Miksi eroaminen on joillekuille niin kauhea mörkö?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on useampi sisarus ja vanhemmat, jotka erosivat useamman kerran.

Meidän perheessä näkyy erittäin selvästi se, että ne erot periytyy. Kuten on tutkittukin, että eroperheiden lapset eroaa useammin.

Me sisarukset kipuillaan jatkuvasti, kumppanit vaihtuu ja mihinkään ei oikein osata tyytyä. Aina jotain ”puuttuu” ja sellainen levottomuus vaivaa, vaikka periaatteessa kaikki olisikin hyvin.

Itse jopa terapiassa yrittänyt hoitaa tätä ongelmaa, koska en haluaisi toistaa samaa kaavaa ja erota lasten takia. Ja muutenkin, koska sisimmässäni tiedän ettei vaihtamalla parane ja aviomieheni on oikeasti hyvä kumppani. Mutta se levottomuus vaan vaivaa ja uskon todellakin, että se johtuu siitä mallista minkä vanhemmiltani sain.

Minä ja sisarukseni saimme taas sen jääräpäisen väkisin yhdessä pysymisen mallin. Olisimme niin halunneet vanhempien eroavan, koska se jatkuva riitely, mykkäkoulu ja kaaos oli lapsille helvetillistä ja pelottavaa. Olemme ehkä kuitenkin omaksuneet saman mallin, sillä olemme yrittäneet yksipuolisesti pitää pystyssä omia tuhoontuomittuja (mielenterveysongelmien yms. takia väkivaltaisia ja tuhoisia) parisuhteitamme aivan liian pitkään ja liiaksi itsestämme luovuttaen. 

Uskotko, että ero olisi auttanut? Todennäköisesti vanhempasi olisivat vaan etsineet uuden samanlaisen kumppanin ja riidat olisivat alkaneet uudestaan. Harvemmin siinä käy niin, että se seuraava puoliso on sitten se unelma eikä mitään ristiriitoja ole. Jostain syystä ihmiset aina pariutuvat samanlaisten kumppanien kanssa vaikka kuinka olisivat nähneet, että se ei toimi.

Höpö höpö. Millä faktoilla sinä muka tuollaisia todennäköisyyksiä laskeskelet?! Täyttä mutua ja typerää roskaa tuollaiset väitteet. Lisäksi yliampuvaa ja mustavalkoista kärjistämistä. Pahasti riitaisan pakkoavioliiton ainut vaihtoehto ei ole uusi unelmakumppani ilman mitään ristiriitoja. Suurin osa ihmisistä on normaaleita eikä missään ääripäissä, samoin parisuhteet. 

Etkö muka itse ihastu samankaltaisiin ihmisiin?

Itse ihastun aina samanlaisiin ja jopa samannäköisiin miehiin. En kyllä tiedä mikä siinä on, mutta olen huomannut että näin on myös kaikille muilla tuntemillani ihmisillä. Vaikka kumppani vaihtuisi niin se muistuttaa yleensä kovasti sitä entistä.

Jotkut sitten rakastuvat aina näihin myrkyllisiin ihmisiin, jotka haluavat hallita ja omistaa.

Jos sinä oletkin sellainen niin kaikki eivät sen perusteella ole. Mutua ja höpöä siis täysin. En itse edes tiedä ainuttakaan tällaista tapausta. Siksi väite pöyristyttikin.

Sen sijaan tiedän useita ihmisiä jotka erottuaan ovat löytäneet sopivamman puolison, jonka kanssa liitto on kestänyt ja ollut onnellinen. Koska he ovat fiksuja ja ottaneet opikseen aiemmista virheistä. Vain idiootit toistavat samaa kaavaa odottaen eri lopputulosta.

Ok, valitettavasti näitä ”idiootteja” sitten löytyy paljon, sillä seuraavat liitot päättyvät eroon todennäköisemmin kuin ensimmäiset. Useimmat eivät ole siis oppineet selvästikään mitään....

Väärin päätelty. Seuraavat liitot päätyvät eroon todennnäköisemmin siksi, että niissä on ihmisiä jotka ovat jo kokeneet eron ja tajunneet että se ei ole maailmanloppu ja joille ylipäänsä ero on vaihtoehto. Ekassa liitossa sinnittelee porukkaa jotka eivät uskalla syystä tai toisesta erota vaikka syytä olisi. Ryhmät siis eivät ole vertailukelpoiset vaan niihin on valikoitu eri porukkaa. Yksi seikka on vielä se, että taidat puhua vain avioliitoista. Muista kun ei ole tilastoja. Se vääristää vahvasti, koska useimmat ihmiset kokevat niitä vääränlaisia suhteita useita ennenkuin löytävät sen, jonka kanssa uskovat elämänsä jakavan ja avioituvat tämän kanssa sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuolla asenteella eroja ja uusia suhteita tulee usein. Onnea.

Mutta kun erot tapahtuvat huonoista suhteista, sittenhän tämä on vain hyvä asia. Kuka nyt hyvästä suhteesta lähtisi?

Harvoin suhde on mustavalkoisesti joko hyvä tai huono, vaan siinä on erilaisia elementtejä ja eri vaiheita. Jotkin suhteen osa-alueet voivat toimia todella hyvin, ja joku asia huonosti. Täytyy pohtia, kumpi painaa vaakakupissa enemmän, kuinka paljon on valmis sietämään niitä huonoja puolia, jotta saa pitää hyvät. Ongelmien työstäminen myös vie aikaa, että pääsisi eroon niistä suhdetta painavista ongelmista, joten täytyy myös miettiä, paljonko antaa aikaa mahdolliselle korjantumiselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuolla asenteella eroja ja uusia suhteita tulee usein. Onnea.

Mutta kun erot tapahtuvat huonoista suhteista, sittenhän tämä on vain hyvä asia. Kuka nyt hyvästä suhteesta lähtisi?

Harvoin suhde on mustavalkoisesti joko hyvä tai huono, vaan siinä on erilaisia elementtejä ja eri vaiheita. Jotkin suhteen osa-alueet voivat toimia todella hyvin, ja joku asia huonosti. Täytyy pohtia, kumpi painaa vaakakupissa enemmän, kuinka paljon on valmis sietämään niitä huonoja puolia, jotta saa pitää hyvät. Ongelmien työstäminen myös vie aikaa, että pääsisi eroon niistä suhdetta painavista ongelmista, joten täytyy myös miettiä, paljonko antaa aikaa mahdolliselle korjantumiselle.

Minä osaan kyllä aina sanoa suhteesta, onko se hyvä vai huono. Se riippuu siitä, vastataanko tarpeisiini vai ei. Ja minulla on erittäin selvä intuitiivinen ymmärrys, saanko tarvitsemani vai en. tarvitsen parisuhteelta vain muutamaa asiaa, joten niiden kaikkien täytyy olla kunnossa, jotta suhteessa on mitään järkeä.

Kyllähän se ero aina tarkoittaa sitä, että lapset joutuvat kokemaan ison muutoksen, ja olemaan erossa enemmän vanhemmista kuin heidän yhdessä ollessaan. Joten tietysti sika tarkasti saa eron miettiä lasten kanssa, eikä monelle pelkkä kipinän katoaminen siihen vielä välttämättä riitä. Vanhempien parisuhde on lasten koti tavallaan. Huono sellainen on huono koti, mutta hyvää ei kannata rikkoa vain koska tulee niitä "tyydyttävä" vaiheita. Pitkä parisuhde (yli 10v) sisältää aina niitä tylsiäkin vaiheita ja pieniä karikkoja, on väärin antaa ymmärtää ettei niitä hyvissä suhteissa tule.

Mutta mitä tulee muiden ihmisten elämään, niin kenelläkään ei ole oikeutta toisten eroa arvostella, vaikka heillä olisi lapsia. Kun kaksi ihmistä päättävät erota, niin se on vain ja ainoastaan heidän välinen asia, ja se voi olla myös hyväkin asia. Tärkeintä on, että itse tietävät, että ero kyllä vaikuttaa lapsiin ja yrittävätkin mahdollisimman hyvät keskinäiset välit pitää.

-yhdessä 11v ja pari lasta, kaikenlaista jo nähty, mutta edelleen haluamme elämää yhdessä taivaltaa

Monet ovat epäitsenäisiä takertujia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä miehet katkeroituu helpommin kun eroavat. Naiset pääsevät eron yli helpommin, varmaan paremman emotionaalistentunnekykyjen sekä oman terveydenhuolenpidon takia.  Entiset mieheni ovat ottaneet eron aina raskaasti vaikka deittasimme vain sen tyypilliset 1-3 vuotta. Jotkut jopa raivostuivat kun sanoin etten ole onnellinen suhteesta syytä A. En tajua mikä hinku miehillä on pitää onneton nainen suhteessa? Varmaan jokin itsekäs syy jossa toisen tunteilla ei ole mitään sijaa. Mutta nyt edellinen mies sai idean että erotaan kun ei tämä suhde oikeen enään toimi ja olin samaa mieltä, en siitäkään ottanut nokkiini. Me naiset kyllä huomaamme aikaisemmin jos suhde ei toimi ja milloin ero tulee. Tosin erottuamme mies tuli katumapäälle muutaman kuukauden jälkeen ja itki perääni että haluaakin takaisin yhteen. -_- On ne miehet outoja. En suostunut. Nyt hänellä on uusi ja toivon että se auttaa häntä pääsemään eteenpäin. Nyt olen onnellisesti sinkku. Tarpeeksi parisuhteissa kahlattu.

Monilla miehillä on fiksaatio omistaa ja hallita asioita. Nainen on kuin koira, joka saadaan rakastumaan itseen alistamalla ja tukholmasyndrooman avulla ja jos nainen osoittaa merkkejä omasta tahdosta, reaktiona on kiukku tai manipulointi. Naista vihataan pitkään eron jälkeen, sillä miehen jättänyt nainen on kävelevä osoitus miehen kyvyttömyydestä hallita "omaisuuttaan".

Mies ei ole sama kuin persoonallisuushäiriö. Yhtä paljon pipipäitä löytyy naisistakin, tosin oireyhtymät saattavat olla painottuneet eri lailla. 

Eikä kyseessä ole myöskään persoonallisuushäiriö, vaan syvälle arvopohjaamme juurtunut malli ideaalista perheestä. Esiintyy mm. luonnossa, jossa monogaminen eläin aggressiivisesti vahtii ja puolustaa puolisoansa välillä raiskaten tämän, ja esimerkiksi kristinuskossa aatamin kylkiluusta veistämänä, kilttinä ja tahdottomana synnyttäjävaimona. Moderni tiede ei ole tarjonnut kilpailevaa mallia lisääntymiseen, sitä odotellessa.

Mielenkiintoinen näkemys kristinuskon naiskuvasta. Ei tuolla kirkon piirissä paljon naisia saati naisteologeja olisi jos totuus olisi noin yksioikoinen. Raamatussa on naiskuvia joka lähtöön ja esikuvia nykynaiselle, baariluntullekin löytyy Raamatusta vastuneensa. Kannattaisiko vähän perehtyä kristillisyyteen enemmän ennenkuin heittelee näitä iänikuisia viidenpennin analyysejä?

Vierailija kirjoitti:

Mutta onhan eroaminen monin tavoin rankkaa. Käytännön järjestelyt kuten asunnot, muutot, omaisuudenjako ym. ja vielä moninkertaisesti hankalampaa jos kuviossa on lapsia. Henkisestikin irrottautuminen suhteesta harvoin käy sormia napsauttamalla.

En nyt mörkönä pidä mutta työläs ja hankala prosessi.

No ei ne järjestelyt niin rankkaa ollut vähän organisointia vain. Remppamiehet remppas uuden asunnon ja muuttomiehet kantoivat tavarat asuntoon. Omaisuudenjako hoitui helposti sovussa. Henkisesti oli irrottautunut suhteesta ja paljon ennen eroa. No meillä ei ollut lapsia, mutta itselle ero ainakin hoitui hyvin sutjakkaasti ja mietin miksi en jo eronnut aiemmin.