Lue keskustelun säännöt.
Mistä voi johtua järjetön hylätyksi tulemisen pelko ja miten siitä pääsee eroon?
14.06.2020 |
Olen ollut lapsesta asti todella epävarma itsestäni ja pelkään äärettömän paljon, että minua ei hyväksytä ja että ne muutamatkin ystävät katoavat elämästäni. Nyt tämä asia uhkaa rikkoa parisuhteeni, kun pelkään ihan koko ajan, että mies jättää minut vaikka periaatteessa mitään selkeää syytä ei ole. Vedän hirveät kilarit ihan pienistä asioista, kun päässäni kaikki vääntyy siten, että jokin yksittäinen sana tai teko tarkoittaa ilman muuta sitä, että mies aikoo jättää. Ja nyt kun olen skitsoillut niin paljon, siitä tulee pian totta ja pelko lisääntyy ja noidankehä on valmis.
Ratkaisuksi tarjotaan yleensä kliseisesti sitä, että pitää oppia viihtymään yksikseen eikä saa olla riippuvainen toisesta ihmisestä, mutta miten kukaan voi aidosti olla onnellinen tilanteessa, jossa on pakotettu olemaan yksin. Tulossa on esimerkiksi juhannus. Miesystävä on töissä eikä minulla oikeasti ole yhtäkään ystävää, jonka kanssa voisi nauttia siitä elämästä. Tai jos haluan matkustaa, kenen kanssa sinne pitäisi mennä, ettei olisi liian riippuvainen miesystävästä. Tämä yhtälö ei vain aukea minulle. Olen yrittänyt paljon viihtyä yksikseni, mutta aina kun menen itsekseni harrastuksiin, lomamatkoille tai saavutan jotain, ensimmäinen ajatus on, voi kunpa miesystävä olisi tässä ja toivottavasti hän nyt huomaa, miten reipas, rento ja hauska ihminen minä olen.
Miten voi oppia ajattelemaan, että olen hyvä ja minut hyväksytään tällaisena, kun oikeasti parisuhteessa minua ei ole koskaan hyväksytty, vaan aina olen joutunut kerjäämään huomiota. Eikö se ole itsensä huijaamista, jos uskottelee itselleen jotain, mikä ei ole totta.
Kommentit (176)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yrittänyt vahvistaa itsetuntoani mm kouluttautumalla, luomalla uraa ja laihduttamalla. Näistä mikään ei itsessään vahvista itsetuntoani, vaan kyllä siihen tarvitsisin nimenomaan toisen ihmisen arvostuksen. Minulle ei riitä, että itse näen onnistuneeni jossain, vaan teen sen vain näyttääkseni hyvältä toisten silmissä.
ap
Valitettavasti toivon, että miesystäväsi löytää ehjemmän naisen. Elämä kanssasi on varmasti yhtä vuoristorataa ja sinusta ei ikinä tiedä mitä meinaat tai mikä sinulla on. Älä vain tee lapsia tuohon karmeaan sotkuun.
Niinpä. Tämä on totuus ja se ei tee oloani lainkaan hyväksi, enkä tiedä, miten asian voin korjata. Kiitos, kun sinäkin tulit toteamaan, miten paska olen.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinonhyväolla kirjoitti:
Jatkan vielä: mitä pelkäät eniten siinä, jos ero tulee? Mikä on se päällimmäinen asia?
Eniten pelkään sitä, että ero todistaa ja tekee todeksi sen, mitä eniten pelkään. Että en kelpaa kenellekään. Yksinolo sinänsä ei pelota vaan se tieto, että kukaan ei edes halua minun seuraani. Että olen kelvoton ja kaikki muut viihtyvät toistensa kanssa ihan luonnostaan.
Mulla on vähän sama juttu, paitsi että en pelkää sitä, etten kelpaa kenellekkään, vaan tiedän sen. Olen kavereilleni se viimeinen vaihtoehto, kenet pyydetään mukaan shoppailemaan, kahvelle jne. Se on oikeastaan aika vapauttavaa, kun ei tarvitse sitoutua keneenkään ihmiseen, ei kaverimielessä eikä seurustelumielessä.
Niin, tuota en ihan ymmärrä, miten se voisi olla vapauttavaa, kun totuus on, että olen vain niin paska. Miten voin elää elämäni tietäen sen, kun se ei ainakaan minulle ole mikään iloinen asia, että olen aina yksin?
ap
Kuulostat kyllä tosi raskaalta ihmiseltä. Tosin veikkaan tätä provoksi, mutta jos ap ei sitä ole, kannattaa tosiaan äkkiä miettiä terapiaa. Kenenkään rakkaus ei kestä itseinhoa ja -sääliä loputtomiin, ei miehesikään.
Miksi ihmeessä tämä olisi provo? Ja missä sanoin, etten mieti terapiaa? Siksihän aloituksen teinkin, kun tiedän, että en ole normaali. Taas kerran jonkun piti päästä sanomaan, miten kamala ihminen olen, vaikka senhän nimenomaan tiedän ja siksi olen tässä tilanteessa.
ap
Vierailija kirjoitti:
Läheisriippuvuus?
https://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/ajankohtaista/kirjoja-parisuhtees… .
Juu, paljon tuttua, mutta moni asia ei täsmää. En ole mikään erityisempi hyväntekijä enkä suorittaja, vaan olen aika laiska ja saamaton.
ap
Noita samoja ajatuksia pyörittävänä uskoisin että päässä on jotain vikaa, joka aiheuttaa nämä ajatukset, ja se on se ongelma. Ei niinkään se mitä muut itsestä ajattelee ja tykkää. Useimmat muutkaan ihmiset ei viihdy yksin, mutta käsittääkseni useimmat muut sisäisesti uskoo olevansa ihan hyviä tyyppejä ainakin useimmiten, eikä he jatkuvasti mieti että ovat huonoja, eivätkä jatkuvasti pelkää että muut hylkää. Vaikka jos kaikki hylkäisi, niin eihän siitä kukaan tykkäisi, mutta ihmiset eivät normaalisti silti vatvo koko ajan tätä potentiaalista yksinoloa vaan ainakin jossain määrin uskovat selviävänsä ainakin jonkin aikaa yksinkin, ja löytävän sitten muita ihmisiä. Ja siihen terapia voi auttaa, ettei koe olevansa niin huono että kukaan ei tykkää, vaikka tällä hetkellä kun on ahdistunut ja sinunkin tapauksessasi ehkä traumatisoitunut tuosta menneisyyden kokemuksesta aika paljon, niin ei välttämättä olekaan sosiaalinen elämä sellaista kuin se ilman näitä häiriöitä olisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
https://anna.fi/hyvinvointi/itsetuntemus/hylatyksi-tulemisen-pelko-voi-… .
Juu, tämän jutun luin. Ratkaisukeinot ovat mielestäni pinnallisia kliseitä, kun siinä ei oteta esim huomioon, että niitä muita läheisiä ei välttämättä ole tai heihin jatkuva tukeutuminen tuntuu tunkeilevalta. Ja kuka hitto voi luvata, että olen rakkauden arvoinen, kun kerta toisensa jälkeen minut hylätään. Tai "opettele olemaan yksin". No kyllä kai kaikki osaavat pakon edessä olla yksin, mutta jos siitä ei vain saa iloa, niin minkäs teet. Millaista olisi elämäsi eron jälkeen, vain sinua varten? No sellaista, että saisin hengailla kivojen ihmisten kanssa ja viettää kivaa aikaa. Mutta jos sellaisia ihmisiä ei ole, niin kyllähän se nyt pelottaa ja ahdistaa.
ap
Vierailija kirjoitti:
Noita samoja ajatuksia pyörittävänä uskoisin että päässä on jotain vikaa, joka aiheuttaa nämä ajatukset, ja se on se ongelma. Ei niinkään se mitä muut itsestä ajattelee ja tykkää. Useimmat muutkaan ihmiset ei viihdy yksin, mutta käsittääkseni useimmat muut sisäisesti uskoo olevansa ihan hyviä tyyppejä ainakin useimmiten, eikä he jatkuvasti mieti että ovat huonoja, eivätkä jatkuvasti pelkää että muut hylkää. Vaikka jos kaikki hylkäisi, niin eihän siitä kukaan tykkäisi, mutta ihmiset eivät normaalisti silti vatvo koko ajan tätä potentiaalista yksinoloa vaan ainakin jossain määrin uskovat selviävänsä ainakin jonkin aikaa yksinkin, ja löytävän sitten muita ihmisiä. Ja siihen terapia voi auttaa, ettei koe olevansa niin huono että kukaan ei tykkää, vaikka tällä hetkellä kun on ahdistunut ja sinunkin tapauksessasi ehkä traumatisoitunut tuosta menneisyyden kokemuksesta aika paljon, niin ei välttämättä olekaan sosiaalinen elämä sellaista kuin se ilman näitä häiriöitä olisi.
Ja että nämä ylenmääräiset pelot ja muut tekee saman kuin vaikka tekisi jatkuva päänsärky, eli että ihminen ei ole luonnollisesti silloin parhaimmillaan kun kärsii jostain ikävästä vaivasta, vaikka nyt sitten ahdistavasta hylätyksitulemisen pelosta, mutta, se ei tarkoita, että koko persoona on huono, vaikkei jaksa olla ihan normaali.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet saanut minusta kyllä kohtuuttoman ilkeitä kommentteja, vaikka tunteissasi ei ole kertakaikkiaan mitään epänormaalia. Olet vain saanut kokea todellisen tilanteen, jossa sinut on täysin hylätty ilman mitään tietoosi tullutta syytä ja mielesi on oppinut siitä. Olen kanssasi samaa mieltä muutenkin siitä, että on hurskastelua väittää, että ihmisen täytyisi mukamaste olla täysin onnellinen yksinään sellaisenaan ennen kuin voi harkita parisuhdetta. Ihminen on läpikotaisin sosiaalinen eläin ja ennen täysi hylkääminen on voinut käytännössä tarkoittaa kuoleman tuomiota. Sosiaaliset tilanteet ovat myös niitä, jotka nimenomaan tuovat niitä jaetun kokemuksen tunteita ja ihmiset tarvitsevat toisiaan. Yleensä nämä, jotka kehuvat sinkkuutta sillä että saa tulla ja mennä miten itse haluaa ja nähdä ystäviä. Jos tilanne on se ettei ole edes ystäviä, ainakaan hyviä sellaisia, kyllä sitä silloin on todella yksin ja mahdollisesti onneton. Totta kai on ihmisiä, jotka saavat suuret kiksinsä harrastuksista ja urasta, mutta toisille ne voivat olla nimenomaan ihmiset. Tällöin ajatusketju aika luonnollisesti johtaa siihen ettei kelpaa sellaisenaan kenellekään. Tähän sitten muut näsäviisastelevat, että no pitää muuttaa itseään siihen suuntaan, että sinusta tykätään. Niin, eli et kelpaa siis sellaisena kuin olet.
Vierailija kirjoitti:
Noita samoja ajatuksia pyörittävänä uskoisin että päässä on jotain vikaa, joka aiheuttaa nämä ajatukset, ja se on se ongelma. Ei niinkään se mitä muut itsestä ajattelee ja tykkää. Useimmat muutkaan ihmiset ei viihdy yksin, mutta käsittääkseni useimmat muut sisäisesti uskoo olevansa ihan hyviä tyyppejä ainakin useimmiten, eikä he jatkuvasti mieti että ovat huonoja, eivätkä jatkuvasti pelkää että muut hylkää. Vaikka jos kaikki hylkäisi, niin eihän siitä kukaan tykkäisi, mutta ihmiset eivät normaalisti silti vatvo koko ajan tätä potentiaalista yksinoloa vaan ainakin jossain määrin uskovat selviävänsä ainakin jonkin aikaa yksinkin, ja löytävän sitten muita ihmisiä. Ja siihen terapia voi auttaa, ettei koe olevansa niin huono että kukaan ei tykkää, vaikka tällä hetkellä kun on ahdistunut ja sinunkin tapauksessasi ehkä traumatisoitunut tuosta menneisyyden kokemuksesta aika paljon, niin ei välttämättä olekaan sosiaalinen elämä sellaista kuin se ilman näitä häiriöitä olisi.
Niin, mutta jos todellisuus oikeasti on osoittautunut sellaiseksi, että kaikki hylkäävät ja niitä uusia ihmisiä ei vain elämään tule. MIten minä voisin taikoa ympärilleni ihmisiä, joita ei ole. Tai mitä minä voin sille, että ihmiset hylkäävät, kun se nyt vain on totuus.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapia tod näk auttaisi sinua nimenomaan voimaan paremmin myös ihan itseksesi ollessa, ja sitä myöten tod näk tulisi muitakin ihmisiä elämään. Ei siellä pyritä vain mekaanisesti hokemaan että joojoo kaikki tykkää ja oot huippu, vaan paranemaan siitä mikä sinua sitten vaivaakin, joka aiheuttaa nuo kaikki ajatukset.
Vierailija kirjoitti:
Olet saanut minusta kyllä kohtuuttoman ilkeitä kommentteja, vaikka tunteissasi ei ole kertakaikkiaan mitään epänormaalia. Olet vain saanut kokea todellisen tilanteen, jossa sinut on täysin hylätty ilman mitään tietoosi tullutta syytä ja mielesi on oppinut siitä. Olen kanssasi samaa mieltä muutenkin siitä, että on hurskastelua väittää, että ihmisen täytyisi mukamaste olla täysin onnellinen yksinään sellaisenaan ennen kuin voi harkita parisuhdetta. Ihminen on läpikotaisin sosiaalinen eläin ja ennen täysi hylkääminen on voinut käytännössä tarkoittaa kuoleman tuomiota. Sosiaaliset tilanteet ovat myös niitä, jotka nimenomaan tuovat niitä jaetun kokemuksen tunteita ja ihmiset tarvitsevat toisiaan. Yleensä nämä, jotka kehuvat sinkkuutta sillä että saa tulla ja mennä miten itse haluaa ja nähdä ystäviä. Jos tilanne on se ettei ole edes ystäviä, ainakaan hyviä sellaisia, kyllä sitä silloin on todella yksin ja mahdollisesti onneton. Totta kai on ihmisiä, jotka saavat suuret kiksinsä harrastuksista ja urasta, mutta toisille ne voivat olla nimenomaan ihmiset. Tällöin ajatusketju aika luonnollisesti johtaa siihen ettei kelpaa sellaisenaan kenellekään. Tähän sitten muut näsäviisastelevat, että no pitää muuttaa itseään siihen suuntaan, että sinusta tykätään. Niin, eli et kelpaa siis sellaisena kuin olet.
Niin, juuri tätä tarkoitan. Toisaalta sanotaan, että hanki itseluottamus ja hyväksy itsesi sellaisena kuin olet ja sitten kaikki sujuu itsestään eikä saa elää yrittäen miellyttää toisia. Mutta jos kerta toisensa jälkeen tulee hylätyksi kun ei vain kelpaa, mitä muuta siinä voi kuin miellyttää toisia ja yrittää muuttaa itseään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noita samoja ajatuksia pyörittävänä uskoisin että päässä on jotain vikaa, joka aiheuttaa nämä ajatukset, ja se on se ongelma. Ei niinkään se mitä muut itsestä ajattelee ja tykkää. Useimmat muutkaan ihmiset ei viihdy yksin, mutta käsittääkseni useimmat muut sisäisesti uskoo olevansa ihan hyviä tyyppejä ainakin useimmiten, eikä he jatkuvasti mieti että ovat huonoja, eivätkä jatkuvasti pelkää että muut hylkää. Vaikka jos kaikki hylkäisi, niin eihän siitä kukaan tykkäisi, mutta ihmiset eivät normaalisti silti vatvo koko ajan tätä potentiaalista yksinoloa vaan ainakin jossain määrin uskovat selviävänsä ainakin jonkin aikaa yksinkin, ja löytävän sitten muita ihmisiä. Ja siihen terapia voi auttaa, ettei koe olevansa niin huono että kukaan ei tykkää, vaikka tällä hetkellä kun on ahdistunut ja sinunkin tapauksessasi ehkä traumatisoitunut tuosta menneisyyden kokemuksesta aika paljon, niin ei välttämättä olekaan sosiaalinen elämä sellaista kuin se ilman näitä häiriöitä olisi.
Niin, mutta jos todellisuus oikeasti on osoittautunut sellaiseksi, että kaikki hylkäävät ja niitä uusia ihmisiä ei vain elämään tule. MIten minä voisin taikoa ympärilleni ihmisiä, joita ei ole. Tai mitä minä voin sille, että ihmiset hylkäävät, kun se nyt vain on totuus.
ap
Siksi juuri kannattaa kokeilla terapiaa, koska voi olla, että kärsit jonkinlaisesta mielenterveyden häiriötilasta (voi olla vaikka juuri joku traumatisoitumisen aikaansaama tila, ei tarkoita mitään "hulluutta" ), joka saa myös aikaan sen ettei niitä ihmisiä pyöri ympärillä niin paljon. Eli siis ehkä et edes niin paljon kaipaa todellisuudessa hirveästi ihmisiä vaan jotakuta joka voi auttaa sinua.
Vierailija kirjoitti:
Terapia tod näk auttaisi sinua nimenomaan voimaan paremmin myös ihan itseksesi ollessa, ja sitä myöten tod näk tulisi muitakin ihmisiä elämään. Ei siellä pyritä vain mekaanisesti hokemaan että joojoo kaikki tykkää ja oot huippu, vaan paranemaan siitä mikä sinua sitten vaivaakin, joka aiheuttaa nuo kaikki ajatukset.
Mitä se sitten käytännössä on, osaako joku kertoa? Olen koko ajan tietoinen siitä, että ongelma on hylätyksi tulemisen pelko ja mahdollinen syy on koulukiusaaminen, mutta miten siitä eteenpäin mennään. Mitä siellä terapiassa tapahtuu? En nyt odotakaan mitään poppakonsteja, mutta haluaisin tietää, mitä ne konkreettiset keinot ja tavat ovat, joilla näitä korjataan.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi myös olla, että valitset tietynlaisia ihmisiä. Etsit merkkejä jotka takaisivat että tuo ei ainakan hylkää. Ja jotenkin valitset sen takia väärin juuri niitä, jotka häipyvät vaikeuksien ja ristiriitojen tullen. Testaat heitä rasittavuuteen asti, ja kokemus toistuu, mutta ei sen takia että olisit yleisesti epäkelpo.
Sua voisi auttaa myös jokin ryhmäterapia, jossa saisit palautetta ja johon ollaan sitoutuneita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapia tod näk auttaisi sinua nimenomaan voimaan paremmin myös ihan itseksesi ollessa, ja sitä myöten tod näk tulisi muitakin ihmisiä elämään. Ei siellä pyritä vain mekaanisesti hokemaan että joojoo kaikki tykkää ja oot huippu, vaan paranemaan siitä mikä sinua sitten vaivaakin, joka aiheuttaa nuo kaikki ajatukset.
Mitä se sitten käytännössä on, osaako joku kertoa? Olen koko ajan tietoinen siitä, että ongelma on hylätyksi tulemisen pelko ja mahdollinen syy on koulukiusaaminen, mutta miten siitä eteenpäin mennään. Mitä siellä terapiassa tapahtuu? En nyt odotakaan mitään poppakonsteja, mutta haluaisin tietää, mitä ne konkreettiset keinot ja tavat ovat, joilla näitä korjataan.
ap
No esim itsellä tärkeintä on esim terapeutin tekemät havainnot itsestäni ja ajatuksistani ja tunteista joita kukaan muu ei osaa tehdä, mikä jotenkin eheyttää mieltä kun ne tajuaa terapeutin avulla itse, ja sellainen vähän selittämätönkin yhteys siihen terapeuttiin, että se vähän niin kuin korvaa jotain läsnäoloa ja lämpöä ja rakkautta ja hyväksyntää mitä vaille on jäänyt lapsena. On siellä kaikkea muutakin mutta nämä tavallaan jo auttaa moniin muihinkin ongelmiin.
Minulla on toki eri ongelmat kuin sinulla vaikka noita samoja ongelmia on myös, mutta siis ei (hyvä) terapia noin yleensä ole vain jotain kliseistä "valitan ongelmia ja terapeutti nyökyttelee ja antaa lopuksi laskun kouraan tai väittää että olen mahtava tyyppi vaikka inhoan itseäni jne.
Kuulostaa ristiriitaiselta kiintymyssuhteelta. Terapia voi olla jyvä idea, mutta kiintymyssuhteista on kirjoitettu myös paljon hyviä kirjoja <3 tunteesi ovat varsin normaaleja, ja olet jo pitkällä kun olet tiedostamassa mikä on ongelma.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapia tod näk auttaisi sinua nimenomaan voimaan paremmin myös ihan itseksesi ollessa, ja sitä myöten tod näk tulisi muitakin ihmisiä elämään. Ei siellä pyritä vain mekaanisesti hokemaan että joojoo kaikki tykkää ja oot huippu, vaan paranemaan siitä mikä sinua sitten vaivaakin, joka aiheuttaa nuo kaikki ajatukset.
Mitä se sitten käytännössä on, osaako joku kertoa? Olen koko ajan tietoinen siitä, että ongelma on hylätyksi tulemisen pelko ja mahdollinen syy on koulukiusaaminen, mutta miten siitä eteenpäin mennään. Mitä siellä terapiassa tapahtuu? En nyt odotakaan mitään poppakonsteja, mutta haluaisin tietää, mitä ne konkreettiset keinot ja tavat ovat, joilla näitä korjataan.
ap
No esim itsellä tärkeintä on esim terapeutin tekemät havainnot itsestäni ja ajatuksistani ja tunteista joita kukaan muu ei osaa tehdä, mikä jotenkin eheyttää mieltä kun ne tajuaa terapeutin avulla itse, ja sellainen vähän selittämätönkin yhteys siihen terapeuttiin, että se vähän niin kuin korvaa jotain läsnäoloa ja lämpöä ja rakkautta ja hyväksyntää mitä vaille on jäänyt lapsena. On siellä kaikkea muutakin mutta nämä tavallaan jo auttaa moniin muihinkin ongelmiin.
Minulla on toki eri ongelmat kuin sinulla vaikka noita samoja ongelmia on myös, mutta siis ei (hyvä) terapia noin yleensä ole vain jotain kliseistä "valitan ongelmia ja terapeutti nyökyttelee ja antaa lopuksi laskun kouraan tai väittää että olen mahtava tyyppi vaikka inhoan itseäni jne.
Nyt itse asiassa muistin, että olen nuorena ollutkin jossain puhumassa tämän saman asian takia. Asia jäi silloin jotenkin kesken enkä muista miten sitä asiaa edes käsiteltiin. En vain kokenut saavani siitä mitään hyötyä ja näyttelin sille terapeutillekin, että asia on ok. Tilanne oli siis se, että sekosin täysin, kun ensimmäinen poikaystäväni jätti minut ja samaan aikaan oli perheessä kuolemantapaus. Äitini luuli, että sekosin sen kuolemantapauksen takia, vaikka oikeasti syy oli se, että poikaystävä jätti. En vain kehdannut terapeutille koskaan sitä oikeaa syytä sanoa.
Tästä siis varmaankin jäänyt jokin epäilys terapian vaikutuksiin, kun oma kokemus oli sellaista pinnallista liibalaabaa.
ap
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa ristiriitaiselta kiintymyssuhteelta. Terapia voi olla jyvä idea, mutta kiintymyssuhteista on kirjoitettu myös paljon hyviä kirjoja <3 tunteesi ovat varsin normaaleja, ja olet jo pitkällä kun olet tiedostamassa mikä on ongelma.
Kiitos kommentistasi! Ilmeisesti minun kannattaa nyt lähteä tutkimaan jotain kirjallisuutta aiheeseen liittyen.
ap
Minun siskoni on tuollainen. Hän takertuu hysteerisesti ja kuristaa samalla. Pakko katkaista häneen välit, kun hän alkoi ahdistaa lapsiani takertumisellaan.
Paradoksaalista on se että hän omalla hylkäämisen pelkäämisellä aihueuttaa ihan itse sen hylkäämisen.
Miten asia sitten lähti aukeamaan, kun syy selvisi? Miten sitä siis käsitellään?
ap