Lue keskustelun säännöt.
Entinen tytärpuoli tunnustaa
Ex-tytärpuoli
09.06.2020 |
Kiitän jos ja kun luette tarinani ja autatte ideoimaan, miten tästä jatkan eteenpäin.
Olen n. 30-v nainen. Vanhempani erosivat ollessani 3-v. Asuin äidilläni, mutta vietin joka toisen viikonlopun isälläni. Kaikki meni mukavasti eikä merkittäviä ongelmia ollut.
Kun olin 9-vuotias, isäni löysi naisen ja tapailun jälkeen nainen muutti isäni kotiin (isäni oli seurustellut jo aiemmin, mutta tämä oli ensimmäinen vakava juttu). Itse suhtauduin ihan positiivisesti asiaan: nainen oli tosi kiva minulle, hän oli hauska ja osasi heittäytyä minun juttuihini ja tulimme hyvin siis toimeen.
Muutaman kk:n jälkeen jostain syystä sain päähäni, että "ennen oli kivempi"; ja halusin, että isällä ei olisikaan avovaimoa. En vieläkään osaa sanoa, miksi aloin näin ajatella. Mitään dramaattista ei tapahtunut, vaan olin tullut erinomaisesti molempien kanssa toimeen ja viettänyt mielelläni viikonloppuja isälläni. Isäni puoliso ei ollut edes juuri joutunut minua komentamaan, sillä isä piti hyvin rajoista kiinni ja olin suhteellisen kuuliainen: eli mistään riidasta ei ollut kyse. Isäni osoitti minulle edelleen paljon huomiota ja meillä oli myös paljon kahdenkeskeistä isä/tytär-aikaa. Mustasukkaisuudestakaan ei siis oikein ollut kyse.
Keksin isälleni tarinoita, miten tämä nainen oli minulle muka ilkeä kun isä ei ollut näkö/kuuloetäisyydella, miten hän varasti minulta (vein esimerkiksi juuri lahjaksi saamiani lahjakortteja naisen laukkuun) ja että hän oli käynyt minuun käsiksi. Tein itselleni kynnen jälkiä ihoon ja sotkin kampaukseni ja teeskentelin itkua. Nainen oli tietysti kauhuissaan ja tottakai kertoi ettei ole mitään syyttämistäni asioista tehnyt. Olin kuitenkin ilmeisesti uskottava enkä vetänyt tilanteita liian överiksikään. Olin ollut aina suht kiltti lapsi, joten valheet minulta ei ollut normaalia eikä isä osannut niitä epäillä.
Yhtenä viikonloppuna nainen ei ollut isäni luona (he eivät olleet eronneet, mutta myöhemmin kuulin, että he olivat sopineet, että nainen menee jonnekin muualle viikonlopun ajaksi, jotta isä voi keskustella minun kanssani rauhassa). Isä selitti vakavasti minulle, että minun pitää olla rehellinen ja kertoa totuus. Muistan, kun aloin tajuta, että tästäpä tulikin sotku, mutta en kuitenkaan kehdannut tunnustaa, että olin valehdellut. Niinpä ylläpidin edelleen sinnikkäästi tarinaani.
Seuraavan kerran kun tulin isälleni, tämä nainen oli muuttanut pois. Isäni kertoi, että asiat joita nainen oli minulle (muka) tehnyt, olivat väärin ja siksi isä ei enää voinut asua tämän naisen kanssa. Tajusin mitä olin saanut aikaan, mutta en uskaltanut sanoa, että olin valehdellut.
Olen tosiaan nyt jo aikuinen, mutta ikinä en ole kyennyt kertomaan isälleni (tai kenellekään!), että mitä tein. Hän on joskus puhunut tuosta naisesta minulle ja sanonut, että heidän parisuhteensa sujui todella hyvin, mutta isä pettyi naisen käytökseen minua kohtaan ja päätti suhteen siksi.
Tämä asia vaivaa minua ihan kamalasti. Varsinkin, kun olen aikuinen ja nähnyt uusperhe-elämää lähipiirissäni (omalla puolisollani on lapsi edellisestä suhteesta) ja ymmärtänyt, että hyviä parisuhteita ei noin vain taiota niin häpeäni on vaan voimistunut. Minusta tuntuu hirveältä isäni puolesta, jonka onnen tuhosin sekä sen naisen puolesta, jota syytettiin asioista, joita hän ei todellakaan tehnyt. Ahdistaa ajatella, että oman puolisoni lapsi keksisi minusta valheita ja suhteemme päättyisi siksi.
Onko ideoita, miten lähtisin jatkamaan? Mitä se aiheuttaisi isälleni, jos sanoisin hänelle? Ja miten ikinä edes sanoisin tästä? Haluaisin pyytää anteeksi sekä isältä että tältä naiselta.
En ole kertonut tästä kenellekään, edes puolisolleni. Siksi avaudun nyt täällä.
Kommentit (130)
Oletko varma ettei ilkeä äitipuoli nimenomaan saanut sinut ajattelemaan että kaikki on sinun syytäsi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tarinan isälle tai naisystävälle en kertoisi. Kertomisen aika on mennyt aikaa sitten. Nyt tieto tuottaisi tarpeetonta kipua isälle ja hänen entiselle naisystävälleen (jos on enää tavoitettavissa). Heidän elämäntilanteensa on nyt aivan erilainen kuin parikymmentä vuotta sitten. Kertojan on vaan elettävä asian kanssa ja jos se tuottaa vaikeuksia, haettava apua terapiasta.
Totuus vapauttaa aina. Näin se vaan on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olit aika nuori, kun tuo tapahtui. Jos se sinua auttaa, kerro asianosaisille. Voit myös jutella psykologille tms. asiasta. Sieltä voisi ehkä jopa löytyä selitys tuolle, miksi olet tehnyt noin. Mutta tosiaan, olet ollut nuori, kun olet tuon tehnyt, joten turhaa syyllisyyttä ei ole tarpeen kantaa. Toki tekemisilläsi on ollut vaikutusta, ja ymmärrän, että se on ollut todella ikävää isääsi ja tätä entistä naisystävää kohtaan, mutta mennyt mikä mennyt. Tsemppiä sinne.
Sekö, että on nuori jotenkin oikeuttaa? Huh.
En ole tuo kommentoija, mutta laitan ajatukseni tähän. Nuori ikä (ilm. n. 9 v tässä?) ei oikeuta, mutta se nyt on selvä, että lapsena osa meistä tekee aikamoisia tyhmyyksiä, kun ei ole vielä ihan selkeää, mikä vaikutus omilla teoilla on.
Totuus voisi tehdä isästäsi vain surullisemman. Onko hän löytänyt jonkun elämänkumppanin kuitenkin? Jos ei ole, niin pitäisikö sinun vaikka selvittää ensin onko naisella joku. Jos ei ole, niin voisit olla ensin häneen yhteydessä ja pyytää anteeksi ja kysyä voisitko yrittää korjata asian.
Tämä tuntuu joltain psykologiselta testiltä.
Ap haluaa kuulla miten tarinaan reagoidaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nainen oli sittenkin onnekas, kun ei tullut tulevaisuutta, jossa sinä olet mukana.
Ei liity suoraan aiheeseen, mutta aloittajaa puolustaakseni kerron että itsekin tein lapsena ihan käsittämättömiä tekoja. Varastin kavereilta tavaroita joista olin kateellinen ja piilotin niitä. Laitoin kaverin pyörän lukkoon, heitin avaimen metsään ja sitten lohdutin ja muka autoin etsimään avainta. Monia tämänkaltaisia tekoja ja valehtelin myös paljon.
En tajua itsekään tuota käytöstä, olin tuollainen noin eka-tokaluokalla. Tosin muistan että minua kiusattiin koulussa joten en tiedä voiko sillä selittää tuollaista oireilua. Olin todella kiltti lapsi, melkein kympin oppilas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinä olit pieni lapsi. Lapsi ei tee tuollaista ilman mitään syytä. Syyllinen ei välttämättä ollut äitipuolesi, mutta häneen se jostain syystä kohdistui. Ehkä vain sattumalta. Ehkä hakeutuisin terapiaan ja etsisin vastauksia sieltä.
Onko sinulla ollut elämässäsi mielenterveysongelmia? Masennusta? Ahdistusta? Pakko-oireisuutta?
Apua, tämä kuulostaa ihan mun bonuslapselta! Olen ollut nyt vuoden ajan kuvioissa ja lapsi on yrittänyt muutaman kerran huijata isäänsä uskomaan, että olen tehnyt jotakin kamalaa.
Tuo lahjakorttijuttu on tapahtunut täälläkin! Lapsi 10-v oli vienyt juuri synttärilahjaksi saamansa lahjakortin mun laukkuun ja meni sitten sanomaan isälleen, että näki kun minä muka vein kortin hänen laatikostaan.
Tsemppiä aloittajalle, anteeksipyyntö saattaisi auttaa, mutta toisaalta ehkä on jo kulunut liian paljon aikaa. Ehkä tämä minunkin lapsi-puoli viisastuu pian..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olit aika nuori, kun tuo tapahtui. Jos se sinua auttaa, kerro asianosaisille. Voit myös jutella psykologille tms. asiasta. Sieltä voisi ehkä jopa löytyä selitys tuolle, miksi olet tehnyt noin. Mutta tosiaan, olet ollut nuori, kun olet tuon tehnyt, joten turhaa syyllisyyttä ei ole tarpeen kantaa. Toki tekemisilläsi on ollut vaikutusta, ja ymmärrän, että se on ollut todella ikävää isääsi ja tätä entistä naisystävää kohtaan, mutta mennyt mikä mennyt. Tsemppiä sinne.
Sekö, että on nuori jotenkin oikeuttaa? Huh.
En ole tuo kommentoija, mutta laitan ajatukseni tähän. Nuori ikä (ilm. n. 9 v tässä?) ei oikeuta, mutta se nyt on selvä, että lapsena osa meistä tekee aikamoisia tyhmyyksiä, kun ei ole vielä ihan selkeää, mikä vaikutus omilla teoilla on.
Jep, mutta se että vielä salaa asian 20 vuotta ei ole normaalia. Tuollainen käytös ja se että asian pystyy hautaamaan, merkitsee jo jonkinsteista sosiopaattista persoonallisuushäiriötä. Isällä on oikeus tietää millainen ihminen hänen tyttärensä on.
karokka kirjoitti:
Apua, tämä kuulostaa ihan mun bonuslapselta! Olen ollut nyt vuoden ajan kuvioissa ja lapsi on yrittänyt muutaman kerran huijata isäänsä uskomaan, että olen tehnyt jotakin kamalaa.
Tuo lahjakorttijuttu on tapahtunut täälläkin! Lapsi 10-v oli vienyt juuri synttärilahjaksi saamansa lahjakortin mun laukkuun ja meni sitten sanomaan isälleen, että näki kun minä muka vein kortin hänen laatikostaan.
Tsemppiä aloittajalle, anteeksipyyntö saattaisi auttaa, mutta toisaalta ehkä on jo kulunut liian paljon aikaa. Ehkä tämä minunkin lapsi-puoli viisastuu pian..
Suosittelen jotain lapsipsykologia selvittämään asiaa tai ainakin jotain ulkopuolista aikuista. Jos lapsi käyttäytyy noin, ei sitä selvitetä enää perheen kesken. Lapsi tarvitsee apua. Muutoin vaarana on persoonan häiriytyminen ja jatkossa lapselle voi tulla syviä ongelmia tunteidensa ja sosiaalisten tilanteiden käsittelemiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei liity suoraan aiheeseen, mutta aloittajaa puolustaakseni kerron että itsekin tein lapsena ihan käsittämättömiä tekoja. Varastin kavereilta tavaroita joista olin kateellinen ja piilotin niitä. Laitoin kaverin pyörän lukkoon, heitin avaimen metsään ja sitten lohdutin ja muka autoin etsimään avainta. Monia tämänkaltaisia tekoja ja valehtelin myös paljon.
En tajua itsekään tuota käytöstä, olin tuollainen noin eka-tokaluokalla. Tosin muistan että minua kiusattiin koulussa joten en tiedä voiko sillä selittää tuollaista oireilua. Olin todella kiltti lapsi, melkein kympin oppilas.
Sama juttu. Olen tehnyt ihan älyttömiä juttuja, mm. väittänyt mummolleni, että isäni (mummon vävy) ei pidä hänestä. Jutussa ei ollut mitään totuuspohjaa. Samoin kavereilta varastin (emme olleet vähävaraisia enkä ollut kateellinen kavereille).
Mitään traumoja ei minulla pitäisi olla, olen ollut ja olen edelleen ihan terve mieleltäni, vanhempani eivät ole eronneet ja lapsuuteni oli muutenkin varsin onnellinen..
Että ei aina näissä lasten oudoissa jutuissa ole mitään sen vakavampaa mielenterveysongelmaakaan, niin kuin muutama kommentoija tuo täällä ilmi.
Vierailija kirjoitti:
Onk se nuoren voiman liitto vielä pöytälaatikkokirjoilijoille?
meinaatko tällä, että tarina ei olisi tosi? Tietty kaikki voiolla netissä keksittyä, mutta itse voisin kertoa hyvin saman tyyppisen tarinan. Tosin kyse oli äidistäni ja äidin miesystävästä. Keksin saman tyyppisiä valheita, joista osa meni läpi äidille ja hän joutui käymään epämiellyttäviä keskusteluja isäpuoleni kanssa.
Lopulta isäpuoleni vei minut kahdestaan juttelemaan asiasta ja äitini salakuunteli ja jäin kiinni. Noloa oli (muistan edelleen häpeän tunteen), mutta opin läksyni.
Kyllä näitä tapauksia kuule on. Ei ne lapsipuolet aina ole ihan viattomia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aivan karmeata. Tilanne on ollut äärimmäisen traumaattinen sille naisystävälle ja isällesikin. Kyllä pitäisi nyt viimeistään kertoa totuus ja kantaa vastuu.
Fakta on se, että mikäli kyseinen parisuhde olisi ollut vakaa, ei keskenkasvuisen lapsen tarinatuokiot olisi sitä horjuttaneet.
Vierailija kirjoitti:
Fakta on se, että mikäli kyseinen parisuhde olisi ollut vakaa, ei keskenkasvuisen lapsen tarinatuokiot olisi sitä horjuttaneet.
Älä vähättele lapsen kertomuksen voimaa. Kyllä jokainen rakastava vanhempi viime kädessä laittaa lapsen etusijalle tuollaisessa tilanteessa. Ei voi ottaa sitä riskiä, että seurustelukumppani oikeasti kaltoinkohtelee lasta. Kyllä se on se nais/miesystävä joka saa lähteä.
Ihan hirveä tilanne.
Ei luoja...
Aina näihin provoihin näköjään joku lankeaa! :D
Ap:n tarina ei todellakaan ole tosi, nyt vähän valoja päälle hei.
...ai mistäkö tiedän?
No siitä että ihminen, vaikkakin olisi tapahtumahetkellä ollut lapsi, joko:
a) Ei kykene pitämään salaisuutta sisällään 20 vuotta.
b) Mikäli kykenee, on tunne-elämältään niin häiriintynyt, että ei tunne tapahtumasta katumusta (kuten ap väittää tuntevansa...)
Velvollisuutesi on kertoa. Oma asiasi on miten sen jälkeen itse käsittelet tekojasi, ammattiapu voisi olla paikallaan. Hirvittävän julmaa jättää kertomatta.
Isän olisi pitänyt osata käsitellä lapsen mustasukkaisuuden tunteita, haluttomuutta jakaa isää ja siitä johtuvia vihantunteita äitipuolta kohtaan. Ei tuommoisesta häiriintyneeksi haukkumisesta ole yhtään mitään apua. Joskus lapsi voi käyttäytyä noin myös siksi, että tykkääkin äitipuolesta mutta tuntee syyllisyyttä siitä, koska silloin on epälojaali omalle äidille. Millä kivikaudella täällä eletään. Haukkuminen ja mielenterveysdiagnoosien heittely ilman apua on väkivaltaa ja johtuu siitä, ettei kirjoittaja kykene kypsempään asian käsittelyyn.
Ei normilapsen käytöst viedä asia noin pitkälle.