Lue keskustelun säännöt.
Mistä voi johtua järjetön hylätyksi tulemisen pelko ja miten siitä pääsee eroon?
14.06.2020 |
Olen ollut lapsesta asti todella epävarma itsestäni ja pelkään äärettömän paljon, että minua ei hyväksytä ja että ne muutamatkin ystävät katoavat elämästäni. Nyt tämä asia uhkaa rikkoa parisuhteeni, kun pelkään ihan koko ajan, että mies jättää minut vaikka periaatteessa mitään selkeää syytä ei ole. Vedän hirveät kilarit ihan pienistä asioista, kun päässäni kaikki vääntyy siten, että jokin yksittäinen sana tai teko tarkoittaa ilman muuta sitä, että mies aikoo jättää. Ja nyt kun olen skitsoillut niin paljon, siitä tulee pian totta ja pelko lisääntyy ja noidankehä on valmis.
Ratkaisuksi tarjotaan yleensä kliseisesti sitä, että pitää oppia viihtymään yksikseen eikä saa olla riippuvainen toisesta ihmisestä, mutta miten kukaan voi aidosti olla onnellinen tilanteessa, jossa on pakotettu olemaan yksin. Tulossa on esimerkiksi juhannus. Miesystävä on töissä eikä minulla oikeasti ole yhtäkään ystävää, jonka kanssa voisi nauttia siitä elämästä. Tai jos haluan matkustaa, kenen kanssa sinne pitäisi mennä, ettei olisi liian riippuvainen miesystävästä. Tämä yhtälö ei vain aukea minulle. Olen yrittänyt paljon viihtyä yksikseni, mutta aina kun menen itsekseni harrastuksiin, lomamatkoille tai saavutan jotain, ensimmäinen ajatus on, voi kunpa miesystävä olisi tässä ja toivottavasti hän nyt huomaa, miten reipas, rento ja hauska ihminen minä olen.
Miten voi oppia ajattelemaan, että olen hyvä ja minut hyväksytään tällaisena, kun oikeasti parisuhteessa minua ei ole koskaan hyväksytty, vaan aina olen joutunut kerjäämään huomiota. Eikö se ole itsensä huijaamista, jos uskottelee itselleen jotain, mikä ei ole totta.
Kommentit (176)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja vielä tuohon, että pitäisi saada monipuolisempi ihmissuhdeverkosto. Sinkkuaikana tilanne oli tosiaan vielä surkeampi. Siksi latasinkin tinderin, että olisi edes miesystävä, jonka kautta ehkä voisi sitä sosiaalista elämää saada. Mutta nyt sitten tukahdutan hänet. Tämä onkin juuri se tilanteen paradoksi, että yksinäisen käsketään "hankkia elämä", mutta sitten kun sitä yrittää, oletkin läheisriippuvainen. Kun toisten elämä näyttää järjestyvän sillä, että on se parisuhde ja sitten se muu sosiaalinen elämä tapahtuu ikään kuin itsestään, kun sen kumppanin kanssa lähdetään esimerkiksi tapahtumiin, lomille, baariin, elokuviin tai juhliin tms. Mutta jotenkin kaikki lopulta päätyy aina siihen, että minä lähden ratkaisemaan ongelmaa väärin. Että "pitää viihtyä yksikseen". Mutta sitten pitää kuitenkin olla verkostot. Mutta ei saa myöskään olla verkostoista riippuvainen.
ap
Ei sinulla ole edelleenkään sellaista parisuhdetta jossa tulisi yhteisiä ystäviä. Jos sinulla on etäsuhde ja olette kolmessa vuodessa kerran olleet ulkona syömässä tai jotain.
Miksi edes jumitat tuollaisessa tilanteessa? Haluatko oikein varmistaa ettet vain joutuisi oikeaan parisuhteeseen? Sanot että piti hankkia elämä ja teit niin, mutta olen eri mieltä, monikaan ei kyllä tuota sanoisi parisuhteeksi. Tuo kuulostaa enemmän sellaiselta teinin etäihastumiselta, missä saa turvallisesti kokea ihastumisen tunteita, ilman että on mitään vaaraa että siitä tulee todellista.Nyt ymmärsit väärin. En tarkoittanutkaan, että saisin uusia ystäviä, en edes halua uusia ystäviä. Tarkoitin, että voi mennä ulos ja tavata ihmisiä (sen kummemmin ystävystymättä). Tässä iässä kun niitä kavereita niin harvoin saa mukaansa mihinkään, kun ovat perheellisiä. Esimerkiksi juhannuksena ihan kaikki kaverini ovat perheidensä kanssa mökeillä ja heitä on ihan turha pyytää mihinkään terassille tai festareille.
Suhteen motiiveista en tässä nyt lähde selittämään, olen siitä kertonut tässä ketjussa jo moneen kertaan. Kuulostaa aika ikävältä tuo kommenttisi, ikään kuin etäsuhde ei voisi olla oikea parisuhde.
ap
Eli mikä se ongelma nyt siis on, kun et edes halua ystäviä? Et halua miestä jonka kanssa olisi kunnon parisuhde ja haluat olla yksin. Eli onko mitään menettämisenpelkoa nyt siis ollenkaan? Kun näyttää siltä että kaikki kulminoituu tähän etäsuhteeseen joka ei oikein tunnu palvelevan sinua...
Siis nimenomaan haluan kunnon parisuhteen miesystäväni kanssa. Sinä saat sitten olla mitä mieltä tahansa kunnon parisuhteesta. Ei etäsuhteessa ole minun puolestani mitään ongelmaa. Ongelma on se, että pelkään miehen jättävän.
Missä ihmeessä sanoin, että haluan olla yksin. Tarkoitin, että en halua haalia elämääni useita uusia ihmissuhteita vaan nykyinen määrä riittää. Nykytilanteeseen olen siis ihan tyytyväinen, mutta ongelmani on epävarmuus siitä, pysyykö tilanne tällaisena vai ei. Ja jos mies lähtee elämästäni, silloin minulla ei ole elämässä paljonkaan ihmisiä ja silloin se on ongelma.
ap
Ja pelkäät miehen jättävän koska teidän suhde on etäsuhde jossa mies haluaa nähdä harvoin ja sinä useammin. Tuo pelko jättämisestä johtuu siitä että sinä olet riippuvainen miehestä mutta hän ei sinusta. ELi etäsuhde on ongelma, koska lähisuhteesa ei noita ongelmia ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mm tämä
"Itse en valitettavasti näe yhtäkään faktaa, joka olisi ristiriidassa omien sanomisieni kanssa vaan ongelma on lähinnä se, että minulle tulee paha olo asiasta, josta muiden mielestä ei saisi tulla paha olo."
Eli haet faktoja sieltä missä niitä ei ole. Selittelet itsellesi että niin näin tai noin, niin aina vain sinulla on paha olo. Analyseeraat niin ettet mitnekään voi olla väärässä, vaikka kyse ei ole oikeassa tai väärässä olemisesta. Lähdet ihan väärästä paikasta liikkeelle, koska "miten kukaan voi nauttia yksinolosta"? Koko kysymys on joutava.
Miten se on joutava, jos kyse on siitä, ovatko tunteeni jonkin ajatusvääristymän tuotosta vai normaaleja. Tässäkin ketjussa moni on sanonut, että on ihan normaalia kaivata seuraa ja hyväksyntää ja monille se ei tietenkään olekaan ongelma, jos niitä saa. Mutta sitten jos joku ei niitä jostain syystä saa, hänellä onkin ajatusvääristymä, jos se tuntuu pahalta.
Tottakai yritän selittää asiaa järkiperusteella ja mietin onko paha oloni todellakin väärin ja epänormaalia, jotta voisin keksiä, miten se korjataan.
ap
Siis minä joka kommentoin aiemmin en tarkoittanut että olisi epänormaalia kaivata seuraa ja ahdistua siitä jos sitä ei saa, tietenkin se ahdistaa! Tarkoitin että syyt miksi ei saa seuraa voi olla, sellaisia että terapia yms auttaa niihin. Eli esim jos on vaikka koko ajan hyvin ahdistunut syystä tai toisesta (kuten esim itse olen) niin se ei varsinaisesti houkuta ihmisiä puoleensa.
Eikös tässä nyt palata jälleen siihen, mitä joku muukin tuolla sanoi, että ei saa muka yrittää miellyttää ketään, mutta silti pitää muokata itseään ja käytöstään sellaiseksi, että kelpaa muille ihmisille. Eikös se nimenomaan tarkoita sitä, että olen paska enkä kelpaa ellen muutu. Eli käytännössä sama, mitä koko ajan hoen myös itselleni, "mikä minussa on vikana". Tämänhän tiedän toki itse, mutta jos minä sanon sen, aina joku kiiruhtaa kertomaan, että ei voi olla onnellinen, jos vain yrittää miellyttää muita. Eli mitä vaihtoehtoja siinä nyt sitten on?
ap
Tarkoitankin sellaisia mahdollisia ominaisuuksia jotka häiritsee itseäsi, sanotaan nyt vaikka tuo hylätyksi tulemisen pelko ja oletettavasti jonkinlainen ahdistus. Eihän ne ole mitään persoonallisuuteen sinällään kuuluvia asioita, eli ei tarkoita että sinun pitää muuttua esim introvertistä ekstrovertiksi.
tästä tulee väistämättä mieleen pohtia, kumpi oli ensin muna vai kana. Jos hylätyksi tulemisen pelko johtuu siitä, että minut on kerta toisensa jälkeen hylätty, kai siellä on ollut joku muukin syy, miksi niin on alun perin tapahtunut ja mistä se aina lähtee ruokkimaan itseään uudestaan. Jokin sen aina kuitenkin laukaisee. En edes tiennyt, että minulla olisi tällainen pelko vielä olemassa, kun edellinen suhde kesti 11 vuotta ja siinä minä olin se, joka jätti. Sitten se kuitenkin jostain putkahti tavallaan puhtaaseen pöytään.
ap
Eli siis edellisessä 11v suhteessa et pelännyt hylätyksitulemista?
Oliko sekin etäsuhde?
Tästä tuossa jo kerroinkin aiemmin, että edellisessä suhteessa en pelkänyt tulevani jätetyksi, vaan tiesin itse olevani jättäjä. Jo suhteen alussa tiesin, että mies ei ole minun unelmieni mies, mutta ajattelin, että niin sen nyt pitää mennä eikä täydellistä voi saadakaan. Hyvä ja kiltti mies yleisellä tasolla. Ei ollut etäsuhde vaan asuimme yhdessä ja meillä on kaksi lasta.
ap
Mulla on ollut tuollaisia kummallisia ajatuksia ja tuntemuksia vaikka mies on vaikuttanut sinänsä täydelliseltä. Oletko ihan varma että miehellä ei ole jotain muita hommia meneillään siinä sivussa? Joskus oma vaisto yrittää kertoa että kaikki ei nyt ihan ole niin kuin pitäisi. Et ehkä tiedä aivan mitä haluat suhteelta? Tai siis olet nyt haluavinasi samaa kuin mies, jotta voit hänet pitää, mutta mieluummin haluaisit kunnon parisuhteen jossa eletään ja asutaan yhdessä. Olisiko jo kolmen vuoden jälkeen aika ymmärtää että tämä suhde ei tarjoa sinulle sitä mitä sinä haluaisit, vaan ainoastaan miehelle . Semminkin kun tuo tulee päättymään juuri noin kuin arveletkin, että mies saa tarpeekseen käytöksestäsi, ja sinä ikään kuin elät toteen ajatuskuviosi.
Tiesitkö että voit saada myös sellaisen suhteen joka tarjoaa sinullekin sitä mitä haluat, eikä vain toiselle? Pelkääminen on myös täysin turhaa. Se mikä on oleva on, ja se mikä on tuleva, tulee, riippumatta kenenkään ajatteluista ja pyörittelyistä. Ajattelemalla ja pohtimalla ja kääntelemällä omassa päässä asioita ei ole koskaan estetty tulevaa tai olevaa.
Miettisin sinuna suhteen lopettamista.
Tässäpä taas tämä väite, jota en ymmärrä. Miten ihmeessä sinä voit mennä minulle lupaamaan mitään tuollaista? Onhan tuollaista kiva hokea ja se on todella voimaannuttava ajatus, mutta eihän tuo perustu yhtään mihinkään. Kyllä sen verran monta sammakkoa tuli sinkkuaikana vastaan, että todellakin nyt pidän kiinni siitä, mitä olen saanut. Ei se ruoho aina ole vihreämpää. Suhde on mielestäni täydellinen, ainoastaan yhteisen ajan puute (ja tietysti tämä minun ajatusvääristymäni) on ongelma.
Enkä jaksaisi tähän nyt lähteä selittelemään, miksi aikaa on niin vähän kuin on. Aina riittää porukkaa taivastelemaan, että mies tietenkin pettää, vaikka sanoisi mitä.
ap
Nähtävästi tuo vääristely ulottuu myös lukemaasi tekstiin. Oikein tummensit kohdan jossa lukee VOIT SAADA, ei että SINÄ SAAT VARMASTI, ja sitten kommentoit siihen että tämmöitä luvataan. Se että voit saada jotain ei tarkoita että se on nyt sinulle luvattu, se tarkoittaa että sinulla on mahdollisuus siihen.
Eli peloissasi tarraat taas vääränlaiseen mieheen, ihan kuten edelliselläkin kerralla, etkä kuuntele itseäsi kun se yrittää jälleen kertoa sinulle että tämä ei ole oikea suhde sinulle.
Okei, ymmärsin tuon väärin. Minua ei lohduta yhtään ajatus, että voin saada ja että minulla on mahdollisuus. Siksi ero ei ole vaihtoehto, kun ajattelen, että nyt olen kuitenkin onnellisempi kuin yksin olisin. Edellisestä suhteesta lähdin, koska tiesin, että ilman miestä olen onnellisempi. ERo oli minulle suuri helpotus, koska suhde aiheutti niin suurta ahdistusta ihan joka päivä.
Enkä pidä nyt oikein tästä jankutuksesta, että nyt mies onkin yhtäkkiä vain väärä ja kaikki ratkeaa vain erolla. Minä yritän nyt selvittää omaa päätäni enkä todellakaan usko, että kaikki muuttuu hyväksi vain kun uskallan erota. Jos olen onneton ja sairas nyt, ei ero sitä miksikään muuta. Ensin haluan hoitaa itseni kuntoon ja sitten tervepäisenä haluan katsoa, mikä se parisuhde oikeasti on. En kyllä koskaan antaisi itselleni anteeksi, jos jätän hyvän miehen vain siksi, että oma pääni on sekaisin. En kai minä ole maailman ainoa ihminen, joka on parisuhteessa ja sekaisin kuin seinäkello.
ap
Huomaatko nyt, että jankkaat vain yhtä ja samaa, etkä suostu näkemään muuta? Ihan selkeästi ongelma on tuo tämänhetkinen suhteesi tuohon mieheen, mutta intät että eipä ole, etkä ota ollenkaan kuuleviin korviisi että saattaapa hyvinkin olla niin kuin täällä moni sanookin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mm tämä
"Itse en valitettavasti näe yhtäkään faktaa, joka olisi ristiriidassa omien sanomisieni kanssa vaan ongelma on lähinnä se, että minulle tulee paha olo asiasta, josta muiden mielestä ei saisi tulla paha olo."
Eli haet faktoja sieltä missä niitä ei ole. Selittelet itsellesi että niin näin tai noin, niin aina vain sinulla on paha olo. Analyseeraat niin ettet mitnekään voi olla väärässä, vaikka kyse ei ole oikeassa tai väärässä olemisesta. Lähdet ihan väärästä paikasta liikkeelle, koska "miten kukaan voi nauttia yksinolosta"? Koko kysymys on joutava.
Miten se on joutava, jos kyse on siitä, ovatko tunteeni jonkin ajatusvääristymän tuotosta vai normaaleja. Tässäkin ketjussa moni on sanonut, että on ihan normaalia kaivata seuraa ja hyväksyntää ja monille se ei tietenkään olekaan ongelma, jos niitä saa. Mutta sitten jos joku ei niitä jostain syystä saa, hänellä onkin ajatusvääristymä, jos se tuntuu pahalta.
Tottakai yritän selittää asiaa järkiperusteella ja mietin onko paha oloni todellakin väärin ja epänormaalia, jotta voisin keksiä, miten se korjataan.
ap
No kun se ongelma nyt on siinä että ajattelet tuota kautta, että jokin on väärin, ja epänormaalia, ja se pitää korjata. Juuri tämän tekstisi takia tarvitset ammattilaisen nämä asiat sinulle kertomaan, ja mieluummin mahdollisimman pian, koska tunnut jo olevan ainakin osittain kroonistunut. Kaikille ei mene edes ammattiapu perille.
"Tässäkin ketjussa moni on sanonut, että on ihan normaalia kaivata seuraa ja hyväksyntää ja monille se ei tietenkään olekaan ongelma, jos niitä saa. Mutta sitten jos joku ei niitä jostain syystä saa, hänellä onkin ajatusvääristymä, jos se tuntuu pahalta. "
Jos ongelma on että et saa seuraa etkä hyväksyntää, niin tuo pitäisi paikkansa, mutta tämähän ei ongelmasi ollut. Ei nämä vastaukset ole tarkoitettu sinulle kiusaamiseksi jota vastaan sinun pitää potkia ja vääntää, vaan avuksi. Silti olet koko ajan piikkipuolustuksessa. Ei sellaisen läpi mikään järkipuhe pääse.
Ei ole tarkoitus olla hyökkäävä tai mitenkään olla piikkipuolustuksessa. Itse vaan ihan aidosti näen asian niin, että minulla on se järkipuhe ja muiden puheet ovat paradokseja. Juuri tuo "ei saa olla riippuvainen muista, mutta pitää olla sosiaalisia suhteita" ja "ei sinussa ole vikaa, mutta ajat kaikki ihmiset pois omalla käytökselläsi". Enkä ymmärrä tuota sinunkaan ensimmäistä lausettasi "ei ole mitään korjattavaa, mutta silti tarvitsen ammattilaisen". Oikeasti tässä tulee todella skitso olo, kun en vain ihan oikeasti näe noissa mitään tolkkua vaan pelkästään ristiriitaa. Ei ole tarkoitus olla ilkeä tai mitään sellaista, mutta aivoni eivät vain kykene käsittelemään tätä ajatustapaa, jota minulle yritetään kertoa.
ap
Huomaatko että jäit nyt jankkaamaan tuota Ei saa olla riippuvainen...? Eihän sinun ongelmasi ollut tuo eihän ollutkaan? Sinun ongelmasihan ei ole "tämä ajatustapa jota sinulle yritetään kertoa", eihän olekaan?
Juu, jäin jankkaamaan, koska se on yleensä se ensimmäinen klisee, joka sanotaan. Edelleenkään en kuitenkaan ymmärrä, mikä on se ajatustapa, josta yritetään kertoa. minun silmäni näkevät enimmäkseen kliseitä. Siis on tässä paljon hyviä kommentteja, mutta nämä, joihin jankkaan vastaan, niistä en löydä sitä ajatusta. Vai tarkoitatko, että kukaan ei ole sanonut noita kliseitä, joita vastaan kommentoin. Minäkin kyllä tässä nyt vähän sekavasti kommentoin vastauksia, mutta samalla niitä yleisiä oletuksia, väitteitä ja ohjeita, joten ne menevät nyt tässä varmasti sekaisin. Ne jyskyttävät jossain taustalla, olen pahoillani, että tuon niitä nyt tähän mukaan.
ap
Niin, kun ongelmasi näkyy ainoastaan tässä suhteessä juuri tähän mieheen. Kavereita sinulla on tarpeeksi, et halua tutustua uusiin ihmisiin, vaan näin on hyvä, kunhan mies ei vain jätä sinua. Ennen et ole pelännyt miehen jättävän, vaan olet ollut varma jo alusta asti että sinä jätät itse. Eli ongelmia on vain suhteessa tähän etäsuhdemieheen. Ja sinä väität kiven kovaan jankkaamalaa että ei johdu tästä suhteesta. Tuossa on esimerkki siitä penäämästäsi esimerkistä mitä et itse näe, ja haluaisit että joku sen kertoo. Nyt kun moni sen tässä kertoo, niin et ymmärrä. Terapeutti voisi osata selittää sinulle ammattilaisena paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mm tämä
"Itse en valitettavasti näe yhtäkään faktaa, joka olisi ristiriidassa omien sanomisieni kanssa vaan ongelma on lähinnä se, että minulle tulee paha olo asiasta, josta muiden mielestä ei saisi tulla paha olo."
Eli haet faktoja sieltä missä niitä ei ole. Selittelet itsellesi että niin näin tai noin, niin aina vain sinulla on paha olo. Analyseeraat niin ettet mitnekään voi olla väärässä, vaikka kyse ei ole oikeassa tai väärässä olemisesta. Lähdet ihan väärästä paikasta liikkeelle, koska "miten kukaan voi nauttia yksinolosta"? Koko kysymys on joutava.
Ja koska nuo ajatusvääristymät ovat sinulle huomaamattomia, tuskin niitä itse ptýstyt koskaan näkemään ilman ammattiapua. Mä tiedän ja nään ne kyllä mutta minulla ei ole koulutusta jolla ne saisi sinun päähäsi ymmärrykseksi.
ELi ei kukaan voi niitä sinulle näyttää, koska ne ovat sinulle vain toisen näyttämiä mielipiteitä, jotka saat kyllä äkkiä käännetyksi epäfaktaksi ja paha olo vain jatkuu.
Lue nyt sitten vaikka
Eckhart Tollen läsnäolon voima. Jos välttämättä haluat yksin yrittää.
No kyllä tuo vain pistää ärsyttämään, kun joku tulee sanomaan, että näkee selvästi, mikä on pielessä, mutta ei edes yritä asiaa selittää. Kiitos kuitenkin vinkistä. Latasin taas bookbeatin uudelleen, kun joku muukin linkkasi erään kirjan, Ehkä sieltä löytyisi myös tuo Tollenin teos.
ap
Sen verran, että kannattaa ihan lukemalla lukea tuo kirja. Joudut palaamaan niin monta kertaa taaksepäin ymmärtääksesi ja sisäistääksesi kirjan, että kuuntelemalla tulet ajattelemaan vain että "olipa huono opus, miksihän tätäkin suositeltiin".
Edelleen kiitos vihjeestä. En vain ymmärrä tuota sinun ylimielistä asennettasi, että "et sinä kuitenkaan mitään tajua etkä viitsi edes kunnolla lukea".
ap
Olet aika hyökkäävä, ja tosiaan piikit pystyssä koko ajan. Tuo kirja on sellainen jota jokaikinen sen lukenut on joutunut selaamaan lauseita ja sivuja taaksepäin. Tämä ei onnistu kuuntelukirjassa, ja osa kirjan kokemustat on nähdä ne sanat paperilla, ja palata sanoja, lauseita, ja merkityksiä taaksepäin. Tämän sanominen ei ole ylimielistä, vaan totuus. Olen itse lukenut kirjan, ja tiedän muutaman jotka ovat sen kuunnelleett ja sanoneet etteivät oikein jaksaneet kuunnella kun oli niin vaikea kuunneltava.
mitä sinä nyt jankutat tuosta kuuntelusta. Missä ihmeessä olen sanonut, että kuuntelen sen kerran läpi ja sitten toteaisin, että olipas tyhmä kirja. Jos tarkoitat tuota, kun mainitsin bookbeatin, siellä kyllä on ihan e-kirjojakin eikä pelkkiä äänikirjoja. Esimerkiksi tuo Malisen kirja ei edes ollut äänikirjana.
ap
Tähän ei voi oikein enää muuta sanoa kuin että ei voi kauhalla vaatia kun on lusikalla annettu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tarvitsen ammattiapua.
Ongelmahan on se, että et kelpaa itsellesi. Sitä ei muuta mikään sellainen mitä teet, jos teet sen toisia varten. Sinun pitäisi tykätä itsestäsi.
Maailmassa on kuitenkin vain yksi ainoa ihminen kenen kanssa SINUN on pakko olla ja se olet SINÄ. Joten kannattaa lakaa nauttia omasta itsestään.
Helpommin sanottu kuin tehty ja siksi ohjaisin sinut psykiatrille.
Nimenomaan, helpommin sanottu kuin tehty. Tämä kela pyörii päässä jatkuvasti ja aina pitää pinnistää että voi keksiä asioita, jotka tekisivät juuri minut onnelliseksi, mutta väistämättä kaikki aina menee siihen, että haen onnen muiden hyväksynnän tai vähintäänkin yhdessäolon kautta. En muista koska olisin ollut onnellinen asiasta, jonka olisin tehnyt ainoastaan itseni takia.
Olimme eilen uimassa lasten kanssa. Olihan se kivaa joo, mutta suurin ilo syntyi siitä, että sain tehtyä lapset iloisiksi ja vielä päivitettyä someen nätin maisemakuvan, että katsokaas, kun minä nautin elämästä. Ja että sain vähän rusketusta, että näytän paremmalta. Ja mikä kauheinta, että pääsin kertomaan asiasta miesystävälleni, että hän näkisi minut rentona ihmisenä, joka osaa pitää hauskaa ilman häntä. Kyllä, tämä on surullinen totuus.
ap
Koetko ehkä sisäistä tyhjyyttä, ja että et ole tavallaan olemassa ilman miehesi läsnäoloa? Joku sellainen sisäinen yhteys puuttuu, jonka koetat saada sitten olemalla yhteydessä muihin, erityisesti parisuhteessa. Siksi asiatkaan ei oikein tunnu miltään kun ei ole "ketään" sisimmässä kokemassa niitä. (voi olla ihan väärä teoria tämäkin)
Niin, jotain sellaista. Olen aina ajatellut, että mikään ei oikein tunnu miltään, jos olen kokemassa jonkin asian yksin. Kaatuvasta puusta ei kuulu ääntä, ellei kukaan ole sitä kuulemassa. Olen ajatellut, että tämäkin on ihan normaalia, kun suurin osa ihmisistä kuitenkin tekee asioita kavereiden tai puolison kanssa eikä yksin.
ap
Kyllähän sinä olet siellä sen äänen kuulemassa. Vai tarkoititko tuolla viestilläsi että et ole kukaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja siis tuo äskeinen kommenttini liittyi siihen, että elin tuollaista elämää sinkkuaikana ja se oli mielestäni todella surullista. En siis tarkoita, että nyt miesystävän kanssa olisi aina tuollaista. Mutta pelkään vain, että on väärin edes pyytää tuollaisia asioita. Siis jotenkin tuntuu, että minulla ei ole oikeutta pyytää sellaisia asioita, jotka ovat olleet toisille aina itsestäänselvyyksiä. Jos parisuhde tekee minut onnelliseksi, se on jotenkin väärä tapa nauttia elämästä, vaan pitäisi väkisin etsiä onnea jostain muualta.
ap
Siis kyllä varmasti useimmat kokee, että jos on koko ajan yksin niin se on tympeää. Itsekin olen ja koen niin. Ei siinä ole mitään epänormaalia, eikä kukaan väitä että sinun pitää opetella olemaan täydellisen onnellinen yksinkin. Mutta nythän sinä et ole yksin vaan sinulla on mies, lapset, ja mainitsit sisarukset, ystävät ja vanhemmatkin. Kyllähän kaikille olisi kamalaa jos nuo kaikki ihmissuhteet katoaisi kerralla ja kai useimmat sitä ajoittain pelkäävätkin, mutta ero on siinä, että sinä pelkäät (ilmeisesti) 24/7 että kaikki hylkää sinut, ja se määrittää ilmeisesti tunteitasi ja ajatuksia enemmän kuin melkein mikään muu asia. En nyt osaa sanoa mikä määrä olisi normaalia pelkoa, mutta ainakin se on vähemmän kuin tuo nykyinen. Ei toki kukaan voi myöskään luvata ettei kaikki läheisesi katoa kerralla jos he tulevat yhtä aikaa esim psykoosiin, mutta tämä ei ole kovin todennäköistä. Olrt jo kerran kokenut miltä tuntuu kun iso osa läheisistä yhtäkkiä häipyy, ja se oli kaiketi niin kamala kokemus, ettet ole päässyt siitä yli vaan pelkäät sen toistuvan? Se on jonkinlaista posttraumaattista häiriötä.
en nyt ehkä osaa selittää tätä oikein, mutta menettämisen pelkoni liittyy enimmäkseen nimenomaan parisuhteeseen. En pelkää menettäväni lapsiani enkä vanhempiani tai niitä kauempana asuvia ystäviäni. Mutta kun niistä en saa sitä samaa, mitä parisuhteesta tarvitsen. En oikein ole sellaisessa elämänvaiheessa, että kuuluisin esimerkiksi kavereiden elämään samalla tavalla kuin parikymmentä vuotta sitten. Silloin hengailtiin opiskeluporukoissa todella paljon yhdessä ja asuttiinkin yhdessä, mutta eihän se enää nelikymppisillä niin voi mennä juuri sen takia, kun kullakin on ne parisuhteet ja perheet. Niinhän sen kai kuuluu mennäkin, että irtaudutaan niistä kavereista "aikuisten" elämään ja muodostetaan niitä parisuhteita ja perheitä. Mutta entä jos ei ole. Ei voi kelata aikaa taaksepäin ja palata siihen opiskeluaikaan, jolloin arki oli sitä kavereiden luona hengailua.
ap
No mutta ethän sinä saatuosta parisuhteestasikaan sitä mitä tarvitset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ammattiauttajalle vain. Et pysty auttamaan itse itseäsi tarpeeksi ja mies ei ole mikään psykiatrisi. Sinulla on jotain vaikeita lapsuuden ajalta tulleita traumoja ja voi kestää kuukausia, jopa vuosia, että pääset niistä rauhaan ammattiauttajankin kanssa.
Minulla on ollut ihan turvallinen koti nkä koskaan ole esimerkiksi pelännyt, että vanhemmat lähtisivät elämästäni. Tässä saattaisi olla kyse siitä, että kuudennella luokalla kaikki kaverini yhdessä yössä hylkäsivät minut ja alkoivat kiusaamaan. Se oli aika paha kokemus. Olisikohan tämä edelleen siitä johtuvaa.
Ajatukseni on kuitenkin se, että en ymmärrä, mitä se ammattiauttajakaan voi asialle tehdä. Jos en kelpaa kenellekään, niin eihän se ammattiauttajalla käynti sitä iloiseksi asiaksi muuta.
ap
Luulen, että tuo kiusaaminen on vaikuttanut sinuun. Lähde työstämään asioita ammattiauttajan kanssa. Varaa psykiatrille aika ja sitä kautta asiat etenee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja vielä tuohon, että pitäisi saada monipuolisempi ihmissuhdeverkosto. Sinkkuaikana tilanne oli tosiaan vielä surkeampi. Siksi latasinkin tinderin, että olisi edes miesystävä, jonka kautta ehkä voisi sitä sosiaalista elämää saada. Mutta nyt sitten tukahdutan hänet. Tämä onkin juuri se tilanteen paradoksi, että yksinäisen käsketään "hankkia elämä", mutta sitten kun sitä yrittää, oletkin läheisriippuvainen. Kun toisten elämä näyttää järjestyvän sillä, että on se parisuhde ja sitten se muu sosiaalinen elämä tapahtuu ikään kuin itsestään, kun sen kumppanin kanssa lähdetään esimerkiksi tapahtumiin, lomille, baariin, elokuviin tai juhliin tms. Mutta jotenkin kaikki lopulta päätyy aina siihen, että minä lähden ratkaisemaan ongelmaa väärin. Että "pitää viihtyä yksikseen". Mutta sitten pitää kuitenkin olla verkostot. Mutta ei saa myöskään olla verkostoista riippuvainen.
ap
Ei sinulla ole edelleenkään sellaista parisuhdetta jossa tulisi yhteisiä ystäviä. Jos sinulla on etäsuhde ja olette kolmessa vuodessa kerran olleet ulkona syömässä tai jotain.
Miksi edes jumitat tuollaisessa tilanteessa? Haluatko oikein varmistaa ettet vain joutuisi oikeaan parisuhteeseen? Sanot että piti hankkia elämä ja teit niin, mutta olen eri mieltä, monikaan ei kyllä tuota sanoisi parisuhteeksi. Tuo kuulostaa enemmän sellaiselta teinin etäihastumiselta, missä saa turvallisesti kokea ihastumisen tunteita, ilman että on mitään vaaraa että siitä tulee todellista.Nyt ymmärsit väärin. En tarkoittanutkaan, että saisin uusia ystäviä, en edes halua uusia ystäviä. Tarkoitin, että voi mennä ulos ja tavata ihmisiä (sen kummemmin ystävystymättä). Tässä iässä kun niitä kavereita niin harvoin saa mukaansa mihinkään, kun ovat perheellisiä. Esimerkiksi juhannuksena ihan kaikki kaverini ovat perheidensä kanssa mökeillä ja heitä on ihan turha pyytää mihinkään terassille tai festareille.
Suhteen motiiveista en tässä nyt lähde selittämään, olen siitä kertonut tässä ketjussa jo moneen kertaan. Kuulostaa aika ikävältä tuo kommenttisi, ikään kuin etäsuhde ei voisi olla oikea parisuhde.
ap
Eli mikä se ongelma nyt siis on, kun et edes halua ystäviä? Et halua miestä jonka kanssa olisi kunnon parisuhde ja haluat olla yksin. Eli onko mitään menettämisenpelkoa nyt siis ollenkaan? Kun näyttää siltä että kaikki kulminoituu tähän etäsuhteeseen joka ei oikein tunnu palvelevan sinua...
Siis nimenomaan haluan kunnon parisuhteen miesystäväni kanssa. Sinä saat sitten olla mitä mieltä tahansa kunnon parisuhteesta. Ei etäsuhteessa ole minun puolestani mitään ongelmaa. Ongelma on se, että pelkään miehen jättävän.
Missä ihmeessä sanoin, että haluan olla yksin. Tarkoitin, että en halua haalia elämääni useita uusia ihmissuhteita vaan nykyinen määrä riittää. Nykytilanteeseen olen siis ihan tyytyväinen, mutta ongelmani on epävarmuus siitä, pysyykö tilanne tällaisena vai ei. Ja jos mies lähtee elämästäni, silloin minulla eeiui ole elämässä paljonkaan ihmisiä ja silloin se on ongelma.
ap
Ja pelkäät miehen jättävän koska teidän suhde on etäsuhde jossa mies haluaa nähdä harvoin ja sinä useammin. Tuo pelko jättämisestä johtuu siitä että sinä olet riippuvainen miehestä mutta hän ei sinusta. ELi etäsuhde on ongelma, koska lähisuhteesa ei noita ongelmia ollut.
Minäkin olisin epävarma noin hatarassa etäsuhteessa, ja olen muuten aika itsevarma ja itseni kanssa toimeen tuleva ihminen. Minusta tuossa suhteessa ei ole kaikki ihan kohdillaan. Nähdään kahden viikon välein, miksi? Ja että joku vuosiksi tyytyy tuohon, siis kumpikaan osapuoli, eikä ajattele sitä vain välivaiheena siihen kun päästään lähemmäs tai sitten vaihdetaan sellaiseen jonka kanssa saadaan oikea suhde.
En tarkoita että avioon tai yhteen asumaan enää, mutta kyllä nyt vähän enemmän yhteistä arkea suhteeseen kuuluisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mm tämä
"Itse en valitettavasti näe yhtäkään faktaa, joka olisi ristiriidassa omien sanomisieni kanssa vaan ongelma on lähinnä se, että minulle tulee paha olo asiasta, josta muiden mielestä ei saisi tulla paha olo."
Eli haet faktoja sieltä missä niitä ei ole. Selittelet itsellesi että niin näin tai noin, niin aina vain sinulla on paha olo. Analyseeraat niin ettet mitnekään voi olla väärässä, vaikka kyse ei ole oikeassa tai väärässä olemisesta. Lähdet ihan väärästä paikasta liikkeelle, koska "miten kukaan voi nauttia yksinolosta"? Koko kysymys on joutava.
Miten se on joutava, jos kyse on siitä, ovatko tunteeni jonkin ajatusvääristymän tuotosta vai normaaleja. Tässäkin ketjussa moni on sanonut, että on ihan normaalia kaivata seuraa ja hyväksyntää ja monille se ei tietenkään olekaan ongelma, jos niitä saa. Mutta sitten jos joku ei niitä jostain syystä saa, hänellä onkin ajatusvääristymä, jos se tuntuu pahalta.
Tottakai yritän selittää asiaa järkiperusteella ja mietin onko paha oloni todellakin väärin ja epänormaalia, jotta voisin keksiä, miten se korjataan.
ap
Siis minä joka kommentoin aiemmin en tarkoittanut että olisi epänormaalia kaivata seuraa ja ahdistua siitä jos sitä ei saa, tietenkin se ahdistaa! Tarkoitin että syyt miksi ei saa seuraa voi olla, sellaisia että terapia yms auttaa niihin. Eli esim jos on vaikka koko ajan hyvin ahdistunut syystä tai toisesta (kuten esim itse olen) niin se ei varsinaisesti houkuta ihmisiä puoleensa.
Eikös tässä nyt palata jälleen siihen, mitä joku muukin tuolla sanoi, että ei saa muka yrittää miellyttää ketään, mutta silti pitää muokata itseään ja käytöstään sellaiseksi, että kelpaa muille ihmisille. Eikös se nimenomaan tarkoita sitä, että olen paska enkä kelpaa ellen muutu. Eli käytännössä sama, mitä koko ajan hoen myös itselleni, "mikä minussa on vikana". Tämänhän tiedän toki itse, mutta jos minä sanon sen, aina joku kiiruhtaa kertomaan, että ei voi olla onnellinen, jos vain yrittää miellyttää muita. Eli mitä vaihtoehtoja siinä nyt sitten on?
ap
Tarkoitankin sellaisia mahdollisia ominaisuuksia jotka häiritsee itseäsi, sanotaan nyt vaikka tuo hylätyksi tulemisen pelko ja oletettavasti jonkinlainen ahdistus. Eihän ne ole mitään persoonallisuuteen sinällään kuuluvia asioita, eli ei tarkoita että sinun pitää muuttua esim introvertistä ekstrovertiksi.
tästä tulee väistämättä mieleen pohtia, kumpi oli ensin muna vai kana. Jos hylätyksi tulemisen pelko johtuu siitä, että minut on kerta toisensa jälkeen hylätty, kai siellä on ollut joku muukin syy, miksi niin on alun perin tapahtunut ja mistä se aina lähtee ruokkimaan itseään uudestaan. Jokin sen aina kuitenkin laukaisee. En edes tiennyt, että minulla olisi tällainen pelko vielä olemassa, kun edellinen suhde kesti 11 vuotta ja siinä minä olin se, joka jätti. Sitten se kuitenkin jostain putkahti tavallaan puhtaaseen pöytään.
ap
Eli siis edellisessä 11v suhteessa et pelännyt hylätyksitulemista?
Oliko sekin etäsuhde?
Tästä tuossa jo kerroinkin aiemmin, että edellisessä suhteessa en pelkänyt tulevani jätetyksi, vaan tiesin itse olevani jättäjä. Jo suhteen alussa tiesin, että mies ei ole minun unelmieni mies, mutta ajattelin, että niin sen nyt pitää mennä eikä täydellistä voi saadakaan. Hyvä ja kiltti mies yleisellä tasolla. Ei ollut etäsuhde vaan asuimme yhdessä ja meillä on kaksi lasta.
ap
Mulla on ollut tuollaisia kummallisia ajatuksia ja tuntemuksia vaikka mies on vaikuttanut sinänsä täydelliseltä. Oletko ihan varma että miehellä ei ole jotain muita hommia meneillään siinä sivussa? Joskus oma vaisto yrittää kertoa että kaikki ei nyt ihan ole niin kuin pitäisi. Et ehkä tiedä aivan mitä haluat suhteelta? Tai siis olet nyt haluavinasi samaa kuin mies, jotta voit hänet pitää, mutta mieluummin haluaisit kunnon parisuhteen jossa eletään ja asutaan yhdessä. Olisiko jo kolmen vuoden jälkeen aika ymmärtää että tämä suhde ei tarjoa sinulle sitä mitä sinä haluaisit, vaan ainoastaan miehelle . Semminkin kun tuo tulee päättymään juuri noin kuin arveletkin, että mies saa tarpeekseen käytöksestäsi, ja sinä ikään kuin elät toteen ajatuskuviosi.
Tiesitkö että voit saada myös sellaisen suhteen joka tarjoaa sinullekin sitä mitä haluat, eikä vain toiselle? Pelkääminen on myös täysin turhaa. Se mikä on oleva on, ja se mikä on tuleva, tulee, riippumatta kenenkään ajatteluista ja pyörittelyistä. Ajattelemalla ja pohtimalla ja kääntelemällä omassa päässä asioita ei ole koskaan estetty tulevaa tai olevaa.
Miettisin sinuna suhteen lopettamista.
Tässäpä taas tämä väite, jota en ymmärrä. Miten ihmeessä sinä voit mennä minulle lupaamaan mitään tuollaista? Onhan tuollaista kiva hokea ja se on todella voimaannuttava ajatus, mutta eihän tuo perustu yhtään mihinkään. Kyllä sen verran monta sammakkoa tuli sinkkuaikana vastaan, että todellakin nyt pidän kiinni siitä, mitä olen saanut. Ei se ruoho aina ole vihreämpää. Suhde on mielestäni täydellinen, ainoastaan yhteisen ajan puute (ja tietysti tämä minun ajatusvääristymäni) on ongelma.
Enkä jaksaisi tähän nyt lähteä selittelemään, miksi aikaa on niin vähän kuin on. Aina riittää porukkaa taivastelemaan, että mies tietenkin pettää, vaikka sanoisi mitä.
ap
Nähtävästi tuo vääristely ulottuu myös lukemaasi tekstiin. Oikein tummensit kohdan jossa lukee VOIT SAADA, ei että SINÄ SAAT VARMASTI, ja sitten kommentoit siihen että tämmöitä luvataan. Se että voit saada jotain ei tarkoita että se on nyt sinulle luvattu, se tarkoittaa että sinulla on mahdollisuus siihen.
Eli peloissasi tarraat taas vääränlaiseen mieheen, ihan kuten edelliselläkin kerralla, etkä kuuntele itseäsi kun se yrittää jälleen kertoa sinulle että tämä ei ole oikea suhde sinulle.
Okei, ymmärsin tuon väärin. Minua ei lohduta yhtään ajatus, että voin saada ja että minulla on mahdollisuus. Siksi ero ei ole vaihtoehto, kun ajattelen, että nyt olen kuitenkin onnellisempi kuin yksin olisin. Edellisestä suhteesta lähdin, koska tiesin, että ilman miestä olen onnellisempi. ERo oli minulle suuri helpotus, koska suhde aiheutti niin suurta ahdistusta ihan joka päivä.
Enkä pidä nyt oikein tästä jankutuksesta, että nyt mies onkin yhtäkkiä vain väärä ja kaikki ratkeaa vain erolla. Minä yritän nyt selvittää omaa päätäni enkä todellakaan usko, että kaikki muuttuu hyväksi vain kun uskallan erota. Jos olen onneton ja sairas nyt, ei ero sitä miksikään muuta. Ensin haluan hoitaa itseni kuntoon ja sitten tervepäisenä haluan katsoa, mikä se parisuhde oikeasti on. En kyllä koskaan antaisi itselleni anteeksi, jos jätän hyvän miehen vain siksi, että oma pääni on sekaisin. En kai minä ole maailman ainoa ihminen, joka on parisuhteessa ja sekaisin kuin seinäkello.
ap
Huomaatko nyt, että jankkaat vain yhtä ja samaa, etkä suostu näkemään muuta? Ihan selkeästi ongelma on tuo tämänhetkinen suhteesi tuohon mieheen, mutta intät että eipä ole, etkä ota ollenkaan kuuleviin korviisi että saattaapa hyvinkin olla niin kuin täällä moni sanookin.
Minä en nyt ihan oikeasti ymmärrä, miten tämän sai nyt käännettyä näin päin. Jos ongelmani on menettämisen pelko, oikeastiko ratkaisu on se, että pitää yrittää päästä eroon siitä, minkä menettämistä nimenomaan pelkään? Eikö oikeasti ihmisellä voi olla tällaista pelkoa ellei suhde ole ihan läpimätä?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja vielä tuohon, että pitäisi saada monipuolisempi ihmissuhdeverkosto. Sinkkuaikana tilanne oli tosiaan vielä surkeampi. Siksi latasinkin tinderin, että olisi edes miesystävä, jonka kautta ehkä voisi sitä sosiaalista elämää saada. Mutta nyt sitten tukahdutan hänet. Tämä onkin juuri se tilanteen paradoksi, että yksinäisen käsketään "hankkia elämä", mutta sitten kun sitä yrittää, oletkin läheisriippuvainen. Kun toisten elämä näyttää järjestyvän sillä, että on se parisuhde ja sitten se muu sosiaalinen elämä tapahtuu ikään kuin itsestään, kun sen kumppanin kanssa lähdetään esimerkiksi tapahtumiin, lomille, baariin, elokuviin tai juhliin tms. Mutta jotenkin kaikki lopulta päätyy aina siihen, että minä lähden ratkaisemaan ongelmaa väärin. Että "pitää viihtyä yksikseen". Mutta sitten pitää kuitenkin olla verkostot. Mutta ei saa myöskään olla verkostoista riippuvainen.
ap
Ei sinulla ole edelleenkään sellaista parisuhdetta jossa tulisi yhteisiä ystäviä. Jos sinulla on etäsuhde ja olette kolmessa vuodessa kerran olleet ulkona syömässä tai jotain.
Miksi edes jumitat tuollaisessa tilanteessa? Haluatko oikein varmistaa ettet vain joutuisi oikeaan parisuhteeseen? Sanot että piti hankkia elämä ja teit niin, mutta olen eri mieltä, monikaan ei kyllä tuota sanoisi parisuhteeksi. Tuo kuulostaa enemmän sellaiselta teinin etäihastumiselta, missä saa turvallisesti kokea ihastumisen tunteita, ilman että on mitään vaaraa että siitä tulee todellista.Nyt ymmärsit väärin. En tarkoittanutkaan, että saisin uusia ystäviä, en edes halua uusia ystäviä. Tarkoitin, että voi mennä ulos ja tavata ihmisiä (sen kummemmin ystävystymättä). Tässä iässä kun niitä kavereita niin harvoin saa mukaansa mihinkään, kun ovat perheellisiä. Esimerkiksi juhannuksena ihan kaikki kaverini ovat perheidensä kanssa mökeillä ja heitä on ihan turha pyytää mihinkään terassille tai festareille.
Suhteen motiiveista en tässä nyt lähde selittämään, olen siitä kertonut tässä ketjussa jo moneen kertaan. Kuulostaa aika ikävältä tuo kommenttisi, ikään kuin etäsuhde ei voisi olla oikea parisuhde.
ap
Eli mikä se ongelma nyt siis on, kun et edes halua ystäviä? Et halua miestä jonka kanssa olisi kunnon parisuhde ja haluat olla yksin. Eli onko mitään menettämisenpelkoa nyt siis ollenkaan? Kun näyttää siltä että kaikki kulminoituu tähän etäsuhteeseen joka ei oikein tunnu palvelevan sinua...
Siis nimenomaan haluan kunnon parisuhteen miesystäväni kanssa. Sinä saat sitten olla mitä mieltä tahansa kunnon parisuhteesta. Ei etäsuhteessa ole minun puolestani mitään ongelmaa. Ongelma on se, että pelkään miehen jättävän.
Missä ihmeessä sanoin, että haluan olla yksin. Tarkoitin, että en halua haalia elämääni useita uusia ihmissuhteita vaan nykyinen määrä riittää. Nykytilanteeseen olen siis ihan tyytyväinen, mutta ongelmani on epävarmuus siitä, pysyykö tilanne tällaisena vai ei. Ja jos mies lähtee elämästäni, silloin minulla eeiui ole elämässä paljonkaan ihmisiä ja silloin se on ongelma.
ap
Ja pelkäät miehen jättävän koska teidän suhde on etäsuhde jossa mies haluaa nähdä harvoin ja sinä useammin. Tuo pelko jättämisestä johtuu siitä että sinä olet riippuvainen miehestä mutta hän ei sinusta. ELi etäsuhde on ongelma, koska lähisuhteesa ei noita ongelmia ollut.
Minäkin olisin epävarma noin hatarassa etäsuhteessa, ja olen muuten aika itsevarma ja itseni kanssa toimeen tuleva ihminen. Minusta tuossa suhteessa ei ole kaikki ihan kohdillaan. Nähdään kahden viikon välein, miksi? Ja että joku vuosiksi tyytyy tuohon, siis kumpikaan osapuoli, eikä ajattele sitä vain välivaiheena siihen kun päästään lähemmäs tai sitten vaihdetaan sellaiseen jonka kanssa saadaan oikea suhde.
En tarkoita että avioon tai yhteen asumaan enää, mutta kyllä nyt vähän enemmän yhteistä arkea suhteeseen kuuluisi.
Miksi nähdään kahden viikon välein. Molemmilla lapset vuoroviikoin ja työt omilla paikkakunnilla. No eräänlainen välivaihe tämä onkin, kunnes lapset kasvavat, mutta kyllä tämä silti on ihan oikea suhde. Tuolla aiemmin jo sanoin, että mikään uusioperhekuvio ei kiinnosta kumpaakaan eikä mitään järkeä repiä lapsia vieraalle paikkakunnalle. Juu, tätä ratkaisua moni ei tunnu ymmärtävän, mutta minusta se on ainoa oikea vaihtoehto. Minua kyllä vähän loukkaa, että joku ulkopuolinen kehtaa tulla sanomaan, että vain uusperheen väkinäinen vääntäminen on "oikea suhde".
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mm tämä
"Itse en valitettavasti näe yhtäkään faktaa, joka olisi ristiriidassa omien sanomisieni kanssa vaan ongelma on lähinnä se, että minulle tulee paha olo asiasta, josta muiden mielestä ei saisi tulla paha olo."
Eli haet faktoja sieltä missä niitä ei ole. Selittelet itsellesi että niin näin tai noin, niin aina vain sinulla on paha olo. Analyseeraat niin ettet mitnekään voi olla väärässä, vaikka kyse ei ole oikeassa tai väärässä olemisesta. Lähdet ihan väärästä paikasta liikkeelle, koska "miten kukaan voi nauttia yksinolosta"? Koko kysymys on joutava.
Miten se on joutava, jos kyse on siitä, ovatko tunteeni jonkin ajatusvääristymän tuotosta vai normaaleja. Tässäkin ketjussa moni on sanonut, että on ihan normaalia kaivata seuraa ja hyväksyntää ja monille se ei tietenkään olekaan ongelma, jos niitä saa. Mutta sitten jos joku ei niitä jostain syystä saa, hänellä onkin ajatusvääristymä, jos se tuntuu pahalta.
Tottakai yritän selittää asiaa järkiperusteella ja mietin onko paha oloni todellakin väärin ja epänormaalia, jotta voisin keksiä, miten se korjataan.
ap
No kun se ongelma nyt on siinä että ajattelet tuota kautta, että jokin on väärin, ja epänormaalia, ja se pitää korjata. Juuri tämän tekstisi takia tarvitset ammattilaisen nämä asiat sinulle kertomaan, ja mieluummin mahdollisimman pian, koska tunnut jo olevan ainakin osittain kroonistunut. Kaikille ei mene edes ammattiapu perille.
"Tässäkin ketjussa moni on sanonut, että on ihan normaalia kaivata seuraa ja hyväksyntää ja monille se ei tietenkään olekaan ongelma, jos niitä saa. Mutta sitten jos joku ei niitä jostain syystä saa, hänellä onkin ajatusvääristymä, jos se tuntuu pahalta. "
Jos ongelma on että et saa seuraa etkä hyväksyntää, niin tuo pitäisi paikkansa, mutta tämähän ei ongelmasi ollut. Ei nämä vastaukset ole tarkoitettu sinulle kiusaamiseksi jota vastaan sinun pitää potkia ja vääntää, vaan avuksi. Silti olet koko ajan piikkipuolustuksessa. Ei sellaisen läpi mikään järkipuhe pääse.
Ei ole tarkoitus olla hyökkäävä tai mitenkään olla piikkipuolustuksessa. Itse vaan ihan aidosti näen asian niin, että minulla on se järkipuhe ja muiden puheet ovat paradokseja. Juuri tuo "ei saa olla riippuvainen muista, mutta pitää olla sosiaalisia suhteita" ja "ei sinussa ole vikaa, mutta ajat kaikki ihmiset pois omalla käytökselläsi". Enkä ymmärrä tuota sinunkaan ensimmäistä lausettasi "ei ole mitään korjattavaa, mutta silti tarvitsen ammattilaisen". Oikeasti tässä tulee todella skitso olo, kun en vain ihan oikeasti näe noissa mitään tolkkua vaan pelkästään ristiriitaa. Ei ole tarkoitus olla ilkeä tai mitään sellaista, mutta aivoni eivät vain kykene käsittelemään tätä ajatustapaa, jota minulle yritetään kertoa.
ap
Huomaatko että jäit nyt jankkaamaan tuota Ei saa olla riippuvainen...? Eihän sinun ongelmasi ollut tuo eihän ollutkaan? Sinun ongelmasihan ei ole "tämä ajatustapa jota sinulle yritetään kertoa", eihän olekaan?
Juu, jäin jankkaamaan, koska se on yleensä se ensimmäinen klisee, joka sanotaan. Edelleenkään en kuitenkaan ymmärrä, mikä on se ajatustapa, josta yritetään kertoa. minun silmäni näkevät enimmäkseen kliseitä. Siis on tässä paljon hyviä kommentteja, mutta nämä, joihin jankkaan vastaan, niistä en löydä sitä ajatusta. Vai tarkoitatko, että kukaan ei ole sanonut noita kliseitä, joita vastaan kommentoin. Minäkin kyllä tässä nyt vähän sekavasti kommentoin vastauksia, mutta samalla niitä yleisiä oletuksia, väitteitä ja ohjeita, joten ne menevät nyt tässä varmasti sekaisin. Ne jyskyttävät jossain taustalla, olen pahoillani, että tuon niitä nyt tähän mukaan.
ap
Niin, kun ongelmasi näkyy ainoastaan tässä suhteessä juuri tähän mieheen. Kavereita sinulla on tarpeeksi, et halua tutustua uusiin ihmisiin, vaan näin on hyvä, kunhan mies ei vain jätä sinua. Ennen et ole pelännyt miehen jättävän, vaan olet ollut varma jo alusta asti että sinä jätät itse. Eli ongelmia on vain suhteessa tähän etäsuhdemieheen. Ja sinä väität kiven kovaan jankkaamalaa että ei johdu tästä suhteesta. Tuossa on esimerkki siitä penäämästäsi esimerkistä mitä et itse näe, ja haluaisit että joku sen kertoo. Nyt kun moni sen tässä kertoo, niin et ymmärrä. Terapeutti voisi osata selittää sinulle ammattilaisena paremmin.
Niin, aiemmin en pelännyt miehen jättävän, koska en koskaan heittäytynyt suhteeseen tunteella vaan järjellä. Väitätkö tosiaan, että edellinen suhteeni oli sitten parempi, kun en koskaan mitään suurta miestä kohtaan tuntenut eikä meillä ollut oikein mitään muuta yhteistä kuin halu parisuhteeseen ja perheeseen. Ja sinustako ei ole mitään ongelmaa suhteessa, jossa tiedän, että tulen jättämään miehen joskus? En oikeasti ymmärrä, miten tunteeton ja "määräaikaiseksi" suunniteltu suhde on parempi kuin sellainen, jossa oikeasti rakastaa toista ja ajatus erosta tuntuu kipeältä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja vielä tuohon, että pitäisi saada monipuolisempi ihmissuhdeverkosto. Sinkkuaikana tilanne oli tosiaan vielä surkeampi. Siksi latasinkin tinderin, että olisi edes miesystävä, jonka kautta ehkä voisi sitä sosiaalista elämää saada. Mutta nyt sitten tukahdutan hänet. Tämä onkin juuri se tilanteen paradoksi, että yksinäisen käsketään "hankkia elämä", mutta sitten kun sitä yrittää, oletkin läheisriippuvainen. Kun toisten elämä näyttää järjestyvän sillä, että on se parisuhde ja sitten se muu sosiaalinen elämä tapahtuu ikään kuin itsestään, kun sen kumppanin kanssa lähdetään esimerkiksi tapahtumiin, lomille, baariin, elokuviin tai juhliin tms. Mutta jotenkin kaikki lopulta päätyy aina siihen, että minä lähden ratkaisemaan ongelmaa väärin. Että "pitää viihtyä yksikseen". Mutta sitten pitää kuitenkin olla verkostot. Mutta ei saa myöskään olla verkostoista riippuvainen.
ap
Ei sinulla ole edelleenkään sellaista parisuhdetta jossa tulisi yhteisiä ystäviä. Jos sinulla on etäsuhde ja olette kolmessa vuodessa kerran olleet ulkona syömässä tai jotain.
Miksi edes jumitat tuollaisessa tilanteessa? Haluatko oikein varmistaa ettet vain joutuisi oikeaan parisuhteeseen? Sanot että piti hankkia elämä ja teit niin, mutta olen eri mieltä, monikaan ei kyllä tuota sanoisi parisuhteeksi. Tuo kuulostaa enemmän sellaiselta teinin etäihastumiselta, missä saa turvallisesti kokea ihastumisen tunteita, ilman että on mitään vaaraa että siitä tulee todellista.Nyt ymmärsit väärin. En tarkoittanutkaan, että saisin uusia ystäviä, en edes halua uusia ystäviä. Tarkoitin, että voi mennä ulos ja tavata ihmisiä (sen kummemmin ystävystymättä). Tässä iässä kun niitä kavereita niin harvoin saa mukaansa mihinkään, kun ovat perheellisiä. Esimerkiksi juhannuksena ihan kaikki kaverini ovat perheidensä kanssa mökeillä ja heitä on ihan turha pyytää mihinkään terassille tai festareille.
Suhteen motiiveista en tässä nyt lähde selittämään, olen siitä kertonut tässä ketjussa jo moneen kertaan. Kuulostaa aika ikävältä tuo kommenttisi, ikään kuin etäsuhde ei voisi olla oikea parisuhde.
ap
Eli mikä se ongelma nyt siis on, kun et edes halua ystäviä? Et halua miestä jonka kanssa olisi kunnon parisuhde ja haluat olla yksin. Eli onko mitään menettämisenpelkoa nyt siis ollenkaan? Kun näyttää siltä että kaikki kulminoituu tähän etäsuhteeseen joka ei oikein tunnu palvelevan sinua...
Siis nimenomaan haluan kunnon parisuhteen miesystäväni kanssa. Sinä saat sitten olla mitä mieltä tahansa kunnon parisuhteesta. Ei etäsuhteessa ole minun puolestani mitään ongelmaa. Ongelma on se, että pelkään miehen jättävän.
Missä ihmeessä sanoin, että haluan olla yksin. Tarkoitin, että en halua haalia elämääni useita uusia ihmissuhteita vaan nykyinen määrä riittää. Nykytilanteeseen olen siis ihan tyytyväinen, mutta ongelmani on epävarmuus siitä, pysyykö tilanne tällaisena vai ei. Ja jos mies lähtee elämästäni, silloin minulla ei ole elämässä paljonkaan ihmisiä ja silloin se on ongelma.
ap
Ja pelkäät miehen jättävän koska teidän suhde on etäsuhde jossa mies haluaa nähdä harvoin ja sinä useammin. Tuo pelko jättämisestä johtuu siitä että sinä olet riippuvainen miehestä mutta hän ei sinusta. ELi etäsuhde on ongelma, koska lähisuhteesa ei noita ongelmia ollut.
Olin kyllä ensimmäisen poikaystävänikin kanssa aikoinaan lähisuhteessa ja asuimme yhdessä ja pelkäsin hänenkin menettämistään. Ei tässä nyt ole kyse siitä, onko lähi- vai etäsuhde, vaan siitä tunneyhteydestä. Mutta ettehän te nyt sitä tajua, kun näette näissä nyt ainoana erona sen etä/lähi-näkökulman.
ap
Mulla on muuten tosi paljon samaa kuin mitä ap kertoo. Epäilen kyllä kärsiväni läheisriippuvuudesta ja mahdollisesti epävakaasta persoonallisuudesta.
Minulla on pitkä liitto takana, jossa en pelännyt hylkäämistä. Mutta mies ei ollutkaan mikään suuri ihastus, vaan lähinnä ajauiduimme suhteeseen ja jotenkin tyydyin siihen. Muissa suhteissa, joissa olen tuntenut voimakasta ihastumista, olen pelännyt hylkäämistä ihan jokaisessa. En kyllä koe, että nämä suhteet olisivat olleet kovin turvallisia, eli pelkäämiselle oli ehkä ainakin osittain syynsä.
Minä olen kyllä hakeutumassa terapiaan, koska haluan edes yrittää löytää itseni ja oppia elämään "ongelmieni" kanssa. Tahtoisin kyetä tasapainoiseen, turvalliseen ja ennen kaikkea rakkaudelliseen parisuhteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
I
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
i
Vierailija kirjoitti:
Oliko tilanne erilainen aiemmassa suhteessasi? Voiko mitenkään olla, että mies ei vain ole oikea?
Tuli mieleen esim Carrien ja Bigin suhde, eli siis jos mies vaikuttaa semmoisesta joka saattaa olla häipymässä hetkenä minä hyvänsä niin toki alkaa sitten pelätä että niin käy. Siis kun sanoit että et siinä 11 v suhteessa kokenut tätä pelkoa niin jos sille ei ollut siinä tarvetta?
Ja, tämä voi olla ihan väärä teoria, kunhan mietin.
Itse asiassa edellinen suhde oli ihan päinvastainen. Siinä tiesin, että mies ei todellakaan tule jättämään minua ja tiesin jo alusta asti, että jos jompikumpi jättää, se olen minä. Ja niin kävikin. Oikeastaan tiesin jo edellisen suhteen alussa, että mies ei ole ihan minun unelmamies, mutta oli muuten ihan hyvä ja kunnollinen. Hän oli sellainen turvallinen vaihtoehto ja ehkä siihenkin heijastui se menettämisen pelko, että olen nyt tämän miehen kanssa, ettei tarvitse pelätä. Kuitenkaan meillä ei ollut suhteessa mitään yhteistä ja suunnittelin eroa monta vuotta. Suhteessa oli alussa riitoja, mutta niiltä kovetin itseni täysin ja viimeiset vuodet tosiaan suhde oli minulle täysin yhdentekevä. lapset olivat ainoa syy, miksi jäin niin pitkään.
Nykyinen mies on ihan erilainen. Hänen kanssaan on paljon yhteistä ja molemminpuolista kunnioitusta. Ex -mies esimerkiksi ei koskaan ymmärtänyt koulutus-ja urahaaveitani, mutta nykyinen mies tukee ja kannustaa kaikessa mitä teen. Meillä on paljon erilaisia arvoja ja mielipiteitä, mutta pystymme puhumaan niistä ja kunnioittamaan toisen mielipidettä ja hyväksymään, että ajattelemme joistain asioista eri tavalla. Ex vain tuhahteli ja halveksui.
Juuri tällaisten asioiden takia tuntuukin niin pelottavalta, jos juuri tämä mies minut nyt jättää, koska en ole aiemmin ollut yhtä "lähellä" ketään.
ap
Voiko olla että valitsit hänet juuri siksi. Että hän oli ns helppo nakki eikä koskaan jättäisi sinua, vaan saatoit olla varma että jos joku lähtisi se olisit sinä.
Että tämäkin oli sitä huonoa itsetuntoa, että valitsit niin paljon "vähemmän" juuri että se oli varmasti turvallinen valinta. Että hylätyksi tulemisen pelko ohjasi sinua siinäkin.
Mistä huono itsetuntosi kumpuaa, onko sinut tyypilliseen tapaan kasvatettu häpeällä ja väheksynnällä.Kyllä, näin jälkeenpäin ajatellen, exän kanssa kävi varmaankin juuri noin. Näin jälkeenpäin ajatellen asia on ihan päivänselvä. Toisaalta ehkä myös oikeasti ajattelin, että tämän parempaa en saa, joten tämä on nyt se, mitä ansaitsen eikä yhtään enempää.
En löydä tuollaisia asioita kasvatuksessa. Tuolla aiemmin jo pohdin syyksi sitä, miten rankalla tavalla minun luottamukseni ihmisiin romahti, kun ala-asteen kuudennella luokalla yhdessä yössä kaikki kaverit käänsivät minulle selkänsä. ei ollut koskaan mitään riitaa eikä hyljeksimistä vaan tulin kaveriporukassa kaikkien kanssa tosi hyvin juttuun ja olin sellainen porukan hauskuuttaja ja vitsiniekka. Sitten eräänä päivänä menin kouluun ja kukaan ei puhunut minulle vaan kirjaimellisesti lähtivät pakoon. Sitten alkoi haukkuminen, juoruilu, naureskelu ja kuiskuttelu. Minusta kirjoitettiin vessan seiniin ja minun kävelytyyliäni matkittiin ja sitten vielä syytettiin minua kiusaamisesta, kun yhdelle tytölle yritin asiasta puhua. En vielä tänä päivänäkään tiedä, mitä tapahtui.
ap
Tuo on edelleen 12-vuotiaan näkemys ja kokemus asiasta. Kiusaajasi olivat myös 12. nykyisenä aikuisena, näetkö ettei siihen välttämättä ollut mitään perusteltua syytä?
Ehkä heidän ystäväpiiriin tuli narsisti jenginjohtaja, jolle sinä olit kilpailija, ja hän halusi pelata sinut ulos. Tai hän valitsi sinut randomisti, koska jotta voi olla "me", täytyy olla "nuo", vaikka ihan keksitytkin.
Kerroitko kotona ja mitä siellä tehtiin asialle. Olivatko nämä ystävät sinun ainoat? Ja vielä, olivatko nämä oikeita ystäviä alun perinkään, vai päädyitkö heidän porukkaan koska olivat saatavilla / naapureita / luokalla / seurakunnassa / sinä olit heille saatavilla?
Miksi sinulla ei ollut muita ystäviä, mikä perheessäsi esti sinua saamasta ystäviä? Oliko vanhempiesi elämätavassa tai iässä jotain sellaista, ettei sinulle tullut luontevasti ikäisiäsi lapsia lähelle?Mieti näitä niin kuin aikuinen tekee. Nyt olet jumissa 12-vuotiaan itsesi päässä.
En näe mitään tuollaista kuviota. Olimme samalla kaveriporukalla koko ala-asteajan kavereita ja välimme olivat koko ajan todella mutkattomia. Vietimme paljon aikaa yhdessä ja meillä oli yhteinen harrastuskin ja sekin oli äärimmäisen rankkaa yrittää olla mukana harrastuspiirissä, jossa ei ollut ketää muita kuin nämä kaverini ja ohjaajat.
Kotona kerroin asiasta ja äitini soitti yhden tytön vanhemmalle ja kutsui tytön meille. Sitten äitini sanoi tälle tytölle, että teillä on ilmeisesti jotain puhuttavaa tai riitaa, ja että minä olen ollut siitä vähän ihmeissäni. Sitten istuimme hiljaa puoli tuntia ja äiti tuli pyytämään meidät mehulle. Asiasta ei siis puhuttu yhtään mitään. Sitten seuraavana päivänä koulussa minua tosiaan haukuttiin kiusaajaksi. Äiti otti myös yhteyttä harrastusporukkaan ja sielläkin ohjaajat pitivät aiheesta pienen puheen ja asia kuitattiin sillä. Harrastusporukassa näyttelivät ihan mukavia, mutta aina salaa loivat pilkallisia katseita.
En tiedä, vaikuttiko asiaan sitten, kun tykkäsin yhdestä pojasta ja kavereille siitä olin ihan normaalisti ja huolettomasti kertonut. Sitten hyvin pian tämän hylkäämisen jälkeen kolme tytöistä alkoi seurustelemaan kolmen luokkalaisemme pojan kanssa ja yksi pojista oli juuri tämä, josta minäkin tykkäsin. En vieläkään oikeasti ymmärrä, oliko se muka ainoa syy sille puolen vuoden piinaamiselle (yläasteella ei oltu enää samalla luokalla).
ap
No niin, yksi tytöistä, se joka alkoi seurustella tuon sinun tykkäämäsi pojan kanssa, koki sinut kilpailijaksi ja pelasi sinut ulos jollain perättömillä puheilla.
Puoli vuotta? Se sitten määrittelee mielessäsi koko lopun elämäsi?
Se miten jankkaat tätä ja takerrut tähän.
Pakko tän AP:n on olla provo. Ei kukaan aikuinen toimi noin. Mutta hyvä provo onkin, näin paljon ihan asiallisia vastauksia.
Koska olet tiedostanut/ rajannut pelkosi vain yhteen asiaan/ osa-alueeseen elämässäsi, se ehkä joillekin antaa kuvan, ettei sinulla ole todellisia/ muita ongelmia ratkottavinasi. Jos sen sijaan osaat hahmottaa, mistä tuo hylkäämispelko todellisuudessa kumpuaa,voit löytää ratkaisun. Palstalla tuntemattomilta kyselemällä et voi vastausta saada kysymykseen, johon osaat vastata vain sinä itse. Et pelkää menettävänsä lapsiasi, mutta miehen kyllä? Miksi mies on sinulle lapsiasi tärkeämpi, vai onko? Tai pelkäätkö menettävänsä juuri tämän miehen vai onko kyse kaikista parisuhteesta? Oletko ollut nuorena samanlainen? Mihin sinä tarvitset miestä? Etkö mielestäsi ole olemassa/rakastettu ilman kumppania? Rakastatko itseäsi? Jos et, miksi et? Mistä pidät itsessäsi, mitä tahdot elämältäsi? Esitä itsellesi kysymyksiä, joiden uskot vievän sinut vastauksen äärelle, mutta kuten sanottu, sinua tuntemattomilta ihmisiltä, jotka eivät ole ammatillisesti sinua auttamassa, et saa luotettavia vastauksia henkilökohtaisiin kasvunpaikkoihin.