Kolmikielisen lapsen kasvattaminen, miten hankalaa?

Huh, aloitusviesti olisi voinut olla minun joskus tulevaisuudessa kirjoittama!

Minunkin mieheni äidinkieli on heprea.

Minulle on kyllä ollut aina selvää, että jos meillä on joskus lapsia, minä olen äiti, en ima. :)

Ja niille jotka ihmettelevät miksi toinen ei ole opiskellut suomea: heprea ja suomi ovat molemmat harvinaisen haastavia kieliä. Yritäpä itse oppia hepreaa: omat aakkoset, täysin erilainen kielioppi, paljon poikkeuksia ja poikkeuksen poikkeuksia säännöistä... Niinpä. Samalta tuntuisi miehestä suomen opiskelu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.

Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.

Sinä huudat: Hiljaa!

Mies puolestaan : Sheket!

Jne.

Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.

Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?

Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias. 

Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?

Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.  

Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?

Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.

Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä. 

Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.

Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.

Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet. 

Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.

Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?

Ahaa. No noista mikään ei ole tuottanut sinulle kokemusta monikielisessä perheessä elämisestä. Tuolla kokemuksella kyllä luulisi ymmärtävän selkokielistä suomea. Vai onko perustaidot unohtuneet, kun aika on mennyt nyanssien pohdintaan? 

Oliko sinulla jotakin mielipidettä itse asiaankin, vai vain persoonaani? Voiko kokea tunnetta, jolle ei ole omassa kielessä sanaa?

Tämähän ei ole mielipidekysymys. On itsestään selvää, että voi kokea moniakin asioita, joille yhtään missään kielessä ei ole tarkkaa sana. Sanat ovat hyvin rajallisia kuvaamaan monimuotoisia kokonaisuuksia, jollaisia muun muassa tunteet ovat. Siksi moni kokee, että esimerkiksi musiikin avulla voi ilmaista tunteitaan paremmin kuin sanoin. 

Toki. Mutta parisuhteessa musiikki lienee sanojakin monitulkintaisempi kommunikaation muoto.

No enpä nyt tarkoittanutkaan, että musiikilla pitäisi parisuhteessa kommunikoida. Ihan yhtä kömpelöitä ne äidinkielen sanat ovat tunteille kuin vieraankin kielen, joten sen suhteen merkityksetöntä sanooko "Minä olen surullinen" vai "I am sad".  Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja.  

Tämä on kyllä todella erikoinen näkemys. Onko se ”todellinen yhteys” jotain jota voi kehittää esimerkiksi opiskelemalla kumppaninsa äidinkieltä tai vaikka kuuntelemalla mitä hän jorisee aamiaispöydässä, vai onko se ihan noppapeliä vaan?

Miksi sotket tähän kielen vaikka erikseen sanottiin, että todelliseen yhteyteen ei tarvita sanoja? 

Eli tarkoitatko, että todellisella yhteydellä ei mielestäsi ole mitään tekemistä kielen kanssa?

No niinhän minä sanoin jo siinä ensimmäisessä viestissä. "Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja" Etkö osaa lukea vai mikä tässä on ongelma?

Hämmästelen vain noin radikaalia asennetta. Itse olen ollut huomaavinani, että varsinkin negatiivisten tunteiden ilmaisussa sanat ovat se lempein ja parhaisiin tuloksiin vievä vaihtoehto.

Radikaalia? Sehän maailman luonnollisin asia, että tunteet ilmaistaan muuten kuin sanoin. Kieli on melko tuore keksintö ihmiskunnan historiassa. Ei ne luolamiehet ja -naiset sanoittaneet tunteitaan, vaan käyttivät niitä aidoimpia välineitä eli eleitä, ilmeitä ynnä muuta sanatonta viestintää.  

Negatiivisten tunteiden ilmaiseminen ei-kielellisesti on erittäin huono idea. Luolamiehet ja -naiset epäilemättä hutkivat toisiaan turpaan, mikä on nykyään laitonta. Itse asiassa mykkäkouluakin (eli sanatonta viestintää, kuten kauniisti ilmaiset) pidetään nykyään väkivallan muotona.

Himoa tai rakkautta voi ilmaista toki silmää vinkkaamalla, mutta usko tai älä, se on vain opittava puhumaan, jos haluaa pitkän parisuhteen. Ja kieli oli muuten jo neanderthalilaisillakin.

Anteeksi, mutta oletko teini, kun arvelet, että silmän vinkkaus on himon tai varsinkaan rakkauden ilmaisu? Täällä aikuisten maailmassa niitä ilmaista ihan muunlaisin sanattomin keinoin. Pitkiä katseita, kosketusta jne. En paljasta enempää, jos olet kovinkin nuori. 

Veikkauksesi meni aika rajusti pieleen, mutta eihän sitä lotossakaan aina onnista.

Pyöräytän silmiäni sinulle. Koeta tulkita, mitä se tarkoittaa. 

Että olet 15-vuotias?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.

Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.

Sinä huudat: Hiljaa!

Mies puolestaan : Sheket!

Jne.

Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.

Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?

Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias. 

Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?

Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.  

Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?

Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.

Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä. 

Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.

Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.

Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet. 

Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.

Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?

Ahaa. No noista mikään ei ole tuottanut sinulle kokemusta monikielisessä perheessä elämisestä. Tuolla kokemuksella kyllä luulisi ymmärtävän selkokielistä suomea. Vai onko perustaidot unohtuneet, kun aika on mennyt nyanssien pohdintaan? 

Oliko sinulla jotakin mielipidettä itse asiaankin, vai vain persoonaani? Voiko kokea tunnetta, jolle ei ole omassa kielessä sanaa?

Tämähän ei ole mielipidekysymys. On itsestään selvää, että voi kokea moniakin asioita, joille yhtään missään kielessä ei ole tarkkaa sana. Sanat ovat hyvin rajallisia kuvaamaan monimuotoisia kokonaisuuksia, jollaisia muun muassa tunteet ovat. Siksi moni kokee, että esimerkiksi musiikin avulla voi ilmaista tunteitaan paremmin kuin sanoin. 

Toki. Mutta parisuhteessa musiikki lienee sanojakin monitulkintaisempi kommunikaation muoto.

No enpä nyt tarkoittanutkaan, että musiikilla pitäisi parisuhteessa kommunikoida. Ihan yhtä kömpelöitä ne äidinkielen sanat ovat tunteille kuin vieraankin kielen, joten sen suhteen merkityksetöntä sanooko "Minä olen surullinen" vai "I am sad".  Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja.  

Tämä on kyllä todella erikoinen näkemys. Onko se ”todellinen yhteys” jotain jota voi kehittää esimerkiksi opiskelemalla kumppaninsa äidinkieltä tai vaikka kuuntelemalla mitä hän jorisee aamiaispöydässä, vai onko se ihan noppapeliä vaan?

Miksi sotket tähän kielen vaikka erikseen sanottiin, että todelliseen yhteyteen ei tarvita sanoja? 

Eli tarkoitatko, että todellisella yhteydellä ei mielestäsi ole mitään tekemistä kielen kanssa?

No niinhän minä sanoin jo siinä ensimmäisessä viestissä. "Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja" Etkö osaa lukea vai mikä tässä on ongelma?

Hämmästelen vain noin radikaalia asennetta. Itse olen ollut huomaavinani, että varsinkin negatiivisten tunteiden ilmaisussa sanat ovat se lempein ja parhaisiin tuloksiin vievä vaihtoehto.

Radikaalia? Sehän maailman luonnollisin asia, että tunteet ilmaistaan muuten kuin sanoin. Kieli on melko tuore keksintö ihmiskunnan historiassa. Ei ne luolamiehet ja -naiset sanoittaneet tunteitaan, vaan käyttivät niitä aidoimpia välineitä eli eleitä, ilmeitä ynnä muuta sanatonta viestintää.  

Negatiivisten tunteiden ilmaiseminen ei-kielellisesti on erittäin huono idea. Luolamiehet ja -naiset epäilemättä hutkivat toisiaan turpaan, mikä on nykyään laitonta. Itse asiassa mykkäkouluakin (eli sanatonta viestintää, kuten kauniisti ilmaiset) pidetään nykyään väkivallan muotona.

Himoa tai rakkautta voi ilmaista toki silmää vinkkaamalla, mutta usko tai älä, se on vain opittava puhumaan, jos haluaa pitkän parisuhteen. Ja kieli oli muuten jo neanderthalilaisillakin.

Ethän nyt tosissasi väitä, että sanaton viestintä tarkoittaa mykkäkoulua? Jos väität, katso ihan vaikka Wikipediasta sen todellinen merkitys. 

Negatiivisia tunteita voi ilmaista muutenkin kuin "hutkimalla turpaan" tai käyttämällä muitakaan väkivallan muotoja. Pelottavaa, jos sinulle ainut sanattoman viestinnän muoto on turpaanveto tai mykkäkoulu.

Usko tai älä, mutta katse kertoo uskomattoman paljon enemmän kuin tuhat sanaa. Opit sen vielä, jos kohtaan ihmisen, jonka kanssa sinulla on ns. sielun sukulaisuus. Totta kai puhetta tarvitaan, mutta tunteiden kohdalla se on aika merkityksetön asia. 

Kertoisitko minulle, kuinka ilmaiset sanattomasti ja katseella vaikkapa kiukkua, mustasukkaisuutta tai ärtymystä. Sellainen katse, joka puhuu näissä asioissa enemmän kuin tuhat sanaa, on kyllä vähintäänkin julma, ja jättää edelleen aika paljon väärinymmärryksen mahdollisuuksia. Että mulkoileeko tuo nyt siksi että tein näin vai siksi että tein noin.

En voi kertoa, koska sinun pitäisi nähdä minun silmäni, jotta voisin havainnollistaa sellaiset katseet. Nämä ovat juurikin niitä asioita, joihin sanat eivät riitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.

Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.

Sinä huudat: Hiljaa!

Mies puolestaan : Sheket!

Jne.

Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.

Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?

Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias. 

Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?

Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.  

Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?

Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.

Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä. 

Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.

Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.

Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet. 

Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.

Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?

Ahaa. No noista mikään ei ole tuottanut sinulle kokemusta monikielisessä perheessä elämisestä. Tuolla kokemuksella kyllä luulisi ymmärtävän selkokielistä suomea. Vai onko perustaidot unohtuneet, kun aika on mennyt nyanssien pohdintaan? 

Oliko sinulla jotakin mielipidettä itse asiaankin, vai vain persoonaani? Voiko kokea tunnetta, jolle ei ole omassa kielessä sanaa?

Tämähän ei ole mielipidekysymys. On itsestään selvää, että voi kokea moniakin asioita, joille yhtään missään kielessä ei ole tarkkaa sana. Sanat ovat hyvin rajallisia kuvaamaan monimuotoisia kokonaisuuksia, jollaisia muun muassa tunteet ovat. Siksi moni kokee, että esimerkiksi musiikin avulla voi ilmaista tunteitaan paremmin kuin sanoin. 

Toki. Mutta parisuhteessa musiikki lienee sanojakin monitulkintaisempi kommunikaation muoto.

No enpä nyt tarkoittanutkaan, että musiikilla pitäisi parisuhteessa kommunikoida. Ihan yhtä kömpelöitä ne äidinkielen sanat ovat tunteille kuin vieraankin kielen, joten sen suhteen merkityksetöntä sanooko "Minä olen surullinen" vai "I am sad".  Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja.  

Tämä on kyllä todella erikoinen näkemys. Onko se ”todellinen yhteys” jotain jota voi kehittää esimerkiksi opiskelemalla kumppaninsa äidinkieltä tai vaikka kuuntelemalla mitä hän jorisee aamiaispöydässä, vai onko se ihan noppapeliä vaan?

Miksi sotket tähän kielen vaikka erikseen sanottiin, että todelliseen yhteyteen ei tarvita sanoja? 

Eli tarkoitatko, että todellisella yhteydellä ei mielestäsi ole mitään tekemistä kielen kanssa?

No niinhän minä sanoin jo siinä ensimmäisessä viestissä. "Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja" Etkö osaa lukea vai mikä tässä on ongelma?

Hämmästelen vain noin radikaalia asennetta. Itse olen ollut huomaavinani, että varsinkin negatiivisten tunteiden ilmaisussa sanat ovat se lempein ja parhaisiin tuloksiin vievä vaihtoehto.

Radikaalia? Sehän maailman luonnollisin asia, että tunteet ilmaistaan muuten kuin sanoin. Kieli on melko tuore keksintö ihmiskunnan historiassa. Ei ne luolamiehet ja -naiset sanoittaneet tunteitaan, vaan käyttivät niitä aidoimpia välineitä eli eleitä, ilmeitä ynnä muuta sanatonta viestintää.  

Negatiivisten tunteiden ilmaiseminen ei-kielellisesti on erittäin huono idea. Luolamiehet ja -naiset epäilemättä hutkivat toisiaan turpaan, mikä on nykyään laitonta. Itse asiassa mykkäkouluakin (eli sanatonta viestintää, kuten kauniisti ilmaiset) pidetään nykyään väkivallan muotona.

Himoa tai rakkautta voi ilmaista toki silmää vinkkaamalla, mutta usko tai älä, se on vain opittava puhumaan, jos haluaa pitkän parisuhteen. Ja kieli oli muuten jo neanderthalilaisillakin.

Ethän nyt tosissasi väitä, että sanaton viestintä tarkoittaa mykkäkoulua? Jos väität, katso ihan vaikka Wikipediasta sen todellinen merkitys. 

Negatiivisia tunteita voi ilmaista muutenkin kuin "hutkimalla turpaan" tai käyttämällä muitakaan väkivallan muotoja. Pelottavaa, jos sinulle ainut sanattoman viestinnän muoto on turpaanveto tai mykkäkoulu.

Usko tai älä, mutta katse kertoo uskomattoman paljon enemmän kuin tuhat sanaa. Opit sen vielä, jos kohtaan ihmisen, jonka kanssa sinulla on ns. sielun sukulaisuus. Totta kai puhetta tarvitaan, mutta tunteiden kohdalla se on aika merkityksetön asia. 

Kertoisitko minulle, kuinka ilmaiset sanattomasti ja katseella vaikkapa kiukkua, mustasukkaisuutta tai ärtymystä. Sellainen katse, joka puhuu näissä asioissa enemmän kuin tuhat sanaa, on kyllä vähintäänkin julma, ja jättää edelleen aika paljon väärinymmärryksen mahdollisuuksia. Että mulkoileeko tuo nyt siksi että tein näin vai siksi että tein noin.

Jos olisit mieheni, tietäisit oikein hyvin miten nuo minulta onnistuvat :D Ikävä kyllä sanallisesti on mahdotonta kuvailla katsetta. Sen voin sanoa, ettei siinä mitään julmaa ole, jos katsoo toista kiukkuisesti tai ärtyneesti tai vaikka mustasukkaisesti. Se on täysin normaalia sanatonta viestintää ja terveessä ihmissuhteessa kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja. Kun tuntee toisen riittävän hyvin, ei synny väärinymmärryksiä vaan ihan oikeasti pelkkä katse riittää kertomaan, mitä toinen tarkoittaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.

Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.

Sinä huudat: Hiljaa!

Mies puolestaan : Sheket!

Jne.

Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.

Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?

Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias. 

Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?

Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.  

Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?

Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.

Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä. 

Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.

Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.

Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet. 

Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.

Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?

Ahaa. No noista mikään ei ole tuottanut sinulle kokemusta monikielisessä perheessä elämisestä. Tuolla kokemuksella kyllä luulisi ymmärtävän selkokielistä suomea. Vai onko perustaidot unohtuneet, kun aika on mennyt nyanssien pohdintaan? 

Oliko sinulla jotakin mielipidettä itse asiaankin, vai vain persoonaani? Voiko kokea tunnetta, jolle ei ole omassa kielessä sanaa?

Tämähän ei ole mielipidekysymys. On itsestään selvää, että voi kokea moniakin asioita, joille yhtään missään kielessä ei ole tarkkaa sana. Sanat ovat hyvin rajallisia kuvaamaan monimuotoisia kokonaisuuksia, jollaisia muun muassa tunteet ovat. Siksi moni kokee, että esimerkiksi musiikin avulla voi ilmaista tunteitaan paremmin kuin sanoin. 

Toki. Mutta parisuhteessa musiikki lienee sanojakin monitulkintaisempi kommunikaation muoto.

No enpä nyt tarkoittanutkaan, että musiikilla pitäisi parisuhteessa kommunikoida. Ihan yhtä kömpelöitä ne äidinkielen sanat ovat tunteille kuin vieraankin kielen, joten sen suhteen merkityksetöntä sanooko "Minä olen surullinen" vai "I am sad".  Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja.  

Tämä on kyllä todella erikoinen näkemys. Onko se ”todellinen yhteys” jotain jota voi kehittää esimerkiksi opiskelemalla kumppaninsa äidinkieltä tai vaikka kuuntelemalla mitä hän jorisee aamiaispöydässä, vai onko se ihan noppapeliä vaan?

Miksi sotket tähän kielen vaikka erikseen sanottiin, että todelliseen yhteyteen ei tarvita sanoja? 

Eli tarkoitatko, että todellisella yhteydellä ei mielestäsi ole mitään tekemistä kielen kanssa?

No niinhän minä sanoin jo siinä ensimmäisessä viestissä. "Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja" Etkö osaa lukea vai mikä tässä on ongelma?

Hämmästelen vain noin radikaalia asennetta. Itse olen ollut huomaavinani, että varsinkin negatiivisten tunteiden ilmaisussa sanat ovat se lempein ja parhaisiin tuloksiin vievä vaihtoehto.

Radikaalia? Sehän maailman luonnollisin asia, että tunteet ilmaistaan muuten kuin sanoin. Kieli on melko tuore keksintö ihmiskunnan historiassa. Ei ne luolamiehet ja -naiset sanoittaneet tunteitaan, vaan käyttivät niitä aidoimpia välineitä eli eleitä, ilmeitä ynnä muuta sanatonta viestintää.  

Negatiivisten tunteiden ilmaiseminen ei-kielellisesti on erittäin huono idea. Luolamiehet ja -naiset epäilemättä hutkivat toisiaan turpaan, mikä on nykyään laitonta. Itse asiassa mykkäkouluakin (eli sanatonta viestintää, kuten kauniisti ilmaiset) pidetään nykyään väkivallan muotona.

Himoa tai rakkautta voi ilmaista toki silmää vinkkaamalla, mutta usko tai älä, se on vain opittava puhumaan, jos haluaa pitkän parisuhteen. Ja kieli oli muuten jo neanderthalilaisillakin.

Ethän nyt tosissasi väitä, että sanaton viestintä tarkoittaa mykkäkoulua? Jos väität, katso ihan vaikka Wikipediasta sen todellinen merkitys. 

Negatiivisia tunteita voi ilmaista muutenkin kuin "hutkimalla turpaan" tai käyttämällä muitakaan väkivallan muotoja. Pelottavaa, jos sinulle ainut sanattoman viestinnän muoto on turpaanveto tai mykkäkoulu.

Usko tai älä, mutta katse kertoo uskomattoman paljon enemmän kuin tuhat sanaa. Opit sen vielä, jos kohtaan ihmisen, jonka kanssa sinulla on ns. sielun sukulaisuus. Totta kai puhetta tarvitaan, mutta tunteiden kohdalla se on aika merkityksetön asia. 

Kertoisitko minulle, kuinka ilmaiset sanattomasti ja katseella vaikkapa kiukkua, mustasukkaisuutta tai ärtymystä. Sellainen katse, joka puhuu näissä asioissa enemmän kuin tuhat sanaa, on kyllä vähintäänkin julma, ja jättää edelleen aika paljon väärinymmärryksen mahdollisuuksia. Että mulkoileeko tuo nyt siksi että tein näin vai siksi että tein noin.

En voi kertoa, koska sinun pitäisi nähdä minun silmäni, jotta voisin havainnollistaa sellaiset katseet. Nämä ovat juurikin niitä asioita, joihin sanat eivät riitä. 

Erityisen hieno on se ”olen äkäinen koska viime yönä herätit minut potkimalla unissasi” -katse.

Tarkalleen ottaen se on kyllä yksi ja sama kieli, haarautunut vaan.

Vierailija kirjoitti:

Huh, aloitusviesti olisi voinut olla minun joskus tulevaisuudessa kirjoittama!

Minunkin mieheni äidinkieli on heprea.

Minulle on kyllä ollut aina selvää, että jos meillä on joskus lapsia, minä olen äiti, en ima. :)

Ja niille jotka ihmettelevät miksi toinen ei ole opiskellut suomea: heprea ja suomi ovat molemmat harvinaisen haastavia kieliä. Yritäpä itse oppia hepreaa: omat aakkoset, täysin erilainen kielioppi, paljon poikkeuksia ja poikkeuksen poikkeuksia säännöistä... Niinpä. Samalta tuntuisi miehestä suomen opiskelu.

Lapsensa takia vanhemmat yleensä ponnistelee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.

Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.

Sinä huudat: Hiljaa!

Mies puolestaan : Sheket!

Jne.

Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.

Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?

Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias. 

Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?

Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.  

Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?

Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.

Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä. 

Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.

Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.

Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet. 

Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.

Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?

Ahaa. No noista mikään ei ole tuottanut sinulle kokemusta monikielisessä perheessä elämisestä. Tuolla kokemuksella kyllä luulisi ymmärtävän selkokielistä suomea. Vai onko perustaidot unohtuneet, kun aika on mennyt nyanssien pohdintaan? 

Oliko sinulla jotakin mielipidettä itse asiaankin, vai vain persoonaani? Voiko kokea tunnetta, jolle ei ole omassa kielessä sanaa?

Tämähän ei ole mielipidekysymys. On itsestään selvää, että voi kokea moniakin asioita, joille yhtään missään kielessä ei ole tarkkaa sana. Sanat ovat hyvin rajallisia kuvaamaan monimuotoisia kokonaisuuksia, jollaisia muun muassa tunteet ovat. Siksi moni kokee, että esimerkiksi musiikin avulla voi ilmaista tunteitaan paremmin kuin sanoin. 

Toki. Mutta parisuhteessa musiikki lienee sanojakin monitulkintaisempi kommunikaation muoto.

No enpä nyt tarkoittanutkaan, että musiikilla pitäisi parisuhteessa kommunikoida. Ihan yhtä kömpelöitä ne äidinkielen sanat ovat tunteille kuin vieraankin kielen, joten sen suhteen merkityksetöntä sanooko "Minä olen surullinen" vai "I am sad".  Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja.  

Tämä on kyllä todella erikoinen näkemys. Onko se ”todellinen yhteys” jotain jota voi kehittää esimerkiksi opiskelemalla kumppaninsa äidinkieltä tai vaikka kuuntelemalla mitä hän jorisee aamiaispöydässä, vai onko se ihan noppapeliä vaan?

Miksi sotket tähän kielen vaikka erikseen sanottiin, että todelliseen yhteyteen ei tarvita sanoja? 

Eli tarkoitatko, että todellisella yhteydellä ei mielestäsi ole mitään tekemistä kielen kanssa?

No niinhän minä sanoin jo siinä ensimmäisessä viestissä. "Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja" Etkö osaa lukea vai mikä tässä on ongelma?

Hämmästelen vain noin radikaalia asennetta. Itse olen ollut huomaavinani, että varsinkin negatiivisten tunteiden ilmaisussa sanat ovat se lempein ja parhaisiin tuloksiin vievä vaihtoehto.

Radikaalia? Sehän maailman luonnollisin asia, että tunteet ilmaistaan muuten kuin sanoin. Kieli on melko tuore keksintö ihmiskunnan historiassa. Ei ne luolamiehet ja -naiset sanoittaneet tunteitaan, vaan käyttivät niitä aidoimpia välineitä eli eleitä, ilmeitä ynnä muuta sanatonta viestintää.  

Negatiivisten tunteiden ilmaiseminen ei-kielellisesti on erittäin huono idea. Luolamiehet ja -naiset epäilemättä hutkivat toisiaan turpaan, mikä on nykyään laitonta. Itse asiassa mykkäkouluakin (eli sanatonta viestintää, kuten kauniisti ilmaiset) pidetään nykyään väkivallan muotona.

Himoa tai rakkautta voi ilmaista toki silmää vinkkaamalla, mutta usko tai älä, se on vain opittava puhumaan, jos haluaa pitkän parisuhteen. Ja kieli oli muuten jo neanderthalilaisillakin.

Ethän nyt tosissasi väitä, että sanaton viestintä tarkoittaa mykkäkoulua? Jos väität, katso ihan vaikka Wikipediasta sen todellinen merkitys. 

Negatiivisia tunteita voi ilmaista muutenkin kuin "hutkimalla turpaan" tai käyttämällä muitakaan väkivallan muotoja. Pelottavaa, jos sinulle ainut sanattoman viestinnän muoto on turpaanveto tai mykkäkoulu.

Usko tai älä, mutta katse kertoo uskomattoman paljon enemmän kuin tuhat sanaa. Opit sen vielä, jos kohtaan ihmisen, jonka kanssa sinulla on ns. sielun sukulaisuus. Totta kai puhetta tarvitaan, mutta tunteiden kohdalla se on aika merkityksetön asia. 

Kertoisitko minulle, kuinka ilmaiset sanattomasti ja katseella vaikkapa kiukkua, mustasukkaisuutta tai ärtymystä. Sellainen katse, joka puhuu näissä asioissa enemmän kuin tuhat sanaa, on kyllä vähintäänkin julma, ja jättää edelleen aika paljon väärinymmärryksen mahdollisuuksia. Että mulkoileeko tuo nyt siksi että tein näin vai siksi että tein noin.

Jos olisit mieheni, tietäisit oikein hyvin miten nuo minulta onnistuvat :D Ikävä kyllä sanallisesti on mahdotonta kuvailla katsetta. Sen voin sanoa, ettei siinä mitään julmaa ole, jos katsoo toista kiukkuisesti tai ärtyneesti tai vaikka mustasukkaisesti. Se on täysin normaalia sanatonta viestintää ja terveessä ihmissuhteessa kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja. Kun tuntee toisen riittävän hyvin, ei synny väärinymmärryksiä vaan ihan oikeasti pelkkä katse riittää kertomaan, mitä toinen tarkoittaa. 

Mistä sen tietää vaikka olisin nähnyt sinut ja miehesi? Aina välillä näkee pariskuntia, joista kumpikaan ei puhu mitään mutta naama on kuin myrkyn niellyt. Sanatonta viestintää...

Kaksi ei-natiivia opettamassa lapselle englantia? Ei taas tämä. Lapsi oppii oikein hyvin yleisimmän kansainvälisen kielen nimeltä huono englanti.

Mä elin lapsuuteni tuollaisessa sanattoman viestinnän perheessä. Oli kyllä h*vetin rankkaa kun koko ajan piti olla tuntosarvet pystyssä että kuka nyt pahoitti mielensä ja mistä.

Eli sama mulle onko perheessä yksi vai viisi kieltä, mutta puhukaa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.

Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.

Sinä huudat: Hiljaa!

Mies puolestaan : Sheket!

Jne.

Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.

Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?

Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias. 

Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?

Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.  

Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?

Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.

Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä. 

Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.

Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.

Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet. 

Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.

Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?

Ahaa. No noista mikään ei ole tuottanut sinulle kokemusta monikielisessä perheessä elämisestä. Tuolla kokemuksella kyllä luulisi ymmärtävän selkokielistä suomea. Vai onko perustaidot unohtuneet, kun aika on mennyt nyanssien pohdintaan? 

Oliko sinulla jotakin mielipidettä itse asiaankin, vai vain persoonaani? Voiko kokea tunnetta, jolle ei ole omassa kielessä sanaa?

Tämähän ei ole mielipidekysymys. On itsestään selvää, että voi kokea moniakin asioita, joille yhtään missään kielessä ei ole tarkkaa sana. Sanat ovat hyvin rajallisia kuvaamaan monimuotoisia kokonaisuuksia, jollaisia muun muassa tunteet ovat. Siksi moni kokee, että esimerkiksi musiikin avulla voi ilmaista tunteitaan paremmin kuin sanoin. 

Toki. Mutta parisuhteessa musiikki lienee sanojakin monitulkintaisempi kommunikaation muoto.

No enpä nyt tarkoittanutkaan, että musiikilla pitäisi parisuhteessa kommunikoida. Ihan yhtä kömpelöitä ne äidinkielen sanat ovat tunteille kuin vieraankin kielen, joten sen suhteen merkityksetöntä sanooko "Minä olen surullinen" vai "I am sad".  Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja.  

Tämä on kyllä todella erikoinen näkemys. Onko se ”todellinen yhteys” jotain jota voi kehittää esimerkiksi opiskelemalla kumppaninsa äidinkieltä tai vaikka kuuntelemalla mitä hän jorisee aamiaispöydässä, vai onko se ihan noppapeliä vaan?

Miksi sotket tähän kielen vaikka erikseen sanottiin, että todelliseen yhteyteen ei tarvita sanoja? 

Eli tarkoitatko, että todellisella yhteydellä ei mielestäsi ole mitään tekemistä kielen kanssa?

No niinhän minä sanoin jo siinä ensimmäisessä viestissä. "Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja" Etkö osaa lukea vai mikä tässä on ongelma?

Hämmästelen vain noin radikaalia asennetta. Itse olen ollut huomaavinani, että varsinkin negatiivisten tunteiden ilmaisussa sanat ovat se lempein ja parhaisiin tuloksiin vievä vaihtoehto.

Radikaalia? Sehän maailman luonnollisin asia, että tunteet ilmaistaan muuten kuin sanoin. Kieli on melko tuore keksintö ihmiskunnan historiassa. Ei ne luolamiehet ja -naiset sanoittaneet tunteitaan, vaan käyttivät niitä aidoimpia välineitä eli eleitä, ilmeitä ynnä muuta sanatonta viestintää.  

Negatiivisten tunteiden ilmaiseminen ei-kielellisesti on erittäin huono idea. Luolamiehet ja -naiset epäilemättä hutkivat toisiaan turpaan, mikä on nykyään laitonta. Itse asiassa mykkäkouluakin (eli sanatonta viestintää, kuten kauniisti ilmaiset) pidetään nykyään väkivallan muotona.

Himoa tai rakkautta voi ilmaista toki silmää vinkkaamalla, mutta usko tai älä, se on vain opittava puhumaan, jos haluaa pitkän parisuhteen. Ja kieli oli muuten jo neanderthalilaisillakin.

Ethän nyt tosissasi väitä, että sanaton viestintä tarkoittaa mykkäkoulua? Jos väität, katso ihan vaikka Wikipediasta sen todellinen merkitys. 

Negatiivisia tunteita voi ilmaista muutenkin kuin "hutkimalla turpaan" tai käyttämällä muitakaan väkivallan muotoja. Pelottavaa, jos sinulle ainut sanattoman viestinnän muoto on turpaanveto tai mykkäkoulu.

Usko tai älä, mutta katse kertoo uskomattoman paljon enemmän kuin tuhat sanaa. Opit sen vielä, jos kohtaan ihmisen, jonka kanssa sinulla on ns. sielun sukulaisuus. Totta kai puhetta tarvitaan, mutta tunteiden kohdalla se on aika merkityksetön asia. 

Kertoisitko minulle, kuinka ilmaiset sanattomasti ja katseella vaikkapa kiukkua, mustasukkaisuutta tai ärtymystä. Sellainen katse, joka puhuu näissä asioissa enemmän kuin tuhat sanaa, on kyllä vähintäänkin julma, ja jättää edelleen aika paljon väärinymmärryksen mahdollisuuksia. Että mulkoileeko tuo nyt siksi että tein näin vai siksi että tein noin.

Jos olisit mieheni, tietäisit oikein hyvin miten nuo minulta onnistuvat :D Ikävä kyllä sanallisesti on mahdotonta kuvailla katsetta. Sen voin sanoa, ettei siinä mitään julmaa ole, jos katsoo toista kiukkuisesti tai ärtyneesti tai vaikka mustasukkaisesti. Se on täysin normaalia sanatonta viestintää ja terveessä ihmissuhteessa kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja. Kun tuntee toisen riittävän hyvin, ei synny väärinymmärryksiä vaan ihan oikeasti pelkkä katse riittää kertomaan, mitä toinen tarkoittaa. 

Mistä sen tietää vaikka olisin nähnyt sinut ja miehesi? Aina välillä näkee pariskuntia, joista kumpikaan ei puhu mitään mutta naama on kuin myrkyn niellyt. Sanatonta viestintää...

No tuon kuvauksen perusteella et ole meitä nähnyt. Me kyllä puhumme ja harvoin olemme myrkynnielleen näköisiä. Nauramme ja hymyilemme paljon. Sinun kannattaa ihan oikeasti käydä lukemassa vaikka wikipedia-artikkeli aiheesta sanaton viestintä, jotta ymmärrät ettei se ole synonyymi mykkäkoululle ja mököttämiselle. Esimerkiksi mainitsemani nauru ja hymykin ovat sanatonta viestintää. Yllättikö?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

M32 ja latino kirjoitti:

Meillä lapset kasvavat neljäkielisessä ympäristössä ja hyvin toimii. Suomen neuvoloissa ohjeistetaan puhumaan omaa äidinkieltä lapselle. Vanhempien on hyvä opettaa lapsille vahvinta kieltään. Alkaa kaksi- tai useampikieleiset lapset saattaavat olla hitaampia puhumaan, mutta nopeasti saavat samanikäiset kiinni. Kielet on lahja.

Tää on niin bullshittiä. Meidän lapsille tullut neuvolasta ja koulusta "nyt on suuri huoli" systeemejä koska lapset puhuu/kirjoittaa englantia kuin natiivi, suomen kieli jäljessä normitasosta, joka on normaalia, mutta nää puupäät ei tajua.

Tällä palstalla kaikki puhuvat englantia kuin natiivit. Pitäisi vain tietää, että minkä maan natiivit...

Miksi se on normaalia, että suomen kieli on jäljessä normitasosta? Mistähän tämä rouva tietää, että puhuvat englantia kuin natiivi, eikä vain äippä katso lapsosiaan ruusunpunaisten lasien läpi? Mietin vaan, että jännä etteivät kuitenkaan puhu suomea kuin natiivit sitten, vaikka ovat suomenkielisessä ympäristössä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikäs kielihullu tänne on pesiytynyt? Ei voi olla noin vaikeaa tajuta sitä yksinkertaista asiaa, että kieli on vain pieni pintaraapaisu kaikesta ilmaisusta. Maailmassahan on lukuisia ihmisiä, jotka eivät osaa puhua lainkaan. Silti hekin voivat ilmasta itseään ymmärrettävästi. Samoin kuin eläimet, vaikka heillä tietynlainen kieli erinäisine äännähdyksineen onkin. 

Se on kyllä kieltämättä aivan totta, että eläimet erinäisine äännähdyksineen tuskin olisivat vetäneet tätä keskustelua merkittävästi huonommin kuin me.

Mutta meillä useimmilla kuitenkin lienee toiveena, että omassa perhepiirissä pystyttäisiin enempään kuin eläimet, ja että omat lapset pärjäisivät esimerkiksi koulussa. Siksihän näitä kielikylpyjä ja muita on tarjolla.

Kehitysvammaisten koulussa on monia, joiden kielellinen ilmaisu on suunnilleen "erinäisiä äännähdyksiä" tasoa. (ei pahalla, vaan tosi asia todeten). Silti he pärjäävät ihan hyvin siellä koulussa, kun opetusmenetelmät tehdään mahdollistamaan myös ei-kielellinen ilmaisu. Kielikylvyt eivät ole mikään välttämättömyys koulussa tai yhtään missään pärjäämiselle, vaikka kiva lisä ovatkin. 

No eiköhän rimaa lasketa muutenkin aika lailla kehitysvammaisten suhteen. Vaatimukset eivät ole samaa tasoa kuin normaaleilla lapsilla.

Tämä ketju on kuin suoraan kivikaudelta:) 

Mun lapset puhuvat natiivisti englantia kun ovat englanninkielisessä maassa asuneet siitä asti kun oppivat lukemaan ja kirjoittamaan. Vaikka me vanhemmat emme puhu kumpikaan äidinkielenämme englantia. Ja minä en sitä pysty arvioimaan, vain natiivit pystyvät mutta siitä olen 1000% varma että yksikään pelkästään Suomessa koulua käynyt ja Suomessa asuva lapsi ei puhu natiivia englantia EIKÄ ruotsia. Ruotsalaiset ovat useaan otteeseen maininneet siitä että jopa suomalaisen ruotsinkielisen tunnistaa heti. Mun lapset eivät puhu eivätkä kirjoita natiivitasoisesti suomea eivätkä isänsä kieltä vaikka osaavat kieliopit sun muut kympin arvoisesti ja puhuvat sujuvasti. Ero natiiviin on silti suuri.  

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on kuin suoraan kivikaudelta:) 

Mun lapset puhuvat natiivisti englantia kun ovat englanninkielisessä maassa asuneet siitä asti kun oppivat lukemaan ja kirjoittamaan. Vaikka me vanhemmat emme puhu kumpikaan äidinkielenämme englantia. Ja minä en sitä pysty arvioimaan, vain natiivit pystyvät mutta siitä olen 1000% varma että yksikään pelkästään Suomessa koulua käynyt ja Suomessa asuva lapsi ei puhu natiivia englantia EIKÄ ruotsia. Ruotsalaiset ovat useaan otteeseen maininneet siitä että jopa suomalaisen ruotsinkielisen tunnistaa heti. Mun lapset eivät puhu eivätkä kirjoita natiivitasoisesti suomea eivätkä isänsä kieltä vaikka osaavat kieliopit sun muut kympin arvoisesti ja puhuvat sujuvasti. Ero natiiviin on silti suuri.  

Kyllä minäkin tunnistan, jos vaikkapa Jyväskylästä kotoisin olevan puheesta, mutta ei se tarkoita etteikö jyväskyläläiset olisi natiiveja suomenkielisiä. Suomenruotsalaisten tunnistettavuus johtuu siitä, että suomenruotsi on erilaista kuin ruotsin ruotsi. Samaan tapaan kuin brittienglanti on erilaista kuin amerikanenglanti, vaikka molemmissa maissa on natiiveja englanninkielisiä. Kyllä ne ruotsinkieliset suomalaiset silti natiivitasolla puhuvat, koska yksinkertaisesti ovat natiiveja ruotsin puhujia. Natiivihan tarkoittaa äidinkieleltään tietyn kielistä. Osa suomenruotsalaisista ei edes juurikaan osaa suomea, koska puhuvat kotona ja koulussa ja kaikkialla muuallakin vain ruotsia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikäs kielihullu tänne on pesiytynyt? Ei voi olla noin vaikeaa tajuta sitä yksinkertaista asiaa, että kieli on vain pieni pintaraapaisu kaikesta ilmaisusta. Maailmassahan on lukuisia ihmisiä, jotka eivät osaa puhua lainkaan. Silti hekin voivat ilmasta itseään ymmärrettävästi. Samoin kuin eläimet, vaikka heillä tietynlainen kieli erinäisine äännähdyksineen onkin. 

Se on kyllä kieltämättä aivan totta, että eläimet erinäisine äännähdyksineen tuskin olisivat vetäneet tätä keskustelua merkittävästi huonommin kuin me.

Mutta meillä useimmilla kuitenkin lienee toiveena, että omassa perhepiirissä pystyttäisiin enempään kuin eläimet, ja että omat lapset pärjäisivät esimerkiksi koulussa. Siksihän näitä kielikylpyjä ja muita on tarjolla.

Kehitysvammaisten koulussa on monia, joiden kielellinen ilmaisu on suunnilleen "erinäisiä äännähdyksiä" tasoa. (ei pahalla, vaan tosi asia todeten). Silti he pärjäävät ihan hyvin siellä koulussa, kun opetusmenetelmät tehdään mahdollistamaan myös ei-kielellinen ilmaisu. Kielikylvyt eivät ole mikään välttämättömyys koulussa tai yhtään missään pärjäämiselle, vaikka kiva lisä ovatkin. 

No eiköhän rimaa lasketa muutenkin aika lailla kehitysvammaisten suhteen. Vaatimukset eivät ole samaa tasoa kuin normaaleilla lapsilla.

Sillähän ei tässä yhteydessä ole merkitystä. Puhuttiin vain koulussa pärjäämisestä. Onhan niissä ns. normaaleissakin lapsissa hyvin eritasoisia oppijoita. 

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on kuin suoraan kivikaudelta:) 

Mun lapset puhuvat natiivisti englantia kun ovat englanninkielisessä maassa asuneet siitä asti kun oppivat lukemaan ja kirjoittamaan. Vaikka me vanhemmat emme puhu kumpikaan äidinkielenämme englantia. Ja minä en sitä pysty arvioimaan, vain natiivit pystyvät mutta siitä olen 1000% varma että yksikään pelkästään Suomessa koulua käynyt ja Suomessa asuva lapsi ei puhu natiivia englantia EIKÄ ruotsia. Ruotsalaiset ovat useaan otteeseen maininneet siitä että jopa suomalaisen ruotsinkielisen tunnistaa heti. Mun lapset eivät puhu eivätkä kirjoita natiivitasoisesti suomea eivätkä isänsä kieltä vaikka osaavat kieliopit sun muut kympin arvoisesti ja puhuvat sujuvasti. Ero natiiviin on silti suuri.  

Suomenruotsissa on erilainen intonaatio ja vanhakantaisempi sanasto, mutta kyllä se ihan natiiviruotsia on ruotsinkielisellä. Oma perheeni on suomi-akateeminen amerikanenglanti. Lapsi puhuu jälkimmäistä paremmin kuin suomea vaikka Suomessa asumme. Asia tulee varmastikin muuttumaan kun menee kouluun suomeksi, mutta kyllä hän ihan natiivitasoisesti englantia puhuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on kuin suoraan kivikaudelta:) 

Mun lapset puhuvat natiivisti englantia kun ovat englanninkielisessä maassa asuneet siitä asti kun oppivat lukemaan ja kirjoittamaan. Vaikka me vanhemmat emme puhu kumpikaan äidinkielenämme englantia. Ja minä en sitä pysty arvioimaan, vain natiivit pystyvät mutta siitä olen 1000% varma että yksikään pelkästään Suomessa koulua käynyt ja Suomessa asuva lapsi ei puhu natiivia englantia EIKÄ ruotsia. Ruotsalaiset ovat useaan otteeseen maininneet siitä että jopa suomalaisen ruotsinkielisen tunnistaa heti. Mun lapset eivät puhu eivätkä kirjoita natiivitasoisesti suomea eivätkä isänsä kieltä vaikka osaavat kieliopit sun muut kympin arvoisesti ja puhuvat sujuvasti. Ero natiiviin on silti suuri.  

Suomenruotsissa on erilainen intonaatio ja vanhakantaisempi sanasto, mutta kyllä se ihan natiiviruotsia on ruotsinkielisellä. Oma perheeni on suomi-akateeminen amerikanenglanti. Lapsi puhuu jälkimmäistä paremmin kuin suomea vaikka Suomessa asumme. Asia tulee varmastikin muuttumaan kun menee kouluun suomeksi, mutta kyllä hän ihan natiivitasoisesti englantia puhuu.

Jännä kieli tuo suomi-akateeminen. Missä sitä voi opiskella? En löytänyt yhdenkään suomalaisen yliopiston tarjonnasta :(

Onko myös kolmipäinen vai onko kaikki kielet yhdessä suussa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on kuin suoraan kivikaudelta:) 

Mun lapset puhuvat natiivisti englantia kun ovat englanninkielisessä maassa asuneet siitä asti kun oppivat lukemaan ja kirjoittamaan. Vaikka me vanhemmat emme puhu kumpikaan äidinkielenämme englantia. Ja minä en sitä pysty arvioimaan, vain natiivit pystyvät mutta siitä olen 1000% varma että yksikään pelkästään Suomessa koulua käynyt ja Suomessa asuva lapsi ei puhu natiivia englantia EIKÄ ruotsia. Ruotsalaiset ovat useaan otteeseen maininneet siitä että jopa suomalaisen ruotsinkielisen tunnistaa heti. Mun lapset eivät puhu eivätkä kirjoita natiivitasoisesti suomea eivätkä isänsä kieltä vaikka osaavat kieliopit sun muut kympin arvoisesti ja puhuvat sujuvasti. Ero natiiviin on silti suuri.  

Suomenruotsissa on erilainen intonaatio ja vanhakantaisempi sanasto, mutta kyllä se ihan natiiviruotsia on ruotsinkielisellä. Oma perheeni on suomi-akateeminen amerikanenglanti. Lapsi puhuu jälkimmäistä paremmin kuin suomea vaikka Suomessa asumme. Asia tulee varmastikin muuttumaan kun menee kouluun suomeksi, mutta kyllä hän ihan natiivitasoisesti englantia puhuu.

Jännä kieli tuo suomi-akateeminen. Missä sitä voi opiskella? En löytänyt yhdenkään suomalaisen yliopiston tarjonnasta :(

Akateeminen amerikanenglanti. Tiedätkö eroaa jostain mustien katuenglannista kuten oxford english cockneystä.