Lue keskustelun säännöt.
Entinen tytärpuoli tunnustaa
Ex-tytärpuoli
09.06.2020 |
Kiitän jos ja kun luette tarinani ja autatte ideoimaan, miten tästä jatkan eteenpäin.
Olen n. 30-v nainen. Vanhempani erosivat ollessani 3-v. Asuin äidilläni, mutta vietin joka toisen viikonlopun isälläni. Kaikki meni mukavasti eikä merkittäviä ongelmia ollut.
Kun olin 9-vuotias, isäni löysi naisen ja tapailun jälkeen nainen muutti isäni kotiin (isäni oli seurustellut jo aiemmin, mutta tämä oli ensimmäinen vakava juttu). Itse suhtauduin ihan positiivisesti asiaan: nainen oli tosi kiva minulle, hän oli hauska ja osasi heittäytyä minun juttuihini ja tulimme hyvin siis toimeen.
Muutaman kk:n jälkeen jostain syystä sain päähäni, että "ennen oli kivempi"; ja halusin, että isällä ei olisikaan avovaimoa. En vieläkään osaa sanoa, miksi aloin näin ajatella. Mitään dramaattista ei tapahtunut, vaan olin tullut erinomaisesti molempien kanssa toimeen ja viettänyt mielelläni viikonloppuja isälläni. Isäni puoliso ei ollut edes juuri joutunut minua komentamaan, sillä isä piti hyvin rajoista kiinni ja olin suhteellisen kuuliainen: eli mistään riidasta ei ollut kyse. Isäni osoitti minulle edelleen paljon huomiota ja meillä oli myös paljon kahdenkeskeistä isä/tytär-aikaa. Mustasukkaisuudestakaan ei siis oikein ollut kyse.
Keksin isälleni tarinoita, miten tämä nainen oli minulle muka ilkeä kun isä ei ollut näkö/kuuloetäisyydella, miten hän varasti minulta (vein esimerkiksi juuri lahjaksi saamiani lahjakortteja naisen laukkuun) ja että hän oli käynyt minuun käsiksi. Tein itselleni kynnen jälkiä ihoon ja sotkin kampaukseni ja teeskentelin itkua. Nainen oli tietysti kauhuissaan ja tottakai kertoi ettei ole mitään syyttämistäni asioista tehnyt. Olin kuitenkin ilmeisesti uskottava enkä vetänyt tilanteita liian överiksikään. Olin ollut aina suht kiltti lapsi, joten valheet minulta ei ollut normaalia eikä isä osannut niitä epäillä.
Yhtenä viikonloppuna nainen ei ollut isäni luona (he eivät olleet eronneet, mutta myöhemmin kuulin, että he olivat sopineet, että nainen menee jonnekin muualle viikonlopun ajaksi, jotta isä voi keskustella minun kanssani rauhassa). Isä selitti vakavasti minulle, että minun pitää olla rehellinen ja kertoa totuus. Muistan, kun aloin tajuta, että tästäpä tulikin sotku, mutta en kuitenkaan kehdannut tunnustaa, että olin valehdellut. Niinpä ylläpidin edelleen sinnikkäästi tarinaani.
Seuraavan kerran kun tulin isälleni, tämä nainen oli muuttanut pois. Isäni kertoi, että asiat joita nainen oli minulle (muka) tehnyt, olivat väärin ja siksi isä ei enää voinut asua tämän naisen kanssa. Tajusin mitä olin saanut aikaan, mutta en uskaltanut sanoa, että olin valehdellut.
Olen tosiaan nyt jo aikuinen, mutta ikinä en ole kyennyt kertomaan isälleni (tai kenellekään!), että mitä tein. Hän on joskus puhunut tuosta naisesta minulle ja sanonut, että heidän parisuhteensa sujui todella hyvin, mutta isä pettyi naisen käytökseen minua kohtaan ja päätti suhteen siksi.
Tämä asia vaivaa minua ihan kamalasti. Varsinkin, kun olen aikuinen ja nähnyt uusperhe-elämää lähipiirissäni (omalla puolisollani on lapsi edellisestä suhteesta) ja ymmärtänyt, että hyviä parisuhteita ei noin vain taiota niin häpeäni on vaan voimistunut. Minusta tuntuu hirveältä isäni puolesta, jonka onnen tuhosin sekä sen naisen puolesta, jota syytettiin asioista, joita hän ei todellakaan tehnyt. Ahdistaa ajatella, että oman puolisoni lapsi keksisi minusta valheita ja suhteemme päättyisi siksi.
Onko ideoita, miten lähtisin jatkamaan? Mitä se aiheuttaisi isälleni, jos sanoisin hänelle? Ja miten ikinä edes sanoisin tästä? Haluaisin pyytää anteeksi sekä isältä että tältä naiselta.
En ole kertonut tästä kenellekään, edes puolisolleni. Siksi avaudun nyt täällä.
Kommentit (130)
Onpas tosiaan ankaraa kommentointia ja ihan höpöhöpö diagnoosienkin heittelyä. Minä olen ilmeisesti selkeästi vähemmistössä, koska olen melkein sitä mieltä ettei isälle välttämättä kannata enää kertoa ollenkaan. Aiheuttanee turhaa surua, mitä se hyödyttäisi? Naisystäväänkin yhteydenotto vain asian tiimoilta saattaisi olla väkinäistä. Eivät kaikki sitäpaitsi kaipaa mitään anteeksianeluita vuosien takaisista menneistä vääryyksistä, vaan jatkavat mielummin vain eteen päin. Joskus mielestäni suurempi anteeksipyyntö on jättää sen kohde mielummin rauhaan, kuin tulla puhdistautumaan ja kaatamaan päälle vielä omaa huonoa omaatuntoa kaiken muun lisäksi. Aloittaja oli nuori tapahtumien aikaan ja selkeästi pahoillaan, joten mielestäni mitään tunnustamisen häpeää ei tarvita, kuten ilmeisesti osan kommentoijien ajatuksena on. Voithan yrittää antaa itse itsellesi anteeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitipuoli/naisystäväkö saa kantaa väärintekijän viittaa hamaan tappiin? Kyllä pitäisi kertoa totuus.
Ei ole vain isän ja tyttären asia. Naisesta on tehty aikanaan suurinpiirtein rikollinen, kaltoinkohtelija ainakin. Ei voi ajatella ettei tuota vääryyttä oikaista.
Vierailija kirjoitti:
Äitipuoli/naisystäväkö saa kantaa väärintekijän viittaa hamaan tappiin? Kyllä pitäisi kertoa totuus.
Mitä ihmeen viittaa? Osapuolina olivat nämä kolme henkilöä, jotka eivät ole tekemisissä keskenään. Tuskin tuo tapahtuma seuraa kyseistä naisystävää kaikkialle, vaan se on ollutta ja mennyttä. Eri asia jos tuo olisi viety eteen päin johonkin tietoon, mutta seurasi vain ero, joita nyt tapahtuu muutenkin.
Miksi aina joku tulee inttämään, että aloitus ei ole totta? Onko sillä väliä? Se tarina on kuitenkin totta jonkun elämässä, jossain päin maailmaa. Itse luen ketjuja kuvitellen noita tilanteita enkä niinkään välitä onko se juuri anonyymi apn elämässä tapahtunut vai ei.
Kaikkea mitä pystytte kuvittelemaan on joku jossain päin maailmaa tehnyt tai vähintäänkin yrittänyt. Ne tavalliset tallaajat ovat vähemmistö, lähes kaikilla on luurankoja kaapissa. Joillain pieniä, toisilla isompia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onpas tosiaan ankaraa kommentointia ja ihan höpöhöpö diagnoosienkin heittelyä. Minä olen ilmeisesti selkeästi vähemmistössä, koska olen melkein sitä mieltä ettei isälle välttämättä kannata enää kertoa ollenkaan. Aiheuttanee turhaa surua, mitä se hyödyttäisi? Naisystäväänkin yhteydenotto vain asian tiimoilta saattaisi olla väkinäistä. Eivät kaikki sitäpaitsi kaipaa mitään anteeksianeluita vuosien takaisista menneistä vääryyksistä, vaan jatkavat mielummin vain eteen päin. Joskus mielestäni suurempi anteeksipyyntö on jättää sen kohde mielummin rauhaan, kuin tulla puhdistautumaan ja kaatamaan päälle vielä omaa huonoa omaatuntoa kaiken muun lisäksi. Aloittaja oli nuori tapahtumien aikaan ja selkeästi pahoillaan, joten mielestäni mitään tunnustamisen häpeää ei tarvita, kuten ilmeisesti osan kommentoijien ajatuksena on. Voithan yrittää antaa itse itsellesi anteeksi.
Minä sain sen vaikutelman, että ap haluaisi tunnustaa saadakseen itselleen mielenrauhan asiasta. Eli ei ole kyse siitä, että haluaisi häpeän kokemuksen vaan tvallaan itsekkäät motiivit. Kai isäkin jo kestäisi tuon totuuden.
Outoa, että asiaa ei silloin aikanaan yritetty selvittää yhdessä kaikki kolme.
(Ja että miksi viikonloppulapsella on lahjakortit mukana viikonloppuvierailulla, mutta eipä siitä sen enempää. Itsekin osoitin mieltäni lapsena vanhempien erottua äidin miesystävälle olemalla töykeä ym. Tuollaisia juonia ei kyllä tullut mieleenkään, mutta olinkin jo teini ja järkeä päässä)
Vierailija kirjoitti:
Aivan karmeata. Tilanne on ollut äärimmäisen traumaattinen sille naisystävälle ja isällesikin. Kyllä pitäisi nyt viimeistään kertoa totuus ja kantaa vastuu.
Näin. Riippumatta, voiko heidän parisuhde enää toteutua, niin nainen ansaitsee saada maineensa puhdistettua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi aina joku tulee inttämään, että aloitus ei ole totta? Onko sillä väliä? Se tarina on kuitenkin totta jonkun elämässä, jossain päin maailmaa. Itse luen ketjuja kuvitellen noita tilanteita enkä niinkään välitä onko se juuri anonyymi apn elämässä tapahtunut vai ei.
Kaikkea mitä pystytte kuvittelemaan on joku jossain päin maailmaa tehnyt tai vähintäänkin yrittänyt. Ne tavalliset tallaajat ovat vähemmistö, lähes kaikilla on luurankoja kaapissa. Joillain pieniä, toisilla isompia.
Erikoista, että asiaa ei yritetty selvittää ollenkaan. Mutta kai sekin on mahdollista.
Vierailija kirjoitti:
9-vuotias ei ole mulkivisti. 9-vuotias on lapsi. Täällä aika monelta unohtuu, että lapset eivät ajattele syy-seuraus suhteita, tai ymmärrå aikuisten parisuhteita samalla tavalla kuin aikuiset. Ettekö muka itse tehneet lapsena mitään silkasta päähänpistosta, jota olette sitten aikuisiällä kummastelleet?
Tuo on ollut tosi ikävä tilanne, en kiellä sitä. Mutta muistetaan nyt kuitenkin että lasten aivot eivät ole kehittyneet kuten aikuisten. Toki ap aiemmin olisit voinut asiasta kertoa.
Sinulta itseltäsi unohtuu nyt se, että vaikka minkäänlaisia psykopaatti/narsisti-diagnooseja ei lapsille annetakaan (lähinnä kai juridisista syistä?) , kyseinen persoonallisuushäiriö on jo vähintään ”nupullaan” hyvinkin nuorella iällä...
On tutkittu, että varhaisella ja oikeanlaisella puuttumisella/erityiskasvatuksella osa näistä tapauksista on mahdollista pelastaa vielä.
Kaltaisesi, lasta ehdoitta yli-idealisoivat aikuiset tosin monesti omalla toiminnallaan tehokkaasti torpedoi tämän mahdollisuuden :-(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, eihän se persoonallisuushäiriö yhtäkkiä täysikäistyttyä pompsahda. Kyllä viitteitä siihen on jo aiemmin. Ottamatta sinänsä kantaa onko tässä tapauksessa siitä kyse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onpas tosiaan ankaraa kommentointia ja ihan höpöhöpö diagnoosienkin heittelyä. Minä olen ilmeisesti selkeästi vähemmistössä, koska olen melkein sitä mieltä ettei isälle välttämättä kannata enää kertoa ollenkaan. Aiheuttanee turhaa surua, mitä se hyödyttäisi? Naisystäväänkin yhteydenotto vain asian tiimoilta saattaisi olla väkinäistä. Eivät kaikki sitäpaitsi kaipaa mitään anteeksianeluita vuosien takaisista menneistä vääryyksistä, vaan jatkavat mielummin vain eteen päin. Joskus mielestäni suurempi anteeksipyyntö on jättää sen kohde mielummin rauhaan, kuin tulla puhdistautumaan ja kaatamaan päälle vielä omaa huonoa omaatuntoa kaiken muun lisäksi. Aloittaja oli nuori tapahtumien aikaan ja selkeästi pahoillaan, joten mielestäni mitään tunnustamisen häpeää ei tarvita, kuten ilmeisesti osan kommentoijien ajatuksena on. Voithan yrittää antaa itse itsellesi anteeksi.
Minä sain sen vaikutelman, että ap haluaisi tunnustaa saadakseen itselleen mielenrauhan asiasta. Eli ei ole kyse siitä, että haluaisi häpeän kokemuksen vaan tvallaan itsekkäät motiivit. Kai isäkin jo kestäisi tuon totuuden.
Outoa, että asiaa ei silloin aikanaan yritetty selvittää yhdessä kaikki kolme.
(Ja että miksi viikonloppulapsella on lahjakortit mukana viikonloppuvierailulla, mutta eipä siitä sen enempää. Itsekin osoitin mieltäni lapsena vanhempien erottua äidin miesystävälle olemalla töykeä ym. Tuollaisia juonia ei kyllä tullut mieleenkään, mutta olinkin jo teini ja järkeä päässä)
Itsekkäät motiivit taustalla ovat jo hyvä syy olla tunnustumatta. Siltähän tuo anteeksipyynnön pohtiminen vähän kuulostikin, mutta on hän selkeästi ollut myös häpeissään tapahtuneesta. Tarkoitinkin, että anteeksi pyynnön vaatijat täällä vaikuttavat siltä, että haluaisivat nimenomaan asettaa ap:n enemmänkin häpeään tunnustamalla, ei varsinaisesti edes pahoittelemaan tapahtunutta. Tämä on minun mielestäni on tässä vaiheessa aivan turhaa kaikkien kannalta. Mitä hyötyä isälle on totuuden tietämisestä tässä vaiheessa? Mielestäni se on tärkeä aihe tätä punnitessa. Ei anteeksipyynnön motiiviksi minusta aina ole tarpeellista ajatella kohteen totuuden tietämistä hinnalla millä hyvänsä, vaan seurauksia mitä siitä hänelle johtaa. Siitä voi seurata periaatteessa tuplakärsimys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuhkelo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
9-vuotias ei ole mulkivisti. 9-vuotias on lapsi. Täällä aika monelta unohtuu, että lapset eivät ajattele syy-seuraus suhteita, tai ymmärrå aikuisten parisuhteita samalla tavalla kuin aikuiset. Ettekö muka itse tehneet lapsena mitään silkasta päähänpistosta, jota olette sitten aikuisiällä kummastelleet?
Tuo on ollut tosi ikävä tilanne, en kiellä sitä. Mutta muistetaan nyt kuitenkin että lasten aivot eivät ole kehittyneet kuten aikuisten. Toki ap aiemmin olisit voinut asiasta kertoa.Sinulta itseltäsi unohtuu nyt se, että vaikka minkäänlaisia psykopaatti/narsisti-diagnooseja ei lapsille annetakaan (lähinnä kai juridisista syistä?) , kyseinen persoonallisuushäiriö on jo vähintään ”nupullaan” hyvinkin nuorella iällä...
On tutkittu, että varhaisella ja oikeanlaisella puuttumisella/erityiskasvatuksella osa näistä tapauksista on mahdollista pelastaa vielä.
Kaltaisesi, lasta ehdoitta yli-idealisoivat aikuiset tosin monesti omalla toiminnallaan tehokkaasti torpedoi tämän mahdollisuuden :-(
On myös virheellistä kuvitella, että kaikki ihmisten negatiiviset piirteet tai väärydet johtuvat persoonallisuushäiriöistä. Jotkut kokevat kasvaessaan suurempia haasteiden läpikäymisiä, kuin toiset.
Tuota käytöstä ei voi mielestäni kuitata No lapsethan nyt on vaan lapsia -kommentilla. Todella kamalaa käytöstä ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Avaan teille nyt hiukan narsistin sielunmaisemaa...
Narsisti kokee itsensä ja mielihalunsa täysin etuoikeutetuiksi ympäristöönsä nähden.
Yksi ensimmäisistä toimintamalleista mitä kehittyvä narsisti oppii, on ”tarkoitus pyhittää keinot”-filosofia...
Narsisti myös tarkastelee ympäröivää maailmaa kärjistetyn musta-valkoisesti, on vain palkintoja ja rangaistuksia.
Narsismiin taipuvaisen lapsen kehityksen kannalta kaikista tuhoisin elementti on kasvuympäristössä ja lähipiirissä vaikuttava aikuinen, joka yli-idealisoi lasta, lässyttäen tätä ”no mutta kun se on vielä lapsi”-mantraa... :-/
Tällainen lapsi oppii ja omaksuu salaman nopeasti kaksi asiaa:
1) hänellä on ”liittolainen” aikuisten keskuudessa
2) hän on VAPAA tietyistä käyttäytymis-säännöistä, jotka taasen aikuisia ”kahlitsee”
Vaikka tällainen erityis-lapsi olisi aiemmin ollut epävarma suunnasta, näiden kahden em. havaintonsa jälkeen hän todellakin tietää suunnan ja tiensä... :-/
Aloittajan psyykkeessä on jotain pahasti vialla. Ei lapsi normaalisti keksi tarinoita väkivaltaisesta äitipuolesta ja tee itseensä jälkiä yms jotta saisi isänsä uskomaan että äitipuoli on väkivaltainen. Joko olet tavannut psykiatria ja käynyt terapiassa? en sano tätä liioitellakseni. Käytöksesi oli sairaalloisen manipuloivaa ja oksettavaa.
Itse olen myös äitipuoli ja omia lapsia en voi saada, joten miehen lapset on mulle kuin omia ja kohtelen heitä myös niin. Olisi aivan hirveää jos oma lapsi kääntyy vanhempaansa vastaan näin että alkaa keksimään sepitettyjä tarinoita väkivallasta yms, minä kun rakastan sitä lasta ja teen hänen eteensä kaikkeni...
Minä en kertoisi. Luulen että kertominen tuottaisi vain kipua sekä isälle että exälle. Mieluummin kärsisin itse kuin oman paremman mielen takia pistäisin muut kärsimään. Jos tällä kertaa ajattelisit ennemmin niitä muita kuin itseäsi ja sitä miltä sinusta tuntuu.
Ja miten annoit jatkua valheiden näin kauan. Olet jo 30v! 12 vuotta elänyt aikuisen ihmisen elämää. Eikö jo siinä 20-vuotiaana tarpeeksi omatunto kolkuttanut että olisit saanut suusi avattua?
Pahimmillaan isäsi olisi voinut viedä tuon jutun poliisille asti. Siinä olisi äitipuoli voinut joutua syytteeseen aivan turhaan tai sitten olisi käynyt niin että valheesi olisi paljastunut ja olisit saanut alahuuli väpättäen pelätä mitä tuli tehtyä. Se olisi ollut sinulle ihan oikein ja olisi kasvattanut sua kovan kautta.
Tuommosta luonnetta olet varmasti myöhemminkin hyödyntänyt elämässäsi. Osaat taitavan valehtelun ja manipuloinnin taidon. Mikä sinua tehdessä menikään pieleen? Hyi että.
Vierailija kirjoitti:
On myös virheellistä kuvitella, että kaikki ihmisten negatiiviset piirteet tai väärydet johtuvat persoonallisuushäiriöistä. Jotkut kokevat kasvaessaan suurempia haasteiden läpikäymisiä, kuin toiset.
Tästä olen kanssasi täysin samaa mieltä.
”Yli-diagnosoimistakin” tulee välttää, koska se voi lapsen kehityksen kannalta olla ihan yhtä turmiollista kuin ali-reagointikin.
Narsismi on siinä mielessä pirullinen diagnosoitava, että se kun on meillä jokaisella ihan luontainen KASVUVAIHE varhaislapsuudessamme, vaihe jonka ainakin lähes jokainen meistä käy lävitse, ja jonka rippeitä ihan jokainen meistä, jopa ”terveetkin” kantaa mukanaan vielä aikuisiälläkin, vaaditaan melkoista ammattitaitoa tunnistamaan lapsessa kehittymässä oleva häiriö.
Ei ole tavatonta, että tällaisen diagnoosin saa aikuisenakaan kuin vasta 30...40v ikäisenä
Vierailija kirjoitti:
Minä en kertoisi. Luulen että kertominen tuottaisi vain kipua sekä isälle että exälle. Mieluummin kärsisin itse kuin oman paremman mielen takia pistäisin muut kärsimään. Jos tällä kertaa ajattelisit ennemmin niitä muita kuin itseäsi ja sitä miltä sinusta tuntuu.
Itse komppaan vahvasti myös tätä optiota.
Totuuden kertominen tässä vaiheessa todennäköisesti romahduttaa tarinan isän maailmankuvan, ja murtaa psyyken pysyvästi...
...ja tästä AP saatkin herkullisen ”jatko-novellin” aiheen... ;-P
Anna tämän stoorin aiheuttaman pöyn laskeutua, ja painua unholaan ensin.
Voit sitten jonkin ajan päästä palata tänne hykertelemään ihmisten reaktioista tarinalla, jossa olet jonkun intensiivisen riidan päätteeksi ”lipsauttanut” tuon tunnustuksesi isällesi! ;-P
Tulipa tästä tekstistä surullinen olo :(
En tiedä kertoisinko itse. Kertominen saattaisi saada oman olon helpommaksi, mutta entä vastapuolelle? Hän jäisi ehkä ikuisesti miettimään, voisiko elää naisen kanssa nyt onnellisesti. Ja ehkä tuntee jopa vihaa sinua kohtaan, koska hän nimenomaan LUOTTI ja USKOI sinua, joka valehtelit. Isä saattaisi jopa katkeroitua sinua kohtaan ja mahdollisesti teillä menisi välit kokonaan poikki. En tunne isääsi, itse ehkä tunnet hänet ja osaat arvioida, miten hän mahdollisesti reagoisi. Todella kova pala toi varmasti olisi kuulla.
Onko isäsi edelleen yksin? Jos, niin tuntuu entistä surullisemmalta :( Jossain kauniissa rakkaustarinassahan saattaisi käydä niin, että isäsi ottaisi naiseen yhteyttä ja pahoittelisi omaa käytöstään ja heistä tulisi vielä onnellinen pari. Mutta todennäköisempää on, että naisella on jo uusi suhde ja/tai hän en voisi koskaan enää ollu isäsi kanssa väleissä, koska isäsi epäili häntä niin törkeistä asioista.
Ehkä itse puhuisin ammattiauttajille, mutta en välttämättä itse kohteille. Olit lapsi ja toisaaltaan voi myös miettiä, että isäsi olisi voinut viedä sinua psykologille tms. (ainakin ottaa yhteyttä neuvolaan ja sitä kautta saada apua), jolloin myös ammattilainen olisi ollut arvioimassa tilannetta. Sinä en ole tilanteen ratkaisusta mielestäni vastuussa. Olet ollut aiheuttamassa asiaa, mutta lopullisen ratkaisun on tehnyt isäsi (jolla tosin oli väärää tietoa). Ikuisestihan tätä voisi jossitella, jos asiat olisi mennyt toisin. Mutta nyt ne on mennyt näin.
Tottakai itse teet niinkuin parhaaksi näet, mutta mielestäni asia on todella suuri, joten harkitsisin tarkkaan. Ja miettisin, kuka lopulta hyötyy ja miten totuuden kuulemisesta.