Lue keskustelun säännöt.
Iskipä ihan järkyttävä masennus, kun katsoin mitä entiset luokkakaverit tekee
12.06.2020 |
Googletin ja katselin mm. LinkedIn:ssä ja Instagramissa/Facebookissa entisten luokkakavereiden tekemisiä ja CV:itä ja masennuin lopullisesti. Kävin korkeatasoisen lukion, mistä oli itsestäänselvyys että kaikki meni yliopistoon. Nykyään kaikki entiset luokkakaverit on onnellisesti naimissa/parisuhteissa, lapsia, oma talo jne. Kaikki ovat ammatiltaan jotain tutkijoita tai ekonomeja, arvostetuissa vaativissa asiantuntijatehtävissä.
Itse valitsin yliopistossa väärän alan ja opinnot meni päin p*rsettä, enkä lopulta edes valmistunut. Sen jälkeen olen vuosikausia vaan miettinyt että mikä olisi oikea ala, ja nyt olen ihan vaan työtön. Tunnen myös itseni idiootiksi, epäonnestuneeksi, rumaksi ja vaikka mitä. Olisin halunnut myös tutkijaksi, mikään siltä väliltä AMK ei kiinnosta. Tutkijaksi tosin ei varmaan kannata enää haaveilla kun ikää jo melkein 30 ja siellä kilpailee sellaisten 26 vuotiaina tohtoriksi väitelleiden kanssa, joilla ei ole CV:ssä yhtäkään aukkoa missä ei olisi tehnyt jotain tieteellistä.
Olen päättänyt syrjäytyä ja masentua lopullisesti.
Kommentit (53)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rupee elämäntapahihhuliksi. Se on nyt muotia ja kaikki arvostavat sellaista: yrttejä, joogaa, metsissä kiertelyä. Myy lähes kaikki omaisuutesi. Pukeudu ekologisesti ja persoonallisesti. WOW
Olenkin jo varmaan jonkun silmissä joku hihhuli kun en osta mitään uutena vaan käytettynä, en meikkaa tai harrasta minkäänlaista kauneudenhoitoa, en käy kampaajalla, en omista yhtään mitään. En vaan koe tarvitsevani enkä myöskään ansaitsemani näitä kulutusasioita mitä ihmiset ahnehtivat.
Kyllä ansaitset ne mutta ihan hyvä vaan ettet halua niitä, olet edelläkävijä. Monet teistä jotka tunnette olevanne eksyksissä kun se ura ei auennutkaan kuten siellä huippulukiossa lupailtiin - olette aallon etureunaa. Muutos tulee ja vauhdilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Iski ihan järkyttävä ärsytys, kun väärinkäytät masennus-sanaa noin. Masennus on ihan oikea sairaus, ei mikään synonyymi sun hetkelliselle kiukutukselle.
1. Älä vertaa itseäsi muihin liikaa. Älä ihaile niiden ihmisten pinnallisuutta. 2. Älä käy katsomassa heidän somekuvia ja tilejä. 3. Joissakin paikkakunnilla on ammattikoulutusta iltaisin muutaman tunnin, loput etänä. Mitä itse haluat tai jättääkö väliin. Yliopistoon yms pääsee uudelleenkin, mutta se voi olla raskasta. 4. Muistele missä olit hyvä koulussa lapsena ja missä olet nyt hyvä, mistä harrastuksista pidät tai olet kiinnostunut esim. muuten vaan. 5. Älä määrittele itseäsi ammatin kautta tai opintojen. Aina voi muutenkin oppia uutta. 6. Älä määrittele itseäsi /persoonaasi tulotason kautta, vaikka talous vaikuttaa moneen asiaan noin muuten. Jos mahdollista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän sua, itselläkin olo, että alisuoriudun ja olen luuseri. Mutta itselleen vain tekee halaa, kun vertailee ja murehtii. Auttaa, kun miettii asioita, joista on kiitollinen. Kirjoita vaikka joka päivä ylös viisi asiaa, jotka ovat hyvin ja ilahduttavat sillä hetkellä. Se opettaa positiivisemmaksi.
Ja kun niitä ei viittä ole valehtelematta niin se ei ainakaan positiivisuutta opeta eikä kasvata. Ihan oikeasti, tuo ihme onnellisuus-kiitollisuus-diipadaapa voi tosiaan toimia jos elämässä asiat ei ole oikeasti huonosti, mutta syystä tai toisesta vain tuntuu siltä. Sen sijaan meille joiden elämässä ei ole kuin huonoja asioita niin tuollaisen listan ehdottaminen on lähinnä silkkaa vttuilua.
Ei tarvita positiivisuutta ja yltiöoptimismia: neutraali realismikin riittää!
Vesi juoksee hanasta, sähkölasku saatu maksettua ja sekin virtaa, nälän saa tyydytettyä, on lämmin sänky mihin nukahtaa, mukavat sukat jotka vetää jalkaan, rohkeutta olla vastaamatta puhelimeen ärsyttävälle sukulaiselle, kirkas taivas, naapurista tulviva kukkien tuoksu, yleinen ilmainen kirjasto ja uutuuskirjan saaminen varausjonosta, tuoreet herneet torilta...
Kyllä elämässä on, kun uskaltaa kaivaa nenän navasta ja avata aistit!! Ei ihme että kaikki haisee, jos ei avaa silmiään ja sieraimiaan.
Älä vertaile. Oot tosi nuori! Ehdit vaikka mitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sä tunnet noin katsellessasi luokkatovereita. Mä tunnen noin katsellessani 99% ihmisistä.
En tiedä miltä tuntuu saavuttaa jotain. En tiedä miltä tuntuu menestyä. En tiedä mitä on rakkaus tai läheisyys.
Tiedän vain epäonnistumisen. Jokainen hetki elämässäni on muistutus surkeudestani ihmisenä. Katson hymyileviä ihmisiä, katson onnellisia ihmisiä, menestyviä ihmisiä, normaaleja ihmisiä, perheellisiä, työssäkäyviä ja en osaa edes kuvitella millaista se olisi. Heidän elämänsä on samalla minulle kateuden ja surullisuuden lähde kuin se on samalla myös jotain täysin tuntematonta. Pahinta on, että en tule mitään noista ikinä kokemaan. Nyt on jo liian myöhäistä. Vaellan vain poikkeuksena oikeiden ihmisten keskellä. Avaruusoliona, joka on naamioitunut ihmispukuun yritän sulautua ja jaksaa.
Mitäs jos ottaisit kouluun yhteyttä ja tekisit ne opintosi loppuun jos ala vielä kiinnostaa? Tosin moneen työpaikkaan muullekin alalle pääsee eri alan koulutuksella, joten jos kyseessä tällainen mahdollisuus niin ei kannata senkään takia jättää jo aloitettuja opintoja kesken jos niillä voi työllistyä toisaalle.
Ja lopeta itsesi vertailu muihin ja ala miettimään mitä oikeasti haluat elämässäsi ja tekemään asioita sitä kohti. 10v päästä olet 40v ja kuule sulla voi olla silloin just se kaikki mitä sulta nyt puuttuu. Mutta jos jäät vellomaan niin samaa paskaa se sun elämäsi on myös 10v päästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos olet alle 30, miksi et hae yliopistoon uudestaan, jos sait lukiostakin hyvät arvosanat? Minun vanhat luokkakaverit menestyvät kovempaa tahtia, mutta eri aloilla. En vaihtaisi omastani silti pois ja olen onnellinen. Perheettömyyskin tarkoittaa vapautta.
Ai jos olet yli niin älä hae?:D Miltä vuosisadalta tulet, oletko kuullut elinikäisestä oppimisesta joka nykyään on enemmän kuin normaalia.
Vierailija kirjoitti:
En halua enää edes tavata perhettä tai tuttuja, kun inhoan sitä kysymystä "No mitäs teet nykyään?" jne ja sit pitäisi kertoa ettei elämässäni ole mitään onnistumisen merkkejä eikä toivoa.
Keksi joku höpötermi englanniksi ja käytä sitä. Olen vaikka "project communicator" tai jotain muuta typerää, kukaan ei tiedä mitä se tarkoittaa eikä suurin osa kehtaa kysyä. Nyökkäillään vaan.
Ja jos kysytään tarkemmin, niin kerro jotain muuta bisnesslangia, tyyliin benchmarkkaan ja jalkautan strategiatavoitteita ja firmasi on edelläkävijä juuri näiden asioiden jalkauttamisessa ja benchmarkkauksessa. Siinä vaiheessa ihmiset alkavat jo kyllästyä ja kun katse harhailee, voit lopettaa ja puhua jostain muusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä tunnen noin katsellessani 99% ihmisistä.
En usko. Saa olla melko huonosti mennyt asiat elämässä tai sit sulla on joku ajatusvääristymä, jossa luulet olevasi huonompi kuin olet. Mitä muka muilla on mitä sulla ei ole? Me ollaan suurin osa keskiarvoa ja niin luultavasti säkin.
Vierailija kirjoitti:
Sä tunnet noin katsellessasi luokkatovereita. Mä tunnen noin katsellessani 99% ihmisistä.
En tiedä miltä tuntuu saavuttaa jotain. En tiedä miltä tuntuu menestyä. En tiedä mitä on rakkaus tai läheisyys.
Tiedän vain epäonnistumisen. Jokainen hetki elämässäni on muistutus surkeudestani ihmisenä. Katson hymyileviä ihmisiä, katson onnellisia ihmisiä, menestyviä ihmisiä, normaaleja ihmisiä, perheellisiä, työssäkäyviä ja en osaa edes kuvitella millaista se olisi. Heidän elämänsä on samalla minulle kateuden ja surullisuuden lähde kuin se on samalla myös jotain täysin tuntematonta. Pahinta on, että en tule mitään noista ikinä kokemaan. Nyt on jo liian myöhäistä. Vaellan vain poikkeuksena oikeiden ihmisten keskellä. Avaruusoliona, joka on naamioitunut ihmispukuun yritän sulautua ja jaksaa.
Tuo kuulostaa siltä, että olet masentunut. Terapiasta ja lääkityksestä voisi olla apua tuossa. Tunne, että elämä on pelkkää epäonnistumista, on yksi vakavan masennuksen tuntomerkeistä. Et varmasti ole niin epäonnistunut kuin luulet.
Sanon kuitenkin tämän. MInulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja elämäni on välillä aika rankkaa. Jaksan tehdä vain vähän töitä ja olen usein tosi ahdistunut ja en pysty keskittymään mihinkään. Minullakin on jäänyt elämässä saavuttamatta paljon. Lääkitys on auttanut, mutta ei täysin poistanut tätä. Mutta kun käyn kaupungilla tai puistossa kävelemässä, usein hymyilen. Sillä hetkellä minulla voi olla ihan hyvä olo. Se ei tarkoita, etten sitten illalla itke ja vedä ahdistuslääkkeitä. Jos näkisit minut kadulla, saattaisit kahdehtia koka näytän onnelliselta.
Varmasti myös moni elämässä menestynyt, hyvännäköinen ihminen on omissa oloissaan surullinen ja kokee ahdistusta. Jos näkisit muiden elämään sisemmälle, et löytäisi kovin monta kadehdittavaa tilannetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos ei ole yhtään asiaa mistä olla kiitollinen, niin silloin niitä täytyy itse järjestää itselleen! Tehdä vaikka jotain hyvää ruokaa, katsoa tv-sarjaa tai elokuvaa, lukea mielenkiintoista kirjaa, kuppi teetä tai kahvia, uusi harrastus, uusi tuttavuus, lemmikki.. Ei niiden tarvitse olla mitään tosi upeita ja kunnianhimoisia asioita.
No ei tuollainen pidemmän päälle riitä onnellisuuteen tai kiitollisuuteen vaan kyllä mä ainakin kaipaan ja haluan muutakin (positiivista) sisältöä elämääni kun kiitollisuuden kupillisesta hyvää kahvia tai kivasta jaksosta emmerdalea..
Melko toivottomalta se onnellisuuden rakentaminen tuntuu näin 45-vuotiaana kun puuttuu niin koulutus ja sen myötä käytännössä koko työura kun kaikki aiempi on tavallaan kuin poispyyhkäistyä kun kyseisiä aloja/firmoja ei ole enää olemassakaan. Ei siis ole enää edes sitä kuuluisaa verkostoitumista jonka varasta voisi ponnistaa. Pätkä- ja silpputyötä hanttihommissa ei enää tässä iässä kiinnosta tehdä vaan suorittava työ on nyt todellakin nähty ja nyt vihdoin haluan tehdä työkseni sellaista mikä itseä aidosti innostaa ja motivoi.
Samoin puuttuu oma perhe eli olen vasten tahtoani sekä lapseton että ikisinkku eli ei löydy syitä onnellisuuteen siltäkään elämänalueelta. Ja kyllä, tiedän että parempi yksin kuin huonossa suhteessa mutta kyllä kai se hyväkin suhde on mahdollinen vaihtoehto ja rinnalleen saa kaivata toista ihmistä.
Tähän comboon kun lisää jatkuvan senttien laskemisen ja jatkuvan kaikesta "turhasta" kieltäytymisen niin ei tässä oikein kiitollisuutta enää löydy. Varsinkin kun terveyskin alkaa olla jo niin ja näin.
Ap olet siis minun ikäinen, olin hyvä koulussa mutta väärien valintojen johdosta en ole vieläkään valmistunut yhteenkään ammattiin. Kolme lasta rakkaan miehen kanssa joka suurin saavutukseni
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattele että olet hyvä, ja sinussa on paljon hyviä puolia. Ehdit kehittää itseäsi haluamallasi tavalla jos se kiinnostaa, vaikkei menisi samoin kuin muiden ladut.
Vierailija kirjoitti:
mutta hei sä oot siis alle 30? Maailma on sulle vielä täysin auki...
Näinpä. Mä oon reilusti yli 40 ja vieläkin kaupassa johon mun mennä vain siksi aikaa töihin, että keksin mitä opiskelisin.
Kaikki kaverit, ja kohta omat lapset, opiskelivat ja menivät elämässä eteenpäin. Mä en pääse edes ylenemään töissä. Kassamyyjä aina vaan.
Oikeastaan pahinta on, että työkaverit nuorenevat koko ajan, opiskelevat ja jatkavat muualle. Tai sitten niistä tulee mun pomoja. Tällä hetkellä lähiesimies on 20 vuotta nuorempi. Minä vain jumitan.
Lukio jäi kesken, amis jäi kesken, kaikki jää kesken. Laihdutus jää kesken ja mihin vaan.
Lapsista voin olla iloinen ja ylpeä. Muuten koko elämä on yhtä epäonnistumista hautaan asti.
Alle 30 -vuotiaalla kaikki on mahdollista, yli nelikymppiselle ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sä tunnet noin katsellessasi luokkatovereita. Mä tunnen noin katsellessani 99% ihmisistä.
En tiedä miltä tuntuu saavuttaa jotain. En tiedä miltä tuntuu menestyä. En tiedä mitä on rakkaus tai läheisyys.
Tiedän vain epäonnistumisen. Jokainen hetki elämässäni on muistutus surkeudestani ihmisenä. Katson hymyileviä ihmisiä, katson onnellisia ihmisiä, menestyviä ihmisiä, normaaleja ihmisiä, perheellisiä, työssäkäyviä ja en osaa edes kuvitella millaista se olisi. Heidän elämänsä on samalla minulle kateuden ja surullisuuden lähde kuin se on samalla myös jotain täysin tuntematonta. Pahinta on, että en tule mitään noista ikinä kokemaan. Nyt on jo liian myöhäistä. Vaellan vain poikkeuksena oikeiden ihmisten keskellä. Avaruusoliona, joka on naamioitunut ihmispukuun yritän sulautua ja jaksaa.
Tuo kuulostaa siltä, että olet masentunut. Terapiasta ja lääkityksestä voisi olla apua tuossa. Tunne, että elämä on pelkkää epäonnistumista, on yksi vakavan masennuksen tuntomerkeistä. Et varmasti ole niin epäonnistunut kuin luulet.
Sanon kuitenkin tämän. MInulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja elämäni on välillä aika rankkaa. Jaksan tehdä vain vähän töitä ja olen usein tosi ahdistunut ja en pysty keskittymään mihinkään. Minullakin on jäänyt elämässä saavuttamatta paljon. Lääkitys on auttanut, mutta ei täysin poistanut tätä. Mutta kun käyn kaupungilla tai puistossa kävelemässä, usein hymyilen. Sillä hetkellä minulla voi olla ihan hyvä olo. Se ei tarkoita, etten sitten illalla itke ja vedä ahdistuslääkkeitä. Jos näkisit minut kadulla, saattaisit kahdehtia koka näytän onnelliselta.Varmasti myös moni elämässä menestynyt, hyvännäköinen ihminen on omissa oloissaan surullinen ja kokee ahdistusta. Jos näkisit muiden elämään sisemmälle, et löytäisi kovin monta kadehdittavaa tilannetta.
En tiedä olenko masentunut. Sen tiedän, että kaikki elämässäni on faktuaalisesti pielessä. Huono oloni voi siis olla joko looginen seuraus tästä tai sitten se voi olla siihen liittymätöntä masennusta. En nyt ala yksittelemään epäonnistumisiani tai saavutusten puutteitani, mutta sanotaanko, että jos otat keskiarvoisen ihmisen en ole häneen verrattuna edes samalla planeetalla. Tähän kun lisää huolet terveydestä ja jatkuvat terveysvaivat niin on lopputulos melko lohduton. En muista milloin viimeksi olisi tuntenut itseni onnelliseksi.
En sano, että menestynyt ei voi olla surullinen. Tietenkin voi olla. He ovat kuitenkin surullisia vain yhdestä asiasta, koska heillä on muut asiat hyvin. Mulla on kaikki pielessä. Olen surullinen, katkera ja häpeissäni kaikesta mikä muhun liittyy.
Vierailija kirjoitti:
AP:lle kirjoitti:
Iski ihan järkyttävä ärsytys, kun väärinkäytät masennus-sanaa noin. Masennus on ihan oikea sairaus, ei mikään synonyymi sun hetkelliselle kiukutukselle.
Minuun iski järkyttävä ärsytys, kun luulet tietäväsi, kuka on oikeasti masentunut ja kuka ei.
Masentuneena on tosiaan vaikeaa löytää elämästä mitään hyvää; tai oikeastaan mitään riittävän hyvää, että voisi olla iloinen. Jos vertaa omia olojaan johonkin maailman kurjimuksissa eläviin, tulee ehkä hetkellisesti kiitollinen olo. Mutta kun elämä on täällä, ja ympärillä näkee vaan sitä, mihin itsellä ei tunnu olevan mahdollisuutta, niin tuntuu kuin eläisi vankina oman mielen kurjimuksessa.
Ehkä se auttais, jos lähtisi oikeasti katsomaan ja auttamaan niitä afrikan lapsia, mutta kun ei ole resursseja edes omaan elämään, ei henkisiä eikä fyysisiä, niin lähdeppä siitä sitten ulkomaille...
Elämästä on tullut sellanen noidankehä, josta ei pääse pois.
T. Aikaisempi elämäntapajuoppo
Vedäpä sinä henkeä ennen kuin alat riehumaan ja tekemään omia päätelmiä. En ole sanallakaan luokitellut tuntemattomia kirjoittajia masentuneiksi tai ei-masentuneiksi vaan kommentoinut nykyään muotia olevaa masennus-sanan väärinkäyttöä. Sinä sensijaan ilmeisesti olet mielestäsi jotenkin parempi, kun koet tarpeeksi valistaa meitä "tietämättömiä". Kiitos vaan, mutta ihan on työn ja hyvin lähipiirin kokemusten kautta tuttu aihepiiri, enkä muuten ole koskaan yhdenkään masennusta sairastavan heittelevän sanaa tuolla "masennus iski"-linjalla kuten ap.
Vierailija kirjoitti:
Harvoilla tuon ikäisillä on taloa tai perhettä ainakaan pääkaupunkiseudulla. Täällä sellaiset 30-35-vuotiaat vasta pariutuvat ja hankkivat omakotitaloja. Nuoremmat asuvat vuokrakämpissä ja etsivät kumppania sekä opiskelevat. Muuta Helsinkiin. Täällä oot normaali ikäisesi.
Ai kyllä mun kavereilla oli hieman päälle 30 vuotiaana jo avioliittoa takana vuosikymmen, uusi talo omalla tontilla Espoossa, 2 lasta ja hyväpalkkaiset työt. Luonnollisesti kumpikin pariskunnasta akateemisilta aloilta valmistuneet.
Itse vietin elämäni alkutaipaleen ns. p*skaduunissa, josta en pitänyt kun en tiennyt mitä elämältä haluan. Sit iski jonkinlainen ahaa-elämys ja lähdin yliopistoon 30-vuotiaana. En mulla asiat vieläkään täysin selvillä ole, mutta päivä kerrallaan ja yritän pitää elämän mielekkäänä, harrastaa kiinnostavia asioita ja ylläpitää merkityksellisiä ystävyyssuhteita. Ei se tyytyväisyys ihan mahdottomia vaadi. Kysyt vain itseltäsi, että mitä sinä oikeasti haluat. Yhteiskunnan odotusten täyttämisestä ei ainakaan onni löydy.
Mua taas ei vois vähempää kiinnostaa mitä entiset luokka"kaverit" tekee. Pari kaveria oli silloin kouluaikoina ja ei mitään tietoa missä menevät, tod. näk. menestyvät elämässään paremmin kuin minä, josta tuli masentunut yksinelävä elämäntapajuoppo. No, olen onneksi löytänyt kaltaisiani ystäviä, joten en tunne itseäni jatkuvasti ihan epäonnistuneeksi.
Älä vertaa itseäsi muihin, vaan itseesi. Olet varmasti kehittynyt ihmisenä, ja saavuttanut elämässäsi asioita, vaikkei siltä tuntuisikaan.