Lue keskustelun säännöt.
Mistä voi johtua järjetön hylätyksi tulemisen pelko ja miten siitä pääsee eroon?
14.06.2020 |
Olen ollut lapsesta asti todella epävarma itsestäni ja pelkään äärettömän paljon, että minua ei hyväksytä ja että ne muutamatkin ystävät katoavat elämästäni. Nyt tämä asia uhkaa rikkoa parisuhteeni, kun pelkään ihan koko ajan, että mies jättää minut vaikka periaatteessa mitään selkeää syytä ei ole. Vedän hirveät kilarit ihan pienistä asioista, kun päässäni kaikki vääntyy siten, että jokin yksittäinen sana tai teko tarkoittaa ilman muuta sitä, että mies aikoo jättää. Ja nyt kun olen skitsoillut niin paljon, siitä tulee pian totta ja pelko lisääntyy ja noidankehä on valmis.
Ratkaisuksi tarjotaan yleensä kliseisesti sitä, että pitää oppia viihtymään yksikseen eikä saa olla riippuvainen toisesta ihmisestä, mutta miten kukaan voi aidosti olla onnellinen tilanteessa, jossa on pakotettu olemaan yksin. Tulossa on esimerkiksi juhannus. Miesystävä on töissä eikä minulla oikeasti ole yhtäkään ystävää, jonka kanssa voisi nauttia siitä elämästä. Tai jos haluan matkustaa, kenen kanssa sinne pitäisi mennä, ettei olisi liian riippuvainen miesystävästä. Tämä yhtälö ei vain aukea minulle. Olen yrittänyt paljon viihtyä yksikseni, mutta aina kun menen itsekseni harrastuksiin, lomamatkoille tai saavutan jotain, ensimmäinen ajatus on, voi kunpa miesystävä olisi tässä ja toivottavasti hän nyt huomaa, miten reipas, rento ja hauska ihminen minä olen.
Miten voi oppia ajattelemaan, että olen hyvä ja minut hyväksytään tällaisena, kun oikeasti parisuhteessa minua ei ole koskaan hyväksytty, vaan aina olen joutunut kerjäämään huomiota. Eikö se ole itsensä huijaamista, jos uskottelee itselleen jotain, mikä ei ole totta.
Kommentit (176)
Mielestäni olet ihan täysin normaali, eikä sinulla ole mitään persoonallisuushäiriötä. Lähtösyy on todennäköisesti, että olet herkkä, mutta olet joutunut huonojen ihmisten seuraan. Kannattaa siis valita ihmiset hyvin tarkkaan, etteivät he loukkaa sinua enempää. Tärkeää on myös asettaa raamit toisten ihmisten käytökselle. Sinulle ei ryppyillä ja olet arvokas. Nykyinen nettideittailumaailma aiheuttaa useille tämän kierteen. Miehet murskaavat naisten itsetunnon käytöksellään. Vältä Tinderiä. Kun mies käyttäytyy sinua kohtaan huonosti, muista myös sanoa se hänelle ja miltä sinusta nyt tuntuu.
Kuulostat mukavalta ja ajattelevalta seuralta. Itsereflektiosi kuulostaa hyvältä. Käytöksesi on vain viisautta muiden aikaisempien käytösten seurauksena. He ovat kohdelleet sinua huonosti. Muita ihmisiä et pysty muuttamaan. Tunteettomia epäempaattisia ihmisiä on paljon. Paras on jos löydät toisen herkän ihmisen.
Tarvitset ehkä apua siihen, miten asetat toisille rajat käytöksessä sinua kohtaan. Seurustellessa etene sinun tahtiasi ja jos mies ei halua edetä, mies saa mennä. Tee asioita vain sillä vauhdilla, että tunnet, että ei tule maailmanloppua vaikka mies jättäisi. Älä ylitä omaa sietokykyäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yrittänyt vahvistaa itsetuntoani mm kouluttautumalla, luomalla uraa ja laihduttamalla. Näistä mikään ei itsessään vahvista itsetuntoani, vaan kyllä siihen tarvitsisin nimenomaan toisen ihmisen arvostuksen. Minulle ei riitä, että itse näen onnistuneeni jossain, vaan teen sen vain näyttääkseni hyvältä toisten silmissä.
ap
Valitettavasti toivon, että miesystäväsi löytää ehjemmän naisen. Elämä kanssasi on varmasti yhtä vuoristorataa ja sinusta ei ikinä tiedä mitä meinaat tai mikä sinulla on. Älä vain tee lapsia tuohon karmeaan sotkuun.
Niinpä. Tämä on totuus ja se ei tee oloani lainkaan hyväksi, enkä tiedä, miten asian voin korjata. Kiitos, kun sinäkin tulit toteamaan, miten paska olen.
ap
Toivottavasti AP itsekkin tajuaa, miten suoraan sanottuna lapsellinen hänen vastauksensa totuudenmukaiseen kommenttiin oli. Yhdistelmä itsesääliä ja vastarintaa. Itseäni on auttanut ihan vain todellisuuden kohtaaminen- me kaikki vanhenemme ja kuolemme aikanaan. Sitä ennen olisi vain kyettävä nauttimaan elämästään niillä välineillä jotka on käytettävissä. Aplla on koulutus,hän ei ole ylipainoinen,ei sairasta mitään fyysistä parantumatonta sairautta, kykenee matkustamaan ja elämään vapaata elämää. Omaan napaan tuijottelu on mukavaa aikansa, mutta joskus on päätettävä irti lapsenomaisesta asennoitumisesta elämään. Synnymme ja kuolemme, se on jokaisen osa eikä mitään mukaansa täältä saa- auttaisiko henkisten asioiden tutkistelu tai muiden ihmisten auttaminen? Irti päästäminen on yksi elämämme vaikeimpia oppitunteja, mutta tosiasioiden hyväksyntä auttaa senkin kestämään ja voi olla niinkin, että AP jossain kohtaa huomaa olevansa onnellisempi yksin, ei vain vielä sitä tiedä/ kykene hyväksymään, mutta vuodet tekevät tehtävänsä. Lapsia ei tuohon tunne-elämän vajeeseen tilkkeeksi kuitenkaan tosiaan kannata hankkia. Terapiakaan ei ole mikään jokaista autuaaksi tekevä asia, mutta saattaisi auttaa hetkeksi jos aikaa ja resursseja on. En kuitenkaan suosittele, ellei ole jo itse päässyt hieman jyvälle siitä, mistä epärealistiset hylkäämisen pelot kumpuavat. Itselläni taustalla lasinen lapsuus alkoholisti kodissa, päihteitä nuoruudessa, tullut raiskatuksi ja pahoinpidellyksi väkivaltaisessa avioliitossa vuosien ajan, henki meinasi mennä useammin kuin kerran,olen menettänyt lapseni, oli koulukiusaamista, isättömyyttä ja kaikenlaista muuta ikävää, mutta apua en itse juurikaan saanut psykiatrian puolelta, ongelmia tuli vain lisää..että meitä on niin moneen junaan. Elämä on.
Kyllä se nyt vain on se ammattiapu, jos ajatusvääritsymät ovat tuota luokkaa. Olisin lainannut tähän kohtia aloituksesta mutta koska sitä ei saa palstalla tehdä mitenkään niin jää nyt lainaamatta.
Itselläni on muutama ihminen menneisyydestä jotka vain eivät koskaan ole ymmärtäneet mitään muuta kuin sen oman ajatuksen oikeellisuuden, ja vaikutat ihan samanlaiselta sinäkin ap.
Kovasti ja hinonkuuloisesti osataan itseä analysoida, mutta tarkkasilmäinen ja korvainen kuulee harhaiset ajatukset välistä.
Eli avain on siinä että sinne omaan kaaliin menee tietyt asiat (niitä on turha minun enää tässä toistaa) ja siinä terapia voi auttaa. Voi myös olla auttamati. Itsekseen noin pahassa tilanteessa ei oikein tahdo päästä eteenpäin, tai tulee jopa vaihdettua ajatusvääristymät toisiin vääristymiin, jolloin tilanne ei ratkea mitenkään, mutta ihminen luulee että nyt jotain tapahtui. Vähän sama kuin tupakoinninlopetusmainokset, että näin pääset tupakasta eroon, ja sitten mainostetaan nikotiiniä. Näennäisparantumista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yrittänyt vahvistaa itsetuntoani mm kouluttautumalla, luomalla uraa ja laihduttamalla. Näistä mikään ei itsessään vahvista itsetuntoani, vaan kyllä siihen tarvitsisin nimenomaan toisen ihmisen arvostuksen. Minulle ei riitä, että itse näen onnistuneeni jossain, vaan teen sen vain näyttääkseni hyvältä toisten silmissä.
ap
Valitettavasti toivon, että miesystäväsi löytää ehjemmän naisen. Elämä kanssasi on varmasti yhtä vuoristorataa ja sinusta ei ikinä tiedä mitä meinaat tai mikä sinulla on. Älä vain tee lapsia tuohon karmeaan sotkuun.
Niinpä. Tämä on totuus ja se ei tee oloani lainkaan hyväksi, enkä tiedä, miten asian voin korjata. Kiitos, kun sinäkin tulit toteamaan, miten paska olen.
ap
Toivottavasti AP itsekkin tajuaa, miten suoraan sanottuna lapsellinen hänen vastauksensa totuudenmukaiseen kommenttiin oli. Yhdistelmä itsesääliä ja vastarintaa. Itseäni on auttanut ihan vain todellisuuden kohtaaminen- me kaikki vanhenemme ja kuolemme aikanaan. Sitä ennen olisi vain kyettävä nauttimaan elämästään niillä välineillä jotka on käytettävissä. Aplla on koulutus,hän ei ole ylipainoinen,ei sairasta mitään fyysistä parantumatonta sairautta, kykenee matkustamaan ja elämään vapaata elämää. Omaan napaan tuijottelu on mukavaa aikansa, mutta joskus on päätettävä irti lapsenomaisesta asennoitumisesta elämään. Synnymme ja kuolemme, se on jokaisen osa eikä mitään mukaansa täältä saa- auttaisiko henkisten asioiden tutkistelu tai muiden ihmisten auttaminen? Irti päästäminen on yksi elämämme vaikeimpia oppitunteja, mutta tosiasioiden hyväksyntä auttaa senkin kestämään ja voi olla niinkin, että AP jossain kohtaa huomaa olevansa onnellisempi yksin, ei vain vielä sitä tiedä/ kykene hyväksymään, mutta vuodet tekevät tehtävänsä. Lapsia ei tuohon tunne-elämän vajeeseen tilkkeeksi kuitenkaan tosiaan kannata hankkia. Terapiakaan ei ole mikään jokaista autuaaksi tekevä asia, mutta saattaisi auttaa hetkeksi jos aikaa ja resursseja on. En kuitenkaan suosittele, ellei ole jo itse päässyt hieman jyvälle siitä, mistä epärealistiset hylkäämisen pelot kumpuavat. Itselläni taustalla lasinen lapsuus alkoholisti kodissa, päihteitä nuoruudessa, tullut raiskatuksi ja pahoinpidellyksi väkivaltaisessa avioliitossa vuosien ajan, henki meinasi mennä useammin kuin kerran,olen menettänyt lapseni, oli koulukiusaamista, isättömyyttä ja kaikenlaista muuta ikävää, mutta apua en itse juurikaan saanut psykiatrian puolelta, ongelmia tuli vain lisää..että meitä on niin moneen junaan. Elämä on.
Tottakai tajuan, että kommenttini oli lapsellinen, mutta niin oli sitä edeltäväkin kommentti. Sinustako on asiallista sanoa toiselle, että toivoo miehen jättävän?
Voitko vielä kertoa, millä tavalla suhtautumiseni elämään on lapsenomaista? Jos tarkoitat sitä, että pitää kovettaa itsensä kerta toisensa jälkeen, kun sinut rikotaan eikä siitä saa koskaan puhua, en valitettavasti voi olla kanssasi samaa mieltä. MInähän nimenomaan yritän korjata virheen, jonka itse havaitsen. Minusta lapsellisempaa olisi vain kieltää asia ja hakata päätä seinään kerta toisensa jälkeen.
Lapsien teosta en ole puhunut mitään. Se oli tuon toisen kommentoijan olettamus.
ap
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se nyt vain on se ammattiapu, jos ajatusvääritsymät ovat tuota luokkaa. Olisin lainannut tähän kohtia aloituksesta mutta koska sitä ei saa palstalla tehdä mitenkään niin jää nyt lainaamatta.
Itselläni on muutama ihminen menneisyydestä jotka vain eivät koskaan ole ymmärtäneet mitään muuta kuin sen oman ajatuksen oikeellisuuden, ja vaikutat ihan samanlaiselta sinäkin ap.
Kovasti ja hinonkuuloisesti osataan itseä analysoida, mutta tarkkasilmäinen ja korvainen kuulee harhaiset ajatukset välistä.
Eli avain on siinä että sinne omaan kaaliin menee tietyt asiat (niitä on turha minun enää tässä toistaa) ja siinä terapia voi auttaa. Voi myös olla auttamati. Itsekseen noin pahassa tilanteessa ei oikein tahdo päästä eteenpäin, tai tulee jopa vaihdettua ajatusvääristymät toisiin vääristymiin, jolloin tilanne ei ratkea mitenkään, mutta ihminen luulee että nyt jotain tapahtui. Vähän sama kuin tupakoinninlopetusmainokset, että näin pääset tupakasta eroon, ja sitten mainostetaan nikotiiniä. Näennäisparantumista.
Voitko oikeasti hieman kertoa, miten se harhaisuus näyttäytyy ulkopuoliselle esim tässä tekstissäni. Haluaisin oikeasti tietää. Mitkä kohdat ovat sellaisia, joissa ei ole järkeä? Itse en valitettavasti näe yhtäkään faktaa, joka olisi ristiriidassa omien sanomisieni kanssa vaan ongelma on lähinnä se, että minulle tulee paha olo asiasta, josta muiden mielestä ei saisi tulla paha olo. OIkeasti olisin todella kiitollinen, jos joku pystyisi näyttämään, mitä kohtaa pitäisi ajatella toisin.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mm tämä
"Itse en valitettavasti näe yhtäkään faktaa, joka olisi ristiriidassa omien sanomisieni kanssa vaan ongelma on lähinnä se, että minulle tulee paha olo asiasta, josta muiden mielestä ei saisi tulla paha olo."
Eli haet faktoja sieltä missä niitä ei ole. Selittelet itsellesi että niin näin tai noin, niin aina vain sinulla on paha olo. Analyseeraat niin ettet mitnekään voi olla väärässä, vaikka kyse ei ole oikeassa tai väärässä olemisesta. Lähdet ihan väärästä paikasta liikkeelle, koska "miten kukaan voi nauttia yksinolosta"? Koko kysymys on joutava.
Vierailija kirjoitti:
No mm tämä
"Itse en valitettavasti näe yhtäkään faktaa, joka olisi ristiriidassa omien sanomisieni kanssa vaan ongelma on lähinnä se, että minulle tulee paha olo asiasta, josta muiden mielestä ei saisi tulla paha olo."
Eli haet faktoja sieltä missä niitä ei ole. Selittelet itsellesi että niin näin tai noin, niin aina vain sinulla on paha olo. Analyseeraat niin ettet mitnekään voi olla väärässä, vaikka kyse ei ole oikeassa tai väärässä olemisesta. Lähdet ihan väärästä paikasta liikkeelle, koska "miten kukaan voi nauttia yksinolosta"? Koko kysymys on joutava.
Ja koska nuo ajatusvääristymät ovat sinulle huomaamattomia, tuskin niitä itse ptýstyt koskaan näkemään ilman ammattiapua. Mä tiedän ja nään ne kyllä mutta minulla ei ole koulutusta jolla ne saisi sinun päähäsi ymmärrykseksi.
ELi ei kukaan voi niitä sinulle näyttää, koska ne ovat sinulle vain toisen näyttämiä mielipiteitä, jotka saat kyllä äkkiä käännetyksi epäfaktaksi ja paha olo vain jatkuu.
Lue nyt sitten vaikka
Eckhart Tollen läsnäolon voima. Jos välttämättä haluat yksin yrittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No mm tämä
"Itse en valitettavasti näe yhtäkään faktaa, joka olisi ristiriidassa omien sanomisieni kanssa vaan ongelma on lähinnä se, että minulle tulee paha olo asiasta, josta muiden mielestä ei saisi tulla paha olo."
Eli haet faktoja sieltä missä niitä ei ole. Selittelet itsellesi että niin näin tai noin, niin aina vain sinulla on paha olo. Analyseeraat niin ettet mitnekään voi olla väärässä, vaikka kyse ei ole oikeassa tai väärässä olemisesta. Lähdet ihan väärästä paikasta liikkeelle, koska "miten kukaan voi nauttia yksinolosta"? Koko kysymys on joutava.
Miten se on joutava, jos kyse on siitä, ovatko tunteeni jonkin ajatusvääristymän tuotosta vai normaaleja. Tässäkin ketjussa moni on sanonut, että on ihan normaalia kaivata seuraa ja hyväksyntää ja monille se ei tietenkään olekaan ongelma, jos niitä saa. Mutta sitten jos joku ei niitä jostain syystä saa, hänellä onkin ajatusvääristymä, jos se tuntuu pahalta.
Tottakai yritän selittää asiaa järkiperusteella ja mietin onko paha oloni todellakin väärin ja epänormaalia, jotta voisin keksiä, miten se korjataan.
ap
Vastaan omia kokemuksia tähän. Taustaa: mt-ongelmanen äiti joka kohteli aina tosi ristiriitaisesti (raivareita ja lyttäämistä, mutta myös joskus kehuja, ei läheisyyttä, purki minuun kaikki ongelmansa vaikka olin vasta lapsi, rajaton ihminen). Koulussa olin aina korkeintaan jonkun tytön varakaveri, haahuilin ryhmästä toiseen, minua myös kiusattiin välillä. Ekalla luokalla luulin että sain parhaan kaverin mutta luokalle tullut uusi ilkeä tyttö ns.vei hänet (näin koin asian ainakin tuolloin). Yläasteella se kiusaaminen paheni ja olin todella hyljeksitty ja vihattu. Näen yhä unia missä minulle käy noin ja kaverit hylkää ja alkaa vihata.
Kun opiskelin minulla oli vielä kavereita, mutta nyt aikusena ne ovat hiipuneet. Viihdyn kyllä yksin, ja tein kaikkea yksin kun olin sinkku, mutta olihan se välillä tosi masentavaa. Lueskelin self helpiä ja meditoin, reissasin, olo vähän kohentui, vaihdoin maisemaa taas ja löysin miehen.
Meillä siis sama tilanne, mutta erona että en ole yhtä ahdistunut kuin sinä. Siksi jaan vinkkini: terapia, tunne lukkosi kirja, psykedeelit.. mitä vain mitä tarvitset hoksaamaan että ajattelusi on tosi synkäksi värittynyttä. Et sinä ole paha ihminen, muut ihmiset vaan on välillä tosi välinpitämättömiä tai ajavat omaa agendaansa, mikä se ikinä heillä onkaan. Ihmisten pitää antaa mennä jos siltä vaikuttaa ettei heitä enää kiinnosta. En minäkään enää yksinäisten vuosien jälkeen jaksa puuhailla yksin, jos miehenkin saa mukaan. Mutta en pelkää eroa tai kuolemaa, sitten se on uusi koettelemus, se on sen ajan murhe. Ihmiset ajaa pois jos niihin takertuu. Ajaa ne kyllä pois liialla etäisyydelläkin. Kokemusta siitäkin viime vuosilta. Mutta siis hakeudu terapiaan. Avoimin mielin. Älä odota lopputulosta, katso vaan mitä tapahtuu. Ahdistus voi laantua kun saa välineitä siihen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mm tämä
"Itse en valitettavasti näe yhtäkään faktaa, joka olisi ristiriidassa omien sanomisieni kanssa vaan ongelma on lähinnä se, että minulle tulee paha olo asiasta, josta muiden mielestä ei saisi tulla paha olo."
Eli haet faktoja sieltä missä niitä ei ole. Selittelet itsellesi että niin näin tai noin, niin aina vain sinulla on paha olo. Analyseeraat niin ettet mitnekään voi olla väärässä, vaikka kyse ei ole oikeassa tai väärässä olemisesta. Lähdet ihan väärästä paikasta liikkeelle, koska "miten kukaan voi nauttia yksinolosta"? Koko kysymys on joutava.
Ja koska nuo ajatusvääristymät ovat sinulle huomaamattomia, tuskin niitä itse ptýstyt koskaan näkemään ilman ammattiapua. Mä tiedän ja nään ne kyllä mutta minulla ei ole koulutusta jolla ne saisi sinun päähäsi ymmärrykseksi.
ELi ei kukaan voi niitä sinulle näyttää, koska ne ovat sinulle vain toisen näyttämiä mielipiteitä, jotka saat kyllä äkkiä käännetyksi epäfaktaksi ja paha olo vain jatkuu.
Lue nyt sitten vaikka
Eckhart Tollen läsnäolon voima. Jos välttämättä haluat yksin yrittää.
No kyllä tuo vain pistää ärsyttämään, kun joku tulee sanomaan, että näkee selvästi, mikä on pielessä, mutta ei edes yritä asiaa selittää. Kiitos kuitenkin vinkistä. Latasin taas bookbeatin uudelleen, kun joku muukin linkkasi erään kirjan, Ehkä sieltä löytyisi myös tuo Tollenin teos.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mm tämä
"Itse en valitettavasti näe yhtäkään faktaa, joka olisi ristiriidassa omien sanomisieni kanssa vaan ongelma on lähinnä se, että minulle tulee paha olo asiasta, josta muiden mielestä ei saisi tulla paha olo."
Eli haet faktoja sieltä missä niitä ei ole. Selittelet itsellesi että niin näin tai noin, niin aina vain sinulla on paha olo. Analyseeraat niin ettet mitnekään voi olla väärässä, vaikka kyse ei ole oikeassa tai väärässä olemisesta. Lähdet ihan väärästä paikasta liikkeelle, koska "miten kukaan voi nauttia yksinolosta"? Koko kysymys on joutava.
Miten se on joutava, jos kyse on siitä, ovatko tunteeni jonkin ajatusvääristymän tuotosta vai normaaleja. Tässäkin ketjussa moni on sanonut, että on ihan normaalia kaivata seuraa ja hyväksyntää ja monille se ei tietenkään olekaan ongelma, jos niitä saa. Mutta sitten jos joku ei niitä jostain syystä saa, hänellä onkin ajatusvääristymä, jos se tuntuu pahalta.
Tottakai yritän selittää asiaa järkiperusteella ja mietin onko paha oloni todellakin väärin ja epänormaalia, jotta voisin keksiä, miten se korjataan.
ap
Siis minä joka kommentoin aiemmin en tarkoittanut että olisi epänormaalia kaivata seuraa ja ahdistua siitä jos sitä ei saa, tietenkin se ahdistaa! Tarkoitin että syyt miksi ei saa seuraa voi olla, sellaisia että terapia yms auttaa niihin. Eli esim jos on vaikka koko ajan hyvin ahdistunut syystä tai toisesta (kuten esim itse olen) niin se ei varsinaisesti houkuta ihmisiä puoleensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mm tämä
"Itse en valitettavasti näe yhtäkään faktaa, joka olisi ristiriidassa omien sanomisieni kanssa vaan ongelma on lähinnä se, että minulle tulee paha olo asiasta, josta muiden mielestä ei saisi tulla paha olo."
Eli haet faktoja sieltä missä niitä ei ole. Selittelet itsellesi että niin näin tai noin, niin aina vain sinulla on paha olo. Analyseeraat niin ettet mitnekään voi olla väärässä, vaikka kyse ei ole oikeassa tai väärässä olemisesta. Lähdet ihan väärästä paikasta liikkeelle, koska "miten kukaan voi nauttia yksinolosta"? Koko kysymys on joutava.
Miten se on joutava, jos kyse on siitä, ovatko tunteeni jonkin ajatusvääristymän tuotosta vai normaaleja. Tässäkin ketjussa moni on sanonut, että on ihan normaalia kaivata seuraa ja hyväksyntää ja monille se ei tietenkään olekaan ongelma, jos niitä saa. Mutta sitten jos joku ei niitä jostain syystä saa, hänellä onkin ajatusvääristymä, jos se tuntuu pahalta.
Tottakai yritän selittää asiaa järkiperusteella ja mietin onko paha oloni todellakin väärin ja epänormaalia, jotta voisin keksiä, miten se korjataan.
ap
Siis minä joka kommentoin aiemmin en tarkoittanut että olisi epänormaalia kaivata seuraa ja ahdistua siitä jos sitä ei saa, tietenkin se ahdistaa! Tarkoitin että syyt miksi ei saa seuraa voi olla, sellaisia että terapia yms auttaa niihin. Eli esim jos on vaikka koko ajan hyvin ahdistunut syystä tai toisesta (kuten esim itse olen) niin se ei varsinaisesti houkuta ihmisiä puoleensa.
Ja luin myös jostain että piilomasennusta poteva saattaa kaivata koko ajan ihmisseuraa, eli tavallaan syy sille seurantarpeelle ei välttämättä ole vain se että haluaisi vaikka heittää läppää ja käydä rannalla ja pitää hauskaa ystävien kanssa, vaan haluaa lievittää ahdistuneisuuttaan. Toki sitäkin on normaalia välillä tehdä, koska toki on normaalia ahdistua myös jatkuvasta yksinolosta mutta tajusit varmaan pointin.
Vierailija kirjoitti:
Vastaan omia kokemuksia tähän. Taustaa: mt-ongelmanen äiti joka kohteli aina tosi ristiriitaisesti (raivareita ja lyttäämistä, mutta myös joskus kehuja, ei läheisyyttä, purki minuun kaikki ongelmansa vaikka olin vasta lapsi, rajaton ihminen). Koulussa olin aina korkeintaan jonkun tytön varakaveri, haahuilin ryhmästä toiseen, minua myös kiusattiin välillä. Ekalla luokalla luulin että sain parhaan kaverin mutta luokalle tullut uusi ilkeä tyttö ns.vei hänet (näin koin asian ainakin tuolloin). Yläasteella se kiusaaminen paheni ja olin todella hyljeksitty ja vihattu. Näen yhä unia missä minulle käy noin ja kaverit hylkää ja alkaa vihata.
Kun opiskelin minulla oli vielä kavereita, mutta nyt aikusena ne ovat hiipuneet. Viihdyn kyllä yksin, ja tein kaikkea yksin kun olin sinkku, mutta olihan se välillä tosi masentavaa. Lueskelin self helpiä ja meditoin, reissasin, olo vähän kohentui, vaihdoin maisemaa taas ja löysin miehen.
Meillä siis sama tilanne, mutta erona että en ole yhtä ahdistunut kuin sinä. Siksi jaan vinkkini: terapia, tunne lukkosi kirja, psykedeelit.. mitä vain mitä tarvitset hoksaamaan että ajattelusi on tosi synkäksi värittynyttä. Et sinä ole paha ihminen, muut ihmiset vaan on välillä tosi välinpitämättömiä tai ajavat omaa agendaansa, mikä se ikinä heillä onkaan. Ihmisten pitää antaa mennä jos siltä vaikuttaa ettei heitä enää kiinnosta. En minäkään enää yksinäisten vuosien jälkeen jaksa puuhailla yksin, jos miehenkin saa mukaan. Mutta en pelkää eroa tai kuolemaa, sitten se on uusi koettelemus, se on sen ajan murhe. Ihmiset ajaa pois jos niihin takertuu. Ajaa ne kyllä pois liialla etäisyydelläkin. Kokemusta siitäkin viime vuosilta. Mutta siis hakeudu terapiaan. Avoimin mielin. Älä odota lopputulosta, katso vaan mitä tapahtuu. Ahdistus voi laantua kun saa välineitä siihen
Tämä on nyt sellainen lause, johon voisin tarttua ja josta se ratkaisun avain voisi löytyä. Minulla on muutenkin todella vaikeaa hyväksyä asioita, jotka eivät ole kontrollissa ja jos esimerkiksi jokin suunnitelma muuttuu tai on epäselvä. Huomaan itse asiassa, että olen pyytänyt miesystävältäkin toistuvasti lupauksia siitä, että hän on vierelläni esimerkiksi parin kuukauden päästä, jos suunnittelen lomamatkaa tai sukujuhliin menoa. Tiedän, että tämä on todella sairasta.
Toisaalta mies on myös horjuttanut minun luottamustani, joten ei tämäkään ihan tyhjästä tule. Varsinkin suhteen alkuaikana hän perui sovittuja tapaamisia ja yhteisiä menoja ja sen jälkeen olen ollut varpaillani. Mies on tehnyt parhaansa tässä, ettei lupaa asioita, joista ei ole ihan varma. Hän on kyllä tullut minua niin paljon vastaan, että sattuu ajatella, miten kurja olen ollut hänelle.
Eli oikeasti ratkaisu voisi ehkä löytyä niistä yksittäisistä tilanteista, etten antaisi niiden aina viedä sinne samaan johtopäätökseen ja pelkoon, vaan heittäytyisin siihen luottamukseen, että tälläkään kertaa mikään ei välttämättä mene pieleen. Ja jos menee, niin katsotaan sitä sitten. Se pitäisi ilmeisesti vain työstää tilanne kerrallaan, että siitä voi oppia pois.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mm tämä
"Itse en valitettavasti näe yhtäkään faktaa, joka olisi ristiriidassa omien sanomisieni kanssa vaan ongelma on lähinnä se, että minulle tulee paha olo asiasta, josta muiden mielestä ei saisi tulla paha olo."
Eli haet faktoja sieltä missä niitä ei ole. Selittelet itsellesi että niin näin tai noin, niin aina vain sinulla on paha olo. Analyseeraat niin ettet mitnekään voi olla väärässä, vaikka kyse ei ole oikeassa tai väärässä olemisesta. Lähdet ihan väärästä paikasta liikkeelle, koska "miten kukaan voi nauttia yksinolosta"? Koko kysymys on joutava.
Miten se on joutava, jos kyse on siitä, ovatko tunteeni jonkin ajatusvääristymän tuotosta vai normaaleja. Tässäkin ketjussa moni on sanonut, että on ihan normaalia kaivata seuraa ja hyväksyntää ja monille se ei tietenkään olekaan ongelma, jos niitä saa. Mutta sitten jos joku ei niitä jostain syystä saa, hänellä onkin ajatusvääristymä, jos se tuntuu pahalta.
Tottakai yritän selittää asiaa järkiperusteella ja mietin onko paha oloni todellakin väärin ja epänormaalia, jotta voisin keksiä, miten se korjataan.
ap
Siis minä joka kommentoin aiemmin en tarkoittanut että olisi epänormaalia kaivata seuraa ja ahdistua siitä jos sitä ei saa, tietenkin se ahdistaa! Tarkoitin että syyt miksi ei saa seuraa voi olla, sellaisia että terapia yms auttaa niihin. Eli esim jos on vaikka koko ajan hyvin ahdistunut syystä tai toisesta (kuten esim itse olen) niin se ei varsinaisesti houkuta ihmisiä puoleensa.
Ja luin myös jostain että piilomasennusta poteva saattaa kaivata koko ajan ihmisseuraa, eli tavallaan syy sille seurantarpeelle ei välttämättä ole vain se että haluaisi vaikka heittää läppää ja käydä rannalla ja pitää hauskaa ystävien kanssa, vaan haluaa lievittää ahdistuneisuuttaan. Toki sitäkin on normaalia välillä tehdä, koska toki on normaalia ahdistua myös jatkuvasta yksinolosta mutta tajusit varmaan pointin.
No sekin on minusta hieman epäreilua, että oletetaan, että kaipaisin seuraa ihan koko ajan, kun totuus on, että olen todella paljon yksin. Olemme siis miehen kanssa etäsuhteessa ja näemme vain joka toinen viikko parin päivän ajan. Työssäni en näe juurikaan ihmisiä ja saattaa mennä helposti kokonainen viikko, etten oikeasti edes puhu kenenkään kanssa.
Harrastuksia ei ole muita kuin kuntosali, jossa ei juurikaan tule höpöteltyä kenenkään kanssa. Kaverit asuvat muilla paikkakunnilla ja heillä on perheet jne, joten sosiaalisia kontakteja ei oikeasti ole. Mielestäni siis siedän yksinäisyyttä enemmän kuin moni muu. Siksi kuulostaa jotenkin ristiriitaiselta, että minut diagnosoidaan läheisriippuvaiseksi, kun enimmäkseen kuitenkin olen ihan yksin.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mm tämä
"Itse en valitettavasti näe yhtäkään faktaa, joka olisi ristiriidassa omien sanomisieni kanssa vaan ongelma on lähinnä se, että minulle tulee paha olo asiasta, josta muiden mielestä ei saisi tulla paha olo."
Eli haet faktoja sieltä missä niitä ei ole. Selittelet itsellesi että niin näin tai noin, niin aina vain sinulla on paha olo. Analyseeraat niin ettet mitnekään voi olla väärässä, vaikka kyse ei ole oikeassa tai väärässä olemisesta. Lähdet ihan väärästä paikasta liikkeelle, koska "miten kukaan voi nauttia yksinolosta"? Koko kysymys on joutava.
Miten se on joutava, jos kyse on siitä, ovatko tunteeni jonkin ajatusvääristymän tuotosta vai normaaleja. Tässäkin ketjussa moni on sanonut, että on ihan normaalia kaivata seuraa ja hyväksyntää ja monille se ei tietenkään olekaan ongelma, jos niitä saa. Mutta sitten jos joku ei niitä jostain syystä saa, hänellä onkin ajatusvääristymä, jos se tuntuu pahalta.
Tottakai yritän selittää asiaa järkiperusteella ja mietin onko paha oloni todellakin väärin ja epänormaalia, jotta voisin keksiä, miten se korjataan.
ap
Siis minä joka kommentoin aiemmin en tarkoittanut että olisi epänormaalia kaivata seuraa ja ahdistua siitä jos sitä ei saa, tietenkin se ahdistaa! Tarkoitin että syyt miksi ei saa seuraa voi olla, sellaisia että terapia yms auttaa niihin. Eli esim jos on vaikka koko ajan hyvin ahdistunut syystä tai toisesta (kuten esim itse olen) niin se ei varsinaisesti houkuta ihmisiä puoleensa.
Eikös tässä nyt palata jälleen siihen, mitä joku muukin tuolla sanoi, että ei saa muka yrittää miellyttää ketään, mutta silti pitää muokata itseään ja käytöstään sellaiseksi, että kelpaa muille ihmisille. Eikös se nimenomaan tarkoita sitä, että olen paska enkä kelpaa ellen muutu. Eli käytännössä sama, mitä koko ajan hoen myös itselleni, "mikä minussa on vikana". Tämänhän tiedän toki itse, mutta jos minä sanon sen, aina joku kiiruhtaa kertomaan, että ei voi olla onnellinen, jos vain yrittää miellyttää muita. Eli mitä vaihtoehtoja siinä nyt sitten on?
ap
Kuulostat kyllä paljon mun miesystävältä. Ihana ihminen jonka kanssa haluaisin olla aina ja jota rakastan.
Mutta.
Hänellä ei ole ketään muuta ystävää, ei siis ketään. Hän ei edes yritä saada ystäviä. Sen sijaan hän takertuu minuun, ja aina haluaisi olla kanssani ja tehdä kanssani kaiken yhdessä. Ei siinä mitään jos olisi yhteiset harrastukset, mutta tuntuu että hän haluaisi mukaan vain ettei jää ulkopuolelle, ja että kokee kaiken saman mitä minä, jos ymmärrätte.
Oikeasti en tiedä jaksanko tätä enää montaa vuotta, koska se jollain oudolla tavalla alkaa syödä minua, minun muita ihmissuhteita ja mun mielenterveyttä. On jotenkin todella raskasta, takertuvaa, vaativaa. Hän on intensiivinen ja ikään kuin imee minusta hyvää oloa ja vointia ja energiaa. Ikään kuin vampyyri?
Jos hänellä olisi itsellä tasapainoinen muu elämä, voitaisiin jopa asua yhdessä. Mutta nykyisellään en uskalla, koska tuntuu että hän nielisi minut elävältä.
Ja tosiaan muuten täydellinen ihminen. Mutta pelkää tämän loppumista niin paljon että tukahduttaa minut ja tämä loppuu siihen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mm tämä
"Itse en valitettavasti näe yhtäkään faktaa, joka olisi ristiriidassa omien sanomisieni kanssa vaan ongelma on lähinnä se, että minulle tulee paha olo asiasta, josta muiden mielestä ei saisi tulla paha olo."
Eli haet faktoja sieltä missä niitä ei ole. Selittelet itsellesi että niin näin tai noin, niin aina vain sinulla on paha olo. Analyseeraat niin ettet mitnekään voi olla väärässä, vaikka kyse ei ole oikeassa tai väärässä olemisesta. Lähdet ihan väärästä paikasta liikkeelle, koska "miten kukaan voi nauttia yksinolosta"? Koko kysymys on joutava.
Miten se on joutava, jos kyse on siitä, ovatko tunteeni jonkin ajatusvääristymän tuotosta vai normaaleja. Tässäkin ketjussa moni on sanonut, että on ihan normaalia kaivata seuraa ja hyväksyntää ja monille se ei tietenkään olekaan ongelma, jos niitä saa. Mutta sitten jos joku ei niitä jostain syystä saa, hänellä onkin ajatusvääristymä, jos se tuntuu pahalta.
Tottakai yritän selittää asiaa järkiperusteella ja mietin onko paha oloni todellakin väärin ja epänormaalia, jotta voisin keksiä, miten se korjataan.
ap
Siis minä joka kommentoin aiemmin en tarkoittanut että olisi epänormaalia kaivata seuraa ja ahdistua siitä jos sitä ei saa, tietenkin se ahdistaa! Tarkoitin että syyt miksi ei saa seuraa voi olla, sellaisia että terapia yms auttaa niihin. Eli esim jos on vaikka koko ajan hyvin ahdistunut syystä tai toisesta (kuten esim itse olen) niin se ei varsinaisesti houkuta ihmisiä puoleensa.
Eikös tässä nyt palata jälleen siihen, mitä joku muukin tuolla sanoi, että ei saa muka yrittää miellyttää ketään, mutta silti pitää muokata itseään ja käytöstään sellaiseksi, että kelpaa muille ihmisille. Eikös se nimenomaan tarkoita sitä, että olen paska enkä kelpaa ellen muutu. Eli käytännössä sama, mitä koko ajan hoen myös itselleni, "mikä minussa on vikana". Tämänhän tiedän toki itse, mutta jos minä sanon sen, aina joku kiiruhtaa kertomaan, että ei voi olla onnellinen, jos vain yrittää miellyttää muita. Eli mitä vaihtoehtoja siinä nyt sitten on?
ap
Tarkoitankin sellaisia mahdollisia ominaisuuksia jotka häiritsee itseäsi, sanotaan nyt vaikka tuo hylätyksi tulemisen pelko ja oletettavasti jonkinlainen ahdistus. Eihän ne ole mitään persoonallisuuteen sinällään kuuluvia asioita, eli ei tarkoita että sinun pitää muuttua esim introvertistä ekstrovertiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mm tämä
"Itse en valitettavasti näe yhtäkään faktaa, joka olisi ristiriidassa omien sanomisieni kanssa vaan ongelma on lähinnä se, että minulle tulee paha olo asiasta, josta muiden mielestä ei saisi tulla paha olo."
Eli haet faktoja sieltä missä niitä ei ole. Selittelet itsellesi että niin näin tai noin, niin aina vain sinulla on paha olo. Analyseeraat niin ettet mitnekään voi olla väärässä, vaikka kyse ei ole oikeassa tai väärässä olemisesta. Lähdet ihan väärästä paikasta liikkeelle, koska "miten kukaan voi nauttia yksinolosta"? Koko kysymys on joutava.
Miten se on joutava, jos kyse on siitä, ovatko tunteeni jonkin ajatusvääristymän tuotosta vai normaaleja. Tässäkin ketjussa moni on sanonut, että on ihan normaalia kaivata seuraa ja hyväksyntää ja monille se ei tietenkään olekaan ongelma, jos niitä saa. Mutta sitten jos joku ei niitä jostain syystä saa, hänellä onkin ajatusvääristymä, jos se tuntuu pahalta.
Tottakai yritän selittää asiaa järkiperusteella ja mietin onko paha oloni todellakin väärin ja epänormaalia, jotta voisin keksiä, miten se korjataan.
ap
Siis minä joka kommentoin aiemmin en tarkoittanut että olisi epänormaalia kaivata seuraa ja ahdistua siitä jos sitä ei saa, tietenkin se ahdistaa! Tarkoitin että syyt miksi ei saa seuraa voi olla, sellaisia että terapia yms auttaa niihin. Eli esim jos on vaikka koko ajan hyvin ahdistunut syystä tai toisesta (kuten esim itse olen) niin se ei varsinaisesti houkuta ihmisiä puoleensa.
Eikös tässä nyt palata jälleen siihen, mitä joku muukin tuolla sanoi, että ei saa muka yrittää miellyttää ketään, mutta silti pitää muokata itseään ja käytöstään sellaiseksi, että kelpaa muille ihmisille. Eikös se nimenomaan tarkoita sitä, että olen paska enkä kelpaa ellen muutu. Eli käytännössä sama, mitä koko ajan hoen myös itselleni, "mikä minussa on vikana". Tämänhän tiedän toki itse, mutta jos minä sanon sen, aina joku kiiruhtaa kertomaan, että ei voi olla onnellinen, jos vain yrittää miellyttää muita. Eli mitä vaihtoehtoja siinä nyt sitten on?
ap
Tarkoitankin sellaisia mahdollisia ominaisuuksia jotka häiritsee itseäsi, sanotaan nyt vaikka tuo hylätyksi tulemisen pelko ja oletettavasti jonkinlainen ahdistus. Eihän ne ole mitään persoonallisuuteen sinällään kuuluvia asioita, eli ei tarkoita että sinun pitää muuttua esim introvertistä ekstrovertiksi.
tästä tulee väistämättä mieleen pohtia, kumpi oli ensin muna vai kana. Jos hylätyksi tulemisen pelko johtuu siitä, että minut on kerta toisensa jälkeen hylätty, kai siellä on ollut joku muukin syy, miksi niin on alun perin tapahtunut ja mistä se aina lähtee ruokkimaan itseään uudestaan. Jokin sen aina kuitenkin laukaisee. En edes tiennyt, että minulla olisi tällainen pelko vielä olemassa, kun edellinen suhde kesti 11 vuotta ja siinä minä olin se, joka jätti. Sitten se kuitenkin jostain putkahti tavallaan puhtaaseen pöytään.
ap
Vierailija kirjoitti:
Kuulostat kyllä paljon mun miesystävältä. Ihana ihminen jonka kanssa haluaisin olla aina ja jota rakastan.
Mutta.
Hänellä ei ole ketään muuta ystävää, ei siis ketään. Hän ei edes yritä saada ystäviä. Sen sijaan hän takertuu minuun, ja aina haluaisi olla kanssani ja tehdä kanssani kaiken yhdessä. Ei siinä mitään jos olisi yhteiset harrastukset, mutta tuntuu että hän haluaisi mukaan vain ettei jää ulkopuolelle, ja että kokee kaiken saman mitä minä, jos ymmärrätte.
Oikeasti en tiedä jaksanko tätä enää montaa vuotta, koska se jollain oudolla tavalla alkaa syödä minua, minun muita ihmissuhteita ja mun mielenterveyttä. On jotenkin todella raskasta, takertuvaa, vaativaa. Hän on intensiivinen ja ikään kuin imee minusta hyvää oloa ja vointia ja energiaa. Ikään kuin vampyyri?
Jos hänellä olisi itsellä tasapainoinen muu elämä, voitaisiin jopa asua yhdessä. Mutta nykyisellään en uskalla, koska tuntuu että hän nielisi minut elävältä.
Ja tosiaan muuten täydellinen ihminen. Mutta pelkää tämän loppumista niin paljon että tukahduttaa minut ja tämä loppuu siihen.
Kiitos kommentistasi. Tunnistan siitä paljon oman miesystäväni ajatuksia. Toisaalta en kyllä haluaisi myöntää, että meillä tilanne olisi ihan tuollainen. Olen ollut suhteemme alusta asti ihan ok miehen kiireisen elämän ja yhteisen ajan puutteen suhteen. minulle on ollut myös ok se, että emme puhu puhelimessa kuin pari kertaa viikossa. Olemme käyneet yhteisellä lomamatkalla tasan yhden kerran ja terassilla yhden ainoan kerran ja elokuvissa kerran. Olemme kuitenkin seurustelleet kolme vuotta. On mielestäni kohtuutonta sanoa, että minä olen vienyt kaikki hänen voimansa ja että olisin tunkemassa mukaan joka paikkaan ja vaatimassa, että kaikki tehdään yhdessä.
Sinä sanot, että sinua ahdistaisi asua hänen kanssaan yhdessä. Itse olen ajatellut tuon niin päin, että jos asuisimme yhdessä, en olisi hänessä niin tiukasti kiinni, jos asuisimme saman katon alla ja olemme sillä tavalla tekemissä. Nyt kun yhteistä aikaa on niin vähän, minä tarraan ja kiukuttelen ja minulla on siihen aina todella suuria odotuksia, kun pelkään, että seuraavaa tilaisuutta pitää odottaa taas niin pitkään tai tämä voi olla viimeinen kerta kun edes tavataan. Olisi rennompaa, jos suhde olisi "itsestäänselvyys".
ap
Onko sinut joskus hyljätty tai kaltoinkohdeltu.