Lue keskustelun säännöt.
Entinen tytärpuoli tunnustaa
Ex-tytärpuoli
09.06.2020 |
Kiitän jos ja kun luette tarinani ja autatte ideoimaan, miten tästä jatkan eteenpäin.
Olen n. 30-v nainen. Vanhempani erosivat ollessani 3-v. Asuin äidilläni, mutta vietin joka toisen viikonlopun isälläni. Kaikki meni mukavasti eikä merkittäviä ongelmia ollut.
Kun olin 9-vuotias, isäni löysi naisen ja tapailun jälkeen nainen muutti isäni kotiin (isäni oli seurustellut jo aiemmin, mutta tämä oli ensimmäinen vakava juttu). Itse suhtauduin ihan positiivisesti asiaan: nainen oli tosi kiva minulle, hän oli hauska ja osasi heittäytyä minun juttuihini ja tulimme hyvin siis toimeen.
Muutaman kk:n jälkeen jostain syystä sain päähäni, että "ennen oli kivempi"; ja halusin, että isällä ei olisikaan avovaimoa. En vieläkään osaa sanoa, miksi aloin näin ajatella. Mitään dramaattista ei tapahtunut, vaan olin tullut erinomaisesti molempien kanssa toimeen ja viettänyt mielelläni viikonloppuja isälläni. Isäni puoliso ei ollut edes juuri joutunut minua komentamaan, sillä isä piti hyvin rajoista kiinni ja olin suhteellisen kuuliainen: eli mistään riidasta ei ollut kyse. Isäni osoitti minulle edelleen paljon huomiota ja meillä oli myös paljon kahdenkeskeistä isä/tytär-aikaa. Mustasukkaisuudestakaan ei siis oikein ollut kyse.
Keksin isälleni tarinoita, miten tämä nainen oli minulle muka ilkeä kun isä ei ollut näkö/kuuloetäisyydella, miten hän varasti minulta (vein esimerkiksi juuri lahjaksi saamiani lahjakortteja naisen laukkuun) ja että hän oli käynyt minuun käsiksi. Tein itselleni kynnen jälkiä ihoon ja sotkin kampaukseni ja teeskentelin itkua. Nainen oli tietysti kauhuissaan ja tottakai kertoi ettei ole mitään syyttämistäni asioista tehnyt. Olin kuitenkin ilmeisesti uskottava enkä vetänyt tilanteita liian överiksikään. Olin ollut aina suht kiltti lapsi, joten valheet minulta ei ollut normaalia eikä isä osannut niitä epäillä.
Yhtenä viikonloppuna nainen ei ollut isäni luona (he eivät olleet eronneet, mutta myöhemmin kuulin, että he olivat sopineet, että nainen menee jonnekin muualle viikonlopun ajaksi, jotta isä voi keskustella minun kanssani rauhassa). Isä selitti vakavasti minulle, että minun pitää olla rehellinen ja kertoa totuus. Muistan, kun aloin tajuta, että tästäpä tulikin sotku, mutta en kuitenkaan kehdannut tunnustaa, että olin valehdellut. Niinpä ylläpidin edelleen sinnikkäästi tarinaani.
Seuraavan kerran kun tulin isälleni, tämä nainen oli muuttanut pois. Isäni kertoi, että asiat joita nainen oli minulle (muka) tehnyt, olivat väärin ja siksi isä ei enää voinut asua tämän naisen kanssa. Tajusin mitä olin saanut aikaan, mutta en uskaltanut sanoa, että olin valehdellut.
Olen tosiaan nyt jo aikuinen, mutta ikinä en ole kyennyt kertomaan isälleni (tai kenellekään!), että mitä tein. Hän on joskus puhunut tuosta naisesta minulle ja sanonut, että heidän parisuhteensa sujui todella hyvin, mutta isä pettyi naisen käytökseen minua kohtaan ja päätti suhteen siksi.
Tämä asia vaivaa minua ihan kamalasti. Varsinkin, kun olen aikuinen ja nähnyt uusperhe-elämää lähipiirissäni (omalla puolisollani on lapsi edellisestä suhteesta) ja ymmärtänyt, että hyviä parisuhteita ei noin vain taiota niin häpeäni on vaan voimistunut. Minusta tuntuu hirveältä isäni puolesta, jonka onnen tuhosin sekä sen naisen puolesta, jota syytettiin asioista, joita hän ei todellakaan tehnyt. Ahdistaa ajatella, että oman puolisoni lapsi keksisi minusta valheita ja suhteemme päättyisi siksi.
Onko ideoita, miten lähtisin jatkamaan? Mitä se aiheuttaisi isälleni, jos sanoisin hänelle? Ja miten ikinä edes sanoisin tästä? Haluaisin pyytää anteeksi sekä isältä että tältä naiselta.
En ole kertonut tästä kenellekään, edes puolisolleni. Siksi avaudun nyt täällä.
Kommentit (130)
Tällaisissa tilanteissa kannattaa vaan antaa olla tai mennä jollekkin terapeutille puhumaan. Jos kertoisit niin saisit vain itsellesi synninpäästön, mutta se "kiusattu" osapuoli taas joutuu avaamaan niitä henkisiä haavojaan mitä aiheutit. Etenkin kun nyt olette aikuisia niin olisi pakko antaa anteeksi.
Vähän kuin koulukiusaajat pyytävät vuosien jälkeen anteeksi käytöstään. He saavat puhtaan omatunnon, muttei se poista silti heidän tekojaan. Etenkin jos anteeksipyyntö tulee ihan puskista, vaikkei ole ollut edes yhteydessä. Se vaan muistuttaa kiusattua siitä ajasta, minkä todennäköisesti haluaisi vain unohtaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puhuisin tuosta asiasta psykologille tai psykiatrille ainakin ennen kuin lähtisin kertomaan asianomaisille.
Mahtaisi isää harmittaa, kun hän kuulisi menneensä vipuun. Että oli arvioinut väärin oman kiltin tyttönsä.
Tämän tyylisiä juttuja (inhottavaa käytöstä vanhempipuolia kohtaan) on omassakin lähipiirissä pari kappaletta.
On mielestäni uskomatonta että edelleenkin niin usein syy ongelmista langetetaan automaattisesti isä/äitipuolen tai huonojen vanhempien harteille ja lapsien ajatellaan olevan viattomia. Toki joskus syy löytyykin vanhemmista, mutta lapsetkin ovat ihmisiä ja varsinkin vanhemmilla lapsilla ja teineillä on kyllä jo kykyä miettiä omaa käytöstään ja tehdä valintoja. Toiset lapset kypsyvät nopeammin ja toiset hitaammin, mutta lapsellakin on vastuu omasta käytöksestään (kun puhutaan isommasta kouluikäisestä tai teinistä). Samoin persoonallisuus alkaa kasvaessa tulla esiin.
Aina ei lapsen ymmärtäminen ja sääliminen tällaisissa tilanteissa auta, vaan huonosta käytöksestä on nuhdeltava/rangaistava soveltuvalla tavalla. Käytökselle on ehdottomasti asetettava rajat ja lapsen negatiiviset tunteet pitää käsitellä.
Eroja sattuu, ja on ikävää että lapset niihin joutuvat mukaan, mutta ei se tarkoita sitä että vanhemmat heittävät oman elämänsä hukkaan ja yliymmärtävät huonosti käyttäytyvää lasta.
Eri asia on tietysti lapset, joilla on käytös/kehityshäiriöitä. En ota nyt kantaa sellaisten lasten kanssa toimimiseen.
Vierailija kirjoitti:
Tämän tyylisiä juttuja (inhottavaa käytöstä vanhempipuolia kohtaan) on omassakin lähipiirissä pari kappaletta.
On mielestäni uskomatonta että edelleenkin niin usein syy ongelmista langetetaan automaattisesti isä/äitipuolen tai huonojen vanhempien harteille ja lapsien ajatellaan olevan viattomia. Toki joskus syy löytyykin vanhemmista, mutta lapsetkin ovat ihmisiä ja varsinkin vanhemmilla lapsilla ja teineillä on kyllä jo kykyä miettiä omaa käytöstään ja tehdä valintoja. Toiset lapset kypsyvät nopeammin ja toiset hitaammin, mutta lapsellakin on vastuu omasta käytöksestään (kun puhutaan isommasta kouluikäisestä tai teinistä). Samoin persoonallisuus alkaa kasvaessa tulla esiin.
Aina ei lapsen ymmärtäminen ja sääliminen tällaisissa tilanteissa auta, vaan huonosta käytöksestä on nuhdeltava/rangaistava soveltuvalla tavalla. Käytökselle on ehdottomasti asetettava rajat ja lapsen negatiiviset tunteet pitää käsitellä.
Eroja sattuu, ja on ikävää että lapset niihin joutuvat mukaan, mutta ei se tarkoita sitä että vanhemmat heittävät oman elämänsä hukkaan ja yliymmärtävät huonosti käyttäytyvää lasta.Eri asia on tietysti lapset, joilla on käytös/kehityshäiriöitä. En ota nyt kantaa sellaisten lasten kanssa toimimiseen.
Tämä on niin totta. Itse toimin työssäni perheiden ongelmatapausten kanssa ja ihan oman ryhmänsä muodostaa nämä yliymmärretyt ja säälityt erolapset.
Ymmärrys ei saisi haitata normaalia tapakasvatusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sinä olit pieni lapsi. Lapsi ei tee tuollaista ilman mitään syytä. Syyllinen ei välttämättä ollut äitipuolesi, mutta häneen se jostain syystä kohdistui. Ehkä vain sattumalta. Ehkä hakeutuisin terapiaan ja etsisin vastauksia sieltä.
Onko sinulla ollut elämässäsi mielenterveysongelmia? Masennusta? Ahdistusta? Pakko-oireisuutta?
Tästä olen eri mieltä. Kyllä lasten teot ja sanomiset ovat välillä aika kummallisia ja hirveitäkin ilman sen kummempia ongelmia. Joku kertoi aiemmin piilottaneensa kavereiden tavaroita ja väittäneensä mummolle että isä ei tykkää mummosta. Vastaavia juttuja tein minäkin. Ekaluokkalaisena sain vähän yksinkertaisen luokkakaverin mm. syömään mutaa ja hyppäämään kalliolta (ei onneksi käynyt paria mustelmaa pahemmin) ihan vaan koska se oli mielestäni jännää. Samaa luokkakaveria huijasin muutenkin oiekastaan kaikessa mahdollisessa. Sukujuhlissa n. 11-vuotiaana piilotin tätini (josta tykkäsin) lompakon ja sitten autoin muka etsimään. Lopulta vein sen toisen tätini laukkuun, josta se löytyi vasta seuraavana päivänä kun kaikki olivat palanneet jo koteihinsa.
Naapurin tätiä (joka oli kaverini äiti) inhosin (hän oli joskus komentanut minua epämiellyttävällä äänensävyllä, mutta ei sen dramaattisempaa). Hänen lompakostaan vein heillä ollessani toistuvasti rahaa (seteleitä), jotka laitoin pikkuhiljaa omien vanhempieni lompakkoihin (en koskaan paljastunut vaikka vein isojakin summia). Sain myös estettyä vanhempiani kutsumasta tätä tätiä isosiskoni rippijuhliin, kun valehtelin tädin sanoneen rumasti siskostani minun kuullen. Muistan kun äiti repi tädin kutsun suutuksissaan. Tätä ei koskaan ilmeisesti otettu naapurin kansssa puheeksi ja vanhempieni välit ko. naapuriin vain viilenivät niin että eivät enää kyläilleet, vaan viileän kohteliaasti moikkasivat pihalla. Näinpä en paljastunut.
Onneksi minulla ei ollut isä/äitipuolia, voin vain kuvitella mitä olisin tehnyt..
Ja mitään näistä teoista en ole koskaan tunnustanut (joku totesi kommentissaan että ei ole mahdollista pitää tekoja salassa vuosikymmeniä). Olen perusterve (myös mieleltäni), minulla on kestävä parisuhde ja pari lasta, jotka ihan normaaleja. Muutenkaan ei ole ongelmia. Nuo huijaukset ja teot, mitä lapsena tein, loppuivat viimeistään yläasteikäisenä, kun viisastuin. Aikuisena en ole tehnyt vastaavia (enkä tunne halua tehdäkään). Voisin ihan hyvin kertoakin vaikka miehelleni tai siskolleni, mutta en tunne siihen mitään tarvetta. En ole ylpeä teoistani, vaan ennemminkin häpeän niitä ja harmia mitä aiheutin muille. Näistä on kuitenkin aikaa enkä aktiivisesti mieti näitä.
Pointtina siis se, että jotkut lapset ovat ihan todella kummallisia. Sisarukseni olivat lapsen paljon minua kiltimpiä vaikka saman kasvatuksen olemme saaneet. Voin kuvitella tämän ketjun aloittajankin vain toimineen sen enempää ajattelematta ja sitten unohtaneen asian (ennen kuin se alkoi aikuisena vaivata).
Vierailija kirjoitti:
Tuhkelo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
9-vuotias ei ole mulkivisti. 9-vuotias on lapsi. Täällä aika monelta unohtuu, että lapset eivät ajattele syy-seuraus suhteita, tai ymmärrå aikuisten parisuhteita samalla tavalla kuin aikuiset. Ettekö muka itse tehneet lapsena mitään silkasta päähänpistosta, jota olette sitten aikuisiällä kummastelleet?
Tuo on ollut tosi ikävä tilanne, en kiellä sitä. Mutta muistetaan nyt kuitenkin että lasten aivot eivät ole kehittyneet kuten aikuisten. Toki ap aiemmin olisit voinut asiasta kertoa.Sinulta itseltäsi unohtuu nyt se, että vaikka minkäänlaisia psykopaatti/narsisti-diagnooseja ei lapsille annetakaan (lähinnä kai juridisista syistä?) , kyseinen persoonallisuushäiriö on jo vähintään ”nupullaan” hyvinkin nuorella iällä...
On tutkittu, että varhaisella ja oikeanlaisella puuttumisella/erityiskasvatuksella osa näistä tapauksista on mahdollista pelastaa vielä.
Kaltaisesi, lasta ehdoitta yli-idealisoivat aikuiset tosin monesti omalla toiminnallaan tehokkaasti torpedoi tämän mahdollisuuden :-(
On myös virheellistä kuvitella, että kaikki ihmisten negatiiviset piirteet tai väärydet johtuvat persoonallisuushäiriöistä. Jotkut kokevat kasvaessaan suurempia haasteiden läpikäymisiä, kuin toiset.
Tämä on tärkeä pointti. Kuten tässä keskustelussakin on huomattu, terveilläkin ihmisillä on saattanut olla lapsuudessaan kaikenlaisia tempauksia ja vaiheita. Turhia diagnooseja tulisi välttää. Ihmisillä on paljon negatiivisia piirteitä ilman mitään sairauksia/ongelmia.
Toinen tärkeä pointti on se, että lapset eivät tosiaankaan ole aina se viaton osapuoli. Uusperhearjessa (ja toki ihan perinteisessä ydinperheessäkin) on paljon haasteita ja osan aiheuttaa lapset ilman että vanhemmat ovat millään tavalla syynä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kallistuisin kertomisen puolelle. Jos aikaa on kulunut ns. riittävästi eikä asia enää hetkauta isääsi tai tämän exää, niin hyvä, mutta sinä olet ainakin tunnustanut. Jos taas hetkauttaa, tavalla tai toisella, se tarkoittaa, että asia on jäänyt kaivelemaan ja oli korkea aika selvittää se. Lienen naiivi, mutta mikä tahansa lopputulos kuulostaa minusta paremmalta kuin valheessa eläminen.
Vaikka en ole uusperheestä, olen itse ollut samankaltaisessa tilanteessa nuorena, kun oma valhe lähti lapasesta ja aiheutti lähes peruuttamattomia muutoksia omaan ja muiden elämään. Myöhemmin aikuisiällä asia myös vaivannut.
Tulin itse siihen lopputulokseen, että tärkeää pohtia, onko kertomishaluni taustalla:
a) haluan itselleni vain jonkinlaisen synninpäästön, jotta voin elää rauhassa ja kuolla vanhana hyvällä omatunnolla
vai
b) toinen osapuoli voisi oikeasti hyötyä kertomastani jotain eikä kyseessä ole ainoastaan itsekäs synninpäästöni
Itseni kohdalla kyse on enemmän a) kohdasta, jolloin näkisin ratkaisuna itselleni pikemminkin terapian, kun kertominen sille toiselle osapuolelle lähinnä lisäisi hänen kärsimystään.
Juuri näin.
Sillä tarkennuksella, että kaikista vaikeimmat tapaukset ei tarvitse edes sitä kaltoinkohtelua... :-/
Mikäli tunne-elämän keskus on täysin kuollut jo syntymän hetkellä, ei yksinkertaisesti ole mitään maaperää mitä ruokkia positiiviseen suuntaan.