Lue keskustelun säännöt.
Etsivätkö etenkin naiset ns. "sairausvakuutussuhteita"?
22.06.2020 |
Minulle parisuhde on etupäässä seksiä, läheisyyttä ja yhteistä laatuaikaa varten. En pidä suhdetta millään lailla mielekkäänä, jos siitä puuttuu jokin noista elementeistä. Muut ovat sitten ekstraa siihen päälle. Tämä parisuhdefilosofia toimii minulle erittäin hyvin.
Kuitenkin ilmeisesti monelle naiselle (?) suhde on jonkinlainen sairausvakuutuksen kaltainen järjestely. Elämä on jotenkin liian vaikeaa ilman miehen jatkuvaa tukea, ja parisuhdetta tarvitaan ihan perusarjesta selviytymiseen. Siksi suhteen päättyminen on kauhistuttavin mahdollinen ajatus, ja vierelle jääminen sairauden sattuessa kumppanin tärkein tehtävä.
Itse ajattelen niin, että on mukava, jos kumppani ja ystäväni tukevat minua vaikeina aikoina oman jaksamisensa mukaan, ja otan sen kiitollisena vastaan, mutta ei se ole mikään velvollisuus tai ystävyyden ja romantiikan ehto.
Luuletteko, että tässä on sukupuoliero, vai onko kyseessä enemmänkin persoonallisuusero niin, että epäitsenäisemmät ja tarvitsevammat ihmiset kaipaavat turva ja tuki -suhteita?
Kommentit (78)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Enemmän se on persoonallisuuskysymys. Naisissa voi olla enemmänkin näitä todella itsenäisiä tyyppejä, jotka nauttivat sinkkuna olosta ja ovat tottuneet siihen. He ottavat suhteen vain, jos se on oikeasti huomattava parannus elämään. Kumpikin hoitaa oman huushollinsa ja yhteinen aika on vapaa-aikaa.
Ero on vain siinä, että jos nainen haluaa tätä, hän on vapaa ja voimaantunut. Samoin ajatteleva mies on vastuuton pleijeri tai ikuinen Peter Pan.
Todellakin! Tuollaista suhdetta haluava mies on sitoutumiskyvytön, nainen vain itsenäinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En etsi.
Olen ihan helvetin ujo, arka ja itsetunnoton. Yksinäinen susi.
Minulla on kumppani jotten olisi yksin. Lisäksi hän pönkittää itsetuntoani ja tunnen olevani parempi ihminen kun minulla on kumppani.
Rahallisesti tulen toimeen itsekin ja arkisiin juttuihin en miestä tarvitse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tarvitse påivittäistä tukea, mutta en myöskään pidä Järkevänä ylipäätään ryhtyä suhteeseen, jossa ei sitouuduta Tukemaankin tarpeen vaatiessa, myös pitkäaikaisten ja oahojen sairauksien iskiessä. Hetken hauskanpitoon ei tarvita suhdetta ollenkaan, satunnainen kohtaaminen riittää ihan hyvin - ja usein parempaa seuraa saa kavereista ja vähintään yhtä hyvää seksiä Ihan omakivana.
Eli olet tosiaan sitä mieltä, että tuki pitkäaikaisten sairauksien iskiessä on eräs niistä syistä, jotka tekevät parisuhteesta hyvän idean ja paremman vaihtoehdon kuin sinkkuus? Mikä on sukupuolesi?
Kun parisuhteeseen panostaa energiaa ja antaa itsestään toiselle, on toivottavaa, että se suhde ja se kumppani kestää myös niitä vastoinkäymisiä, esimerkiksi vaikka niitä sairauksia. Kun niitä todennäköisemmin tulee eteen, kuin että ei tule. En kyllä etsi parisuhdetta tuolta pohjalta, mutta valitsen kyllä kumppanini sen perusteella, kuinka luotettava hän on.
Eikö tämä nyt ole itsestäänselvää, että sitä rakasta ihmistä autetaan ja tuetaan silloin, kun se on heikoimmillaan, kuuluu vähän niinkuin siihen rakkauteen? Olenko jotenkin vanhanaikainen tämän ajattelun kanssa?
Joo, ja olen nainen.
Ai miehestä saa tukea ja turvaa sairastuessa? Ahhahahaha... No ei kyllä oikeasti naurata, mutta ystävän neuvona: sen varaan ei todellakaan kannata laskea.
Vierailija kirjoitti:
Ai miehestä saa tukea ja turvaa sairastuessa? Ahhahahaha... No ei kyllä oikeasti naurata, mutta ystävän neuvona: sen varaan ei todellakaan kannata laskea.
Kuka laskee, kuka ei. Kolme yli viisikymppistä ystävääni on sairastanut rintasyövän, eikä yhdenkään mies ole jättänyt heitä. Niitä normaaleja ja empaattisia miehiä on edelleen olemassa vaikka tuskin tällä palstalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä minä arvostan sellaista parisuhdetta, jossa ollaan tukena ja turvana myös huonoina aikoina. Kaikki me sairastellaan ja vanhennutaan. Olisi aika karua, jos parisuhde olisi vain hyvinä aikoina voimassa. Avioliiton ja perheen idea on tukea heikkoinakin hetkinä. Poikkasin jalkani joku vuosi sitten todella pahasti. Oli musta kiva päästä raajarikkona kotiin miehen ja lapsen luo. Sairaalassa naapuripedissä oli nainen, jolla oli useamman kuukauden sairaalareissu koska hänen miehensä ei ollut tukena, vaan mieluummin matkusteli ja mökkeili kun nainen tarvitsi vammansa johdosta tukea ja hoivaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan, ei se pelkkä seksi kasikymppisenä ilahduta.
Ymmärrän tämän. Varmaan itsekin kaipaan kahdeksankymppisenä erilaista suhdetta kuin nyt, jos kaipaan suhdetta ollenkaan. Mutta eivät minun tarpeeni, prioriteettini ja mielenkiinnonkohteeni oli kolmikymppisenä tai nelikymppisenä ollenkaan samat kuin vanhuksena, joten miksi parisuhteenikaan olisi?
No, minä olenkin yli viisikymppinen enkä ole ajatellut vaihtaa miestä seksin tai muun haihattelun vuoksi. Vanhuus vaanii yllättävän nopeasti nurkan takana ja siihen on hyvä varautua muutenkin kuin alapäällään.
Eli olet näitä läheisriippuvaisia, jotka roikkuvat lahkeessa kiinni kuin iilimadot. Olen myös yli 50-vuotias mutta en todellakaan voisi olla suhteessa vain siksi että tässä nyt vanhennutaan ja on pakko olla yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eikö tämä nyt ole itsestäänselvää, että sitä rakasta ihmistä autetaan ja tuetaan silloin, kun se on heikoimmillaan, kuuluu vähän niinkuin siihen rakkauteen? Olenko jotenkin vanhanaikainen tämän ajattelun kanssa?.
Kumppani on minulle suurin piirtein samaa kuin rakastaja ja ystävä, joten odottamani tuen määrä on sama kuin ystävyyssuhteessakin. Mutta kun mietin, mistä syistä olen ystävieni kanssa ja minkälaisista vuorovaikutustilanteista suhteemme koostuu, ei apu ja tuki muodosta mitenkään merkittävää osaa siitä. En valitsee ystävää enkä romanttista kumppania sillä perusteella, kuinka paljon apua voin odottaa häneltä saavani.
Vierailija kirjoitti:
Avioliiton ja perheen idea on tukea heikkoinakin hetkinä.
Mutta onko parisuhteen? Itse en ole kiinnostunut kummastakaan mainitsemastasi insituutiosta. Onko tässä turvallisuushakuisuudessa syy, miksi ne ovat naisten parissa suositumpia kuin miesten?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ai miehestä saa tukea ja turvaa sairastuessa? Ahhahahaha... No ei kyllä oikeasti naurata, mutta ystävän neuvona: sen varaan ei todellakaan kannata laskea.
Kuka laskee, kuka ei. Kolme yli viisikymppistä ystävääni on sairastanut rintasyövän, eikä yhdenkään mies ole jättänyt heitä. Niitä normaaleja ja empaattisia miehiä on edelleen olemassa vaikka tuskin tällä palstalla.
En minä sanonut, ettei niitäkin olisi, joista oikeasti on esimerkiksi sen sairastumisen osuessa kohdalle jotain apuakin. Kaikista ei kuitenkaan ole, eivätkä häippäisijät ja välinpitämättömät mainosta näitä ominaisuuksiaan.
Minä koin sen, että mies jäi kyllä vierelle, tavallaan. Ei kuitenkaan tehnyt yhtään mitään auttaakseen, vaan käyttäytyi jatkuvasti hyvin itsekkäästi, apua mihinkään ei saanut edes pyytämällä jne. Tuntui pahemmalta kuin että olisi jättänyt. Olenkin jälkeenpäin ollut hyvin vihainen siitä, ettei voinut suoraselkäisesti edes jättää sitten, jos mulla tai mun kivuilla ei kerran oo mitään väliä. Miten ihminen, jonka kanssa on kuvitellut olevan rakkaussuhde, on vaan siinä eikä välitä yhtään. Jätin itse sen luuserin pari vuotta myöhemmin tuosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ai miehestä saa tukea ja turvaa sairastuessa? Ahhahahaha... No ei kyllä oikeasti naurata, mutta ystävän neuvona: sen varaan ei todellakaan kannata laskea.
Kuka laskee, kuka ei. Kolme yli viisikymppistä ystävääni on sairastanut rintasyövän, eikä yhdenkään mies ole jättänyt heitä. Niitä normaaleja ja empaattisia miehiä on edelleen olemassa vaikka tuskin tällä palstalla.
En minä sanonut, ettei niitäkin olisi, joista oikeasti on esimerkiksi sen sairastumisen osuessa kohdalle jotain apuakin. Kaikista ei kuitenkaan ole, eivätkä häippäisijät ja välinpitämättömät mainosta näitä ominaisuuksiaan.
Minä koin sen, että mies jäi kyllä vierelle, tavallaan. Ei kuitenkaan tehnyt yhtään mitään auttaakseen, vaan käyttäytyi jatkuvasti hyvin itsekkäästi, apua mihinkään ei saanut edes pyytämällä jne. Tuntui pahemmalta kuin että olisi jättänyt. Olenkin jälkeenpäin ollut hyvin vihainen siitä, ettei voinut suoraselkäisesti edes jättää sitten, jos mulla tai mun kivuilla ei kerran oo mitään väliä. Miten ihminen, jonka kanssa on kuvitellut olevan rakkaussuhde, on vaan siinä eikä välitä yhtään. Jätin itse sen luuserin pari vuotta myöhemmin tuosta.
Teille tuli tilanne, jossa ette voineet vastata toistenne tarpeisiin. Sinä et saanut kaipaamaasi apua ja tukea, miehesi ei saanut mukavaa seuraa, seksiä ja hauskaa yhteistä aikaa (esimerkiksi). Tällaisessa tilanteessa sudhe ei voi kukoistaa tai edes toimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan, ei se pelkkä seksi kasikymppisenä ilahduta.
Ymmärrän tämän. Varmaan itsekin kaipaan kahdeksankymppisenä erilaista suhdetta kuin nyt, jos kaipaan suhdetta ollenkaan. Mutta eivät minun tarpeeni, prioriteettini ja mielenkiinnonkohteeni oli kolmikymppisenä tai nelikymppisenä ollenkaan samat kuin vanhuksena, joten miksi parisuhteenikaan olisi?
No, minä olenkin yli viisikymppinen enkä ole ajatellut vaihtaa miestä seksin tai muun haihattelun vuoksi. Vanhuus vaanii yllättävän nopeasti nurkan takana ja siihen on hyvä varautua muutenkin kuin alapäällään.
Eli olet näitä läheisriippuvaisia, jotka roikkuvat lahkeessa kiinni kuin iilimadot. Olen myös yli 50-vuotias mutta en todellakaan voisi olla suhteessa vain siksi että tässä nyt vanhennutaan ja on pakko olla yhdessä.
Ei ole mikään pakko olla yhdessä, kumpikin tietää missä ovi sijaitsee jos siltä tuntuu. Elämässä on kuitenkin myös paljon muuta kuin ikuinen vappu. Tai ainakin meillä on.
Jos nainen etsii miestä vanhuuden turvaksi, niin kannattaa ottaa ainakin 10 vuotta itseä nuorempi mies. Miehet kun keskimäärin menettävät toimintakykynsä ja kuolevat nuorempana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö tämä nyt ole itsestäänselvää, että sitä rakasta ihmistä autetaan ja tuetaan silloin, kun se on heikoimmillaan, kuuluu vähän niinkuin siihen rakkauteen? Olenko jotenkin vanhanaikainen tämän ajattelun kanssa?.
Kumppani on minulle suurin piirtein samaa kuin rakastaja ja ystävä, joten odottamani tuen määrä on sama kuin ystävyyssuhteessakin. Mutta kun mietin, mistä syistä olen ystävieni kanssa ja minkälaisista vuorovaikutustilanteista suhteemme koostuu, ei apu ja tuki muodosta mitenkään merkittävää osaa siitä. En valitsee ystävää enkä romanttista kumppania sillä perusteella, kuinka paljon apua voin odottaa häneltä saavani.
Ei ole ystäväni kantanut minua suihkuun ollessani niin sairas etten päässyt kävelemään, puoliso on. Tämä erottaa ystävät rakkaasta.
Vierailija kirjoitti:
Olisi aika kylmä ajatus, että toinen kanssani saadakseen jonkinlaista vanhuuden turvaa tai tukea sairauden ajaksi. En osaa olla noin laskelmoiva itse.
Ei tässä mistään laskelmoinnista ole kysymys. Minulle ainakin on aivan vierasta se, että olisin ajatellut ottavani miehen jos vaikka sairastun joskus. Ei käynyt mielessäkään.
Minä olen mennyt nuorena yhteen mieheni kanssa. Silloin tärkeintä oli keskinäinen rakkaus, yhdessäolo ja seksi. Rakkaudesta mentiin naimisiin ja tehtiin samasta syystä lapset. Perhedynamiikka toimii, kumpikin puhaltaa yhteen hiileen, päämäärä on yhteinen, mutta omiakin asioita on, kuten pitääkin. Lapset alkaa olla aikuisia. Viihdyttiin toistemme seurassa silloin nuorena ja viihdytään yhä.
En todellakaan ole ottanut miestä itselleni ajatellen mitään sairausvakuutuksia tms. Olen ottanut hänet, koska rakastan häntä ja sama toisinpäin. Vuosien varrella on aika näyttänyt sen, että meillä kummallakin on luotettava kumppani, joka ei häivy ensimmäisen vastoinkäymisen koittaessa.
Nyt ikää on ja molemmilla on ollut myös terveysongelmia, tuemme myös niissä toisiamme. Olen onnellinen että se nuori poika johon aikanaan rakastuin, on edelleen täysillä mukana tässä suhteessa, niin olen minäkin. Tilanteet ja prioriteetit muuttuu vuosien varrella ja onkin hienoa että voin jakaa ne elämäni rakkauden kanssa, niin ilot kuin surut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö tämä nyt ole itsestäänselvää, että sitä rakasta ihmistä autetaan ja tuetaan silloin, kun se on heikoimmillaan, kuuluu vähän niinkuin siihen rakkauteen? Olenko jotenkin vanhanaikainen tämän ajattelun kanssa?.
Kumppani on minulle suurin piirtein samaa kuin rakastaja ja ystävä, joten odottamani tuen määrä on sama kuin ystävyyssuhteessakin. Mutta kun mietin, mistä syistä olen ystävieni kanssa ja minkälaisista vuorovaikutustilanteista suhteemme koostuu, ei apu ja tuki muodosta mitenkään merkittävää osaa siitä. En valitsee ystävää enkä romanttista kumppania sillä perusteella, kuinka paljon apua voin odottaa häneltä saavani.
Ei ole ystäväni kantanut minua suihkuun ollessani niin sairas etten päässyt kävelemään, puoliso on. Tämä erottaa ystävät rakkaasta.
Ja tämä on myös jotakin sellaista, mitä en itse kumppanilta tarvitse. En jättäisi kumppania sen vuoksi, että tämä rooli ei hänelle sovi. Moni (etenkin nainen?) tuntuu kuitenkin odottovan juuri tällaista tukea. Siitä nimitys "sairausvakuutussuhde".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ai miehestä saa tukea ja turvaa sairastuessa? Ahhahahaha... No ei kyllä oikeasti naurata, mutta ystävän neuvona: sen varaan ei todellakaan kannata laskea.
Kuka laskee, kuka ei. Kolme yli viisikymppistä ystävääni on sairastanut rintasyövän, eikä yhdenkään mies ole jättänyt heitä. Niitä normaaleja ja empaattisia miehiä on edelleen olemassa vaikka tuskin tällä palstalla.
En minä sanonut, ettei niitäkin olisi, joista oikeasti on esimerkiksi sen sairastumisen osuessa kohdalle jotain apuakin. Kaikista ei kuitenkaan ole, eivätkä häippäisijät ja välinpitämättömät mainosta näitä ominaisuuksiaan.
Minä koin sen, että mies jäi kyllä vierelle, tavallaan. Ei kuitenkaan tehnyt yhtään mitään auttaakseen, vaan käyttäytyi jatkuvasti hyvin itsekkäästi, apua mihinkään ei saanut edes pyytämällä jne. Tuntui pahemmalta kuin että olisi jättänyt. Olenkin jälkeenpäin ollut hyvin vihainen siitä, ettei voinut suoraselkäisesti edes jättää sitten, jos mulla tai mun kivuilla ei kerran oo mitään väliä. Miten ihminen, jonka kanssa on kuvitellut olevan rakkaussuhde, on vaan siinä eikä välitä yhtään. Jätin itse sen luuserin pari vuotta myöhemmin tuosta.
Teille tuli tilanne, jossa ette voineet vastata toistenne tarpeisiin. Sinä et saanut kaipaamaasi apua ja tukea, miehesi ei saanut mukavaa seuraa, seksiä ja hauskaa yhteistä aikaa (esimerkiksi). Tällaisessa tilanteessa sudhe ei voi kukoistaa tai edes toimia.
Juuri näin. Suhde toimii, jos pystyy antamaan toiselle niitä asioita, joiden vuoksi suhde alunperin solmittiin. Jos jompikumpi tai molemmat eivät tässä onnistu, suhteen lähtölaskenta on alkanut. Siksi ei ikinä pitäisi vähätellä vaikka seksin, keskustelujen tai kahvilla käymisen tärkeyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö tämä nyt ole itsestäänselvää, että sitä rakasta ihmistä autetaan ja tuetaan silloin, kun se on heikoimmillaan, kuuluu vähän niinkuin siihen rakkauteen? Olenko jotenkin vanhanaikainen tämän ajattelun kanssa?.
Kumppani on minulle suurin piirtein samaa kuin rakastaja ja ystävä, joten odottamani tuen määrä on sama kuin ystävyyssuhteessakin. Mutta kun mietin, mistä syistä olen ystävieni kanssa ja minkälaisista vuorovaikutustilanteista suhteemme koostuu, ei apu ja tuki muodosta mitenkään merkittävää osaa siitä. En valitsee ystävää enkä romanttista kumppania sillä perusteella, kuinka paljon apua voin odottaa häneltä saavani.
Ei ole ystäväni kantanut minua suihkuun ollessani niin sairas etten päässyt kävelemään, puoliso on. Tämä erottaa ystävät rakkaasta.
Ja tämä on myös jotakin sellaista, mitä en itse kumppanilta tarvitse. En jättäisi kumppania sen vuoksi, että tämä rooli ei hänelle sovi. Moni (etenkin nainen?) tuntuu kuitenkin odottovan juuri tällaista tukea. Siitä nimitys "sairausvakuutussuhde".
Hyvä sinulle. Ihmisillä on erilaisia tarpeita, myös seksin, keskustelujen ja kahvittelun lisäksi. Olen hoitanut miestäni viiden eri leikkauksen jälkeen, rakkaudesta ja rakkaudella. Kaikki tämä on entisestään yhdistänyt meitä, ei luonut mitään hoitosuhdetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö tämä nyt ole itsestäänselvää, että sitä rakasta ihmistä autetaan ja tuetaan silloin, kun se on heikoimmillaan, kuuluu vähän niinkuin siihen rakkauteen? Olenko jotenkin vanhanaikainen tämän ajattelun kanssa?.
Kumppani on minulle suurin piirtein samaa kuin rakastaja ja ystävä, joten odottamani tuen määrä on sama kuin ystävyyssuhteessakin. Mutta kun mietin, mistä syistä olen ystävieni kanssa ja minkälaisista vuorovaikutustilanteista suhteemme koostuu, ei apu ja tuki muodosta mitenkään merkittävää osaa siitä. En valitsee ystävää enkä romanttista kumppania sillä perusteella, kuinka paljon apua voin odottaa häneltä saavani.
Ei ole ystäväni kantanut minua suihkuun ollessani niin sairas etten päässyt kävelemään, puoliso on. Tämä erottaa ystävät rakkaasta.
Ja tämä on myös jotakin sellaista, mitä en itse kumppanilta tarvitse. En jättäisi kumppania sen vuoksi, että tämä rooli ei hänelle sovi. Moni (etenkin nainen?) tuntuu kuitenkin odottovan juuri tällaista tukea. Siitä nimitys "sairausvakuutussuhde".
Hyvä sinulle. Ihmisillä on erilaisia tarpeita, myös seksin, keskustelujen ja kahvittelun lisäksi. Olen hoitanut miestäni viiden eri leikkauksen jälkeen, rakkaudesta ja rakkaudella. Kaikki tämä on entisestään yhdistänyt meitä, ei luonut mitään hoitosuhdetta.
Se on ihan selvä, että ihmisillä on erilaisia tarpeita. Minua kiinnostaakin, onko tällaisten ns. sairausvakuutussuhteiden (ei kovin hyvä termi, myönnän) suosio sukupuolittunutta, vai onko kyseessä ennemminkin persoonallisuuskysymys.
Moni on koko elämänsä sinkkuna ja hoitaa kaikki omat asiansa sairasteluja myöten ihan mallikkaasti. Joten todistettavasti parisuhde ei ole välttämätön. 70-vuotias tätini ei ole koskaan ollut naimisissa tai edes seurustellut vakavasti ja on hyvin itsenäinen.