Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kolmikielisen lapsen kasvattaminen, miten hankalaa?
12.06.2020 |
Minulla on äidinkieli suomi, mies puhuu äidinkielenään hepreaa ja keskenään puhumme englantia. Pitäiskö mun opetella heprea ennen lapsen hankkimista vai onnistuuko lapsen kasvattaminen kolmikielisessä ympäristössä?
Kommentit (138)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.
Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.
Sinä huudat: Hiljaa!
Mies puolestaan : Sheket!
Jne.
Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?
Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias.
Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?
Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.
Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?
Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.
Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä.
Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.
Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.
Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet.
Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.
Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?
Ahaa. No noista mikään ei ole tuottanut sinulle kokemusta monikielisessä perheessä elämisestä. Tuolla kokemuksella kyllä luulisi ymmärtävän selkokielistä suomea. Vai onko perustaidot unohtuneet, kun aika on mennyt nyanssien pohdintaan?
Oliko sinulla jotakin mielipidettä itse asiaankin, vai vain persoonaani? Voiko kokea tunnetta, jolle ei ole omassa kielessä sanaa?
Tämähän ei ole mielipidekysymys. On itsestään selvää, että voi kokea moniakin asioita, joille yhtään missään kielessä ei ole tarkkaa sana. Sanat ovat hyvin rajallisia kuvaamaan monimuotoisia kokonaisuuksia, jollaisia muun muassa tunteet ovat. Siksi moni kokee, että esimerkiksi musiikin avulla voi ilmaista tunteitaan paremmin kuin sanoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.
Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.
Sinä huudat: Hiljaa!
Mies puolestaan : Sheket!
Jne.
Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?
Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias.
Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?
Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.
Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?
Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.
Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä.
Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.
Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.
Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet.
Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.
Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?
Ahaa. No noista mikään ei ole tuottanut sinulle kokemusta monikielisessä perheessä elämisestä. Tuolla kokemuksella kyllä luulisi ymmärtävän selkokielistä suomea. Vai onko perustaidot unohtuneet, kun aika on mennyt nyanssien pohdintaan?
Oliko sinulla jotakin mielipidettä itse asiaankin, vai vain persoonaani? Voiko kokea tunnetta, jolle ei ole omassa kielessä sanaa?
Tämähän ei ole mielipidekysymys. On itsestään selvää, että voi kokea moniakin asioita, joille yhtään missään kielessä ei ole tarkkaa sana. Sanat ovat hyvin rajallisia kuvaamaan monimuotoisia kokonaisuuksia, jollaisia muun muassa tunteet ovat. Siksi moni kokee, että esimerkiksi musiikin avulla voi ilmaista tunteitaan paremmin kuin sanoin.
Toki. Mutta parisuhteessa musiikki lienee sanojakin monitulkintaisempi kommunikaation muoto.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.
Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.
Sinä huudat: Hiljaa!
Mies puolestaan : Sheket!
Jne.
Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?
Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias.
Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?
Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.
Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?
Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.
Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä.
Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.
Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.
Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet.
Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.
Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?
Kyllä rakkaus on rakkautta oli se sitten nimeltään rakkaus, love, liebe, kärlek tai mikä tahansa. Kielihän on äärimmäisen rajallinen ilmaisumuoto eikä sillä koskaan saada ilmaistua kokonaisvaltaisesti abstrakteja yksilöllisiä kokemuksia kuten tunteet. Ei jokin sana muuta ihmisen kokemusta yhtään miksikään.
Rakkaus nyt on melkein banaali esimerkki yksinkertaisuudessaan. Mutta eikö sinusta ole ollenkaan mielenkiintoista miettiä, miksi suomeksi on vain ”rakkaus”, kun englanniksi on ”love” ja ”charity”, ja näistä ”charity” on lähempänä ruotsin sanaa ”kärlek”?
Siksipä otinkin sen esimerkiksi. Yksinkertainen esimerkki on yksinkertaisempaa ymmärtää kuin monimutkainen. Ja ei, minusta ei ole mielenkiintoista miettiä tuollaisia. Onhan suomessakin useita eri sanoja tarkoittamaan rakkautta. Lempi nyt tuli ensimmäisenä mieleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päiväkodissa kolmikielisiä lapsia on paljon ja maailmalla monikielisyys on yleisempää kuin monokielisyys. Tärkeintä on, että lapsi saa äidin ja isän äidinkieltä kuulla paljon aidossa vuorovaikutuksessa ja harjoitella. Silloin lapselle kehittyy kokonainen "tunnekieli" tai kaksikin. Mitään teennäistä tai liikayrittämistä ei siis kannata tehdään juurikin tyyliin "opettelenko raskausaikana heprean". Ja sitten kantsii myös varautua siihen, että lapselle voi tulla viivästystä joissain kielen alueilla. Hänellä voi olla kokonaisuudessaan isompi sanavarasto kuin yksikielisellä, mutta ei isompaa missään kielessä mitä hän osaa. Tämä on tyypillistä ja menee ohi (ellei lapsella ole jotain erityistä kielellistä vaikeutta). Terv. varhaiskasvatuksen ope
Onko maailmalla oikeasti tosiaan monikielisyys perheissä yleisempää kuin monokielisyys?
Vietin aikaa eräässä Afrikan maassa, jossa puhutaan todella monia kieliä. Oli ihan arkipäivää, että lukutaidoton ihminen osasi neljää tai viittä kieltä. Sielläkin perheissä useimmiten oli vain yksi yhteinen kieli.
Hmm...sitä en tiedä on perheissä yleisempää moni vai mono. Mutta maailmalla on yleisempää se, että lapsi hallitsee useampaa kieltä kuin että hallitsee vain yhtä. Ja tällä tarkoitan, että "tavis" suomalainen on yksikielinen vielä koulun päätyttyäkin, vaikka olisi koulussa oppinut kieliä. Kun taas maailmalla on yleisempää, että esimerkiksi kyläkaupassa puhutaan yhtä kieltä ja kotona toista ja toisella puolella kylää kolmatta... Viisivuotias lapsi navigoi tällaisessa maailmassa sujuvasti. Tämä monikielisyyden yleisyys tuli esiin yhdessä opettajien koulutuksessa missä olin mukana.
Kun perheessä eletään, niin opitaan eri kieliä, jos niitä on olemassa. Yleensä pariskunnilla on yksi yhteinen kieli. Se voi olla jommankumman kieli tai ei kummankaan alkuperäinen kieli. Vuosien myötä sitä toisen kieltä alkaa ymmärtää vaikkei edes yrittäisi. Lapselle puhutaan suositusten mukaan omaa äidinkieltä, lapsesta tulee silloin kaksikielinen. Omani ei sotke, eikä ole ikinä sotkenutkaan kahta kieltään vaan vaihtaa sujuvasti kieltä vanhemman mukaan. Lapsen kieli kehittyy vuosien varrella, samalla kehittyy niiden vanhempien kieltä. Sellaista tilannetta ei tule, että lapsi satuttaa itsensä ja toinen vanhempi tarvitsisi sanakirjaa ymmärtääkseen lapsen puhetta. Se on pelkkä typerä fantasia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.
Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.
Sinä huudat: Hiljaa!
Mies puolestaan : Sheket!
Jne.
Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?
Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias.
Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?
Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.
Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?
Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.
Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä.
Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.
Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.
Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet.
Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.
Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?
Ahaa. No noista mikään ei ole tuottanut sinulle kokemusta monikielisessä perheessä elämisestä. Tuolla kokemuksella kyllä luulisi ymmärtävän selkokielistä suomea. Vai onko perustaidot unohtuneet, kun aika on mennyt nyanssien pohdintaan?
Oliko sinulla jotakin mielipidettä itse asiaankin, vai vain persoonaani? Voiko kokea tunnetta, jolle ei ole omassa kielessä sanaa?
Tämähän ei ole mielipidekysymys. On itsestään selvää, että voi kokea moniakin asioita, joille yhtään missään kielessä ei ole tarkkaa sana. Sanat ovat hyvin rajallisia kuvaamaan monimuotoisia kokonaisuuksia, jollaisia muun muassa tunteet ovat. Siksi moni kokee, että esimerkiksi musiikin avulla voi ilmaista tunteitaan paremmin kuin sanoin.
Toki. Mutta parisuhteessa musiikki lienee sanojakin monitulkintaisempi kommunikaation muoto.
No enpä nyt tarkoittanutkaan, että musiikilla pitäisi parisuhteessa kommunikoida. Ihan yhtä kömpelöitä ne äidinkielen sanat ovat tunteille kuin vieraankin kielen, joten sen suhteen merkityksetöntä sanooko "Minä olen surullinen" vai "I am sad". Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja.
Itse opin kolme kieltä aike helposti näin: Isä puhui kanssani vain ruotsia, äiti vain suomea ja englanti tuli peleistä, sarjoista ja musiikista.
Erityisesti K-18 GTA pelit pleikkarilla oli mitä mainioin englannin kielen opettaja kun olin ylä-asteella. Monet valittaisi kun 14-15 vuotiaana pelaan K-18 pelejä missä huvikseen tapetaan ihmisiä, diiltaan huumeita ja käysään strippibaareissa, mutta nyt olen yliopistokoulutettu ja puhun englantia jatkuvasti hyväpalkkaisessa työssä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja kun sanoin, että meillä Helsingin päiväkodeissa on todella yleistä kolmikielisyys, niin olisin voinut tarkemminkin sanoa, että neli ja ylikin kielisyys myös. Kolmikielisyys tulee jo siitä, kun suomalainen perustaa perheen ulkomaalaisen kanssa ja puhuvat keskenään englantia. Sitten on todella paljon perheitä missä molemmat vanhemmat puhuvat eri kieltä ja päiväkodissa on suomi ja keskenään vanhemmat puhuvat jotain muuta kieltä. Sitten on vielä niitä jotka kaiken tämän lisäksi ovat asuneet muissakin maissa kuin lähtömaassa ja suomessa joten lapsi on sielläkin jo ehtinyt olla päiväkodissa. Sitten on vielä niitä perheitä jotka näiden lisäksi ovat vakuuttuneita, että lapsen tulisi oppia kieli x (esim. englanti jos sitä ei jo ole perheessä) ja he erilaisin konstein pyrkivät sen saavuttamaan. Sitten on vielä päiväkoteja joissa on yhä enemmän kielisuihkutusta vierailla kielillä. Itse näen, että kielet ovat rikkaus ja lapset rakastavat kieliä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päiväkodissa kolmikielisiä lapsia on paljon ja maailmalla monikielisyys on yleisempää kuin monokielisyys. Tärkeintä on, että lapsi saa äidin ja isän äidinkieltä kuulla paljon aidossa vuorovaikutuksessa ja harjoitella. Silloin lapselle kehittyy kokonainen "tunnekieli" tai kaksikin. Mitään teennäistä tai liikayrittämistä ei siis kannata tehdään juurikin tyyliin "opettelenko raskausaikana heprean". Ja sitten kantsii myös varautua siihen, että lapselle voi tulla viivästystä joissain kielen alueilla. Hänellä voi olla kokonaisuudessaan isompi sanavarasto kuin yksikielisellä, mutta ei isompaa missään kielessä mitä hän osaa. Tämä on tyypillistä ja menee ohi (ellei lapsella ole jotain erityistä kielellistä vaikeutta). Terv. varhaiskasvatuksen ope
Onko maailmalla oikeasti tosiaan monikielisyys perheissä yleisempää kuin monokielisyys?
Vietin aikaa eräässä Afrikan maassa, jossa puhutaan todella monia kieliä. Oli ihan arkipäivää, että lukutaidoton ihminen osasi neljää tai viittä kieltä. Sielläkin perheissä useimmiten oli vain yksi yhteinen kieli.
Hmm...sitä en tiedä on perheissä yleisempää moni vai mono. Mutta maailmalla on yleisempää se, että lapsi hallitsee useampaa kieltä kuin että hallitsee vain yhtä. Ja tällä tarkoitan, että "tavis" suomalainen on yksikielinen vielä koulun päätyttyäkin, vaikka olisi koulussa oppinut kieliä. Kun taas maailmalla on yleisempää, että esimerkiksi kyläkaupassa puhutaan yhtä kieltä ja kotona toista ja toisella puolella kylää kolmatta... Viisivuotias lapsi navigoi tällaisessa maailmassa sujuvasti. Tämä monikielisyyden yleisyys tuli esiin yhdessä opettajien koulutuksessa missä olin mukana.
Vielä parisen sataa vuotta sitten jokaisen suomalaislapsen piti opetella ruotsin kieltä, jos hän halusi saada kouluopetusta. Edelleen monessa Afrikan ja Aasian maassa on samantapainen tilanne, ja olisi hyvä ettei sitä pidettäisi ideaalina. Luontainen ja luonnollinen monikielisyys sitten erikseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen varhaiskasvtauksen opettaja myös. Kielenkehityksessä myös nämä monikieliset oppii myöhemminkin yleensä helpommin muita kieliä, koska on jo omaksuttu alkeet niistä (esim. jos lapsi "siinä sivussa" oppii vanhempien keskisessä kommunikaatiossa käyttämän englannin) tai muuten vain harjoittelusta kehittyneempi kielikorva tai saa tukea jostain jo osaamastaan kielestä uuden kielen opiskelussa. Lohdutan aina tällä vanhempia, jotka harmittelevat lapsensa kielenkehityksen alkutaipaleen mahdollista hitautta. Eli alun hitaus/vaikeus voi ollakin myöhemmässä vaiheessa elämää/opiskeluja/työelämää iso etu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.
Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.
Sinä huudat: Hiljaa!
Mies puolestaan : Sheket!
Jne.
Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?
Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias.
Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?
Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.
Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?
Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.
Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä.
Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.
Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.
Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet.
Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.
Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?
Ahaa. No noista mikään ei ole tuottanut sinulle kokemusta monikielisessä perheessä elämisestä. Tuolla kokemuksella kyllä luulisi ymmärtävän selkokielistä suomea. Vai onko perustaidot unohtuneet, kun aika on mennyt nyanssien pohdintaan?
Oliko sinulla jotakin mielipidettä itse asiaankin, vai vain persoonaani? Voiko kokea tunnetta, jolle ei ole omassa kielessä sanaa?
Tämähän ei ole mielipidekysymys. On itsestään selvää, että voi kokea moniakin asioita, joille yhtään missään kielessä ei ole tarkkaa sana. Sanat ovat hyvin rajallisia kuvaamaan monimuotoisia kokonaisuuksia, jollaisia muun muassa tunteet ovat. Siksi moni kokee, että esimerkiksi musiikin avulla voi ilmaista tunteitaan paremmin kuin sanoin.
Toki. Mutta parisuhteessa musiikki lienee sanojakin monitulkintaisempi kommunikaation muoto.
No enpä nyt tarkoittanutkaan, että musiikilla pitäisi parisuhteessa kommunikoida. Ihan yhtä kömpelöitä ne äidinkielen sanat ovat tunteille kuin vieraankin kielen, joten sen suhteen merkityksetöntä sanooko "Minä olen surullinen" vai "I am sad". Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja.
Tämä on kyllä todella erikoinen näkemys. Onko se ”todellinen yhteys” jotain jota voi kehittää esimerkiksi opiskelemalla kumppaninsa äidinkieltä tai vaikka kuuntelemalla mitä hän jorisee aamiaispöydässä, vai onko se ihan noppapeliä vaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja kun sanoin, että meillä Helsingin päiväkodeissa on todella yleistä kolmikielisyys, niin olisin voinut tarkemminkin sanoa, että neli ja ylikin kielisyys myös. Kolmikielisyys tulee jo siitä, kun suomalainen perustaa perheen ulkomaalaisen kanssa ja puhuvat keskenään englantia. Sitten on todella paljon perheitä missä molemmat vanhemmat puhuvat eri kieltä ja päiväkodissa on suomi ja keskenään vanhemmat puhuvat jotain muuta kieltä. Sitten on vielä niitä jotka kaiken tämän lisäksi ovat asuneet muissakin maissa kuin lähtömaassa ja suomessa joten lapsi on sielläkin jo ehtinyt olla päiväkodissa. Sitten on vielä niitä perheitä jotka näiden lisäksi ovat vakuuttuneita, että lapsen tulisi oppia kieli x (esim. englanti jos sitä ei jo ole perheessä) ja he erilaisin konstein pyrkivät sen saavuttamaan. Sitten on vielä päiväkoteja joissa on yhä enemmän kielisuihkutusta vierailla kielillä. Itse näen, että kielet ovat rikkaus ja lapset rakastavat kieliä.
Helsingissä on myös paljon mamutaustaisia jotka ei selviä yläkoulussa opiskelusta ollenkaan ja lähtevät peruskoulusta lukutaidottomina...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.
Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.
Sinä huudat: Hiljaa!
Mies puolestaan : Sheket!
Jne.
Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?
Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias.
Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?
Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.
Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?
Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.
Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä.
Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.
Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.
Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet.
Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.
Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?
Ahaa. No noista mikään ei ole tuottanut sinulle kokemusta monikielisessä perheessä elämisestä. Tuolla kokemuksella kyllä luulisi ymmärtävän selkokielistä suomea. Vai onko perustaidot unohtuneet, kun aika on mennyt nyanssien pohdintaan?
Oliko sinulla jotakin mielipidettä itse asiaankin, vai vain persoonaani? Voiko kokea tunnetta, jolle ei ole omassa kielessä sanaa?
Tämähän ei ole mielipidekysymys. On itsestään selvää, että voi kokea moniakin asioita, joille yhtään missään kielessä ei ole tarkkaa sana. Sanat ovat hyvin rajallisia kuvaamaan monimuotoisia kokonaisuuksia, jollaisia muun muassa tunteet ovat. Siksi moni kokee, että esimerkiksi musiikin avulla voi ilmaista tunteitaan paremmin kuin sanoin.
Toki. Mutta parisuhteessa musiikki lienee sanojakin monitulkintaisempi kommunikaation muoto.
No enpä nyt tarkoittanutkaan, että musiikilla pitäisi parisuhteessa kommunikoida. Ihan yhtä kömpelöitä ne äidinkielen sanat ovat tunteille kuin vieraankin kielen, joten sen suhteen merkityksetöntä sanooko "Minä olen surullinen" vai "I am sad". Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja.
Tämä on kyllä todella erikoinen näkemys. Onko se ”todellinen yhteys” jotain jota voi kehittää esimerkiksi opiskelemalla kumppaninsa äidinkieltä tai vaikka kuuntelemalla mitä hän jorisee aamiaispöydässä, vai onko se ihan noppapeliä vaan?
Täysin normaali näkemys. Oletko koskaan kuullut puhuttava ihmisten välisestä kemiasta? Kun sellaista on tarpeeksi, ei tarvita keinotekoisia sanoja. Katse ja kehonkieli riittää. Riippumatta siitä, onko osapuolilla yhteinen äidinkieli vai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
M32 ja latino kirjoitti:
Meillä lapset kasvavat neljäkielisessä ympäristössä ja hyvin toimii. Suomen neuvoloissa ohjeistetaan puhumaan omaa äidinkieltä lapselle. Vanhempien on hyvä opettaa lapsille vahvinta kieltään. Alkaa kaksi- tai useampikieleiset lapset saattaavat olla hitaampia puhumaan, mutta nopeasti saavat samanikäiset kiinni. Kielet on lahja.
Tää on niin bullshittiä. Meidän lapsille tullut neuvolasta ja koulusta "nyt on suuri huoli" systeemejä koska lapset puhuu/kirjoittaa englantia kuin natiivi, suomen kieli jäljessä normitasosta, joka on normaalia, mutta nää puupäät ei tajua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.
Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.
Sinä huudat: Hiljaa!
Mies puolestaan : Sheket!
Jne.
Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?
Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias.
Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?
Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.
Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?
Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.
Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä.
Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.
Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.
Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet.
Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.
Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?
Ahaa. No noista mikään ei ole tuottanut sinulle kokemusta monikielisessä perheessä elämisestä. Tuolla kokemuksella kyllä luulisi ymmärtävän selkokielistä suomea. Vai onko perustaidot unohtuneet, kun aika on mennyt nyanssien pohdintaan?
Oliko sinulla jotakin mielipidettä itse asiaankin, vai vain persoonaani? Voiko kokea tunnetta, jolle ei ole omassa kielessä sanaa?
Tämähän ei ole mielipidekysymys. On itsestään selvää, että voi kokea moniakin asioita, joille yhtään missään kielessä ei ole tarkkaa sana. Sanat ovat hyvin rajallisia kuvaamaan monimuotoisia kokonaisuuksia, jollaisia muun muassa tunteet ovat. Siksi moni kokee, että esimerkiksi musiikin avulla voi ilmaista tunteitaan paremmin kuin sanoin.
Toki. Mutta parisuhteessa musiikki lienee sanojakin monitulkintaisempi kommunikaation muoto.
No enpä nyt tarkoittanutkaan, että musiikilla pitäisi parisuhteessa kommunikoida. Ihan yhtä kömpelöitä ne äidinkielen sanat ovat tunteille kuin vieraankin kielen, joten sen suhteen merkityksetöntä sanooko "Minä olen surullinen" vai "I am sad". Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja.
Tämä on kyllä todella erikoinen näkemys. Onko se ”todellinen yhteys” jotain jota voi kehittää esimerkiksi opiskelemalla kumppaninsa äidinkieltä tai vaikka kuuntelemalla mitä hän jorisee aamiaispöydässä, vai onko se ihan noppapeliä vaan?
Miksi sotket tähän kielen vaikka erikseen sanottiin, että todelliseen yhteyteen ei tarvita sanoja?
Vierailija kirjoitti:
Kun perheessä eletään, niin opitaan eri kieliä, jos niitä on olemassa. Yleensä pariskunnilla on yksi yhteinen kieli. Se voi olla jommankumman kieli tai ei kummankaan alkuperäinen kieli. Vuosien myötä sitä toisen kieltä alkaa ymmärtää vaikkei edes yrittäisi. Lapselle puhutaan suositusten mukaan omaa äidinkieltä, lapsesta tulee silloin kaksikielinen. Omani ei sotke, eikä ole ikinä sotkenutkaan kahta kieltään vaan vaihtaa sujuvasti kieltä vanhemman mukaan. Lapsen kieli kehittyy vuosien varrella, samalla kehittyy niiden vanhempien kieltä. Sellaista tilannetta ei tule, että lapsi satuttaa itsensä ja toinen vanhempi tarvitsisi sanakirjaa ymmärtääkseen lapsen puhetta. Se on pelkkä typerä fantasia.
Oman lapsensa lohduttamiseen ei kukaan tietenkään tarvitse sanakirjaa, mutta jos lapsi tulee itkien puutarhan kulmasta, niin onhan sillä todella paljon väliä että sanooko hän ”käärme” vai ”tikku”. Toki perussanastoon kuuluvia sanoja kumpikin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.
Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.
Sinä huudat: Hiljaa!
Mies puolestaan : Sheket!
Jne.
Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?
Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias.
Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?
Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.
Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?
Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.
Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä.
Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.
Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.
Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet.
Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.
Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?
Ahaa. No noista mikään ei ole tuottanut sinulle kokemusta monikielisessä perheessä elämisestä. Tuolla kokemuksella kyllä luulisi ymmärtävän selkokielistä suomea. Vai onko perustaidot unohtuneet, kun aika on mennyt nyanssien pohdintaan?
Oliko sinulla jotakin mielipidettä itse asiaankin, vai vain persoonaani? Voiko kokea tunnetta, jolle ei ole omassa kielessä sanaa?
Tämähän ei ole mielipidekysymys. On itsestään selvää, että voi kokea moniakin asioita, joille yhtään missään kielessä ei ole tarkkaa sana. Sanat ovat hyvin rajallisia kuvaamaan monimuotoisia kokonaisuuksia, jollaisia muun muassa tunteet ovat. Siksi moni kokee, että esimerkiksi musiikin avulla voi ilmaista tunteitaan paremmin kuin sanoin.
Toki. Mutta parisuhteessa musiikki lienee sanojakin monitulkintaisempi kommunikaation muoto.
No enpä nyt tarkoittanutkaan, että musiikilla pitäisi parisuhteessa kommunikoida. Ihan yhtä kömpelöitä ne äidinkielen sanat ovat tunteille kuin vieraankin kielen, joten sen suhteen merkityksetöntä sanooko "Minä olen surullinen" vai "I am sad". Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja.
Tämä on kyllä todella erikoinen näkemys. Onko se ”todellinen yhteys” jotain jota voi kehittää esimerkiksi opiskelemalla kumppaninsa äidinkieltä tai vaikka kuuntelemalla mitä hän jorisee aamiaispöydässä, vai onko se ihan noppapeliä vaan?
Miksi sotket tähän kielen vaikka erikseen sanottiin, että todelliseen yhteyteen ei tarvita sanoja?
Eli tarkoitatko, että todellisella yhteydellä ei mielestäsi ole mitään tekemistä kielen kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.
Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.
Sinä huudat: Hiljaa!
Mies puolestaan : Sheket!
Jne.
Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?
Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias.
Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?
Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.
Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?
Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.
Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä.
Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.
Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.
Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet.
Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.
Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?
Ahaa. No noista mikään ei ole tuottanut sinulle kokemusta monikielisessä perheessä elämisestä. Tuolla kokemuksella kyllä luulisi ymmärtävän selkokielistä suomea. Vai onko perustaidot unohtuneet, kun aika on mennyt nyanssien pohdintaan?
Oliko sinulla jotakin mielipidettä itse asiaankin, vai vain persoonaani? Voiko kokea tunnetta, jolle ei ole omassa kielessä sanaa?
Tämähän ei ole mielipidekysymys. On itsestään selvää, että voi kokea moniakin asioita, joille yhtään missään kielessä ei ole tarkkaa sana. Sanat ovat hyvin rajallisia kuvaamaan monimuotoisia kokonaisuuksia, jollaisia muun muassa tunteet ovat. Siksi moni kokee, että esimerkiksi musiikin avulla voi ilmaista tunteitaan paremmin kuin sanoin.
Toki. Mutta parisuhteessa musiikki lienee sanojakin monitulkintaisempi kommunikaation muoto.
No enpä nyt tarkoittanutkaan, että musiikilla pitäisi parisuhteessa kommunikoida. Ihan yhtä kömpelöitä ne äidinkielen sanat ovat tunteille kuin vieraankin kielen, joten sen suhteen merkityksetöntä sanooko "Minä olen surullinen" vai "I am sad". Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja.
Tämä on kyllä todella erikoinen näkemys. Onko se ”todellinen yhteys” jotain jota voi kehittää esimerkiksi opiskelemalla kumppaninsa äidinkieltä tai vaikka kuuntelemalla mitä hän jorisee aamiaispöydässä, vai onko se ihan noppapeliä vaan?
Jos sinä elät toisen ihmisen kanssa yli 10v niin aika nopeasti alat huomaamaan jo suunnilleen olkapään asennosta onko sillä hyvä vai huono päivä.
Vierailija kirjoitti:
M32 ja latino kirjoitti:
Meillä lapset kasvavat neljäkielisessä ympäristössä ja hyvin toimii. Suomen neuvoloissa ohjeistetaan puhumaan omaa äidinkieltä lapselle. Vanhempien on hyvä opettaa lapsille vahvinta kieltään. Alkaa kaksi- tai useampikieleiset lapset saattaavat olla hitaampia puhumaan, mutta nopeasti saavat samanikäiset kiinni. Kielet on lahja.
Tää on niin bullshittiä. Meidän lapsille tullut neuvolasta ja koulusta "nyt on suuri huoli" systeemejä koska lapset puhuu/kirjoittaa englantia kuin natiivi, suomen kieli jäljessä normitasosta, joka on normaalia, mutta nää puupäät ei tajua.
Tällä palstalla kaikki puhuvat englantia kuin natiivit. Pitäisi vain tietää, että minkä maan natiivit...
Alue: Aihe vapaa
Sinä olet nyt jo aika monta viestiä höpöttänyt ulkokehistä.