Kolmikielisen lapsen kasvattaminen, miten hankalaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.

Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.

Sinä huudat: Hiljaa!

Mies puolestaan : Sheket!

Jne.

Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.

Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?

Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias. 

Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?

Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.  

Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?

Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.

Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä. 

Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.

Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.

Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet. 

Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.

Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?

Ahaa. No noista mikään ei ole tuottanut sinulle kokemusta monikielisessä perheessä elämisestä. Tuolla kokemuksella kyllä luulisi ymmärtävän selkokielistä suomea. Vai onko perustaidot unohtuneet, kun aika on mennyt nyanssien pohdintaan? 

Oliko sinulla jotakin mielipidettä itse asiaankin, vai vain persoonaani? Voiko kokea tunnetta, jolle ei ole omassa kielessä sanaa?

Tämähän ei ole mielipidekysymys. On itsestään selvää, että voi kokea moniakin asioita, joille yhtään missään kielessä ei ole tarkkaa sana. Sanat ovat hyvin rajallisia kuvaamaan monimuotoisia kokonaisuuksia, jollaisia muun muassa tunteet ovat. Siksi moni kokee, että esimerkiksi musiikin avulla voi ilmaista tunteitaan paremmin kuin sanoin. 

Toki. Mutta parisuhteessa musiikki lienee sanojakin monitulkintaisempi kommunikaation muoto.

No enpä nyt tarkoittanutkaan, että musiikilla pitäisi parisuhteessa kommunikoida. Ihan yhtä kömpelöitä ne äidinkielen sanat ovat tunteille kuin vieraankin kielen, joten sen suhteen merkityksetöntä sanooko "Minä olen surullinen" vai "I am sad".  Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja.  

Tämä on kyllä todella erikoinen näkemys. Onko se ”todellinen yhteys” jotain jota voi kehittää esimerkiksi opiskelemalla kumppaninsa äidinkieltä tai vaikka kuuntelemalla mitä hän jorisee aamiaispöydässä, vai onko se ihan noppapeliä vaan?

Jos sinä elät toisen ihmisen kanssa yli 10v niin aika nopeasti alat huomaamaan jo suunnilleen olkapään asennosta onko sillä hyvä vai huono päivä.

Juuri eilen kuulin erään läheiseni eronneen 25 vuoden avioliiton jälkeen. Syynä kommunikaatio-ongelmat.

Itse ajattelisin, että pitäisi pystyä löytämään keinot, joilla mieluummin parantaa toisen huonoa päivää kuin huonontaa hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.

Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.

Sinä huudat: Hiljaa!

Mies puolestaan : Sheket!

Jne.

Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.

Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?

Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias. 

Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?

Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.  

Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?

Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.

Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä. 

Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.

Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.

Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet. 

Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.

Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?

Ahaa. No noista mikään ei ole tuottanut sinulle kokemusta monikielisessä perheessä elämisestä. Tuolla kokemuksella kyllä luulisi ymmärtävän selkokielistä suomea. Vai onko perustaidot unohtuneet, kun aika on mennyt nyanssien pohdintaan? 

Oliko sinulla jotakin mielipidettä itse asiaankin, vai vain persoonaani? Voiko kokea tunnetta, jolle ei ole omassa kielessä sanaa?

Tämähän ei ole mielipidekysymys. On itsestään selvää, että voi kokea moniakin asioita, joille yhtään missään kielessä ei ole tarkkaa sana. Sanat ovat hyvin rajallisia kuvaamaan monimuotoisia kokonaisuuksia, jollaisia muun muassa tunteet ovat. Siksi moni kokee, että esimerkiksi musiikin avulla voi ilmaista tunteitaan paremmin kuin sanoin. 

Toki. Mutta parisuhteessa musiikki lienee sanojakin monitulkintaisempi kommunikaation muoto.

No enpä nyt tarkoittanutkaan, että musiikilla pitäisi parisuhteessa kommunikoida. Ihan yhtä kömpelöitä ne äidinkielen sanat ovat tunteille kuin vieraankin kielen, joten sen suhteen merkityksetöntä sanooko "Minä olen surullinen" vai "I am sad".  Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja.  

Tämä on kyllä todella erikoinen näkemys. Onko se ”todellinen yhteys” jotain jota voi kehittää esimerkiksi opiskelemalla kumppaninsa äidinkieltä tai vaikka kuuntelemalla mitä hän jorisee aamiaispöydässä, vai onko se ihan noppapeliä vaan?

Miksi sotket tähän kielen vaikka erikseen sanottiin, että todelliseen yhteyteen ei tarvita sanoja? 

Eli tarkoitatko, että todellisella yhteydellä ei mielestäsi ole mitään tekemistä kielen kanssa?

No niinhän minä sanoin jo siinä ensimmäisessä viestissä. "Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja" Etkö osaa lukea vai mikä tässä on ongelma?

Mikäs kielihullu tänne on pesiytynyt? Ei voi olla noin vaikeaa tajuta sitä yksinkertaista asiaa, että kieli on vain pieni pintaraapaisu kaikesta ilmaisusta. Maailmassahan on lukuisia ihmisiä, jotka eivät osaa puhua lainkaan. Silti hekin voivat ilmasta itseään ymmärrettävästi. Samoin kuin eläimet, vaikka heillä tietynlainen kieli erinäisine äännähdyksineen onkin. 

Täällä toinen joka on kasvanut monikielisessä perheessä. Kuinka paljon teitä on syrjitty ja kiusatti työ ja kouluyhteisöissä?

Minulle ollaan oltu äärettömän katellisia mun ominaisuuksista, ulkonäöstä jne.

Nyt on paha sos.fobia enkä uskalla mennä ulos. Olen liian erilainen enkä sovi kapeeseen yhteiskuntaan :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.

Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.

Sinä huudat: Hiljaa!

Mies puolestaan : Sheket!

Jne.

Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.

Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?

Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias. 

Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?

Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.  

Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?

Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.

Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä. 

Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.

Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.

Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet. 

Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.

Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?

Ahaa. No noista mikään ei ole tuottanut sinulle kokemusta monikielisessä perheessä elämisestä. Tuolla kokemuksella kyllä luulisi ymmärtävän selkokielistä suomea. Vai onko perustaidot unohtuneet, kun aika on mennyt nyanssien pohdintaan? 

Oliko sinulla jotakin mielipidettä itse asiaankin, vai vain persoonaani? Voiko kokea tunnetta, jolle ei ole omassa kielessä sanaa?

Tämähän ei ole mielipidekysymys. On itsestään selvää, että voi kokea moniakin asioita, joille yhtään missään kielessä ei ole tarkkaa sana. Sanat ovat hyvin rajallisia kuvaamaan monimuotoisia kokonaisuuksia, jollaisia muun muassa tunteet ovat. Siksi moni kokee, että esimerkiksi musiikin avulla voi ilmaista tunteitaan paremmin kuin sanoin. 

Toki. Mutta parisuhteessa musiikki lienee sanojakin monitulkintaisempi kommunikaation muoto.

No enpä nyt tarkoittanutkaan, että musiikilla pitäisi parisuhteessa kommunikoida. Ihan yhtä kömpelöitä ne äidinkielen sanat ovat tunteille kuin vieraankin kielen, joten sen suhteen merkityksetöntä sanooko "Minä olen surullinen" vai "I am sad".  Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja.  

Tämä on kyllä todella erikoinen näkemys. Onko se ”todellinen yhteys” jotain jota voi kehittää esimerkiksi opiskelemalla kumppaninsa äidinkieltä tai vaikka kuuntelemalla mitä hän jorisee aamiaispöydässä, vai onko se ihan noppapeliä vaan?

Miksi sotket tähän kielen vaikka erikseen sanottiin, että todelliseen yhteyteen ei tarvita sanoja? 

Eli tarkoitatko, että todellisella yhteydellä ei mielestäsi ole mitään tekemistä kielen kanssa?

No niinhän minä sanoin jo siinä ensimmäisessä viestissä. "Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja" Etkö osaa lukea vai mikä tässä on ongelma?

Hämmästelen vain noin radikaalia asennetta. Itse olen ollut huomaavinani, että varsinkin negatiivisten tunteiden ilmaisussa sanat ovat se lempein ja parhaisiin tuloksiin vievä vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.

Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.

Sinä huudat: Hiljaa!

Mies puolestaan : Sheket!

Jne.

Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.

Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?

Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias. 

Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?

Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.  

Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?

Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.

Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä. 

Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.

Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.

Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet. 

Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.

Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?

Ahaa. No noista mikään ei ole tuottanut sinulle kokemusta monikielisessä perheessä elämisestä. Tuolla kokemuksella kyllä luulisi ymmärtävän selkokielistä suomea. Vai onko perustaidot unohtuneet, kun aika on mennyt nyanssien pohdintaan? 

Oliko sinulla jotakin mielipidettä itse asiaankin, vai vain persoonaani? Voiko kokea tunnetta, jolle ei ole omassa kielessä sanaa?

Tämähän ei ole mielipidekysymys. On itsestään selvää, että voi kokea moniakin asioita, joille yhtään missään kielessä ei ole tarkkaa sana. Sanat ovat hyvin rajallisia kuvaamaan monimuotoisia kokonaisuuksia, jollaisia muun muassa tunteet ovat. Siksi moni kokee, että esimerkiksi musiikin avulla voi ilmaista tunteitaan paremmin kuin sanoin. 

Toki. Mutta parisuhteessa musiikki lienee sanojakin monitulkintaisempi kommunikaation muoto.

No enpä nyt tarkoittanutkaan, että musiikilla pitäisi parisuhteessa kommunikoida. Ihan yhtä kömpelöitä ne äidinkielen sanat ovat tunteille kuin vieraankin kielen, joten sen suhteen merkityksetöntä sanooko "Minä olen surullinen" vai "I am sad".  Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja.  

Tämä on kyllä todella erikoinen näkemys. Onko se ”todellinen yhteys” jotain jota voi kehittää esimerkiksi opiskelemalla kumppaninsa äidinkieltä tai vaikka kuuntelemalla mitä hän jorisee aamiaispöydässä, vai onko se ihan noppapeliä vaan?

Miksi sotket tähän kielen vaikka erikseen sanottiin, että todelliseen yhteyteen ei tarvita sanoja? 

Eli tarkoitatko, että todellisella yhteydellä ei mielestäsi ole mitään tekemistä kielen kanssa?

No niinhän minä sanoin jo siinä ensimmäisessä viestissä. "Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja" Etkö osaa lukea vai mikä tässä on ongelma?

Hämmästelen vain noin radikaalia asennetta. Itse olen ollut huomaavinani, että varsinkin negatiivisten tunteiden ilmaisussa sanat ovat se lempein ja parhaisiin tuloksiin vievä vaihtoehto.

Kenties et ole koskaan ollut suhteessa jossa on "todellinen yhteys". Tai sitten vain haluat verhota ikävät asiat neutraaleihin sanoihin sen sijaan, että ilmaisisit ne aidosti ja suoraan näyttämällä ne. 

Miksei mies osaa suomea?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.

Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.

Sinä huudat: Hiljaa!

Mies puolestaan : Sheket!

Jne.

Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.

Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?

Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias. 

Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?

Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.  

Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?

Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.

Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä. 

Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.

Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.

Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet. 

Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.

Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?

Ahaa. No noista mikään ei ole tuottanut sinulle kokemusta monikielisessä perheessä elämisestä. Tuolla kokemuksella kyllä luulisi ymmärtävän selkokielistä suomea. Vai onko perustaidot unohtuneet, kun aika on mennyt nyanssien pohdintaan? 

Oliko sinulla jotakin mielipidettä itse asiaankin, vai vain persoonaani? Voiko kokea tunnetta, jolle ei ole omassa kielessä sanaa?

Tämähän ei ole mielipidekysymys. On itsestään selvää, että voi kokea moniakin asioita, joille yhtään missään kielessä ei ole tarkkaa sana. Sanat ovat hyvin rajallisia kuvaamaan monimuotoisia kokonaisuuksia, jollaisia muun muassa tunteet ovat. Siksi moni kokee, että esimerkiksi musiikin avulla voi ilmaista tunteitaan paremmin kuin sanoin. 

Toki. Mutta parisuhteessa musiikki lienee sanojakin monitulkintaisempi kommunikaation muoto.

No enpä nyt tarkoittanutkaan, että musiikilla pitäisi parisuhteessa kommunikoida. Ihan yhtä kömpelöitä ne äidinkielen sanat ovat tunteille kuin vieraankin kielen, joten sen suhteen merkityksetöntä sanooko "Minä olen surullinen" vai "I am sad".  Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja.  

Tämä on kyllä todella erikoinen näkemys. Onko se ”todellinen yhteys” jotain jota voi kehittää esimerkiksi opiskelemalla kumppaninsa äidinkieltä tai vaikka kuuntelemalla mitä hän jorisee aamiaispöydässä, vai onko se ihan noppapeliä vaan?

Miksi sotket tähän kielen vaikka erikseen sanottiin, että todelliseen yhteyteen ei tarvita sanoja? 

Eli tarkoitatko, että todellisella yhteydellä ei mielestäsi ole mitään tekemistä kielen kanssa?

No niinhän minä sanoin jo siinä ensimmäisessä viestissä. "Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja" Etkö osaa lukea vai mikä tässä on ongelma?

Hämmästelen vain noin radikaalia asennetta. Itse olen ollut huomaavinani, että varsinkin negatiivisten tunteiden ilmaisussa sanat ovat se lempein ja parhaisiin tuloksiin vievä vaihtoehto.

Radikaalia? Sehän maailman luonnollisin asia, että tunteet ilmaistaan muuten kuin sanoin. Kieli on melko tuore keksintö ihmiskunnan historiassa. Ei ne luolamiehet ja -naiset sanoittaneet tunteitaan, vaan käyttivät niitä aidoimpia välineitä eli eleitä, ilmeitä ynnä muuta sanatonta viestintää.  

Vierailija kirjoitti:

Mikäs kielihullu tänne on pesiytynyt? Ei voi olla noin vaikeaa tajuta sitä yksinkertaista asiaa, että kieli on vain pieni pintaraapaisu kaikesta ilmaisusta. Maailmassahan on lukuisia ihmisiä, jotka eivät osaa puhua lainkaan. Silti hekin voivat ilmasta itseään ymmärrettävästi. Samoin kuin eläimet, vaikka heillä tietynlainen kieli erinäisine äännähdyksineen onkin. 

Se on kyllä kieltämättä aivan totta, että eläimet erinäisine äännähdyksineen tuskin olisivat vetäneet tätä keskustelua merkittävästi huonommin kuin me.

Mutta meillä useimmilla kuitenkin lienee toiveena, että omassa perhepiirissä pystyttäisiin enempään kuin eläimet, ja että omat lapset pärjäisivät esimerkiksi koulussa. Siksihän näitä kielikylpyjä ja muita on tarjolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikäs kielihullu tänne on pesiytynyt? Ei voi olla noin vaikeaa tajuta sitä yksinkertaista asiaa, että kieli on vain pieni pintaraapaisu kaikesta ilmaisusta. Maailmassahan on lukuisia ihmisiä, jotka eivät osaa puhua lainkaan. Silti hekin voivat ilmasta itseään ymmärrettävästi. Samoin kuin eläimet, vaikka heillä tietynlainen kieli erinäisine äännähdyksineen onkin. 

Se on kyllä kieltämättä aivan totta, että eläimet erinäisine äännähdyksineen tuskin olisivat vetäneet tätä keskustelua merkittävästi huonommin kuin me.

Mutta meillä useimmilla kuitenkin lienee toiveena, että omassa perhepiirissä pystyttäisiin enempään kuin eläimet, ja että omat lapset pärjäisivät esimerkiksi koulussa. Siksihän näitä kielikylpyjä ja muita on tarjolla.

Kehitysvammaisten koulussa on monia, joiden kielellinen ilmaisu on suunnilleen "erinäisiä äännähdyksiä" tasoa. (ei pahalla, vaan tosi asia todeten). Silti he pärjäävät ihan hyvin siellä koulussa, kun opetusmenetelmät tehdään mahdollistamaan myös ei-kielellinen ilmaisu. Kielikylvyt eivät ole mikään välttämättömyys koulussa tai yhtään missään pärjäämiselle, vaikka kiva lisä ovatkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.

Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.

Sinä huudat: Hiljaa!

Mies puolestaan : Sheket!

Jne.

Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.

Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?

Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias. 

Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?

Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.  

Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?

Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.

Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä. 

Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.

Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.

Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet. 

Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.

Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?

Ahaa. No noista mikään ei ole tuottanut sinulle kokemusta monikielisessä perheessä elämisestä. Tuolla kokemuksella kyllä luulisi ymmärtävän selkokielistä suomea. Vai onko perustaidot unohtuneet, kun aika on mennyt nyanssien pohdintaan? 

Oliko sinulla jotakin mielipidettä itse asiaankin, vai vain persoonaani? Voiko kokea tunnetta, jolle ei ole omassa kielessä sanaa?

Tämähän ei ole mielipidekysymys. On itsestään selvää, että voi kokea moniakin asioita, joille yhtään missään kielessä ei ole tarkkaa sana. Sanat ovat hyvin rajallisia kuvaamaan monimuotoisia kokonaisuuksia, jollaisia muun muassa tunteet ovat. Siksi moni kokee, että esimerkiksi musiikin avulla voi ilmaista tunteitaan paremmin kuin sanoin. 

Toki. Mutta parisuhteessa musiikki lienee sanojakin monitulkintaisempi kommunikaation muoto.

No enpä nyt tarkoittanutkaan, että musiikilla pitäisi parisuhteessa kommunikoida. Ihan yhtä kömpelöitä ne äidinkielen sanat ovat tunteille kuin vieraankin kielen, joten sen suhteen merkityksetöntä sanooko "Minä olen surullinen" vai "I am sad".  Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja.  

Tämä on kyllä todella erikoinen näkemys. Onko se ”todellinen yhteys” jotain jota voi kehittää esimerkiksi opiskelemalla kumppaninsa äidinkieltä tai vaikka kuuntelemalla mitä hän jorisee aamiaispöydässä, vai onko se ihan noppapeliä vaan?

Miksi sotket tähän kielen vaikka erikseen sanottiin, että todelliseen yhteyteen ei tarvita sanoja? 

Eli tarkoitatko, että todellisella yhteydellä ei mielestäsi ole mitään tekemistä kielen kanssa?

No niinhän minä sanoin jo siinä ensimmäisessä viestissä. "Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja" Etkö osaa lukea vai mikä tässä on ongelma?

Hämmästelen vain noin radikaalia asennetta. Itse olen ollut huomaavinani, että varsinkin negatiivisten tunteiden ilmaisussa sanat ovat se lempein ja parhaisiin tuloksiin vievä vaihtoehto.

Radikaalia? Sehän maailman luonnollisin asia, että tunteet ilmaistaan muuten kuin sanoin. Kieli on melko tuore keksintö ihmiskunnan historiassa. Ei ne luolamiehet ja -naiset sanoittaneet tunteitaan, vaan käyttivät niitä aidoimpia välineitä eli eleitä, ilmeitä ynnä muuta sanatonta viestintää.  

Negatiivisten tunteiden ilmaiseminen ei-kielellisesti on erittäin huono idea. Luolamiehet ja -naiset epäilemättä hutkivat toisiaan turpaan, mikä on nykyään laitonta. Itse asiassa mykkäkouluakin (eli sanatonta viestintää, kuten kauniisti ilmaiset) pidetään nykyään väkivallan muotona.

Himoa tai rakkautta voi ilmaista toki silmää vinkkaamalla, mutta usko tai älä, se on vain opittava puhumaan, jos haluaa pitkän parisuhteen. Ja kieli oli muuten jo neanderthalilaisillakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.

Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.

Sinä huudat: Hiljaa!

Mies puolestaan : Sheket!

Jne.

Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.

Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?

Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias. 

Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?

Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.  

Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?

Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.

Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä. 

Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.

Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.

Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet. 

Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.

Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?

Ahaa. No noista mikään ei ole tuottanut sinulle kokemusta monikielisessä perheessä elämisestä. Tuolla kokemuksella kyllä luulisi ymmärtävän selkokielistä suomea. Vai onko perustaidot unohtuneet, kun aika on mennyt nyanssien pohdintaan? 

Oliko sinulla jotakin mielipidettä itse asiaankin, vai vain persoonaani? Voiko kokea tunnetta, jolle ei ole omassa kielessä sanaa?

Tämähän ei ole mielipidekysymys. On itsestään selvää, että voi kokea moniakin asioita, joille yhtään missään kielessä ei ole tarkkaa sana. Sanat ovat hyvin rajallisia kuvaamaan monimuotoisia kokonaisuuksia, jollaisia muun muassa tunteet ovat. Siksi moni kokee, että esimerkiksi musiikin avulla voi ilmaista tunteitaan paremmin kuin sanoin. 

Toki. Mutta parisuhteessa musiikki lienee sanojakin monitulkintaisempi kommunikaation muoto.

No enpä nyt tarkoittanutkaan, että musiikilla pitäisi parisuhteessa kommunikoida. Ihan yhtä kömpelöitä ne äidinkielen sanat ovat tunteille kuin vieraankin kielen, joten sen suhteen merkityksetöntä sanooko "Minä olen surullinen" vai "I am sad".  Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja.  

Tämä on kyllä todella erikoinen näkemys. Onko se ”todellinen yhteys” jotain jota voi kehittää esimerkiksi opiskelemalla kumppaninsa äidinkieltä tai vaikka kuuntelemalla mitä hän jorisee aamiaispöydässä, vai onko se ihan noppapeliä vaan?

Miksi sotket tähän kielen vaikka erikseen sanottiin, että todelliseen yhteyteen ei tarvita sanoja? 

Eli tarkoitatko, että todellisella yhteydellä ei mielestäsi ole mitään tekemistä kielen kanssa?

No niinhän minä sanoin jo siinä ensimmäisessä viestissä. "Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja" Etkö osaa lukea vai mikä tässä on ongelma?

Hämmästelen vain noin radikaalia asennetta. Itse olen ollut huomaavinani, että varsinkin negatiivisten tunteiden ilmaisussa sanat ovat se lempein ja parhaisiin tuloksiin vievä vaihtoehto.

Radikaalia? Sehän maailman luonnollisin asia, että tunteet ilmaistaan muuten kuin sanoin. Kieli on melko tuore keksintö ihmiskunnan historiassa. Ei ne luolamiehet ja -naiset sanoittaneet tunteitaan, vaan käyttivät niitä aidoimpia välineitä eli eleitä, ilmeitä ynnä muuta sanatonta viestintää.  

Negatiivisten tunteiden ilmaiseminen ei-kielellisesti on erittäin huono idea. Luolamiehet ja -naiset epäilemättä hutkivat toisiaan turpaan, mikä on nykyään laitonta. Itse asiassa mykkäkouluakin (eli sanatonta viestintää, kuten kauniisti ilmaiset) pidetään nykyään väkivallan muotona.

Himoa tai rakkautta voi ilmaista toki silmää vinkkaamalla, mutta usko tai älä, se on vain opittava puhumaan, jos haluaa pitkän parisuhteen. Ja kieli oli muuten jo neanderthalilaisillakin.

Ethän nyt tosissasi väitä, että sanaton viestintä tarkoittaa mykkäkoulua? Jos väität, katso ihan vaikka Wikipediasta sen todellinen merkitys. 

Negatiivisia tunteita voi ilmaista muutenkin kuin "hutkimalla turpaan" tai käyttämällä muitakaan väkivallan muotoja. Pelottavaa, jos sinulle ainut sanattoman viestinnän muoto on turpaanveto tai mykkäkoulu.

Usko tai älä, mutta katse kertoo uskomattoman paljon enemmän kuin tuhat sanaa. Opit sen vielä, jos kohtaan ihmisen, jonka kanssa sinulla on ns. sielun sukulaisuus. Totta kai puhetta tarvitaan, mutta tunteiden kohdalla se on aika merkityksetön asia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.

Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.

Sinä huudat: Hiljaa!

Mies puolestaan : Sheket!

Jne.

Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.

Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?

Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias. 

Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?

Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.  

Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?

Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.

Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä. 

Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.

Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.

Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet. 

Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.

Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?

Ahaa. No noista mikään ei ole tuottanut sinulle kokemusta monikielisessä perheessä elämisestä. Tuolla kokemuksella kyllä luulisi ymmärtävän selkokielistä suomea. Vai onko perustaidot unohtuneet, kun aika on mennyt nyanssien pohdintaan? 

Oliko sinulla jotakin mielipidettä itse asiaankin, vai vain persoonaani? Voiko kokea tunnetta, jolle ei ole omassa kielessä sanaa?

Tämähän ei ole mielipidekysymys. On itsestään selvää, että voi kokea moniakin asioita, joille yhtään missään kielessä ei ole tarkkaa sana. Sanat ovat hyvin rajallisia kuvaamaan monimuotoisia kokonaisuuksia, jollaisia muun muassa tunteet ovat. Siksi moni kokee, että esimerkiksi musiikin avulla voi ilmaista tunteitaan paremmin kuin sanoin. 

Toki. Mutta parisuhteessa musiikki lienee sanojakin monitulkintaisempi kommunikaation muoto.

No enpä nyt tarkoittanutkaan, että musiikilla pitäisi parisuhteessa kommunikoida. Ihan yhtä kömpelöitä ne äidinkielen sanat ovat tunteille kuin vieraankin kielen, joten sen suhteen merkityksetöntä sanooko "Minä olen surullinen" vai "I am sad".  Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja.  

Tämä on kyllä todella erikoinen näkemys. Onko se ”todellinen yhteys” jotain jota voi kehittää esimerkiksi opiskelemalla kumppaninsa äidinkieltä tai vaikka kuuntelemalla mitä hän jorisee aamiaispöydässä, vai onko se ihan noppapeliä vaan?

Miksi sotket tähän kielen vaikka erikseen sanottiin, että todelliseen yhteyteen ei tarvita sanoja? 

Eli tarkoitatko, että todellisella yhteydellä ei mielestäsi ole mitään tekemistä kielen kanssa?

No niinhän minä sanoin jo siinä ensimmäisessä viestissä. "Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja" Etkö osaa lukea vai mikä tässä on ongelma?

Hämmästelen vain noin radikaalia asennetta. Itse olen ollut huomaavinani, että varsinkin negatiivisten tunteiden ilmaisussa sanat ovat se lempein ja parhaisiin tuloksiin vievä vaihtoehto.

Radikaalia? Sehän maailman luonnollisin asia, että tunteet ilmaistaan muuten kuin sanoin. Kieli on melko tuore keksintö ihmiskunnan historiassa. Ei ne luolamiehet ja -naiset sanoittaneet tunteitaan, vaan käyttivät niitä aidoimpia välineitä eli eleitä, ilmeitä ynnä muuta sanatonta viestintää.  

Negatiivisten tunteiden ilmaiseminen ei-kielellisesti on erittäin huono idea. Luolamiehet ja -naiset epäilemättä hutkivat toisiaan turpaan, mikä on nykyään laitonta. Itse asiassa mykkäkouluakin (eli sanatonta viestintää, kuten kauniisti ilmaiset) pidetään nykyään väkivallan muotona.

Himoa tai rakkautta voi ilmaista toki silmää vinkkaamalla, mutta usko tai älä, se on vain opittava puhumaan, jos haluaa pitkän parisuhteen. Ja kieli oli muuten jo neanderthalilaisillakin.

Anteeksi, mutta oletko teini, kun arvelet, että silmän vinkkaus on himon tai varsinkaan rakkauden ilmaisu? Täällä aikuisten maailmassa niitä ilmaista ihan muunlaisin sanattomin keinoin. Pitkiä katseita, kosketusta jne. En paljasta enempää, jos olet kovinkin nuori. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.

Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.

Sinä huudat: Hiljaa!

Mies puolestaan : Sheket!

Jne.

Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.

Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?

Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias. 

Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?

Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.  

Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?

Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.

Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä. 

Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.

Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.

Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet. 

Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.

Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?

Ahaa. No noista mikään ei ole tuottanut sinulle kokemusta monikielisessä perheessä elämisestä. Tuolla kokemuksella kyllä luulisi ymmärtävän selkokielistä suomea. Vai onko perustaidot unohtuneet, kun aika on mennyt nyanssien pohdintaan? 

Oliko sinulla jotakin mielipidettä itse asiaankin, vai vain persoonaani? Voiko kokea tunnetta, jolle ei ole omassa kielessä sanaa?

Tämähän ei ole mielipidekysymys. On itsestään selvää, että voi kokea moniakin asioita, joille yhtään missään kielessä ei ole tarkkaa sana. Sanat ovat hyvin rajallisia kuvaamaan monimuotoisia kokonaisuuksia, jollaisia muun muassa tunteet ovat. Siksi moni kokee, että esimerkiksi musiikin avulla voi ilmaista tunteitaan paremmin kuin sanoin. 

Toki. Mutta parisuhteessa musiikki lienee sanojakin monitulkintaisempi kommunikaation muoto.

No enpä nyt tarkoittanutkaan, että musiikilla pitäisi parisuhteessa kommunikoida. Ihan yhtä kömpelöitä ne äidinkielen sanat ovat tunteille kuin vieraankin kielen, joten sen suhteen merkityksetöntä sanooko "Minä olen surullinen" vai "I am sad".  Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja.  

Tämä on kyllä todella erikoinen näkemys. Onko se ”todellinen yhteys” jotain jota voi kehittää esimerkiksi opiskelemalla kumppaninsa äidinkieltä tai vaikka kuuntelemalla mitä hän jorisee aamiaispöydässä, vai onko se ihan noppapeliä vaan?

Miksi sotket tähän kielen vaikka erikseen sanottiin, että todelliseen yhteyteen ei tarvita sanoja? 

Eli tarkoitatko, että todellisella yhteydellä ei mielestäsi ole mitään tekemistä kielen kanssa?

No niinhän minä sanoin jo siinä ensimmäisessä viestissä. "Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja" Etkö osaa lukea vai mikä tässä on ongelma?

Hämmästelen vain noin radikaalia asennetta. Itse olen ollut huomaavinani, että varsinkin negatiivisten tunteiden ilmaisussa sanat ovat se lempein ja parhaisiin tuloksiin vievä vaihtoehto.

Radikaalia? Sehän maailman luonnollisin asia, että tunteet ilmaistaan muuten kuin sanoin. Kieli on melko tuore keksintö ihmiskunnan historiassa. Ei ne luolamiehet ja -naiset sanoittaneet tunteitaan, vaan käyttivät niitä aidoimpia välineitä eli eleitä, ilmeitä ynnä muuta sanatonta viestintää.  

Negatiivisten tunteiden ilmaiseminen ei-kielellisesti on erittäin huono idea. Luolamiehet ja -naiset epäilemättä hutkivat toisiaan turpaan, mikä on nykyään laitonta. Itse asiassa mykkäkouluakin (eli sanatonta viestintää, kuten kauniisti ilmaiset) pidetään nykyään väkivallan muotona.

Himoa tai rakkautta voi ilmaista toki silmää vinkkaamalla, mutta usko tai älä, se on vain opittava puhumaan, jos haluaa pitkän parisuhteen. Ja kieli oli muuten jo neanderthalilaisillakin.

Ethän nyt tosissasi väitä, että sanaton viestintä tarkoittaa mykkäkoulua? Jos väität, katso ihan vaikka Wikipediasta sen todellinen merkitys. 

Negatiivisia tunteita voi ilmaista muutenkin kuin "hutkimalla turpaan" tai käyttämällä muitakaan väkivallan muotoja. Pelottavaa, jos sinulle ainut sanattoman viestinnän muoto on turpaanveto tai mykkäkoulu.

Usko tai älä, mutta katse kertoo uskomattoman paljon enemmän kuin tuhat sanaa. Opit sen vielä, jos kohtaan ihmisen, jonka kanssa sinulla on ns. sielun sukulaisuus. Totta kai puhetta tarvitaan, mutta tunteiden kohdalla se on aika merkityksetön asia. 

Sori vaan, mutta minä kyllä otan mieluummin sielunkumppaniltani ystävällisen huomautuksen ”Yritätkö muistaa ensi kerralla laittaa maidon takaisin jääkaappiin” kuin katseen, joka ”kertoo paljon enemmän kuin tuhat sanaa”.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.

Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.

Sinä huudat: Hiljaa!

Mies puolestaan : Sheket!

Jne.

Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.

Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?

Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias. 

Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?

Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.  

Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?

Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.

Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä. 

Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.

Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.

Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet. 

Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.

Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?

Ahaa. No noista mikään ei ole tuottanut sinulle kokemusta monikielisessä perheessä elämisestä. Tuolla kokemuksella kyllä luulisi ymmärtävän selkokielistä suomea. Vai onko perustaidot unohtuneet, kun aika on mennyt nyanssien pohdintaan? 

Oliko sinulla jotakin mielipidettä itse asiaankin, vai vain persoonaani? Voiko kokea tunnetta, jolle ei ole omassa kielessä sanaa?

Tämähän ei ole mielipidekysymys. On itsestään selvää, että voi kokea moniakin asioita, joille yhtään missään kielessä ei ole tarkkaa sana. Sanat ovat hyvin rajallisia kuvaamaan monimuotoisia kokonaisuuksia, jollaisia muun muassa tunteet ovat. Siksi moni kokee, että esimerkiksi musiikin avulla voi ilmaista tunteitaan paremmin kuin sanoin. 

Toki. Mutta parisuhteessa musiikki lienee sanojakin monitulkintaisempi kommunikaation muoto.

No enpä nyt tarkoittanutkaan, että musiikilla pitäisi parisuhteessa kommunikoida. Ihan yhtä kömpelöitä ne äidinkielen sanat ovat tunteille kuin vieraankin kielen, joten sen suhteen merkityksetöntä sanooko "Minä olen surullinen" vai "I am sad".  Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja.  

Tämä on kyllä todella erikoinen näkemys. Onko se ”todellinen yhteys” jotain jota voi kehittää esimerkiksi opiskelemalla kumppaninsa äidinkieltä tai vaikka kuuntelemalla mitä hän jorisee aamiaispöydässä, vai onko se ihan noppapeliä vaan?

Miksi sotket tähän kielen vaikka erikseen sanottiin, että todelliseen yhteyteen ei tarvita sanoja? 

Eli tarkoitatko, että todellisella yhteydellä ei mielestäsi ole mitään tekemistä kielen kanssa?

No niinhän minä sanoin jo siinä ensimmäisessä viestissä. "Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja" Etkö osaa lukea vai mikä tässä on ongelma?

Hämmästelen vain noin radikaalia asennetta. Itse olen ollut huomaavinani, että varsinkin negatiivisten tunteiden ilmaisussa sanat ovat se lempein ja parhaisiin tuloksiin vievä vaihtoehto.

Radikaalia? Sehän maailman luonnollisin asia, että tunteet ilmaistaan muuten kuin sanoin. Kieli on melko tuore keksintö ihmiskunnan historiassa. Ei ne luolamiehet ja -naiset sanoittaneet tunteitaan, vaan käyttivät niitä aidoimpia välineitä eli eleitä, ilmeitä ynnä muuta sanatonta viestintää.  

Negatiivisten tunteiden ilmaiseminen ei-kielellisesti on erittäin huono idea. Luolamiehet ja -naiset epäilemättä hutkivat toisiaan turpaan, mikä on nykyään laitonta. Itse asiassa mykkäkouluakin (eli sanatonta viestintää, kuten kauniisti ilmaiset) pidetään nykyään väkivallan muotona.

Himoa tai rakkautta voi ilmaista toki silmää vinkkaamalla, mutta usko tai älä, se on vain opittava puhumaan, jos haluaa pitkän parisuhteen. Ja kieli oli muuten jo neanderthalilaisillakin.

Kun tuo kieli sinua noin paljon kiinnostaa, annan sinulle pohdinta tehtävän. Mistä johtuu, että äidinkielestä rippumatta ihmiset suurimpien tunteiden hetkellä menevät sanattomiksi tai korkeintaan toteavat "En löydä sanoja tähän" tms.? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.

Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.

Sinä huudat: Hiljaa!

Mies puolestaan : Sheket!

Jne.

Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.

Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?

Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias. 

Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?

Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.  

Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?

Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.

Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä. 

Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.

Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.

Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet. 

Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.

Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?

Ahaa. No noista mikään ei ole tuottanut sinulle kokemusta monikielisessä perheessä elämisestä. Tuolla kokemuksella kyllä luulisi ymmärtävän selkokielistä suomea. Vai onko perustaidot unohtuneet, kun aika on mennyt nyanssien pohdintaan? 

Oliko sinulla jotakin mielipidettä itse asiaankin, vai vain persoonaani? Voiko kokea tunnetta, jolle ei ole omassa kielessä sanaa?

Tämähän ei ole mielipidekysymys. On itsestään selvää, että voi kokea moniakin asioita, joille yhtään missään kielessä ei ole tarkkaa sana. Sanat ovat hyvin rajallisia kuvaamaan monimuotoisia kokonaisuuksia, jollaisia muun muassa tunteet ovat. Siksi moni kokee, että esimerkiksi musiikin avulla voi ilmaista tunteitaan paremmin kuin sanoin. 

Toki. Mutta parisuhteessa musiikki lienee sanojakin monitulkintaisempi kommunikaation muoto.

No enpä nyt tarkoittanutkaan, että musiikilla pitäisi parisuhteessa kommunikoida. Ihan yhtä kömpelöitä ne äidinkielen sanat ovat tunteille kuin vieraankin kielen, joten sen suhteen merkityksetöntä sanooko "Minä olen surullinen" vai "I am sad".  Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja.  

Tämä on kyllä todella erikoinen näkemys. Onko se ”todellinen yhteys” jotain jota voi kehittää esimerkiksi opiskelemalla kumppaninsa äidinkieltä tai vaikka kuuntelemalla mitä hän jorisee aamiaispöydässä, vai onko se ihan noppapeliä vaan?

Miksi sotket tähän kielen vaikka erikseen sanottiin, että todelliseen yhteyteen ei tarvita sanoja? 

Eli tarkoitatko, että todellisella yhteydellä ei mielestäsi ole mitään tekemistä kielen kanssa?

No niinhän minä sanoin jo siinä ensimmäisessä viestissä. "Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja" Etkö osaa lukea vai mikä tässä on ongelma?

Hämmästelen vain noin radikaalia asennetta. Itse olen ollut huomaavinani, että varsinkin negatiivisten tunteiden ilmaisussa sanat ovat se lempein ja parhaisiin tuloksiin vievä vaihtoehto.

Radikaalia? Sehän maailman luonnollisin asia, että tunteet ilmaistaan muuten kuin sanoin. Kieli on melko tuore keksintö ihmiskunnan historiassa. Ei ne luolamiehet ja -naiset sanoittaneet tunteitaan, vaan käyttivät niitä aidoimpia välineitä eli eleitä, ilmeitä ynnä muuta sanatonta viestintää.  

Negatiivisten tunteiden ilmaiseminen ei-kielellisesti on erittäin huono idea. Luolamiehet ja -naiset epäilemättä hutkivat toisiaan turpaan, mikä on nykyään laitonta. Itse asiassa mykkäkouluakin (eli sanatonta viestintää, kuten kauniisti ilmaiset) pidetään nykyään väkivallan muotona.

Himoa tai rakkautta voi ilmaista toki silmää vinkkaamalla, mutta usko tai älä, se on vain opittava puhumaan, jos haluaa pitkän parisuhteen. Ja kieli oli muuten jo neanderthalilaisillakin.

Anteeksi, mutta oletko teini, kun arvelet, että silmän vinkkaus on himon tai varsinkaan rakkauden ilmaisu? Täällä aikuisten maailmassa niitä ilmaista ihan muunlaisin sanattomin keinoin. Pitkiä katseita, kosketusta jne. En paljasta enempää, jos olet kovinkin nuori. 

Veikkauksesi meni aika rajusti pieleen, mutta eihän sitä lotossakaan aina onnista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.

Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.

Sinä huudat: Hiljaa!

Mies puolestaan : Sheket!

Jne.

Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.

Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?

Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias. 

Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?

Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.  

Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?

Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.

Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä. 

Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.

Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.

Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet. 

Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.

Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?

Ahaa. No noista mikään ei ole tuottanut sinulle kokemusta monikielisessä perheessä elämisestä. Tuolla kokemuksella kyllä luulisi ymmärtävän selkokielistä suomea. Vai onko perustaidot unohtuneet, kun aika on mennyt nyanssien pohdintaan? 

Oliko sinulla jotakin mielipidettä itse asiaankin, vai vain persoonaani? Voiko kokea tunnetta, jolle ei ole omassa kielessä sanaa?

Tämähän ei ole mielipidekysymys. On itsestään selvää, että voi kokea moniakin asioita, joille yhtään missään kielessä ei ole tarkkaa sana. Sanat ovat hyvin rajallisia kuvaamaan monimuotoisia kokonaisuuksia, jollaisia muun muassa tunteet ovat. Siksi moni kokee, että esimerkiksi musiikin avulla voi ilmaista tunteitaan paremmin kuin sanoin. 

Toki. Mutta parisuhteessa musiikki lienee sanojakin monitulkintaisempi kommunikaation muoto.

No enpä nyt tarkoittanutkaan, että musiikilla pitäisi parisuhteessa kommunikoida. Ihan yhtä kömpelöitä ne äidinkielen sanat ovat tunteille kuin vieraankin kielen, joten sen suhteen merkityksetöntä sanooko "Minä olen surullinen" vai "I am sad".  Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja.  

Tämä on kyllä todella erikoinen näkemys. Onko se ”todellinen yhteys” jotain jota voi kehittää esimerkiksi opiskelemalla kumppaninsa äidinkieltä tai vaikka kuuntelemalla mitä hän jorisee aamiaispöydässä, vai onko se ihan noppapeliä vaan?

Miksi sotket tähän kielen vaikka erikseen sanottiin, että todelliseen yhteyteen ei tarvita sanoja? 

Eli tarkoitatko, että todellisella yhteydellä ei mielestäsi ole mitään tekemistä kielen kanssa?

No niinhän minä sanoin jo siinä ensimmäisessä viestissä. "Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja" Etkö osaa lukea vai mikä tässä on ongelma?

Hämmästelen vain noin radikaalia asennetta. Itse olen ollut huomaavinani, että varsinkin negatiivisten tunteiden ilmaisussa sanat ovat se lempein ja parhaisiin tuloksiin vievä vaihtoehto.

Radikaalia? Sehän maailman luonnollisin asia, että tunteet ilmaistaan muuten kuin sanoin. Kieli on melko tuore keksintö ihmiskunnan historiassa. Ei ne luolamiehet ja -naiset sanoittaneet tunteitaan, vaan käyttivät niitä aidoimpia välineitä eli eleitä, ilmeitä ynnä muuta sanatonta viestintää.  

Negatiivisten tunteiden ilmaiseminen ei-kielellisesti on erittäin huono idea. Luolamiehet ja -naiset epäilemättä hutkivat toisiaan turpaan, mikä on nykyään laitonta. Itse asiassa mykkäkouluakin (eli sanatonta viestintää, kuten kauniisti ilmaiset) pidetään nykyään väkivallan muotona.

Himoa tai rakkautta voi ilmaista toki silmää vinkkaamalla, mutta usko tai älä, se on vain opittava puhumaan, jos haluaa pitkän parisuhteen. Ja kieli oli muuten jo neanderthalilaisillakin.

Ethän nyt tosissasi väitä, että sanaton viestintä tarkoittaa mykkäkoulua? Jos väität, katso ihan vaikka Wikipediasta sen todellinen merkitys. 

Negatiivisia tunteita voi ilmaista muutenkin kuin "hutkimalla turpaan" tai käyttämällä muitakaan väkivallan muotoja. Pelottavaa, jos sinulle ainut sanattoman viestinnän muoto on turpaanveto tai mykkäkoulu.

Usko tai älä, mutta katse kertoo uskomattoman paljon enemmän kuin tuhat sanaa. Opit sen vielä, jos kohtaan ihmisen, jonka kanssa sinulla on ns. sielun sukulaisuus. Totta kai puhetta tarvitaan, mutta tunteiden kohdalla se on aika merkityksetön asia. 

Sori vaan, mutta minä kyllä otan mieluummin sielunkumppaniltani ystävällisen huomautuksen ”Yritätkö muistaa ensi kerralla laittaa maidon takaisin jääkaappiin” kuin katseen, joka ”kertoo paljon enemmän kuin tuhat sanaa”.

No, jos maidon laittaminen jääkaappiin on sinulle suuri tunteenilmaisu niin mikäpä siinä. Itselleni sillä ei ole mitään tekemistä tunteiden kanssa. Vai jäikö sinulta taas lukematta lainaamasi viesti kunnolla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.

Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.

Sinä huudat: Hiljaa!

Mies puolestaan : Sheket!

Jne.

Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.

Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?

Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias. 

Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?

Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.  

Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?

Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.

Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä. 

Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.

Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.

Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet. 

Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.

Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?

Ahaa. No noista mikään ei ole tuottanut sinulle kokemusta monikielisessä perheessä elämisestä. Tuolla kokemuksella kyllä luulisi ymmärtävän selkokielistä suomea. Vai onko perustaidot unohtuneet, kun aika on mennyt nyanssien pohdintaan? 

Oliko sinulla jotakin mielipidettä itse asiaankin, vai vain persoonaani? Voiko kokea tunnetta, jolle ei ole omassa kielessä sanaa?

Tämähän ei ole mielipidekysymys. On itsestään selvää, että voi kokea moniakin asioita, joille yhtään missään kielessä ei ole tarkkaa sana. Sanat ovat hyvin rajallisia kuvaamaan monimuotoisia kokonaisuuksia, jollaisia muun muassa tunteet ovat. Siksi moni kokee, että esimerkiksi musiikin avulla voi ilmaista tunteitaan paremmin kuin sanoin. 

Toki. Mutta parisuhteessa musiikki lienee sanojakin monitulkintaisempi kommunikaation muoto.

No enpä nyt tarkoittanutkaan, että musiikilla pitäisi parisuhteessa kommunikoida. Ihan yhtä kömpelöitä ne äidinkielen sanat ovat tunteille kuin vieraankin kielen, joten sen suhteen merkityksetöntä sanooko "Minä olen surullinen" vai "I am sad".  Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja.  

Tämä on kyllä todella erikoinen näkemys. Onko se ”todellinen yhteys” jotain jota voi kehittää esimerkiksi opiskelemalla kumppaninsa äidinkieltä tai vaikka kuuntelemalla mitä hän jorisee aamiaispöydässä, vai onko se ihan noppapeliä vaan?

Miksi sotket tähän kielen vaikka erikseen sanottiin, että todelliseen yhteyteen ei tarvita sanoja? 

Eli tarkoitatko, että todellisella yhteydellä ei mielestäsi ole mitään tekemistä kielen kanssa?

No niinhän minä sanoin jo siinä ensimmäisessä viestissä. "Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja" Etkö osaa lukea vai mikä tässä on ongelma?

Hämmästelen vain noin radikaalia asennetta. Itse olen ollut huomaavinani, että varsinkin negatiivisten tunteiden ilmaisussa sanat ovat se lempein ja parhaisiin tuloksiin vievä vaihtoehto.

Radikaalia? Sehän maailman luonnollisin asia, että tunteet ilmaistaan muuten kuin sanoin. Kieli on melko tuore keksintö ihmiskunnan historiassa. Ei ne luolamiehet ja -naiset sanoittaneet tunteitaan, vaan käyttivät niitä aidoimpia välineitä eli eleitä, ilmeitä ynnä muuta sanatonta viestintää.  

Negatiivisten tunteiden ilmaiseminen ei-kielellisesti on erittäin huono idea. Luolamiehet ja -naiset epäilemättä hutkivat toisiaan turpaan, mikä on nykyään laitonta. Itse asiassa mykkäkouluakin (eli sanatonta viestintää, kuten kauniisti ilmaiset) pidetään nykyään väkivallan muotona.

Himoa tai rakkautta voi ilmaista toki silmää vinkkaamalla, mutta usko tai älä, se on vain opittava puhumaan, jos haluaa pitkän parisuhteen. Ja kieli oli muuten jo neanderthalilaisillakin.

Anteeksi, mutta oletko teini, kun arvelet, että silmän vinkkaus on himon tai varsinkaan rakkauden ilmaisu? Täällä aikuisten maailmassa niitä ilmaista ihan muunlaisin sanattomin keinoin. Pitkiä katseita, kosketusta jne. En paljasta enempää, jos olet kovinkin nuori. 

Veikkauksesi meni aika rajusti pieleen, mutta eihän sitä lotossakaan aina onnista.

Pyöräytän silmiäni sinulle. Koeta tulkita, mitä se tarkoittaa. 

Vierailija kirjoitti:

Minä olen suomalainen ja puhun suomea lapselleni. Lapsen äiti on kiinalainen ja puhuu kiinaa. Yhdessä puhumme englantia. Lapsemme (5v) dominoiva kieli on suomi, kun asumme suomessa. Hän ymmärtää myös kiinaa, joskin ei halua puhua sitä. Englantia on oppinut todella paljon johtuen meidän kommunikaatiosta.

Suositteluni on seuraava: Perheen jokainen jäsen puhuu lapselle omaa äidinkieltään. Lapsi omaksuu ne luonnollisesti ja helposti. Alussa voi tulla kielisotkua kun lapsi puhuu sekakieltä eri ihmisille, mutta aika nopeasti oppii mitä kieltä puhuu kenellekin. Jokainen lapsuudessa opittu kieli on rikkaus elämään. Älkää huolehtiko siitä etät puhutte "liian montaa kieltä". Sitä ei todellakaan voi tapahtua. Huonoimmillaan lapsi otaksuu perusteet useasta ja puhuu "vain" yhtä kieltä sujuvasti. Parhaassa tapauksessa hän omaksuu natiivin kielen kumpaankin vanhemman kieleen. Olennaista on se, että puhuu lapselle johdonmukaisesti omaa äidinkinkieltään jokaisessa tilanteessa.

Tunnen japanilais-suomalaisen perheen, jossa on menetelty samoin lasten kanssa. Japanilainen äiti puhuu sujuvaa suomea vuosikymmenten Suomessa asumisen jälkeen ja isäkin osaa sujuvasti japania nyt, mutta molemmat puhuvat edelleen aikuisille lapsilleen omilla äidinkielillään.

Tässä perheessä ongelmaksi nousi se, että yksi lapsista koki teini-iässä identiteettiongelmia kahden eri kansalaisuuden takia. Halusi kovasti olla vain ja pelkästään suomalainen, protestoi äitiään vastaan eikä halunnut olla missään tekemisissä japaninkielen kanssa. Äidin kanssa puhuttiin silti vain japaniksi, koska äiti niin vaati. Teini-ikäinen lapsi sanoi, ettei osaa kieltä samoin kuin vanhemmat sisarukset, koska häntä ei kiinnosta. Nykyisin on jo paremmin asiat ja teini-iän myrskyt takana, mutta edelleen tämä nyt aikuinen lapsi ei oikein välitä äitinsä juurista ja kielestä, eikä koe sitä omakseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti kumpikin puhuu lapselle omaa äidinkieltään.

Sinä olet lapsille äiti, miehesi on lapsille aba.

Sinä huudat: Hiljaa!

Mies puolestaan : Sheket!

Jne.

Englanti tulee siinä sivussa ikäänkuin ylimääräisenä, mukavalla suomen ja heprean painotuksella.

Anteeksi jos kuulostan typerältä, mutta eikö monikielisissä perheissä keskustella ollenkaan kaikki yhdessä?

Tietysti keskustellaan. Meillä esimerkiksi puhutaan niin, että isä puhuu ranskaa, minä äitinä suomea ja jos toinen ei ymmärrä mitä lapsi sanoo, se toinen kääntää sen englanniksi. Emme koskaan puhu lapselle suoraan englantia, sillä se ei ole meidän kummankaan äidinkieli. Lapsemme on 2,5-vuotias. 

Entä jos lapsi haluaa sanoa jotain teille molemmille yhtä aikaa?

Jos hän sanoo sen suomeksi eikä mies ymmärrä, minä käännän miehelle englanniksi. Jos hän sanoo sen ranskaksi enkä minä ymmärrä, mies kääntää minulle englanniksi. Kumpikin vastaa lapselle omalla äidinkielellään. Kuulostaa mutkikkaammalta kuin onkaan. Tähän tottuu nopeasti eikä kieliasiaa enää muutaman kuukauden jälkeen edes ajattele kummemmin.  

Mutta jos lapsen täytyy valita, kummalle vanhemmalle hän kertoo asiansa molempien ollessa paikalla, eikö se tarkoita että perheessä toinen vanhempi jää kommunikatiivisesti ulkokehälle?

Edelleenkin, anteeksi jos kyselen tyhmiä.

Ei tarkoita. Juurihan selitin, että toinen vanhempi kääntää toiselle sen, mitä toinen ei ymmärrä. Ei siinä kukaan jää mihinkään kehälle (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Sinä analysoit ihan liikaa asiaa, jossa ei ole mitään ongelmaa. Jos joskus päädyt kolmikielisen perheen vanhemmaksi, huomaat ettei asiassa ole mitään ongelmaa. Ennakkoon on turha luoda itselleen paineita asian suhteen. Viestintä kyllä muotoutuu perheelle sopivaan muotoon oli kieliä yksi, kaksi, kolme tai vaikka neljä. 

Kuten sanottu, en ymmärrä asiasta mitään ja varmastikin kyselen tyhmiä. Mutta kyllä minä tuntisin itseni pikkuisen ulkokehälle jääneeksi, jos lapseni parkaisisi polttaneensa sormensa, ja siinä sitten alettaisiin käännöshommiin jotta ymmärtäisin asian.

Tämä oli karrikoitu esimerkki, kyllä. Varmasti monikielisessä arjessa kehittyy kielten välinen ymmärrys. Mutta monikieliselläkin ihmisellä on vain yksi tunnekieli, jolla ilmaistaan spontaatisti ilot, surut ja pelot. Tästä tulee ”äidinkielen” etymologia. Tuntisin olevani ulkokehällä, jos lapsellani olisi eri tunnekieli kuin minulla.

Et tuntisi, jos eläisit sitä monikielisen perheen arkea. Nyt olet vain ennakkoluulojesi takia luonut tuon perusteettoman ulkokehäteorian etkä suostu päästämään siitä irti vaikka ne, joilla on omakohtaista kokemusta monikielisyydestä selittävät moneen kertaan, miten asia oikeasti on. Surullisen kapeakatseinen ihminen olet. 

Ahaa. Minä kylläkin olen asunut useaan otteeseen ulkomailla, opiskellut ja tehnyt vähän töitäkin vierailla kielillä. Se on saanut minut pohtimaan paljon sitä, kuinka kieli itsessään luo maailmankatsomuksen.

Mielenkiintoista havaita esimerkiksi kuinka tietyn nyanssin sanaa ei löydy tietystä kielestä. Jos tunnetilalle ei löydy jossakin kielessä eksaktia sanaa, onko tunnekokemus erilainen?

Ahaa. No noista mikään ei ole tuottanut sinulle kokemusta monikielisessä perheessä elämisestä. Tuolla kokemuksella kyllä luulisi ymmärtävän selkokielistä suomea. Vai onko perustaidot unohtuneet, kun aika on mennyt nyanssien pohdintaan? 

Oliko sinulla jotakin mielipidettä itse asiaankin, vai vain persoonaani? Voiko kokea tunnetta, jolle ei ole omassa kielessä sanaa?

Tämähän ei ole mielipidekysymys. On itsestään selvää, että voi kokea moniakin asioita, joille yhtään missään kielessä ei ole tarkkaa sana. Sanat ovat hyvin rajallisia kuvaamaan monimuotoisia kokonaisuuksia, jollaisia muun muassa tunteet ovat. Siksi moni kokee, että esimerkiksi musiikin avulla voi ilmaista tunteitaan paremmin kuin sanoin. 

Toki. Mutta parisuhteessa musiikki lienee sanojakin monitulkintaisempi kommunikaation muoto.

No enpä nyt tarkoittanutkaan, että musiikilla pitäisi parisuhteessa kommunikoida. Ihan yhtä kömpelöitä ne äidinkielen sanat ovat tunteille kuin vieraankin kielen, joten sen suhteen merkityksetöntä sanooko "Minä olen surullinen" vai "I am sad".  Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja.  

Tämä on kyllä todella erikoinen näkemys. Onko se ”todellinen yhteys” jotain jota voi kehittää esimerkiksi opiskelemalla kumppaninsa äidinkieltä tai vaikka kuuntelemalla mitä hän jorisee aamiaispöydässä, vai onko se ihan noppapeliä vaan?

Miksi sotket tähän kielen vaikka erikseen sanottiin, että todelliseen yhteyteen ei tarvita sanoja? 

Eli tarkoitatko, että todellisella yhteydellä ei mielestäsi ole mitään tekemistä kielen kanssa?

No niinhän minä sanoin jo siinä ensimmäisessä viestissä. "Jos pariskunnalla on todellinen yhteys, ei tunteiden ilmaisemiseen tarvita edes sanoja" Etkö osaa lukea vai mikä tässä on ongelma?

Hämmästelen vain noin radikaalia asennetta. Itse olen ollut huomaavinani, että varsinkin negatiivisten tunteiden ilmaisussa sanat ovat se lempein ja parhaisiin tuloksiin vievä vaihtoehto.

Radikaalia? Sehän maailman luonnollisin asia, että tunteet ilmaistaan muuten kuin sanoin. Kieli on melko tuore keksintö ihmiskunnan historiassa. Ei ne luolamiehet ja -naiset sanoittaneet tunteitaan, vaan käyttivät niitä aidoimpia välineitä eli eleitä, ilmeitä ynnä muuta sanatonta viestintää.  

Negatiivisten tunteiden ilmaiseminen ei-kielellisesti on erittäin huono idea. Luolamiehet ja -naiset epäilemättä hutkivat toisiaan turpaan, mikä on nykyään laitonta. Itse asiassa mykkäkouluakin (eli sanatonta viestintää, kuten kauniisti ilmaiset) pidetään nykyään väkivallan muotona.

Himoa tai rakkautta voi ilmaista toki silmää vinkkaamalla, mutta usko tai älä, se on vain opittava puhumaan, jos haluaa pitkän parisuhteen. Ja kieli oli muuten jo neanderthalilaisillakin.

Ethän nyt tosissasi väitä, että sanaton viestintä tarkoittaa mykkäkoulua? Jos väität, katso ihan vaikka Wikipediasta sen todellinen merkitys. 

Negatiivisia tunteita voi ilmaista muutenkin kuin "hutkimalla turpaan" tai käyttämällä muitakaan väkivallan muotoja. Pelottavaa, jos sinulle ainut sanattoman viestinnän muoto on turpaanveto tai mykkäkoulu.

Usko tai älä, mutta katse kertoo uskomattoman paljon enemmän kuin tuhat sanaa. Opit sen vielä, jos kohtaan ihmisen, jonka kanssa sinulla on ns. sielun sukulaisuus. Totta kai puhetta tarvitaan, mutta tunteiden kohdalla se on aika merkityksetön asia. 

Kertoisitko minulle, kuinka ilmaiset sanattomasti ja katseella vaikkapa kiukkua, mustasukkaisuutta tai ärtymystä. Sellainen katse, joka puhuu näissä asioissa enemmän kuin tuhat sanaa, on kyllä vähintäänkin julma, ja jättää edelleen aika paljon väärinymmärryksen mahdollisuuksia. Että mulkoileeko tuo nyt siksi että tein näin vai siksi että tein noin.