Lue keskustelun säännöt.
Mistä voi johtua järjetön hylätyksi tulemisen pelko ja miten siitä pääsee eroon?
14.06.2020 |
Olen ollut lapsesta asti todella epävarma itsestäni ja pelkään äärettömän paljon, että minua ei hyväksytä ja että ne muutamatkin ystävät katoavat elämästäni. Nyt tämä asia uhkaa rikkoa parisuhteeni, kun pelkään ihan koko ajan, että mies jättää minut vaikka periaatteessa mitään selkeää syytä ei ole. Vedän hirveät kilarit ihan pienistä asioista, kun päässäni kaikki vääntyy siten, että jokin yksittäinen sana tai teko tarkoittaa ilman muuta sitä, että mies aikoo jättää. Ja nyt kun olen skitsoillut niin paljon, siitä tulee pian totta ja pelko lisääntyy ja noidankehä on valmis.
Ratkaisuksi tarjotaan yleensä kliseisesti sitä, että pitää oppia viihtymään yksikseen eikä saa olla riippuvainen toisesta ihmisestä, mutta miten kukaan voi aidosti olla onnellinen tilanteessa, jossa on pakotettu olemaan yksin. Tulossa on esimerkiksi juhannus. Miesystävä on töissä eikä minulla oikeasti ole yhtäkään ystävää, jonka kanssa voisi nauttia siitä elämästä. Tai jos haluan matkustaa, kenen kanssa sinne pitäisi mennä, ettei olisi liian riippuvainen miesystävästä. Tämä yhtälö ei vain aukea minulle. Olen yrittänyt paljon viihtyä yksikseni, mutta aina kun menen itsekseni harrastuksiin, lomamatkoille tai saavutan jotain, ensimmäinen ajatus on, voi kunpa miesystävä olisi tässä ja toivottavasti hän nyt huomaa, miten reipas, rento ja hauska ihminen minä olen.
Miten voi oppia ajattelemaan, että olen hyvä ja minut hyväksytään tällaisena, kun oikeasti parisuhteessa minua ei ole koskaan hyväksytty, vaan aina olen joutunut kerjäämään huomiota. Eikö se ole itsensä huijaamista, jos uskottelee itselleen jotain, mikä ei ole totta.
Kommentit (176)
Vierailija kirjoitti:
Oliko tilanne erilainen aiemmassa suhteessasi? Voiko mitenkään olla, että mies ei vain ole oikea?
Tuli mieleen esim Carrien ja Bigin suhde, eli siis jos mies vaikuttaa semmoisesta joka saattaa olla häipymässä hetkenä minä hyvänsä niin toki alkaa sitten pelätä että niin käy. Siis kun sanoit että et siinä 11 v suhteessa kokenut tätä pelkoa niin jos sille ei ollut siinä tarvetta?
Ja, tämä voi olla ihan väärä teoria, kunhan mietin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oliko tilanne erilainen aiemmassa suhteessasi? Voiko mitenkään olla, että mies ei vain ole oikea?
Tuli mieleen esim Carrien ja Bigin suhde, eli siis jos mies vaikuttaa semmoisesta joka saattaa olla häipymässä hetkenä minä hyvänsä niin toki alkaa sitten pelätä että niin käy. Siis kun sanoit että et siinä 11 v suhteessa kokenut tätä pelkoa niin jos sille ei ollut siinä tarvetta?
Ja, tämä voi olla ihan väärä teoria, kunhan mietin.
Itse asiassa edellinen suhde oli ihan päinvastainen. Siinä tiesin, että mies ei todellakaan tule jättämään minua ja tiesin jo alusta asti, että jos jompikumpi jättää, se olen minä. Ja niin kävikin. Oikeastaan tiesin jo edellisen suhteen alussa, että mies ei ole ihan minun unelmamies, mutta oli muuten ihan hyvä ja kunnollinen. Hän oli sellainen turvallinen vaihtoehto ja ehkä siihenkin heijastui se menettämisen pelko, että olen nyt tämän miehen kanssa, ettei tarvitse pelätä. Kuitenkaan meillä ei ollut suhteessa mitään yhteistä ja suunnittelin eroa monta vuotta. Suhteessa oli alussa riitoja, mutta niiltä kovetin itseni täysin ja viimeiset vuodet tosiaan suhde oli minulle täysin yhdentekevä. lapset olivat ainoa syy, miksi jäin niin pitkään.
Nykyinen mies on ihan erilainen. Hänen kanssaan on paljon yhteistä ja molemminpuolista kunnioitusta. Ex -mies esimerkiksi ei koskaan ymmärtänyt koulutus-ja urahaaveitani, mutta nykyinen mies tukee ja kannustaa kaikessa mitä teen. Meillä on paljon erilaisia arvoja ja mielipiteitä, mutta pystymme puhumaan niistä ja kunnioittamaan toisen mielipidettä ja hyväksymään, että ajattelemme joistain asioista eri tavalla. Ex vain tuhahteli ja halveksui.
Juuri tällaisten asioiden takia tuntuukin niin pelottavalta, jos juuri tämä mies minut nyt jättää, koska en ole aiemmin ollut yhtä "lähellä" ketään.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
i
Vierailija kirjoitti:
Oliko tilanne erilainen aiemmassa suhteessasi? Voiko mitenkään olla, että mies ei vain ole oikea?
Tuli mieleen esim Carrien ja Bigin suhde, eli siis jos mies vaikuttaa semmoisesta joka saattaa olla häipymässä hetkenä minä hyvänsä niin toki alkaa sitten pelätä että niin käy. Siis kun sanoit että et siinä 11 v suhteessa kokenut tätä pelkoa niin jos sille ei ollut siinä tarvetta?
Ja, tämä voi olla ihan väärä teoria, kunhan mietin.
Itse asiassa edellinen suhde oli ihan päinvastainen. Siinä tiesin, että mies ei todellakaan tule jättämään minua ja tiesin jo alusta asti, että jos jompikumpi jättää, se olen minä. Ja niin kävikin. Oikeastaan tiesin jo edellisen suhteen alussa, että mies ei ole ihan minun unelmamies, mutta oli muuten ihan hyvä ja kunnollinen. Hän oli sellainen turvallinen vaihtoehto ja ehkä siihenkin heijastui se menettämisen pelko, että olen nyt tämän miehen kanssa, ettei tarvitse pelätä. Kuitenkaan meillä ei ollut suhteessa mitään yhteistä ja suunnittelin eroa monta vuotta. Suhteessa oli alussa riitoja, mutta niiltä kovetin itseni täysin ja viimeiset vuodet tosiaan suhde oli minulle täysin yhdentekevä. lapset olivat ainoa syy, miksi jäin niin pitkään.
Nykyinen mies on ihan erilainen. Hänen kanssaan on paljon yhteistä ja molemminpuolista kunnioitusta. Ex -mies esimerkiksi ei koskaan ymmärtänyt koulutus-ja urahaaveitani, mutta nykyinen mies tukee ja kannustaa kaikessa mitä teen. Meillä on paljon erilaisia arvoja ja mielipiteitä, mutta pystymme puhumaan niistä ja kunnioittamaan toisen mielipidettä ja hyväksymään, että ajattelemme joistain asioista eri tavalla. Ex vain tuhahteli ja halveksui.
Juuri tällaisten asioiden takia tuntuukin niin pelottavalta, jos juuri tämä mies minut nyt jättää, koska en ole aiemmin ollut yhtä "lähellä" ketään.
ap
Voiko olla että valitsit hänet juuri siksi. Että hän oli ns helppo nakki eikä koskaan jättäisi sinua, vaan saatoit olla varma että jos joku lähtisi se olisit sinä.
Että tämäkin oli sitä huonoa itsetuntoa, että valitsit niin paljon "vähemmän" juuri että se oli varmasti turvallinen valinta. Että hylätyksi tulemisen pelko ohjasi sinua siinäkin.
Mistä huono itsetuntosi kumpuaa, onko sinut tyypilliseen tapaan kasvatettu häpeällä ja väheksynnällä.
Myöskin, koska ei pidä itse itseään missään arvossa, jos huomaa että joku pitää sinua arvossa, sinun silmissä se vähentää hänen arvoaan. Tällä itseinhon logiikalla hänessä täytyy olla jotain vialla jos hän joutuu tyytymään sinuun.
Tämä on se miksi läheisriippuvat ohittavat hyvät ja kiltit miehet ja takertuvat renttuihin, ksltoinkohtelijoihin ja hylkääjiin.
Heidät itsensä on opetettu uskomaan että kuka tahansa normaali kohtelee heitä niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
i
Vierailija kirjoitti:
Oliko tilanne erilainen aiemmassa suhteessasi? Voiko mitenkään olla, että mies ei vain ole oikea?
Tuli mieleen esim Carrien ja Bigin suhde, eli siis jos mies vaikuttaa semmoisesta joka saattaa olla häipymässä hetkenä minä hyvänsä niin toki alkaa sitten pelätä että niin käy. Siis kun sanoit että et siinä 11 v suhteessa kokenut tätä pelkoa niin jos sille ei ollut siinä tarvetta?
Ja, tämä voi olla ihan väärä teoria, kunhan mietin.
Itse asiassa edellinen suhde oli ihan päinvastainen. Siinä tiesin, että mies ei todellakaan tule jättämään minua ja tiesin jo alusta asti, että jos jompikumpi jättää, se olen minä. Ja niin kävikin. Oikeastaan tiesin jo edellisen suhteen alussa, että mies ei ole ihan minun unelmamies, mutta oli muuten ihan hyvä ja kunnollinen. Hän oli sellainen turvallinen vaihtoehto ja ehkä siihenkin heijastui se menettämisen pelko, että olen nyt tämän miehen kanssa, ettei tarvitse pelätä. Kuitenkaan meillä ei ollut suhteessa mitään yhteistä ja suunnittelin eroa monta vuotta. Suhteessa oli alussa riitoja, mutta niiltä kovetin itseni täysin ja viimeiset vuodet tosiaan suhde oli minulle täysin yhdentekevä. lapset olivat ainoa syy, miksi jäin niin pitkään.
Nykyinen mies on ihan erilainen. Hänen kanssaan on paljon yhteistä ja molemminpuolista kunnioitusta. Ex -mies esimerkiksi ei koskaan ymmärtänyt koulutus-ja urahaaveitani, mutta nykyinen mies tukee ja kannustaa kaikessa mitä teen. Meillä on paljon erilaisia arvoja ja mielipiteitä, mutta pystymme puhumaan niistä ja kunnioittamaan toisen mielipidettä ja hyväksymään, että ajattelemme joistain asioista eri tavalla. Ex vain tuhahteli ja halveksui.
Juuri tällaisten asioiden takia tuntuukin niin pelottavalta, jos juuri tämä mies minut nyt jättää, koska en ole aiemmin ollut yhtä "lähellä" ketään.
ap
Voiko olla että valitsit hänet juuri siksi. Että hän oli ns helppo nakki eikä koskaan jättäisi sinua, vaan saatoit olla varma että jos joku lähtisi se olisit sinä.
Että tämäkin oli sitä huonoa itsetuntoa, että valitsit niin paljon "vähemmän" juuri että se oli varmasti turvallinen valinta. Että hylätyksi tulemisen pelko ohjasi sinua siinäkin.
Mistä huono itsetuntosi kumpuaa, onko sinut tyypilliseen tapaan kasvatettu häpeällä ja väheksynnällä.
Kyllä, näin jälkeenpäin ajatellen, exän kanssa kävi varmaankin juuri noin. Näin jälkeenpäin ajatellen asia on ihan päivänselvä. Toisaalta ehkä myös oikeasti ajattelin, että tämän parempaa en saa, joten tämä on nyt se, mitä ansaitsen eikä yhtään enempää.
En löydä tuollaisia asioita kasvatuksessa. Tuolla aiemmin jo pohdin syyksi sitä, miten rankalla tavalla minun luottamukseni ihmisiin romahti, kun ala-asteen kuudennella luokalla yhdessä yössä kaikki kaverit käänsivät minulle selkänsä. ei ollut koskaan mitään riitaa eikä hyljeksimistä vaan tulin kaveriporukassa kaikkien kanssa tosi hyvin juttuun ja olin sellainen porukan hauskuuttaja ja vitsiniekka. Sitten eräänä päivänä menin kouluun ja kukaan ei puhunut minulle vaan kirjaimellisesti lähtivät pakoon. Sitten alkoi haukkuminen, juoruilu, naureskelu ja kuiskuttelu. Minusta kirjoitettiin vessan seiniin ja minun kävelytyyliäni matkittiin ja sitten vielä syytettiin minua kiusaamisesta, kun yhdelle tytölle yritin asiasta puhua. En vielä tänä päivänäkään tiedä, mitä tapahtui.
ap
Turvaton kiintymyssuhde varhaislapsuudessa. Tarpeisiisi ei ole vauvana (ehkä ei myöhemminkään) vastattu oikea-aikaisesti. Olet siis joutunut silloin pelkäämään jääväsi yksin, että et saa apua, kun olet vielä ollut täysin riippuvainen vanhemmistasi. Sinua on ehkä viety hoitoon liian pienenä liian pitkiksi ajoiksi kerralla. Pieni lapsi ei ymmärrä vanhemman ”katoamista” eikä pysty kannattelemaan mielikuvaa vanhemmista pitkiä aikoja. Vanhemmat vaan ovat poissa, kauhu valtaa mielen, varmuutta ei ole mitä tapahtuu/ palaavatko vanhemmat. Elimistö on voimakkaassa stressitilassa. Tietenkään et voi muistaa tällaisia asioita, etkä ole edes silloin ymmärtänyt tunteitasi ”sanallisella tasolla”, mutta jälki on jäänyt kehoon ja mieleen. Tunne aktivoituu uudelleen herkästi tilanteissa joissa koet että läheisen ihmisen menettäminen olisi mahdollista. Terapiaan kannattaa mennä, mutta voit aloittaa hakemalla netistä tietoa eri kiintymyssuhdemalleista ja varhaisen vuorovaikutuksen merkityksestä. ”Pilkeklinikka.fi” sivuilta löytyy hyvä luentosarja aiheeseen liittyen (tunnekeskeinen vanhemmuus).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Turvaton kiintymyssuhde varhaislapsuudessa. Tarpeisiisi ei ole vauvana (ehkä ei myöhemminkään) vastattu oikea-aikaisesti. Olet siis joutunut silloin pelkäämään jääväsi yksin, että et saa apua, kun olet vielä ollut täysin riippuvainen vanhemmistasi. Sinua on ehkä viety hoitoon liian pienenä liian pitkiksi ajoiksi kerralla. Pieni lapsi ei ymmärrä vanhemman ”katoamista” eikä pysty kannattelemaan mielikuvaa vanhemmista pitkiä aikoja. Vanhemmat vaan ovat poissa, kauhu valtaa mielen, varmuutta ei ole mitä tapahtuu/ palaavatko vanhemmat. Elimistö on voimakkaassa stressitilassa. Tietenkään et voi muistaa tällaisia asioita, etkä ole edes silloin ymmärtänyt tunteitasi ”sanallisella tasolla”, mutta jälki on jäänyt kehoon ja mieleen. Tunne aktivoituu uudelleen herkästi tilanteissa joissa koet että läheisen ihmisen menettäminen olisi mahdollista. Terapiaan kannattaa mennä, mutta voit aloittaa hakemalla netistä tietoa eri kiintymyssuhdemalleista ja varhaisen vuorovaikutuksen merkityksestä. ”Pilkeklinikka.fi” sivuilta löytyy hyvä luentosarja aiheeseen liittyen (tunnekeskeinen vanhemmuus).
En tiedä, miten varhaisessa vaiheessa sellainen trauma voi syntyä. Olen ollut kotihoidossa kuitenkin kouluikään asti ja harvoin olimme edes missään yökylässä tai hoidossa. Olin jo silloin tosi arka.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
i
Vierailija kirjoitti:
Oliko tilanne erilainen aiemmassa suhteessasi? Voiko mitenkään olla, että mies ei vain ole oikea?
Tuli mieleen esim Carrien ja Bigin suhde, eli siis jos mies vaikuttaa semmoisesta joka saattaa olla häipymässä hetkenä minä hyvänsä niin toki alkaa sitten pelätä että niin käy. Siis kun sanoit että et siinä 11 v suhteessa kokenut tätä pelkoa niin jos sille ei ollut siinä tarvetta?
Ja, tämä voi olla ihan väärä teoria, kunhan mietin.
Itse asiassa edellinen suhde oli ihan päinvastainen. Siinä tiesin, että mies ei todellakaan tule jättämään minua ja tiesin jo alusta asti, että jos jompikumpi jättää, se olen minä. Ja niin kävikin. Oikeastaan tiesin jo edellisen suhteen alussa, että mies ei ole ihan minun unelmamies, mutta oli muuten ihan hyvä ja kunnollinen. Hän oli sellainen turvallinen vaihtoehto ja ehkä siihenkin heijastui se menettämisen pelko, että olen nyt tämän miehen kanssa, ettei tarvitse pelätä. Kuitenkaan meillä ei ollut suhteessa mitään yhteistä ja suunnittelin eroa monta vuotta. Suhteessa oli alussa riitoja, mutta niiltä kovetin itseni täysin ja viimeiset vuodet tosiaan suhde oli minulle täysin yhdentekevä. lapset olivat ainoa syy, miksi jäin niin pitkään.
Nykyinen mies on ihan erilainen. Hänen kanssaan on paljon yhteistä ja molemminpuolista kunnioitusta. Ex -mies esimerkiksi ei koskaan ymmärtänyt koulutus-ja urahaaveitani, mutta nykyinen mies tukee ja kannustaa kaikessa mitä teen. Meillä on paljon erilaisia arvoja ja mielipiteitä, mutta pystymme puhumaan niistä ja kunnioittamaan toisen mielipidettä ja hyväksymään, että ajattelemme joistain asioista eri tavalla. Ex vain tuhahteli ja halveksui.
Juuri tällaisten asioiden takia tuntuukin niin pelottavalta, jos juuri tämä mies minut nyt jättää, koska en ole aiemmin ollut yhtä "lähellä" ketään.
ap
Voiko olla että valitsit hänet juuri siksi. Että hän oli ns helppo nakki eikä koskaan jättäisi sinua, vaan saatoit olla varma että jos joku lähtisi se olisit sinä.
Että tämäkin oli sitä huonoa itsetuntoa, että valitsit niin paljon "vähemmän" juuri että se oli varmasti turvallinen valinta. Että hylätyksi tulemisen pelko ohjasi sinua siinäkin.
Mistä huono itsetuntosi kumpuaa, onko sinut tyypilliseen tapaan kasvatettu häpeällä ja väheksynnällä.Kyllä, näin jälkeenpäin ajatellen, exän kanssa kävi varmaankin juuri noin. Näin jälkeenpäin ajatellen asia on ihan päivänselvä. Toisaalta ehkä myös oikeasti ajattelin, että tämän parempaa en saa, joten tämä on nyt se, mitä ansaitsen eikä yhtään enempää.
En löydä tuollaisia asioita kasvatuksessa. Tuolla aiemmin jo pohdin syyksi sitä, miten rankalla tavalla minun luottamukseni ihmisiin romahti, kun ala-asteen kuudennella luokalla yhdessä yössä kaikki kaverit käänsivät minulle selkänsä. ei ollut koskaan mitään riitaa eikä hyljeksimistä vaan tulin kaveriporukassa kaikkien kanssa tosi hyvin juttuun ja olin sellainen porukan hauskuuttaja ja vitsiniekka. Sitten eräänä päivänä menin kouluun ja kukaan ei puhunut minulle vaan kirjaimellisesti lähtivät pakoon. Sitten alkoi haukkuminen, juoruilu, naureskelu ja kuiskuttelu. Minusta kirjoitettiin vessan seiniin ja minun kävelytyyliäni matkittiin ja sitten vielä syytettiin minua kiusaamisesta, kun yhdelle tytölle yritin asiasta puhua. En vielä tänä päivänäkään tiedä, mitä tapahtui.
ap
Tuo on edelleen 12-vuotiaan näkemys ja kokemus asiasta. Kiusaajasi olivat myös 12. nykyisenä aikuisena, näetkö ettei siihen välttämättä ollut mitään perusteltua syytä?
Ehkä heidän ystäväpiiriin tuli narsisti jenginjohtaja, jolle sinä olit kilpailija, ja hän halusi pelata sinut ulos. Tai hän valitsi sinut randomisti, koska jotta voi olla "me", täytyy olla "nuo", vaikka ihan keksitytkin.
Kerroitko kotona ja mitä siellä tehtiin asialle. Olivatko nämä ystävät sinun ainoat? Ja vielä, olivatko nämä oikeita ystäviä alun perinkään, vai päädyitkö heidän porukkaan koska olivat saatavilla / naapureita / luokalla / seurakunnassa / sinä olit heille saatavilla?
Miksi sinulla ei ollut muita ystäviä, mikä perheessäsi esti sinua saamasta ystäviä? Oliko vanhempiesi elämätavassa tai iässä jotain sellaista, ettei sinulle tullut luontevasti ikäisiäsi lapsia lähelle?
Mieti näitä niin kuin aikuinen tekee. Nyt olet jumissa 12-vuotiaan itsesi päässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
JUu-u
Vierailija kirjoitti:
Turvaton kiintymyssuhde varhaislapsuudessa. Tarpeisiisi ei ole vauvana (ehkä ei myöhemminkään) vastattu oikea-aikaisesti. Olet siis joutunut silloin pelkäämään jääväsi yksin, että et saa apua, kun olet vielä ollut täysin riippuvainen vanhemmistasi. Sinua on ehkä viety hoitoon liian pienenä liian pitkiksi ajoiksi kerralla. Pieni lapsi ei ymmärrä vanhemman ”katoamista” eikä pysty kannattelemaan mielikuvaa vanhemmista pitkiä aikoja. Vanhemmat vaan ovat poissa, kauhu valtaa mielen, varmuutta ei ole mitä tapahtuu/ palaavatko vanhemmat. Elimistö on voimakkaassa stressitilassa. Tietenkään et voi muistaa tällaisia asioita, etkä ole edes silloin ymmärtänyt tunteitasi ”sanallisella tasolla”, mutta jälki on jäänyt kehoon ja mieleen. Tunne aktivoituu uudelleen herkästi tilanteissa joissa koet että läheisen ihmisen menettäminen olisi mahdollista. Terapiaan kannattaa mennä, mutta voit aloittaa hakemalla netistä tietoa eri kiintymyssuhdemalleista ja varhaisen vuorovaikutuksen merkityksestä. ”Pilkeklinikka.fi” sivuilta löytyy hyvä luentosarja aiheeseen liittyen (tunnekeskeinen vanhemmuus).
En tiedä, miten varhaisessa vaiheessa sellainen trauma voi syntyä. Olen ollut kotihoidossa kuitenkin kouluikään asti ja harvoin olimme edes missään yökylässä tai hoidossa. Olin jo silloin tosi arka.
ap
Eli juuri mitä kysyin, sinua ei päästetty muiden lasten joukkoon joten et voinutkaan saada ystäviä. Sinua on hoidettu kotona liian pitkään jostain syystä etkä ole voinutkaan saada ystäviä, se ei ole mitään mikä olisi sinun vika tai johtuisi sinusta.
Miksi sinut pidettiin kotona? Onko äitisi ylisuojeleva? Äidin pelot siirtyvät lapseen. Sinut on opetettu tarkoittamattakin pelkäämään.
Onko äitisi itse jäänyt orvoksi?
Onko hän menettänyt vauvan ja pelkäsi että menettää sinut?
Voit ihan hyvin kärsiä jostain ylisukupolvisesta traumasta.
Miksi miettisit näitä yksin, kun voisit jutella terapeutin kanssa. Olen itsekin tavannut yhden jonka kanssa synkkasi, vaikka viisi muuta olivat kuin seinälle puhuisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Turvaton kiintymyssuhde varhaislapsuudessa. Tarpeisiisi ei ole vauvana (ehkä ei myöhemminkään) vastattu oikea-aikaisesti. Olet siis joutunut silloin pelkäämään jääväsi yksin, että et saa apua, kun olet vielä ollut täysin riippuvainen vanhemmistasi. Sinua on ehkä viety hoitoon liian pienenä liian pitkiksi ajoiksi kerralla. Pieni lapsi ei ymmärrä vanhemman ”katoamista” eikä pysty kannattelemaan mielikuvaa vanhemmista pitkiä aikoja. Vanhemmat vaan ovat poissa, kauhu valtaa mielen, varmuutta ei ole mitä tapahtuu/ palaavatko vanhemmat. Elimistö on voimakkaassa stressitilassa. Tietenkään et voi muistaa tällaisia asioita, etkä ole edes silloin ymmärtänyt tunteitasi ”sanallisella tasolla”, mutta jälki on jäänyt kehoon ja mieleen. Tunne aktivoituu uudelleen herkästi tilanteissa joissa koet että läheisen ihmisen menettäminen olisi mahdollista. Terapiaan kannattaa mennä, mutta voit aloittaa hakemalla netistä tietoa eri kiintymyssuhdemalleista ja varhaisen vuorovaikutuksen merkityksestä. ”Pilkeklinikka.fi” sivuilta löytyy hyvä luentosarja aiheeseen liittyen (tunnekeskeinen vanhemmuus).
En tiedä, miten varhaisessa vaiheessa sellainen trauma voi syntyä. Olen ollut kotihoidossa kuitenkin kouluikään asti ja harvoin olimme edes missään yökylässä tai hoidossa. Olin jo silloin tosi arka.
ap
Turvattomuus ja arkuus on voinut tulla sinulle äidiltäsi. Onko hän ihminen joka pelkää paljon kaikenlaista mitä sinulle voisi sattua? Olitko arka vai oliko hän arka? Tuo kiintymystapa voi periytyä. Ehkä se olikin hän joka pelkäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja luin myös jostain että piilomasennusta poteva saattaa kaivata koko ajan ihmisseuraa, eli tavallaan syy sille seurantarpeelle ei välttämättä ole vain se että haluaisi vaikka heittää läppää ja käydä rannalla ja pitää hauskaa ystävien kanssa, vaan haluaa lievittää ahdistuneisuuttaan. Toki sitäkin on normaalia välillä tehdä, koska toki on normaalia ahdistua myös jatkuvasta yksinolosta mutta tajusit varmaan pointin.
No sekin on minusta hieman epäreilua, että oletetaan, että kaipaisin seuraa ihan koko ajan, kun totuus on, että olen todella paljon yksin. Olemme siis miehen kanssa etäsuhteessa ja näemme vain joka toinen viikko parin päivän ajan. Työssäni en näe juurikaan ihmisiä ja saattaa mennä helposti kokonainen viikko, etten oikeasti edes puhu kenenkään kanssa.
Harrastuksia ei ole muita kuin kuntosali, jossa ei juurikaan tule höpöteltyä kenenkään kanssa. Kaverit asuvat muilla paikkakunnilla ja heillä on perheet jne, joten sosiaalisia kontakteja ei oikeasti ole. Mielestäni siis siedän yksinäisyyttä enemmän kuin moni muu. Siksi kuulostaa jotenkin ristiriitaiselta, että minut diagnosoidaan läheisriippuvaiseksi, kun enimmäkseen kuitenkin olen ihan yksin.
ap
Sinun arkesi ei todellakaan vahvista toipumista. Luulen, että jos terapiaan menisit, siellä miettisitte, miten saisit monipuolisemman ihmissuhdeverkoston. Etäsuhteen valitseminen, kesto jo kolme vuotta. Työ, jossa ei näe ihmisiä. Harrastus, jossa ollaan yksin. Et tapaa lapsiasi, vanhempiasi, sukulaisiasi. Tuo ystävien kaikkoaminen kuuluu valitettavasti elämänkaareen, mutta uusiinkin voi tutustua esimerkiksi harrastuksissa.
Tietenkään täällä palstalla ei nähdä mitä kaikkea elämääsi kuuluu, eikä sun tarvitse sitä avatakaan. Mutta luotettavan henkilön kanssa niitä kipeitäkin asioita voi katsoa ja miettiä voisiko ne kääntää paremmiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
i
Vierailija kirjoitti:
Oliko tilanne erilainen aiemmassa suhteessasi? Voiko mitenkään olla, että mies ei vain ole oikea?
Tuli mieleen esim Carrien ja Bigin suhde, eli siis jos mies vaikuttaa semmoisesta joka saattaa olla häipymässä hetkenä minä hyvänsä niin toki alkaa sitten pelätä että niin käy. Siis kun sanoit että et siinä 11 v suhteessa kokenut tätä pelkoa niin jos sille ei ollut siinä tarvetta?
Ja, tämä voi olla ihan väärä teoria, kunhan mietin.
Itse asiassa edellinen suhde oli ihan päinvastainen. Siinä tiesin, että mies ei todellakaan tule jättämään minua ja tiesin jo alusta asti, että jos jompikumpi jättää, se olen minä. Ja niin kävikin. Oikeastaan tiesin jo edellisen suhteen alussa, että mies ei ole ihan minun unelmamies, mutta oli muuten ihan hyvä ja kunnollinen. Hän oli sellainen turvallinen vaihtoehto ja ehkä siihenkin heijastui se menettämisen pelko, että olen nyt tämän miehen kanssa, ettei tarvitse pelätä. Kuitenkaan meillä ei ollut suhteessa mitään yhteistä ja suunnittelin eroa monta vuotta. Suhteessa oli alussa riitoja, mutta niiltä kovetin itseni täysin ja viimeiset vuodet tosiaan suhde oli minulle täysin yhdentekevä. lapset olivat ainoa syy, miksi jäin niin pitkään.
Nykyinen mies on ihan erilainen. Hänen kanssaan on paljon yhteistä ja molemminpuolista kunnioitusta. Ex -mies esimerkiksi ei koskaan ymmärtänyt koulutus-ja urahaaveitani, mutta nykyinen mies tukee ja kannustaa kaikessa mitä teen. Meillä on paljon erilaisia arvoja ja mielipiteitä, mutta pystymme puhumaan niistä ja kunnioittamaan toisen mielipidettä ja hyväksymään, että ajattelemme joistain asioista eri tavalla. Ex vain tuhahteli ja halveksui.
Juuri tällaisten asioiden takia tuntuukin niin pelottavalta, jos juuri tämä mies minut nyt jättää, koska en ole aiemmin ollut yhtä "lähellä" ketään.
ap
Voiko olla että valitsit hänet juuri siksi. Että hän oli ns helppo nakki eikä koskaan jättäisi sinua, vaan saatoit olla varma että jos joku lähtisi se olisit sinä.
Että tämäkin oli sitä huonoa itsetuntoa, että valitsit niin paljon "vähemmän" juuri että se oli varmasti turvallinen valinta. Että hylätyksi tulemisen pelko ohjasi sinua siinäkin.
Mistä huono itsetuntosi kumpuaa, onko sinut tyypilliseen tapaan kasvatettu häpeällä ja väheksynnällä.Kyllä, näin jälkeenpäin ajatellen, exän kanssa kävi varmaankin juuri noin. Näin jälkeenpäin ajatellen asia on ihan päivänselvä. Toisaalta ehkä myös oikeasti ajattelin, että tämän parempaa en saa, joten tämä on nyt se, mitä ansaitsen eikä yhtään enempää.
En löydä tuollaisia asioita kasvatuksessa. Tuolla aiemmin jo pohdin syyksi sitä, miten rankalla tavalla minun luottamukseni ihmisiin romahti, kun ala-asteen kuudennella luokalla yhdessä yössä kaikki kaverit käänsivät minulle selkänsä. ei ollut koskaan mitään riitaa eikä hyljeksimistä vaan tulin kaveriporukassa kaikkien kanssa tosi hyvin juttuun ja olin sellainen porukan hauskuuttaja ja vitsiniekka. Sitten eräänä päivänä menin kouluun ja kukaan ei puhunut minulle vaan kirjaimellisesti lähtivät pakoon. Sitten alkoi haukkuminen, juoruilu, naureskelu ja kuiskuttelu. Minusta kirjoitettiin vessan seiniin ja minun kävelytyyliäni matkittiin ja sitten vielä syytettiin minua kiusaamisesta, kun yhdelle tytölle yritin asiasta puhua. En vielä tänä päivänäkään tiedä, mitä tapahtui.
ap
Tuo on edelleen 12-vuotiaan näkemys ja kokemus asiasta. Kiusaajasi olivat myös 12. nykyisenä aikuisena, näetkö ettei siihen välttämättä ollut mitään perusteltua syytä?
Ehkä heidän ystäväpiiriin tuli narsisti jenginjohtaja, jolle sinä olit kilpailija, ja hän halusi pelata sinut ulos. Tai hän valitsi sinut randomisti, koska jotta voi olla "me", täytyy olla "nuo", vaikka ihan keksitytkin.
Kerroitko kotona ja mitä siellä tehtiin asialle. Olivatko nämä ystävät sinun ainoat? Ja vielä, olivatko nämä oikeita ystäviä alun perinkään, vai päädyitkö heidän porukkaan koska olivat saatavilla / naapureita / luokalla / seurakunnassa / sinä olit heille saatavilla?
Miksi sinulla ei ollut muita ystäviä, mikä perheessäsi esti sinua saamasta ystäviä? Oliko vanhempiesi elämätavassa tai iässä jotain sellaista, ettei sinulle tullut luontevasti ikäisiäsi lapsia lähelle?Mieti näitä niin kuin aikuinen tekee. Nyt olet jumissa 12-vuotiaan itsesi päässä.
En näe mitään tuollaista kuviota. Olimme samalla kaveriporukalla koko ala-asteajan kavereita ja välimme olivat koko ajan todella mutkattomia. Vietimme paljon aikaa yhdessä ja meillä oli yhteinen harrastuskin ja sekin oli äärimmäisen rankkaa yrittää olla mukana harrastuspiirissä, jossa ei ollut ketää muita kuin nämä kaverini ja ohjaajat.
Kotona kerroin asiasta ja äitini soitti yhden tytön vanhemmalle ja kutsui tytön meille. Sitten äitini sanoi tälle tytölle, että teillä on ilmeisesti jotain puhuttavaa tai riitaa, ja että minä olen ollut siitä vähän ihmeissäni. Sitten istuimme hiljaa puoli tuntia ja äiti tuli pyytämään meidät mehulle. Asiasta ei siis puhuttu yhtään mitään. Sitten seuraavana päivänä koulussa minua tosiaan haukuttiin kiusaajaksi. Äiti otti myös yhteyttä harrastusporukkaan ja sielläkin ohjaajat pitivät aiheesta pienen puheen ja asia kuitattiin sillä. Harrastusporukassa näyttelivät ihan mukavia, mutta aina salaa loivat pilkallisia katseita.
En tiedä, vaikuttiko asiaan sitten, kun tykkäsin yhdestä pojasta ja kavereille siitä olin ihan normaalisti ja huolettomasti kertonut. Sitten hyvin pian tämän hylkäämisen jälkeen kolme tytöistä alkoi seurustelemaan kolmen luokkalaisemme pojan kanssa ja yksi pojista oli juuri tämä, josta minäkin tykkäsin. En vieläkään oikeasti ymmärrä, oliko se muka ainoa syy sille puolen vuoden piinaamiselle (yläasteella ei oltu enää samalla luokalla).
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja luin myös jostain että piilomasennusta poteva saattaa kaivata koko ajan ihmisseuraa, eli tavallaan syy sille seurantarpeelle ei välttämättä ole vain se että haluaisi vaikka heittää läppää ja käydä rannalla ja pitää hauskaa ystävien kanssa, vaan haluaa lievittää ahdistuneisuuttaan. Toki sitäkin on normaalia välillä tehdä, koska toki on normaalia ahdistua myös jatkuvasta yksinolosta mutta tajusit varmaan pointin.
No sekin on minusta hieman epäreilua, että oletetaan, että kaipaisin seuraa ihan koko ajan, kun totuus on, että olen todella paljon yksin. Olemme siis miehen kanssa etäsuhteessa ja näemme vain joka toinen viikko parin päivän ajan. Työssäni en näe juurikaan ihmisiä ja saattaa mennä helposti kokonainen viikko, etten oikeasti edes puhu kenenkään kanssa.
Harrastuksia ei ole muita kuin kuntosali, jossa ei juurikaan tule höpöteltyä kenenkään kanssa. Kaverit asuvat muilla paikkakunnilla ja heillä on perheet jne, joten sosiaalisia kontakteja ei oikeasti ole. Mielestäni siis siedän yksinäisyyttä enemmän kuin moni muu. Siksi kuulostaa jotenkin ristiriitaiselta, että minut diagnosoidaan läheisriippuvaiseksi, kun enimmäkseen kuitenkin olen ihan yksin.
ap
Sinun arkesi ei todellakaan vahvista toipumista. Luulen, että jos terapiaan menisit, siellä miettisitte, miten saisit monipuolisemman ihmissuhdeverkoston. Etäsuhteen valitseminen, kesto jo kolme vuotta. Työ, jossa ei näe ihmisiä. Harrastus, jossa ollaan yksin. Et tapaa lapsiasi, vanhempiasi, sukulaisiasi. Tuo ystävien kaikkoaminen kuuluu valitettavasti elämänkaareen, mutta uusiinkin voi tutustua esimerkiksi harrastuksissa.
Tietenkään täällä palstalla ei nähdä mitä kaikkea elämääsi kuuluu, eikä sun tarvitse sitä avatakaan. Mutta luotettavan henkilön kanssa niitä kipeitäkin asioita voi katsoa ja miettiä voisiko ne kääntää paremmiksi. Siis lapsia tapaan kyllä, meillä on vuoroviikot. Ja äiti soittelee harva se päivä. Nämä eivät kuitenkaan ole sellaista aikuisen ihmisen sosiaalista elämää, jota kaipaan. Ja kavereita on muutama, mutta he asuvat eri paikkakunnalla ja heillä on perheet, joten en viitsi esimerkiksi nyt juhannuksena tuppautua. ARki nyt vain on muodostunut tällaiseksi, kun lasten takia olen jumissa tällaisella pikkupaikkakunnalla, jossa ei ole yhtään mitään.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
I
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
i
Vierailija kirjoitti:
Oliko tilanne erilainen aiemmassa suhteessasi? Voiko mitenkään olla, että mies ei vain ole oikea?
Tuli mieleen esim Carrien ja Bigin suhde, eli siis jos mies vaikuttaa semmoisesta joka saattaa olla häipymässä hetkenä minä hyvänsä niin toki alkaa sitten pelätä että niin käy. Siis kun sanoit että et siinä 11 v suhteessa kokenut tätä pelkoa niin jos sille ei ollut siinä tarvetta?
Ja, tämä voi olla ihan väärä teoria, kunhan mietin.
Itse asiassa edellinen suhde oli ihan päinvastainen. Siinä tiesin, että mies ei todellakaan tule jättämään minua ja tiesin jo alusta asti, että jos jompikumpi jättää, se olen minä. Ja niin kävikin. Oikeastaan tiesin jo edellisen suhteen alussa, että mies ei ole ihan minun unelmamies, mutta oli muuten ihan hyvä ja kunnollinen. Hän oli sellainen turvallinen vaihtoehto ja ehkä siihenkin heijastui se menettämisen pelko, että olen nyt tämän miehen kanssa, ettei tarvitse pelätä. Kuitenkaan meillä ei ollut suhteessa mitään yhteistä ja suunnittelin eroa monta vuotta. Suhteessa oli alussa riitoja, mutta niiltä kovetin itseni täysin ja viimeiset vuodet tosiaan suhde oli minulle täysin yhdentekevä. lapset olivat ainoa syy, miksi jäin niin pitkään.
Nykyinen mies on ihan erilainen. Hänen kanssaan on paljon yhteistä ja molemminpuolista kunnioitusta. Ex -mies esimerkiksi ei koskaan ymmärtänyt koulutus-ja urahaaveitani, mutta nykyinen mies tukee ja kannustaa kaikessa mitä teen. Meillä on paljon erilaisia arvoja ja mielipiteitä, mutta pystymme puhumaan niistä ja kunnioittamaan toisen mielipidettä ja hyväksymään, että ajattelemme joistain asioista eri tavalla. Ex vain tuhahteli ja halveksui.
Juuri tällaisten asioiden takia tuntuukin niin pelottavalta, jos juuri tämä mies minut nyt jättää, koska en ole aiemmin ollut yhtä "lähellä" ketään.
ap
Voiko olla että valitsit hänet juuri siksi. Että hän oli ns helppo nakki eikä koskaan jättäisi sinua, vaan saatoit olla varma että jos joku lähtisi se olisit sinä.
Että tämäkin oli sitä huonoa itsetuntoa, että valitsit niin paljon "vähemmän" juuri että se oli varmasti turvallinen valinta. Että hylätyksi tulemisen pelko ohjasi sinua siinäkin.
Mistä huono itsetuntosi kumpuaa, onko sinut tyypilliseen tapaan kasvatettu häpeällä ja väheksynnällä.Kyllä, näin jälkeenpäin ajatellen, exän kanssa kävi varmaankin juuri noin. Näin jälkeenpäin ajatellen asia on ihan päivänselvä. Toisaalta ehkä myös oikeasti ajattelin, että tämän parempaa en saa, joten tämä on nyt se, mitä ansaitsen eikä yhtään enempää.
En löydä tuollaisia asioita kasvatuksessa. Tuolla aiemmin jo pohdin syyksi sitä, miten rankalla tavalla minun luottamukseni ihmisiin romahti, kun ala-asteen kuudennella luokalla yhdessä yössä kaikki kaverit käänsivät minulle selkänsä. ei ollut koskaan mitään riitaa eikä hyljeksimistä vaan tulin kaveriporukassa kaikkien kanssa tosi hyvin juttuun ja olin sellainen porukan hauskuuttaja ja vitsiniekka. Sitten eräänä päivänä menin kouluun ja kukaan ei puhunut minulle vaan kirjaimellisesti lähtivät pakoon. Sitten alkoi haukkuminen, juoruilu, naureskelu ja kuiskuttelu. Minusta kirjoitettiin vessan seiniin ja minun kävelytyyliäni matkittiin ja sitten vielä syytettiin minua kiusaamisesta, kun yhdelle tytölle yritin asiasta puhua. En vielä tänä päivänäkään tiedä, mitä tapahtui.
ap
Tuo on edelleen 12-vuotiaan näkemys ja kokemus asiasta. Kiusaajasi olivat myös 12. nykyisenä aikuisena, näetkö ettei siihen välttämättä ollut mitään perusteltua syytä?
Ehkä heidän ystäväpiiriin tuli narsisti jenginjohtaja, jolle sinä olit kilpailija, ja hän halusi pelata sinut ulos. Tai hän valitsi sinut randomisti, koska jotta voi olla "me", täytyy olla "nuo", vaikka ihan keksitytkin.
Kerroitko kotona ja mitä siellä tehtiin asialle. Olivatko nämä ystävät sinun ainoat? Ja vielä, olivatko nämä oikeita ystäviä alun perinkään, vai päädyitkö heidän porukkaan koska olivat saatavilla / naapureita / luokalla / seurakunnassa / sinä olit heille saatavilla?
Miksi sinulla ei ollut muita ystäviä, mikä perheessäsi esti sinua saamasta ystäviä? Oliko vanhempiesi elämätavassa tai iässä jotain sellaista, ettei sinulle tullut luontevasti ikäisiäsi lapsia lähelle?Mieti näitä niin kuin aikuinen tekee. Nyt olet jumissa 12-vuotiaan itsesi päässä.
En näe mitään tuollaista kuviota. Olimme samalla kaveriporukalla koko ala-asteajan kavereita ja välimme olivat koko ajan todella mutkattomia. Vietimme paljon aikaa yhdessä ja meillä oli yhteinen harrastuskin ja sekin oli äärimmäisen rankkaa yrittää olla mukana harrastuspiirissä, jossa ei ollut ketää muita kuin nämä kaverini ja ohjaajat.
Kotona kerroin asiasta ja äitini soitti yhden tytön vanhemmalle ja kutsui tytön meille. Sitten äitini sanoi tälle tytölle, että teillä on ilmeisesti jotain puhuttavaa tai riitaa, ja että minä olen ollut siitä vähän ihmeissäni. Sitten istuimme hiljaa puoli tuntia ja äiti tuli pyytämään meidät mehulle. Asiasta ei siis puhuttu yhtään mitään. Sitten seuraavana päivänä koulussa minua tosiaan haukuttiin kiusaajaksi. Äiti otti myös yhteyttä harrastusporukkaan ja sielläkin ohjaajat pitivät aiheesta pienen puheen ja asia kuitattiin sillä. Harrastusporukassa näyttelivät ihan mukavia, mutta aina salaa loivat pilkallisia katseita.
En tiedä, vaikuttiko asiaan sitten, kun tykkäsin yhdestä pojasta ja kavereille siitä olin ihan normaalisti ja huolettomasti kertonut. Sitten hyvin pian tämän hylkäämisen jälkeen kolme tytöistä alkoi seurustelemaan kolmen luokkalaisemme pojan kanssa ja yksi pojista oli juuri tämä, josta minäkin tykkäsin. En vieläkään oikeasti ymmärrä, oliko se muka ainoa syy sille puolen vuoden piinaamiselle (yläasteella ei oltu enää samalla luokalla).
ap
No niin, yksi tytöistä, se joka alkoi seurustella tuon sinun tykkäämäsi pojan kanssa, koki sinut kilpailijaksi ja pelasi sinut ulos jollain perättömillä puheilla.
Puoli vuotta? Se sitten määrittelee mielessäsi koko lopun elämäsi?
Se miten jankkaat tätä ja takerrut tähän.
Tästä jankkaamisesta tulee jotenkin mieleen kristallikissa
Ajatuksesi kuulostavat epävakaaseen persoonallisuushäiriöön sopivilta. Se on persoonallisuushäiriöistä yksi harvoista, joka johtuu useimmiten traumoista tai kaltoinkohtelusta, eikä tarkoita että persoonassasi olisi jotain vikaa. Se ei myöskään tarkoita että sinulla pitäisi olla kaikki siihen liitetyt oireet, vaan voit kokea epävakaan personallisuuden oireita myös vähän. Sinulla voi olla myös epävakaan persoonallisuuden oireita, mutta niin vähän ettei diagnoosia voi tehdä. Silti tästä häiriöstä lukeminen voi auttaa.
Aiemmin epävakaata persoonallisuushäiriötä pidettiin yhtenä synnynnäisistä ja muuttumattomista personallisuushäiriöistä, mutta nykyään tiedetään että oikeanlaisella terapialla siitä voi parantua. Ongelma on juuri tuo hylkäämisen pelko ja voimakas tunteiden vietävänä oleminen. Sinua tuntematta arvelen että jos epävakaa oireisto sopii siihen mitä koet, kavereiden hylkääminen ja myöhemmin tapahtunut kuolemantapaus ja ero ovat traumatisoineet sinut, varsinkin jos olit jo muuten hieman arka.
Kokemuksesi siitä että kaikki hylkäävät sinut on varmasti ihan todellinen, mutta monesti ihmiset aiheuttavat alitajuisesti omilla teoillaan sen mitä eniten pelkäävät. Monet epävakaat ainakin kertovat kokeneensa hylkäämisiä ja myrskyisiä ihmissuhteita.
Tiedän, että diagnoosien arvailu pelkän keskusteluketjun perusteella ei kuulu hyviin tapoihin, mutta halusin ottaa tämän silti esille. Lähipiiriini kuuluu epävakaasta persoonallisuushäiriöstä parantunut ja hänen muutoksensa on ollut uskomaton. Aiemmin hän oli ylitunteellinen, välillä rakastava, välillä täynnä vihaa ja suhtautui asioihin ja ihmisiin mustavalkoisesti. Hänen epävakautensa oireili myös itsetuhoisena käytöksenä, joka on hyvin yleistä, mutta kolmen vuoden terapian jälkeen hän on kuin eri ihminen. Hän on ikään kuin opetellut suhtautumaan asioihin normaalisti ja on terapian seurauksena jopa tasapainoisempi kun me normaalit, jotka emme ole joutuneet miettimään asioita niin syvällisesti.
Johtuivat tunteesi sitten epävakaudesta tai jostain muusta, et ole paska. Se että pidät itseäsi arvottomana on ajatusvääristymä, niin kuin joku sitä nimitti, ja sen voi korjata. Kun opettelet arvostamaan itseäsi, muutkin alkavat arvostamaan sinua.
Ja vielä tuohon, että pitäisi saada monipuolisempi ihmissuhdeverkosto. Sinkkuaikana tilanne oli tosiaan vielä surkeampi. Siksi latasinkin tinderin, että olisi edes miesystävä, jonka kautta ehkä voisi sitä sosiaalista elämää saada. Mutta nyt sitten tukahdutan hänet. Tämä onkin juuri se tilanteen paradoksi, että yksinäisen käsketään "hankkia elämä", mutta sitten kun sitä yrittää, oletkin läheisriippuvainen. Kun toisten elämä näyttää järjestyvän sillä, että on se parisuhde ja sitten se muu sosiaalinen elämä tapahtuu ikään kuin itsestään, kun sen kumppanin kanssa lähdetään esimerkiksi tapahtumiin, lomille, baariin, elokuviin tai juhliin tms. Mutta jotenkin kaikki lopulta päätyy aina siihen, että minä lähden ratkaisemaan ongelmaa väärin. Että "pitää viihtyä yksikseen". Mutta sitten pitää kuitenkin olla verkostot. Mutta ei saa myöskään olla verkostoista riippuvainen.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mm tämä
"Itse en valitettavasti näe yhtäkään faktaa, joka olisi ristiriidassa omien sanomisieni kanssa vaan ongelma on lähinnä se, että minulle tulee paha olo asiasta, josta muiden mielestä ei saisi tulla paha olo."
Eli haet faktoja sieltä missä niitä ei ole. Selittelet itsellesi että niin näin tai noin, niin aina vain sinulla on paha olo. Analyseeraat niin ettet mitnekään voi olla väärässä, vaikka kyse ei ole oikeassa tai väärässä olemisesta. Lähdet ihan väärästä paikasta liikkeelle, koska "miten kukaan voi nauttia yksinolosta"? Koko kysymys on joutava.
Miten se on joutava, jos kyse on siitä, ovatko tunteeni jonkin ajatusvääristymän tuotosta vai normaaleja. Tässäkin ketjussa moni on sanonut, että on ihan normaalia kaivata seuraa ja hyväksyntää ja monille se ei tietenkään olekaan ongelma, jos niitä saa. Mutta sitten jos joku ei niitä jostain syystä saa, hänellä onkin ajatusvääristymä, jos se tuntuu pahalta.
Tottakai yritän selittää asiaa järkiperusteella ja mietin onko paha oloni todellakin väärin ja epänormaalia, jotta voisin keksiä, miten se korjataan.
ap
No kun se ongelma nyt on siinä että ajattelet tuota kautta, että jokin on väärin, ja epänormaalia, ja se pitää korjata. Juuri tämän tekstisi takia tarvitset ammattilaisen nämä asiat sinulle kertomaan, ja mieluummin mahdollisimman pian, koska tunnut jo olevan ainakin osittain kroonistunut. Kaikille ei mene edes ammattiapu perille.
"Tässäkin ketjussa moni on sanonut, että on ihan normaalia kaivata seuraa ja hyväksyntää ja monille se ei tietenkään olekaan ongelma, jos niitä saa. Mutta sitten jos joku ei niitä jostain syystä saa, hänellä onkin ajatusvääristymä, jos se tuntuu pahalta. "
Jos ongelma on että et saa seuraa etkä hyväksyntää, niin tuo pitäisi paikkansa, mutta tämähän ei ongelmasi ollut. Ei nämä vastaukset ole tarkoitettu sinulle kiusaamiseksi jota vastaan sinun pitää potkia ja vääntää, vaan avuksi. Silti olet koko ajan piikkipuolustuksessa. Ei sellaisen läpi mikään järkipuhe pääse.
Oliko tilanne erilainen aiemmassa suhteessasi? Voiko mitenkään olla, että mies ei vain ole oikea?