Lue keskustelun säännöt.
Iskipä ihan järkyttävä masennus, kun katsoin mitä entiset luokkakaverit tekee
12.06.2020 |
Googletin ja katselin mm. LinkedIn:ssä ja Instagramissa/Facebookissa entisten luokkakavereiden tekemisiä ja CV:itä ja masennuin lopullisesti. Kävin korkeatasoisen lukion, mistä oli itsestäänselvyys että kaikki meni yliopistoon. Nykyään kaikki entiset luokkakaverit on onnellisesti naimissa/parisuhteissa, lapsia, oma talo jne. Kaikki ovat ammatiltaan jotain tutkijoita tai ekonomeja, arvostetuissa vaativissa asiantuntijatehtävissä.
Itse valitsin yliopistossa väärän alan ja opinnot meni päin p*rsettä, enkä lopulta edes valmistunut. Sen jälkeen olen vuosikausia vaan miettinyt että mikä olisi oikea ala, ja nyt olen ihan vaan työtön. Tunnen myös itseni idiootiksi, epäonnestuneeksi, rumaksi ja vaikka mitä. Olisin halunnut myös tutkijaksi, mikään siltä väliltä AMK ei kiinnosta. Tutkijaksi tosin ei varmaan kannata enää haaveilla kun ikää jo melkein 30 ja siellä kilpailee sellaisten 26 vuotiaina tohtoriksi väitelleiden kanssa, joilla ei ole CV:ssä yhtäkään aukkoa missä ei olisi tehnyt jotain tieteellistä.
Olen päättänyt syrjäytyä ja masentua lopullisesti.
Kommentit (53)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän sua, itselläkin olo, että alisuoriudun ja olen luuseri. Mutta itselleen vain tekee halaa, kun vertailee ja murehtii. Auttaa, kun miettii asioita, joista on kiitollinen. Kirjoita vaikka joka päivä ylös viisi asiaa, jotka ovat hyvin ja ilahduttavat sillä hetkellä. Se opettaa positiivisemmaksi.
Ja kun niitä ei viittä ole valehtelematta niin se ei ainakaan positiivisuutta opeta eikä kasvata. Ihan oikeasti, tuo ihme onnellisuus-kiitollisuus-diipadaapa voi tosiaan toimia jos elämässä asiat ei ole oikeasti huonosti, mutta syystä tai toisesta vain tuntuu siltä. Sen sijaan meille joiden elämässä ei ole kuin huonoja asioita niin tuollaisen listan ehdottaminen on lähinnä silkkaa vttuilua.
Ei tarvita positiivisuutta ja yltiöoptimismia: neutraali realismikin riittää!
Vesi juoksee hanasta, sähkölasku saatu maksettua ja sekin virtaa, nälän saa tyydytettyä, on lämmin sänky mihin nukahtaa, mukavat sukat jotka vetää jalkaan, rohkeutta olla vastaamatta puhelimeen ärsyttävälle sukulaiselle, kirkas taivas, naapurista tulviva kukkien tuoksu, yleinen ilmainen kirjasto ja uutuuskirjan saaminen varausjonosta, tuoreet herneet torilta...
Kyllä elämässä on, kun uskaltaa kaivaa nenän navasta ja avata aistit!! Ei ihme että kaikki haisee, jos ei avaa silmiään ja sieraimiaan.
Niin no, sähkölaskun tosiaan sai maksettua mutta siksi ruokana on tänäänkin kaurapuuroa (eli paljon ei tarvitse kiitollisuutta tuoreista herneistä kokea) ja todennäköisesti heittäisin riemusta kärrynpyöriä jos edes jonkun (ärsyttävän) sukulainen puheluun saisi vastata, mutta ei tuo puhelin soi ikinä. Naapuristalaan ei tulvi ihana kukkien tuoksu vaan ainoastaan imelä "kukan" sekä perusröökinkatku joten ikkunoita tai partsin ovea ei tarvitse pitää auki edes yöllä. Yöllä ei tarvitse välttämättä edes nukkua jos tuo illanvietto venähtää..
Luoja että alkoikin muuten tehdä mieli herneitä (ja mansikoita) ja jotain ihanaa pizzaa.. Tai no, tuo pizzahimo on ihan ikuinen ja siitä pizzasta muuten olisinkin kiitollinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomessa on niin vähän koulutusväyliä! Joko on sosiaaliala tai talousala. Niihin kun kaikki aina hakee niin se on järkyttävän mahdotonta päästä sisään.
Sitä paitsi haluan alalle jossa ei kiusata?
Vierailija kirjoitti:
1. Älä vertaa itseäsi muihin liikaa. Älä ihaile niiden ihmisten pinnallisuutta. 2. Älä käy katsomassa heidän somekuvia ja tilejä. 3. Joissakin paikkakunnilla on ammattikoulutusta iltaisin muutaman tunnin, loput etänä. Mitä itse haluat tai jättääkö väliin. Yliopistoon yms pääsee uudelleenkin, mutta se voi olla raskasta. 4. Muistele missä olit hyvä koulussa lapsena ja missä olet nyt hyvä, mistä harrastuksista pidät tai olet kiinnostunut esim. muuten vaan. 5. Älä määrittele itseäsi ammatin kautta tai opintojen. Aina voi muutenkin oppia uutta. 6. Älä määrittele itseäsi /persoonaasi tulotason kautta, vaikka talous vaikuttaa moneen asiaan noin muuten. Jos mahdollista.
Entä ihmiset, jotka eivät ole olleet varsinaisesti hyviä missään kouluaineessa, pitäneet mistään harrastuksesta tai harrastaneet ollenkaan, ja joita ei oikein kiinnosta mikään muukaan tietty asia tässä elämässä? Mistä he ponnistavat, kun päämääriä ja unelmia ei ole? Tällaisiakin ihmisiä nimittäin on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ei ole yhtään asiaa mistä olla kiitollinen, niin silloin niitä täytyy itse järjestää itselleen! Tehdä vaikka jotain hyvää ruokaa, katsoa tv-sarjaa tai elokuvaa, lukea mielenkiintoista kirjaa, kuppi teetä tai kahvia, uusi harrastus, uusi tuttavuus, lemmikki.. Ei niiden tarvitse olla mitään tosi upeita ja kunnianhimoisia asioita.
No ei tuollainen pidemmän päälle riitä onnellisuuteen tai kiitollisuuteen vaan kyllä mä ainakin kaipaan ja haluan muutakin (positiivista) sisältöä elämääni kun kiitollisuuden kupillisesta hyvää kahvia tai kivasta jaksosta emmerdalea..
Melko toivottomalta se onnellisuuden rakentaminen tuntuu näin 45-vuotiaana kun puuttuu niin koulutus ja sen myötä käytännössä koko työura kun kaikki aiempi on tavallaan kuin poispyyhkäistyä kun kyseisiä aloja/firmoja ei ole enää olemassakaan. Ei siis ole enää edes sitä kuuluisaa verkostoitumista jonka varasta voisi ponnistaa. Pätkä- ja silpputyötä hanttihommissa ei enää tässä iässä kiinnosta tehdä vaan suorittava työ on nyt todellakin nähty ja nyt vihdoin haluan tehdä työkseni sellaista mikä itseä aidosti innostaa ja motivoi.
Samoin puuttuu oma perhe eli olen vasten tahtoani sekä lapseton että ikisinkku eli ei löydy syitä onnellisuuteen siltäkään elämänalueelta. Ja kyllä, tiedän että parempi yksin kuin huonossa suhteessa mutta kyllä kai se hyväkin suhde on mahdollinen vaihtoehto ja rinnalleen saa kaivata toista ihmistä.
Tähän comboon kun lisää jatkuvan senttien laskemisen ja jatkuvan kaikesta "turhasta" kieltäytymisen niin ei tässä oikein kiitollisuutta enää löydy. Varsinkin kun terveyskin alkaa olla jo niin ja näin.
Tämä kuulostaa hyvin tutulta. Olisi kiva, jos olisi joku ryhmä, jossa näistä asioista voisi samoja kokeneiden kanssa jutella. Helpottaisi, kun tietäisi, että ei ole ainoa.
Ei kannata verrata itseään muihin. He saattavat olla robotteja, you know? Ei se oo vakavaa kuitenkaan, ajattele vaan positiivisesti :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainakin minä saan nautinnot siitä kun on eräs entinen koulukaverinainen joka niin urasuuntautunut ja hehkuttaa somessa miten hyvin menee ja missä asemassa on ja työpostaa twitteriin jatkuvalla syötöllä, niin nain samaan aikaan hänen miehensä kanssa salasuhteessa miehen "kuntosalikäyntien" aikana kerran pari viikossa. Vaikka olen varmasti tuon naisen mielestä edelleen "mallikisojen tyrkky bimbo", jos minut näkisi. Minulla silti ihan hyvä työ nykyään.
Hän on vastenmielisemmän näköinen kuin koskaan, minä olen parantunut vuosien varrella, seksikkäämpi kuin koskaan :) Hän ei tiedä että tunnen miehensä, baarissa tavattiin viime vuonna. Meitä molempia ärsyttää tuon vaimonsa typerät uraintoilut kun teeskentelee suurempaa mitä on, se on meidän yhteinen naurun aihe myös. Nautin siis todella koska tuntuu siltä että olen saanut sanottua tai pikemminkin tehtyä viimeiset sanat entiselle kiusaajalleni eli juuri tuolle naiselle!
Vierailija kirjoitti:
Ai niin ja kaiken muun hyvän lisäksi en löydä parisuhdetta, eikä varmaan ole toivoakaan mistään onnellisen perheen perustamisesta. Enkä jaksa enää edes yrittää, en uran enkä ihmissuhteiden kohdalla.
AP
No ei sitten ihme, että menet alaspäin.
Ihan oikeasti, olet nuori ihminen.
Unohda ne muut, joiden todellisesta elämästä et tiedä mitään.
Varaa aika te-toimistoon, ja ala kartoittaa uusia mahdollisuuksiasi. Tuossa iässä voi olla vaikeaa jaksamisen kanssa, muista kohtuus. Onhan sinulla sentään koulutusta ennestään.
Olen itse 47, pääsemässä vihdoin oikeasti oman elämän alkuun, kun lapset on nyt kasvaneet isoiksi. Tunnen pystyväni mihin vain, pitkästä aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sä tunnet noin katsellessasi luokkatovereita. Mä tunnen noin katsellessani 99% ihmisistä.
En tiedä miltä tuntuu saavuttaa jotain. En tiedä miltä tuntuu menestyä. En tiedä mitä on rakkaus tai läheisyys.
Tiedän vain epäonnistumisen. Jokainen hetki elämässäni on muistutus surkeudestani ihmisenä. Katson hymyileviä ihmisiä, katson onnellisia ihmisiä, menestyviä ihmisiä, normaaleja ihmisiä, perheellisiä, työssäkäyviä ja en osaa edes kuvitella millaista se olisi. Heidän elämänsä on samalla minulle kateuden ja surullisuuden lähde kuin se on samalla myös jotain täysin tuntematonta. Pahinta on, että en tule mitään noista ikinä kokemaan. Nyt on jo liian myöhäistä. Vaellan vain poikkeuksena oikeiden ihmisten keskellä. Avaruusoliona, joka on naamioitunut ihmispukuun yritän sulautua ja jaksaa.
Tuo kuulostaa siltä, että olet masentunut. Terapiasta ja lääkityksestä voisi olla apua tuossa. Tunne, että elämä on pelkkää epäonnistumista, on yksi vakavan masennuksen tuntomerkeistä. Et varmasti ole niin epäonnistunut kuin luulet.
Sanon kuitenkin tämän. MInulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja elämäni on välillä aika rankkaa. Jaksan tehdä vain vähän töitä ja olen usein tosi ahdistunut ja en pysty keskittymään mihinkään. Minullakin on jäänyt elämässä saavuttamatta paljon. Lääkitys on auttanut, mutta ei täysin poistanut tätä. Mutta kun käyn kaupungilla tai puistossa kävelemässä, usein hymyilen. Sillä hetkellä minulla voi olla ihan hyvä olo. Se ei tarkoita, etten sitten illalla itke ja vedä ahdistuslääkkeitä. Jos näkisit minut kadulla, saattaisit kahdehtia koka näytän onnelliselta.Varmasti myös moni elämässä menestynyt, hyvännäköinen ihminen on omissa oloissaan surullinen ja kokee ahdistusta. Jos näkisit muiden elämään sisemmälle, et löytäisi kovin monta kadehdittavaa tilannetta.
Mielestäni on vähän hataralla pohjalla väittää noin, sillä onhan joidenkin ihmisten elämä kyllä valitettavasti ihan pelkkää epäonnistumista epäonnistumisen perään, kyllä kai sellaisesta jo masentuukin ja ihan aiheesta. Kuin olisivat jotenkin kirottuja. Et vain ehkä itse ymmärrä millaisia uskomattomaltakin tuntuvia vastoinkäymisiä ja jatkuvia uusia traumakierteitä joillakin voi olla, jos itse kamppailet vain kaksisuuntaisen mielialahäiriön, ahdistuksen ja keskittymiskyvyttömyyden kanssa. Toisilla se rankka elämä saattaa olla ihan jokapäiväistä ja jokahetkistä, kunnes kuolema korjaa tavalla tai toisella, ilman että masennus olisi ainoa selittävä tekijä noissa ongelmissa.
Vierailija kirjoitti:
Mua taas ei vois vähempää kiinnostaa mitä entiset luokka"kaverit" tekee. Pari kaveria oli silloin kouluaikoina ja ei mitään tietoa missä menevät, tod. näk. menestyvät elämässään paremmin kuin minä, josta tuli masentunut yksinelävä elämäntapajuoppo. No, olen onneksi löytänyt kaltaisiani ystäviä, joten en tunne itseäni jatkuvasti ihan epäonnistuneeksi.
Älä vertaa itseäsi muihin, vaan itseesi. Olet varmasti kehittynyt ihmisenä, ja saavuttanut elämässäsi asioita, vaikkei siltä tuntuisikaan.
Voin kertoa kokemuksesta, että tuo tapa toimii ainoastaan niin kauan kun on ok olla elämäntapajuoppo. Sitten kun se alkaa tympiä ja/tai elimistö ei sitä enää siedä niin siinäpä sitä sitten ollaan. Ne aiemmat elämäntapajuoppokaverit on todella rasittavaa seuraa kun itse on selvinpäin ja sitten kun ne huurut on lopullisesti haihtuneet omasta päästä niin se entinen elämä (siis se johon oli ihan tyytyväinen päihtyneenä) näyttäytyykin täydellisenä ajan tuhlaamisena ja elämänsä hukkaan heittämisenä kun vihdoin ymmärtää miten elämänsä olisi halunnut elää. Ja siinä kun meni ne ns "parhaat vuodet" niin sitä tehtyä vahinkoa ei voi paikata millään vaan niiden "valintojen" seurauksia saa lusia loppuikänsä. Ikinä ei tule olemaan mitään edes tavallista uraputkea ylennyksineen, ei perhettä eikä lapsia eikä tietenkään edes mahdollisuutta saada olla jonain päivänä isovanhempi.
Pahinta on ymmärtää, että itsellä olisi ollut ihan kaikki samat mahdollisuudet ja yhtäläinen oikeus opiskella kuin kenellä tahansa muullakin. Ei olisi todellakaan tarvinnut tyytyä siihen pskaan minkä "sai" saati sitten sopeutuakseen siihen itselle epämieluisaan elämään/työhön alkaa nollaamaan jatkuvaa vtutusta kaljoittelemalla. Kaljapäissään kun oikeastaan kaikki on ihan jees :-(
n40+
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sä tunnet noin katsellessasi luokkatovereita. Mä tunnen noin katsellessani 99% ihmisistä.
En tiedä miltä tuntuu saavuttaa jotain. En tiedä miltä tuntuu menestyä. En tiedä mitä on rakkaus tai läheisyys.
Tiedän vain epäonnistumisen. Jokainen hetki elämässäni on muistutus surkeudestani ihmisenä. Katson hymyileviä ihmisiä, katson onnellisia ihmisiä, menestyviä ihmisiä, normaaleja ihmisiä, perheellisiä, työssäkäyviä ja en osaa edes kuvitella millaista se olisi. Heidän elämänsä on samalla minulle kateuden ja surullisuuden lähde kuin se on samalla myös jotain täysin tuntematonta. Pahinta on, että en tule mitään noista ikinä kokemaan. Nyt on jo liian myöhäistä. Vaellan vain poikkeuksena oikeiden ihmisten keskellä. Avaruusoliona, joka on naamioitunut ihmispukuun yritän sulautua ja jaksaa.
Tuo kuulostaa siltä, että olet masentunut. Terapiasta ja lääkityksestä voisi olla apua tuossa. Tunne, että elämä on pelkkää epäonnistumista, on yksi vakavan masennuksen tuntomerkeistä. Et varmasti ole niin epäonnistunut kuin luulet.
Sanon kuitenkin tämän. MInulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja elämäni on välillä aika rankkaa. Jaksan tehdä vain vähän töitä ja olen usein tosi ahdistunut ja en pysty keskittymään mihinkään. Minullakin on jäänyt elämässä saavuttamatta paljon. Lääkitys on auttanut, mutta ei täysin poistanut tätä. Mutta kun käyn kaupungilla tai puistossa kävelemässä, usein hymyilen. Sillä hetkellä minulla voi olla ihan hyvä olo. Se ei tarkoita, etten sitten illalla itke ja vedä ahdistuslääkkeitä. Jos näkisit minut kadulla, saattaisit kahdehtia koka näytän onnelliselta.Varmasti myös moni elämässä menestynyt, hyvännäköinen ihminen on omissa oloissaan surullinen ja kokee ahdistusta. Jos näkisit muiden elämään sisemmälle, et löytäisi kovin monta kadehdittavaa tilannetta.
En tiedä olenko masentunut. Sen tiedän, että kaikki elämässäni on faktuaalisesti pielessä. Huono oloni voi siis olla joko looginen seuraus tästä tai sitten se voi olla siihen liittymätöntä masennusta. En nyt ala yksittelemään epäonnistumisiani tai saavutusten puutteitani, mutta sanotaanko, että jos otat keskiarvoisen ihmisen en ole häneen verrattuna edes samalla planeetalla. Tähän kun lisää huolet terveydestä ja jatkuvat terveysvaivat niin on lopputulos melko lohduton. En muista milloin viimeksi olisi tuntenut itseni onnelliseksi.
En sano, että menestynyt ei voi olla surullinen. Tietenkin voi olla. He ovat kuitenkin surullisia vain yhdestä asiasta, koska heillä on muut asiat hyvin. Mulla on kaikki pielessä. Olen surullinen, katkera ja häpeissäni kaikesta mikä muhun liittyy.
En tiedä, lohduttaako tämä, mutta sain käsityksen, että pidät tutkijan uraa menestyksen mittana. Todellisuudessa se on useimmiten viheliäistä pätkätyötä huonoilla ansioilla. Suuri osa energiasta menee vuosittaiseen apurahojen hakemiseen ja melko harva onnistuu sellaisen joka vuosi saamaan, joten aina välillä tutkija on työttömänä.
Varsinkin väitöskirjatutkijoilla tilanne on stressaava, sillä työttömyyspäivärahan saantikin riippuu siitä, katsooko TE-toimisto hakijan täyspäiväiseksi opiskelijaksi vai ei. Väitöksen jälkeen sama piina jatkuu Postdoc-tutkijana. Tutkimustyön joutuu rahoittamaan apurahoilla, eikä niitä riitä kaikille.
Noin 8-10 vuoden tutkijauran jälkeen muutama parhaista tutkijoista saattaa saada Assistant-professorin paikan ja pääsee ensimmäistä kertaa nauttimaan kuukausipalkkaa. Tosin sekin homma on määräaikainen, eikä tulevaisuudesta ole tietoa. Joillakin onnekkailla urapolku ja kuukausipalkka jatkuu tämän jälkeen Associate-professorina, minkä jälkeen saattaa päästä Full-professoriksi asti.
Vierailija kirjoitti:
En halua enää edes tavata perhettä tai tuttuja, kun inhoan sitä kysymystä "No mitäs teet nykyään?" jne ja sit pitäisi kertoa ettei elämässäni ole mitään onnistumisen merkkejä eikä toivoa.
Yhden toistuvan kysymyksen tilalle tulee joka tapauksessa aina uusi, ja yleensä kaikki kysyvät sitä samaa, kymmeniä ja satoja kertoja, ja kun sata ihmistä kyselee samaa asiaa toistuvasti, se on aika paljon se. Itse kuulen koko ajan: ”No, koskas pidät lomaa, onko matkoja tulossa?” No en koskaan, ja ei ole. Ja jos olisikin, so what, elämäni on yhtä kiinnostavaa ilmankin (enemmän rahaa toisi toki helpotusta).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos olet fiksu ja älykäs, pääset kyllä elämässä eteenpäin. Minä haahulin yli kymmenen vuotta lukion jälkeen, kun en vain tiennyt mitä haluan elämältäni. Tein paskaduunia. Opiskelin yliopistossa ja amkissa, mutta molemmat tutkinnot jäivät kesken. Sitten kolmekymppisenä sain ahaa-elämyksen siitä mitä haluan tehdä. Hakeuduin alalle ja olen nyt vihdoin tyytyväinen elämääni.
Minäkin tunsin alemmuutta muiden saavutuksista. Nyt en enää, vaikka se akateeminen ura jäi minun kohdalla saamatta. Tämä ura on mielenkiintoinen ja menen joka aamu innolla töihin.
Itae en ole somessa ollenkaan, enkä googlaile vanhoja tuttuja. Olen keskittynyt nyt viime vuosina vaan positiiviseen minäkuvan luomiseen ja lopettanut vertaamisen. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta helpottaa kummasti kun viihtyy omissa nahoissaan.
Olet nuori, nyt sitten opiskelemaan tai ainakin suunnitelma tulevaisuutta varten ( amk on hyvä myös) parisuhteen ja perheenkin ehdit aivan hyvin saada. Huomen aamulla katsot itseäsi peliin ja sanot: sinä olet arvokas ja pystyt mihin vaan ja ala pistään nainen kuosiin elämän eri osa-alueella. Hyvää kesää!