt hienosti ja sitten ne käsittelemättömät asiat vaan pukkaa esiin. Niiden käsittelyyn tarvitsisit apua.
Itse olen samanlaisessa tilanteessa ollut.
Alkoholi väritti. Sitten jätin sen. Ajattelin, että olen juominkini juonut, kiitos riitti.
Hakeudu suoraan psykiatrille juttelemaan... tai sitten yleislääkärille.
Toki, jis on rahaa, niin voit mennä suoraan terapeutille.
Kannustaisin kognitiiviseen terapiaan tai skeema, koska olet noin tiedostava ja analyyttinen ja ymmärrät jo nyt, miten mennyt vaikuttaa.Jos teillä on työterveydessä työpsykologi, niin aloita vaikka sieltä.
Minäkin pelkäsin että sairaaksi luokitellaan, mutta keskustelua ja opastusta tarvitsen. Se auttaa. Olen itse motivoitunut. Sitä oppia saan.
Kiitos kokemuksen jakamisesta ja ymmärryksestä!
Otan selvää enemmän. Jostain syystä tuo psykoterapia on aina ollut ensisijainen ehdotus kohdallani.
Täytyy lukea enemmän muistakin vaihtoehdoista.
Hienoa, että sait apua!
AP
Täällä myös samaa mieltä (taas). Sä handlaat tämän homman hirmuhienosti. Vaikkakin tunnistan ja aistin että pinnan alla kytee se paha olo. Tottakai näin on. Mutta ehdottomasti jos vaan suinkin jotain voimaannutavaa myös tunteiden käsittelyn lisäksi. Voi olla että tässä tapauksessa pätee sanonta vastoinkäymiset kääntyy voitoksi. Sekin ajallaan, sun persoona kantaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen sitä mieltä ettei diagnooseja kannata miettiä turhan tarkkaan. Ne ovat kuitenkin pääasiassa alustavia teorioita siitä missä ongelma saattaa piillä, ja miltä suunnalta sitä lähdetään ratkaisemaan. On hyvä että nämä merkitään tiedostoisihi, sillä silloin tuleva lääkäri näkee että joku tumpelo on diagnostisoinut sinulle vaikkapa Skitsofrenian mutta hoidosta ei ollut mitään hyötyä ja diagnoosi olikin luultavasti virheellinen. Eivät lääkärit pidä toisiaan mitenkään kaikkitietävinä, vaan ymmärtävät hyvin että mitä epämääräisimmistä oireista on kyse, sitä hankalampi niitä on alkaa hoitamaan.
Itselläni on masennusdiagnoosi, vaikka suurin syy tähän on luultavasti traumapohja. Siskollani on ollut psykooseja, mutta hänellä on myös ollut monenlaista muutakin oireilua, traumapohjalta. Jos katsoo yhden ihmisen diagnooseja elämän läpi, on lähes kaikilla ollut jossain vaiheessa jonkinlaista mielenterveydenongelmaa. Se että Sepolla on ollut 70-luvulla masennusta, ei tarkoita että jok'ikinen lääkärikäynti jatkossa asia otetaan esille. Sen sijaan jos Seppo alkaa kärsimään yht'äkkisestä unettomuudesta, voi hoitava lääkäri panna merkille edeltävän masennuksen, ja ottaa sen huomioon miettiessään mahdollista syytä taustalla.
Ymmärrän että diagnoosin voi kokea leimaavana ja ahdistavana, mutta sen tarkoitus on kuitenkin auttaa hoitohenkilöstöä "profiloimalla" sinut edes jollain lailla niin että sinulle on helpompi tarjota hoitoa joltain pohjalta (ja muuttaa toki diagnoosia tarvittaessa). Diagnoosin tarkoitus ei ole leimata ketään henkilönä, vaan auttaa tulevissa hoitotilanteissa henkilöstöä auttamaan sinua.
Joku kommentoi että olisi kiva jos diagnooseissa lukisi perimmäiset syyt. Ymmärrän tämän, mutta käytännössä olisi aika jäätävää jos tiedoissani lukisi yksityiskohtia perheenjäsenistäni tai muista tapahtumista. On ihan järkevää että nämä sensitiiviset tiedot ovat vain hoitavalla psykiatrilla/terapeutilla.
Siinä on vaan sellainen sivuseikka, että valtaosa lääkäreistä ei lähde kovinkaan kärkkäästi kyseenalaistamaan kollegan näkemystä tai tekemää diagnoosia. Osa uskoo ennemmin toista lääkäriä ja tämän tietämystä kuin potilasta. Varsinkaan mielenterveyspotilasta. Kyllä ne diagnoosit vaan valitettavasti leimaa ihmisen ja se voi vaikuttaa kaikkeen hoitoon tulevaisuudessa.
Toisekseen, kun teoria ja "profilointi" menee pieleen, millään tekemisellä ei sen jälkeen enää ole hyötyä tai arvoa. Diagnoosi on kaiken hoidon perusta. Muuten menee puoskaroinniksi. Diagnoosi ei voi olla arvaus.
Kyllä, diagnoosi on hoidon perusta. Tämän takia diagnoosi tarvitaan. Miten siis hoidat ilman diagnoosia? Olen samaa mieltä että täysin väärällä diagnoosilla voi huono lääkäri puoskaroida tilanteen huonompaan suuntaan, mutta ilman diagnoosia ei hoitoa saa lainkaan. Onko se sitten parempi?
AP:n tilanteessa hänen käytöksensä on muistuttanut huomattavasti maanisdepressiivistä oireilua, jolloin en näe että mahdollinen kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi aiheuttaisi ongelmia. Sen sijaan jos AP:lle diagnostisoisi alzheimerin, olisi tilanne tosi huono.
Diagnoosi on alkuvaiheessa lähes aina jonkin tasoinen arvaus, se on valitettava totuus. Hyvin harvaa sairautta (edes somaattista) pystyy mittaamaan luotettavasti testillä, joten yleensä lääkäri määrää oireisiin parhaiten tehoavan lääkkeen ja katsotaan tehoaako se. Mikäli vaatiisimme 100% varmuuden kaikista sairauksista ennen hoitoa, ei suurinta osaa vaivoistamme pystyisi hoitamaan lainkaan. Kun on kyse mielen häiriöistä, on syyt ja hoito hyvin vaihtelevaa joka tapauksessa, eikä täsmälääkettä usein edes ole.
Mikäli AP:lla on tiedoissaan viittäkin eri diagnoosia, tajuaa typerämpikin lääkäri että on epätodennäköistä että AP oikeasti kärsisi kaikista näistä vaivoista, vaan kyse on monimuotosemmasta ongelmasta.
/65
Niin. Siinä vaiheessa, kun epäillään joitain ja lähdetään tekemään lääkekokeilua, tai lisätutkimuksia, se ei ole vielä diagnoosi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen sitä mieltä ettei diagnooseja kannata miettiä turhan tarkkaan. Ne ovat kuitenkin pääasiassa alustavia teorioita siitä missä ongelma saattaa piillä, ja miltä suunnalta sitä lähdetään ratkaisemaan. On hyvä että nämä merkitään tiedostoisihi, sillä silloin tuleva lääkäri näkee että joku tumpelo on diagnostisoinut sinulle vaikkapa Skitsofrenian mutta hoidosta ei ollut mitään hyötyä ja diagnoosi olikin luultavasti virheellinen. Eivät lääkärit pidä toisiaan mitenkään kaikkitietävinä, vaan ymmärtävät hyvin että mitä epämääräisimmistä oireista on kyse, sitä hankalampi niitä on alkaa hoitamaan.
Itselläni on masennusdiagnoosi, vaikka suurin syy tähän on luultavasti traumapohja. Siskollani on ollut psykooseja, mutta hänellä on myös ollut monenlaista muutakin oireilua, traumapohjalta. Jos katsoo yhden ihmisen diagnooseja elämän läpi, on lähes kaikilla ollut jossain vaiheessa jonkinlaista mielenterveydenongelmaa. Se että Sepolla on ollut 70-luvulla masennusta, ei tarkoita että jok'ikinen lääkärikäynti jatkossa asia otetaan esille. Sen sijaan jos Seppo alkaa kärsimään yht'äkkisestä unettomuudesta, voi hoitava lääkäri panna merkille edeltävän masennuksen, ja ottaa sen huomioon miettiessään mahdollista syytä taustalla.
Ymmärrän että diagnoosin voi kokea leimaavana ja ahdistavana, mutta sen tarkoitus on kuitenkin auttaa hoitohenkilöstöä "profiloimalla" sinut edes jollain lailla niin että sinulle on helpompi tarjota hoitoa joltain pohjalta (ja muuttaa toki diagnoosia tarvittaessa). Diagnoosin tarkoitus ei ole leimata ketään henkilönä, vaan auttaa tulevissa hoitotilanteissa henkilöstöä auttamaan sinua.
Joku kommentoi että olisi kiva jos diagnooseissa lukisi perimmäiset syyt. Ymmärrän tämän, mutta käytännössä olisi aika jäätävää jos tiedoissani lukisi yksityiskohtia perheenjäsenistäni tai muista tapahtumista. On ihan järkevää että nämä sensitiiviset tiedot ovat vain hoitavalla psykiatrilla/terapeutilla.
Siinä on vaan sellainen sivuseikka, että valtaosa lääkäreistä ei lähde kovinkaan kärkkäästi kyseenalaistamaan kollegan näkemystä tai tekemää diagnoosia. Osa uskoo ennemmin toista lääkäriä ja tämän tietämystä kuin potilasta. Varsinkaan mielenterveyspotilasta. Kyllä ne diagnoosit vaan valitettavasti leimaa ihmisen ja se voi vaikuttaa kaikkeen hoitoon tulevaisuudessa.
Toisekseen, kun teoria ja "profilointi" menee pieleen, millään tekemisellä ei sen jälkeen enää ole hyötyä tai arvoa. Diagnoosi on kaiken hoidon perusta. Muuten menee puoskaroinniksi. Diagnoosi ei voi olla arvaus.
Kyllä, diagnoosi on hoidon perusta. Tämän takia diagnoosi tarvitaan. Miten siis hoidat ilman diagnoosia? Olen samaa mieltä että täysin väärällä diagnoosilla voi huono lääkäri puoskaroida tilanteen huonompaan suuntaan, mutta ilman diagnoosia ei hoitoa saa lainkaan. Onko se sitten parempi?
AP:n tilanteessa hänen käytöksensä on muistuttanut huomattavasti maanisdepressiivistä oireilua, jolloin en näe että mahdollinen kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi aiheuttaisi ongelmia. Sen sijaan jos AP:lle diagnostisoisi alzheimerin, olisi tilanne tosi huono.
Diagnoosi on alkuvaiheessa lähes aina jonkin tasoinen arvaus, se on valitettava totuus. Hyvin harvaa sairautta (edes somaattista) pystyy mittaamaan luotettavasti testillä, joten yleensä lääkäri määrää oireisiin parhaiten tehoavan lääkkeen ja katsotaan tehoaako se. Mikäli vaatiisimme 100% varmuuden kaikista sairauksista ennen hoitoa, ei suurinta osaa vaivoistamme pystyisi hoitamaan lainkaan. Kun on kyse mielen häiriöistä, on syyt ja hoito hyvin vaihtelevaa joka tapauksessa, eikä täsmälääkettä usein edes ole.
Mikäli AP:lla on tiedoissaan viittäkin eri diagnoosia, tajuaa typerämpikin lääkäri että on epätodennäköistä että AP oikeasti kärsisi kaikista näistä vaivoista, vaan kyse on monimuotosemmasta ongelmasta.
/65
Niin. Siinä vaiheessa, kun epäillään joitain ja lähdetään tekemään lääkekokeilua, tai lisätutkimuksia, se ei ole vielä diagnoosi.
*Jotain
Oman kuntani tk:ssa pääsee aika helposti keskustelemaan psyk. sairaanhoitajan kanssa.
Psykologille aikuinen taas ek tahdo päästä ja terapiaan tsrvitaan jo raskaampaa diahnoosia.
Itselläni se oli oiva apu uuvuttuani ja masennuttuani.
Olisiko ap:n kotipaikalla jotain vastaavaa tarjolla?
Luulen, että tämä on kaikki vaikeampaa ajattelevalle ja tunnolliselle ihmiselle, joka haluaa paneutua asioihin ja tietää mistä ne johtuu. Ongelmanratkaisun perusmalli kun on, että pitää ymmärtää syy ensin, sitten poistaa syy tai muuttaa sitä, niin ongelma poistuu. Hyvin harvassa tilanteessa seurauksen peukalointi ratkaisee ongelman. Se voi auttaa tilapäisesti, mutta ei poista ongelmaa.