Lue keskustelun säännöt.
Lapsuudessa vakavasti traumatisoitunut. Halu terapiaan mutta huoli, että tämä väkisin diagnisoidaan sairaudeksi. En taida olla yksin?
23.06.2020 |
Ehdottomasti tarvitsisin terapiaa ja olisin halukas siihen sitoutumaan.
Minun tavoitteet eivät välttämättä vastaa ihan hoitotahon tavotteita ja pelkään jääväni toissijaille todellisten syy-seuraus ongelmien suhteen ja koen, että minut saatetaan diagnisoida jopa "väkisin" sairaaksi menneisyyden ja tilanteiden johdosta.
Tarinani on melko sekava ja taustalla on hyvin vaikeita asioita ja sairaassa ympäristössä kasvamista.
Mielestäni on hyvinkin tavallista, myöskin inhmillistä, että oireilua on ollut siitä lähtien kun aloin ymmärtämään itsekin mitä on tapahtunut. En omasta mielestäni saanut lapsuudenkodissa tarvittavaa kasvualustaa omien rajojeni tunnistamiseen, tasapainoiseen ja turvalliseen lapsuuteen.
Kodissani oli alkoholismia, väkivaltaa, mielenterveysongelmia jne.
Minun oli helppo tutustua vääränlaisiin (tuttavallisilta tuntuviin) ihmisijn, hyväksikäyttäviin ja päihdeongelmaisiin. Asiat vain tapahtuivat enkä todellakaan tiennyt olevani turvattoman äärellä.
En yksinkertaisasti ole ymmärtänyt varhaisteininä ja olin sinisilmäinen ihmisten suhteen.
Minäkin aloin käyttämään runsaasti alkoholia, liikuin "epämääräisten" ihmisten kanssa ja oli taloudellisia vaikeuksia. Oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa niin kotona kuin sitten kodin ulkopuolella.
Näin paljon sitä niin sanottua varjopuolta elämässä ja muutin alaikäisenä pois kotoa koska tilanteet sen vaativat. Ätini oli aika pohjalla ja kotona oli aina ns. alempaa kastia vastassa juhlimassa ja minun piti yrittää kuitenkin päästä kouluun.
jatkuu..
Kommentit (150)
Vierailija kirjoitti:
Niin, ymmärrän kyllä sen, että diagnoosi tarvitaan, jos tahdon saada kelan tukemaa terapiaa.
Koskaan en terapiaan saakka ole päässyt tai ehtinyt sinne asti.
Ehkei sillä diagnoosilla tosiaan ole väliä mutta se lääkitys, se vaatii sulattelemista.
Täytyy katsoa, tässä on itselläkin aika paljon pelkoja ja ennakkoluuloja tämän systeemin kanssa. Toivottavasti olen vain turhaan huolissani ja pystyn ottamaan kaiken avun vastaan.
AP
Toivoisin itse ainakin jos on aivan selvää että vaikeudet johtuvat kasvatuksesta tai muusta vastaavasta syystä siitä olisi diagnoosissa maininta. Tai jokin selkeä viite. Tämä jo pelkästään helpottaisi asiakasta. Diagnoosit on kylmän kalskahtavia eikä juurikaan tee oikeutusta syylle. Se on toteamus ilman sen kummempaa kiinnostusta. Harvemminhan mt tai persoonallisuushäiriö tyhjästä tupsahtaa. Mutta minunkin mielestä olisi tärkeää liittää diagnoosi suurempaan kokonaisuuteen tai alaviitata siihen jo dg.ssa🤔
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä ketjussa näköjään alapeukkuja tulee asiallisesta tiedosta. Yläpeukkuja tulee, jos diagnoosia pitää huuhaana kehottaa jättämään lääkkeet pois.
Vierailija kirjoitti:
Vuosikymmenet olen yrittänyt saada apua lapsuuden hyväksikäyttölähtöiseen traumakierteeseen ja täytyy sanoa, että psykiatrinen systeemi ei onnistu vastaamaan todelliseen hätään.
Mt-toimiston työntekijät on itse elämänpelkureita, pikkuisia piipittäjiä jotka hakeutui alalle jotta itse saisivat apua. On vahingoniloisia tylsimyksiä.
Ne harvat jotka ymmärtää, vaiennetaan.
Korruptiokin mietityttää.
Olen nähnyt vierestä miten voi käydä jos potilaasta tehdään helppo ja epäonnistuneet hoidot ovat luultavasti vieneet ihmisen mahdollisuudet selvitä omillaan elämässään ja kyseessä on vielä nuori ihminen ja hoidot(lääkkeet) kestäneet 15 vuotta.
Tilannetta ei ole katsottu kokonaisuutena valitettavasti tai sitten kattaviin hoitoihin ei heti alussa ollut tarpeeksi resursseja. Kymmeniä lääkkeitä kokeiltu ja nyt tuijottaa seinää muodottomaksi paisuneena.
Aikamoinen muutos lähtöpisteestä enkä näe muutosta kovin positiivisena...
Tämä tuntuu siltä, että jos hyvin käy niin saa tarvitsemaansa apua.
Ilman kyseenalaistamista ja itsensä puolustamista saattaa mennä pahasti metsään.
Ymmärrän sinua, jospa vielä joku päivä sinun käy hyvin ja löydät itsellesi timantin hoitotahon puolelta.
Täytyy vain itsekin toivoa ja yrittää mennä rauhallisesti mutta päättäväisesti, jotta voisin saada hyödyt tarpeeksi hyvin hoidon kannalta.
Ymmärrän kyllä pelkosi, koska itselleni kävi juuri noin. Lapsuudessa trauma, josta on ollut vaikea puhua. Niskaan sitten kaadettiin pitkä lista kaiken maailman diagnooseja, jotka muuttuvat vähän väliä, mutta vanhat eivät sitten poistu, vaikka ne eivät enää osuisikaan lainkaan oireiden kanssa yhteen (saatikka ne eivät osuneet edes aikoinaan).
On jotenkin mennyt luottamus tähän Suomen mielenterveyden systeemiin. Ja nythän joissain kaupungeissa koko systeemi uudistuu ja potilaita siirretään takaisin sairaanhoidonpiiriin.. Eli MT-toimiston väkeä vähennetään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi ap:n on niin vaikeaa hyväksyä diagnoosia? Ei se epänormaali ja traumaattinen lapsuus tarkoita että diagnoosi on väärä. Mielenterveysongelmat juontavat juurensa ympäristön ja perimän yhteisvaikutuksesta.
Katsoin erään dokumentin eräästä henkilöstä. En nyt lähde sanomaan kenestä. Tämä henkilö kävi muistaakseni 8 eri lääkärillä hakemassa diagnoosin. Lääkäreistä taisi vain 20% antaa saman diagnoosin. Diagnoosit vaihtelivat niin esimerkiksi skitsofrenian, epävakaan persoonallisuuden ja masennuksen välillä. Yhden mielestä henkilöllä oli siis skitsofrenia, toisen mielestä masennus.
Miten voit väittää, ettei diagnoosi voisi olla väärä? Psykiatrien diagnoositkin ovat itseasiassa hyvin subjektiivisia. Yksi lääkäri voi sanoa oireiden kuuluvan tähän diagnoosiin, toinen toiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, ymmärrän kyllä sen, että diagnoosi tarvitaan, jos tahdon saada kelan tukemaa terapiaa.
Koskaan en terapiaan saakka ole päässyt tai ehtinyt sinne asti.
Ehkei sillä diagnoosilla tosiaan ole väliä mutta se lääkitys, se vaatii sulattelemista.
Täytyy katsoa, tässä on itselläkin aika paljon pelkoja ja ennakkoluuloja tämän systeemin kanssa. Toivottavasti olen vain turhaan huolissani ja pystyn ottamaan kaiken avun vastaan.
AP
Toivoisin itse ainakin jos on aivan selvää että vaikeudet johtuvat kasvatuksesta tai muusta vastaavasta syystä siitä olisi diagnoosissa maininta. Tai jokin selkeä viite. Tämä jo pelkästään helpottaisi asiakasta. Diagnoosit on kylmän kalskahtavia eikä juurikaan tee oikeutusta syylle. Se on toteamus ilman sen kummempaa kiinnostusta. Harvemminhan mt tai persoonallisuushäiriö tyhjästä tupsahtaa. Mutta minunkin mielestä olisi tärkeää liittää diagnoosi suurempaan kokonaisuuteen tai alaviitata siihen jo dg.ssa🤔
Mm, totta.
Jotakuinkin noin olen itsekin ajatellut. Se on jotenkin kovin kapeakatseista vain kirjoittaa diagnoosi, joka ei välttämättä ole edes totuus. Tulee itselleen hieman häpäisty olo ja syyllinenkin vaikka oikeastaan tarvitsi inhimillistä kohtaamista.
En tiedä onko diagnoosilla sinänsä väliä siis jos terapiaan pääsen mutta oikeastaan tulee sellainen tunne, että minua ei välttämättä katsota ihmisenä vaan sairaana yksilönä geneettisten vikojen vuoksi.
Kovin hankala selittää mikä olo tuosta itselleen tulee :D
En ole vielä valmis mielestäni diagnoitavaksi ennen kun olen päässyt kunnolla tarinani kertomaan ja itseänikin paremmin ymmärtämään sekä lukkoja avaamaan. Sitten ehkä olisi oikea aika katsoa voiko taustalla olla vakavampikin mielensairaus.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ap:n on niin vaikeaa hyväksyä diagnoosia? Ei se epänormaali ja traumaattinen lapsuus tarkoita että diagnoosi on väärä. Mielenterveysongelmat juontavat juurensa ympäristön ja perimän yhteisvaikutuksesta.
Katsoin erään dokumentin eräästä henkilöstä. En nyt lähde sanomaan kenestä. Tämä henkilö kävi muistaakseni 8 eri lääkärillä hakemassa diagnoosin. Lääkäreistä taisi vain 20% antaa saman diagnoosin. Diagnoosit vaihtelivat niin esimerkiksi skitsofrenian, epävakaan persoonallisuuden ja masennuksen välillä. Yhden mielestä henkilöllä oli siis skitsofrenia, toisen mielestä masennus.
Miten voit väittää, ettei diagnoosi voisi olla väärä? Psykiatrien diagnoositkin ovat itseasiassa hyvin subjektiivisia. Yksi lääkäri voi sanoa oireiden kuuluvan tähän diagnoosiin, toinen toiseen.
Kovin syvällistä hoitosuhdetta tuskin muodostuu, jos juoksee 8 eri lääkärillä eikä kerro aiemmista diagnooseista ja hoidoista rehellisesti.
Kyse oli siitä että ap:n mielestä diagnoosi ei ole oikea rankan lapsuuden takia. Tosiasiassa se lapsuus on merkittävä tekijä kun katsotaan, mitkä tekijät altistavat sairastumiselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ap:n on niin vaikeaa hyväksyä diagnoosia? Ei se epänormaali ja traumaattinen lapsuus tarkoita että diagnoosi on väärä. Mielenterveysongelmat juontavat juurensa ympäristön ja perimän yhteisvaikutuksesta.
Katsoin erään dokumentin eräästä henkilöstä. En nyt lähde sanomaan kenestä. Tämä henkilö kävi muistaakseni 8 eri lääkärillä hakemassa diagnoosin. Lääkäreistä taisi vain 20% antaa saman diagnoosin. Diagnoosit vaihtelivat niin esimerkiksi skitsofrenian, epävakaan persoonallisuuden ja masennuksen välillä. Yhden mielestä henkilöllä oli siis skitsofrenia, toisen mielestä masennus.
Miten voit väittää, ettei diagnoosi voisi olla väärä? Psykiatrien diagnoositkin ovat itseasiassa hyvin subjektiivisia. Yksi lääkäri voi sanoa oireiden kuuluvan tähän diagnoosiin, toinen toiseen.
Kovin syvällistä hoitosuhdetta tuskin muodostuu, jos juoksee 8 eri lääkärillä eikä kerro aiemmista diagnooseista ja hoidoista rehellisesti.
Kyse oli siitä että ap:n mielestä diagnoosi ei ole oikea rankan lapsuuden takia. Tosiasiassa se lapsuus on merkittävä tekijä kun katsotaan, mitkä tekijät altistavat sairastumiselle.
Suomessa annetaan diagnooseja jo ensimmäisen käynnin jälkeen. Ei siellä tarvitse käydä missään pitkissä hoidossa saadakseen diagnoosin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä kävin kerran terapiassa. Toista kertaa en mene kun terapeutti alkoi väkisin vääntää tätä masennukseksi. Kuulemma mun oireet viittaisi siihen ja pitäis mennä lääkärille saamaan diagnoosi, kun ois niin paljon mikä viittaisi masennukseen. No en mene, koska en ole masentunut. En koe itseäni lainkaan masentuneeksi vaikka mulla onkin ongelmia jotka olisin halunnut käsitellä ammattilaisen kanssa ja jatkaa elämääni, mutta ei sitten. Self help kirjat kehiin ja puoskaroimaan.
Minulla on tuolla taustalla PTSD ja dissosiaatiohäiriö. Näihin ei ole tarjottu lääkitystä vaan nimenomaan terapiaa. Aika usealta traumatisoituneelta löytyvät nämä kaksi. Kannattaa hakeutua sellaiseen paikkaan jossa kokemusta nimenomaan traumatisoituneiden hoidosta, mikään mielenterveystoimisto se ei välttämättä ole vaan psykiatriset polikilinikat. Vaadi lähetettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa näköjään alapeukkuja tulee asiallisesta tiedosta. Yläpeukkuja tulee, jos diagnoosia pitää huuhaana kehottaa jättämään lääkkeet pois.
Tuskin täällä kukaan ehdottaa, että lääkkeet pitäisi kategorisesti jättää pois. Jokainen puhuu omasta subjektiivisesta kokemuksestaan, ja Ap tekee itse oman päätöksensä punnittuaan kaikkia vaihtoehtoja. Joillekin lääkkeet ovat tietenkin aivan elintärkeä pelastusrengas, mutta kaikkien kohdalla näin ei ole. Kun tarkastelen omaa vuoden takaista tilannettani ja tilannettani nyt, olen vain iloinen, etten aloittanut lääkitystä, vaikka lääkäri sitä suositti. Asiat lähtivät aukeamaan ajan ja terapian avulla.
Vierailija kirjoitti:
Vuosikymmenet olen yrittänyt saada apua lapsuuden hyväksikäyttölähtöiseen traumakierteeseen ja täytyy sanoa, että psykiatrinen systeemi ei onnistu vastaamaan todelliseen hätään.
Mt-toimiston työntekijät on itse elämänpelkureita, pikkuisia piipittäjiä jotka hakeutui alalle jotta itse saisivat apua. On vahingoniloisia tylsimyksiä.
Ne harvat jotka ymmärtää, vaiennetaan.
Surullista luettavaa tämä on. Aiheen sivusta nyt menee mutta muistelisin kuulleen että jotkut filosofian koulutuksen saaneet antavat myös keskusteluapua ja kirkon työntekijöistä voi myös apua olla. Ymmärrän oikein hyvin ym. tuntemukset. Lääketieteeseen liittyy vahvasti medikalisaatio, jonka jalkoihin ihminen saattaa jäädä. Eikä siitä kaikki työntekijätkään nauti😕
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vuosikymmenet olen yrittänyt saada apua lapsuuden hyväksikäyttölähtöiseen traumakierteeseen ja täytyy sanoa, että psykiatrinen systeemi ei onnistu vastaamaan todelliseen hätään.
Mt-toimiston työntekijät on itse elämänpelkureita, pikkuisia piipittäjiä jotka hakeutui alalle jotta itse saisivat apua. On vahingoniloisia tylsimyksiä.
Ne harvat jotka ymmärtää, vaiennetaan.Korruptiokin mietityttää.
Olen nähnyt vierestä miten voi käydä jos potilaasta tehdään helppo ja epäonnistuneet hoidot ovat luultavasti vieneet ihmisen mahdollisuudet selvitä omillaan elämässään ja kyseessä on vielä nuori ihminen ja hoidot(lääkkeet) kestäneet 15 vuotta.
Tilannetta ei ole katsottu kokonaisuutena valitettavasti tai sitten kattaviin hoitoihin ei heti alussa ollut tarpeeksi resursseja. Kymmeniä lääkkeitä kokeiltu ja nyt tuijottaa seinää muodottomaksi paisuneena.
Aikamoinen muutos lähtöpisteestä enkä näe muutosta kovin positiivisena...
Tämä tuntuu siltä, että jos hyvin käy niin saa tarvitsemaansa apua.
Ilman kyseenalaistamista ja itsensä puolustamista saattaa mennä pahasti metsään.
Ymmärrän sinua, jospa vielä joku päivä sinun käy hyvin ja löydät itsellesi timantin hoitotahon puolelta.
Täytyy vain itsekin toivoa ja yrittää mennä rauhallisesti mutta päättäväisesti, jotta voisin saada hyödyt tarpeeksi hyvin hoidon kannalta.
Jospa joku päivä käy hyvin. Niin, sitä odotellessa on mennyt vuosia, vuosikymmeniä. Nyt on jo vanhuuden vaivoja, elämän ehtoopuoli häämöttää.
Tuntuisiko oikea diagnoosi, kuten PTSD, niin uhkaavalta sinulle kuin esim. kaksisuuntainen?
Ap:n aloituksessa kuvailemat ongelmat kuulostaa tutuille jos vaan on yhtään kaksisuuntaisten kanssa ollut tekemisissä.
Kyse on vakavasta mielenterveyden häiriöstä jossa oikea hoito ja lääkitys on erityisen tärkeää. Siksi on ikävää, että maallikot, joihin itsekin toki kuulun, antavat ohjeita olla välittämättä diagnoosista ja jättää lääkkeet syömättä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vuosikymmenet olen yrittänyt saada apua lapsuuden hyväksikäyttölähtöiseen traumakierteeseen ja täytyy sanoa, että psykiatrinen systeemi ei onnistu vastaamaan todelliseen hätään.
Mt-toimiston työntekijät on itse elämänpelkureita, pikkuisia piipittäjiä jotka hakeutui alalle jotta itse saisivat apua. On vahingoniloisia tylsimyksiä.
Ne harvat jotka ymmärtää, vaiennetaan.Surullista luettavaa tämä on. Aiheen sivusta nyt menee mutta muistelisin kuulleen että jotkut filosofian koulutuksen saaneet antavat myös keskusteluapua ja kirkon työntekijöistä voi myös apua olla. Ymmärrän oikein hyvin ym. tuntemukset. Lääketieteeseen liittyy vahvasti medikalisaatio, jonka jalkoihin ihminen saattaa jäädä. Eikä siitä kaikki työntekijätkään nauti😕
Seurakunnan työntekijä keskeytti ja sanoi, että pitää keksiä positiivista ajateltavaa. Hän oli saanut positiivisuutta kuorolaulamisesta, ja ehdotti sitä minullekin. Kerroin käyneeni laulukurssilla mutta se ei ollut minulle sopiva. Hän vain jatkoi jankuttamista. Joskus nuo vanhemmat rouvat ja puhelinauttajat on vaan huonontaneet oloa, kun toistuvasti kokee ettei tule kuulluksi kuten ei tullut silloinkaan kun pahat asiat tapahtui. Syytetään vatvomisesta, vaikka traumamuisti on aivan eri asia kuin muistelu.
Toisin kuin muualla Suomessa, Helsingin kaupunki on poistanut traumaterapeutit ostopalvelulistalta kokonaan.
Vierailija kirjoitti:
Ap:n aloituksessa kuvailemat ongelmat kuulostaa tutuille jos vaan on yhtään kaksisuuntaisten kanssa ollut tekemisissä.
Kyse on vakavasta mielenterveyden häiriöstä jossa oikea hoito ja lääkitys on erityisen tärkeää. Siksi on ikävää, että maallikot, joihin itsekin toki kuulun, antavat ohjeita olla välittämättä diagnoosista ja jättää lääkkeet syömättä.
Meinaatko, että hoidolla on edellytyksiä onnistua, jos potilas perustaa näkemyksensä diagnoosin ja lääkityksen oikeellisuudesta niitä tukeviin kommentteihin anonyymilla keskustelupalstalla? Vaikka diagnoosi olisi oikea ja lääkitys oikea ratkaisu, ap:n pitää itse uskoa niistä olevan hyötyä. Ei tässä kukaan voi asioita ap:n puolesta päättää suuntaan tai toiseen, kaikki on loppujen lopuksi kiinni hänestä itsestään.
Vierailija kirjoitti:
En osaa sanoa miksi tuo tuntuu järkyttävältä tai miksi minun on vaikea hyväksyä, että tuo olisi mahdollista.
Saatan sitten olla sairaudentunnoton tässä asiassa.
Lokerointi on pelottavaa ja itselleni tiettyjen syiden vuoksi mielialalääkkeiden säännöllinen käyttö olisi ahdistavaa.
Olen nähnyt kuitenkin paljon impulssiivisempiakin tapauksia, ihmisiä erilaisissa ongelmissa ja elämäntilanteessa. Minä olen miettinyt sen kuitenkin vain elämäksi ja seuraksien aiheuttamaksi, inhimilliksi reaktioiksi tilanteita kohtaan.
Voin olla väärässä mutta niin olen järkeistänyt.
AP[/quote
Sä tuot esille asioita mahdottoman hienosti. Sä pystyt tuomaan järkeillen asioita esille, et kiivastu vaikka pahalta tuntuu. Nyt sä tarvitset ehdottomasti hyvän kuuntelijan ja myötäeläjän jonka kanssa sitten sitä tunnepuolta työstäisit. Ei siihen silloin diagnoosia tarvita. Sä olet olet taatusti paras tuntemaan oman olosi. Kaikista ei näin voi sanoa, kaikki ymmärrä näitä asioita ja silloin mennään kovemman diagnoosin kautta. Sen ei tarvitse olla ehkä terapeutti koska sä olet järjellisesti tämän asian kanssa jo näin pitkällä. Ihan mikä vaan luotettava käy🐣
Vuosikymmenet olen yrittänyt saada apua lapsuuden hyväksikäyttölähtöiseen traumakierteeseen ja täytyy sanoa, että psykiatrinen systeemi ei onnistu vastaamaan todelliseen hätään.
Mt-toimiston työntekijät on itse elämänpelkureita, pikkuisia piipittäjiä jotka hakeutui alalle jotta itse saisivat apua. On vahingoniloisia tylsimyksiä.
Ne harvat jotka ymmärtää, vaiennetaan.