Lue keskustelun säännöt.
Entinen tytärpuoli tunnustaa
Ex-tytärpuoli
09.06.2020 |
Kiitän jos ja kun luette tarinani ja autatte ideoimaan, miten tästä jatkan eteenpäin.
Olen n. 30-v nainen. Vanhempani erosivat ollessani 3-v. Asuin äidilläni, mutta vietin joka toisen viikonlopun isälläni. Kaikki meni mukavasti eikä merkittäviä ongelmia ollut.
Kun olin 9-vuotias, isäni löysi naisen ja tapailun jälkeen nainen muutti isäni kotiin (isäni oli seurustellut jo aiemmin, mutta tämä oli ensimmäinen vakava juttu). Itse suhtauduin ihan positiivisesti asiaan: nainen oli tosi kiva minulle, hän oli hauska ja osasi heittäytyä minun juttuihini ja tulimme hyvin siis toimeen.
Muutaman kk:n jälkeen jostain syystä sain päähäni, että "ennen oli kivempi"; ja halusin, että isällä ei olisikaan avovaimoa. En vieläkään osaa sanoa, miksi aloin näin ajatella. Mitään dramaattista ei tapahtunut, vaan olin tullut erinomaisesti molempien kanssa toimeen ja viettänyt mielelläni viikonloppuja isälläni. Isäni puoliso ei ollut edes juuri joutunut minua komentamaan, sillä isä piti hyvin rajoista kiinni ja olin suhteellisen kuuliainen: eli mistään riidasta ei ollut kyse. Isäni osoitti minulle edelleen paljon huomiota ja meillä oli myös paljon kahdenkeskeistä isä/tytär-aikaa. Mustasukkaisuudestakaan ei siis oikein ollut kyse.
Keksin isälleni tarinoita, miten tämä nainen oli minulle muka ilkeä kun isä ei ollut näkö/kuuloetäisyydella, miten hän varasti minulta (vein esimerkiksi juuri lahjaksi saamiani lahjakortteja naisen laukkuun) ja että hän oli käynyt minuun käsiksi. Tein itselleni kynnen jälkiä ihoon ja sotkin kampaukseni ja teeskentelin itkua. Nainen oli tietysti kauhuissaan ja tottakai kertoi ettei ole mitään syyttämistäni asioista tehnyt. Olin kuitenkin ilmeisesti uskottava enkä vetänyt tilanteita liian överiksikään. Olin ollut aina suht kiltti lapsi, joten valheet minulta ei ollut normaalia eikä isä osannut niitä epäillä.
Yhtenä viikonloppuna nainen ei ollut isäni luona (he eivät olleet eronneet, mutta myöhemmin kuulin, että he olivat sopineet, että nainen menee jonnekin muualle viikonlopun ajaksi, jotta isä voi keskustella minun kanssani rauhassa). Isä selitti vakavasti minulle, että minun pitää olla rehellinen ja kertoa totuus. Muistan, kun aloin tajuta, että tästäpä tulikin sotku, mutta en kuitenkaan kehdannut tunnustaa, että olin valehdellut. Niinpä ylläpidin edelleen sinnikkäästi tarinaani.
Seuraavan kerran kun tulin isälleni, tämä nainen oli muuttanut pois. Isäni kertoi, että asiat joita nainen oli minulle (muka) tehnyt, olivat väärin ja siksi isä ei enää voinut asua tämän naisen kanssa. Tajusin mitä olin saanut aikaan, mutta en uskaltanut sanoa, että olin valehdellut.
Olen tosiaan nyt jo aikuinen, mutta ikinä en ole kyennyt kertomaan isälleni (tai kenellekään!), että mitä tein. Hän on joskus puhunut tuosta naisesta minulle ja sanonut, että heidän parisuhteensa sujui todella hyvin, mutta isä pettyi naisen käytökseen minua kohtaan ja päätti suhteen siksi.
Tämä asia vaivaa minua ihan kamalasti. Varsinkin, kun olen aikuinen ja nähnyt uusperhe-elämää lähipiirissäni (omalla puolisollani on lapsi edellisestä suhteesta) ja ymmärtänyt, että hyviä parisuhteita ei noin vain taiota niin häpeäni on vaan voimistunut. Minusta tuntuu hirveältä isäni puolesta, jonka onnen tuhosin sekä sen naisen puolesta, jota syytettiin asioista, joita hän ei todellakaan tehnyt. Ahdistaa ajatella, että oman puolisoni lapsi keksisi minusta valheita ja suhteemme päättyisi siksi.
Onko ideoita, miten lähtisin jatkamaan? Mitä se aiheuttaisi isälleni, jos sanoisin hänelle? Ja miten ikinä edes sanoisin tästä? Haluaisin pyytää anteeksi sekä isältä että tältä naiselta.
En ole kertonut tästä kenellekään, edes puolisolleni. Siksi avaudun nyt täällä.
Kommentit (130)
No... Miten sitten maallikkona tehdä johtopäätöksiä, kun se ei ammattilaisillekaan helppoa ole??
Oikeastaan ainoa toimiva metodi on dokumentoida lapsen käytöstä pidemmällä aikajänteellä, myös yksityiskohdat kirjaten (yksityiskohdissa usein asuu tietyt ”markkerit”, mutta yksityiskohdat yleensä ensimmäisinä unohtuu)
—> päiväkirja on tähän hyvä työkalu.
Kun dokumentaatiota sitten jonkin ajan päästä käy läpi, kannattaa huomio kiinnittää seuraaviin asioihin:
1) kuinka USEIN lapsi tekee näitä ”kepposiaan”?
2) kuinka SUUNNITELMALLISIA nämä temput ovat?
3) kuinka MONIMUTKAISIA nämä lavastetut tilanteet ovat?
4) kuinka MÄÄRÄTIETOISESTI ja JOHDONMUKAISESTI lapsi toteuttaa näitä temppujaan?
Jos tilanteissa yllä olevat avain-sanat alkavat ns. ”loistaa”, pitää hälytyskellojen jo soida ja kovaa...
Ja sitten vielä se selkein merkki...
5) Kiinni jäätyään, osoittaako lapsi KATUMUSTA?
Numero viitonen on siinä mielessä ”turha” , että tämän, tai oikeammin sanottuna tämän puutteen ilmetessä on lapsen kehityksen kannalta peli jo menetetty.
(kun omantunnon ääni on jo tukahdutettu, uudestaan se ei enää herää...)
Itsensä ja oman elämänsä voi toki vielä pelastaa, poistumalla lopullisesti tällaisen pilalle menneen ihmisen alun vaikutuspiiristä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onpas tosiaan ankaraa kommentointia ja ihan höpöhöpö diagnoosienkin heittelyä. Minä olen ilmeisesti selkeästi vähemmistössä, koska olen melkein sitä mieltä ettei isälle välttämättä kannata enää kertoa ollenkaan. Aiheuttanee turhaa surua, mitä se hyödyttäisi? Naisystäväänkin yhteydenotto vain asian tiimoilta saattaisi olla väkinäistä. Eivät kaikki sitäpaitsi kaipaa mitään anteeksianeluita vuosien takaisista menneistä vääryyksistä, vaan jatkavat mielummin vain eteen päin. Joskus mielestäni suurempi anteeksipyyntö on jättää sen kohde mielummin rauhaan, kuin tulla puhdistautumaan ja kaatamaan päälle vielä omaa huonoa omaatuntoa kaiken muun lisäksi. Aloittaja oli nuori tapahtumien aikaan ja selkeästi pahoillaan, joten mielestäni mitään tunnustamisen häpeää ei tarvita, kuten ilmeisesti osan kommentoijien ajatuksena on. Voithan yrittää antaa itse itsellesi anteeksi.
Minä sain sen vaikutelman, että ap haluaisi tunnustaa saadakseen itselleen mielenrauhan asiasta. Eli ei ole kyse siitä, että haluaisi häpeän kokemuksen vaan tvallaan itsekkäät motiivit. Kai isäkin jo kestäisi tuon totuuden.
Outoa, että asiaa ei silloin aikanaan yritetty selvittää yhdessä kaikki kolme.
(Ja että miksi viikonloppulapsella on lahjakortit mukana viikonloppuvierailulla, mutta eipä siitä sen enempää. Itsekin osoitin mieltäni lapsena vanhempien erottua äidin miesystävälle olemalla töykeä ym. Tuollaisia juonia ei kyllä tullut mieleenkään, mutta olinkin jo teini ja järkeä päässä)
Vastauksena kysymykseen, että miksi viikonlopulapsella oli lahjakortit mukana:
Isän sukulaiset kyläilivät isäni luona ja äitini sukulaiset äitini luona. Synttäreitä esim. vietettiin tuplana (isän ja äitin luona erikseen). Näin ollen isän sukulaisilta saamani lahjat säilytin pääasiassa omassa huoneessani isäni kodissa. Toki lahjakortteja saatoin joskus ottaa mukaani äidilleni (ja päin vastoin), mutta monesti kulutettiin ne isäni kanssa shoppailukierroksella.
Edelleen kallistun kertomisen puolelle siksi että tuo väärinkohdeltu äitipuoli saisi oikeutta ja mahdollisesti rauhan. Hänelle tilanne on ollut kaikkein vaikein.
Ap josk kerrot isällesi, varaudu siihen että hän loukkaantuu verisesti ja välinne ovat sitten pilalla. Olet nyt aikuinen, et lapsi, ja vaikka silloin olit lapsi niin nyt kertoessasi olet aikuinen, eikä isäsi suhtaudu sinuun pienenä lapsena ja katso sormien välistä.
Vierailija kirjoitti:
Vastenmielistä, vain häiriintynyt ja pahantahtoinen lapsi tekisi jotain tuollaista.
AP on paha, sekopää, kuten naiset monasti ovat.
Tossa lieventävänä asianhaarana teko nuorena, monet aikuiset ovat samanlaisia työelämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Edelleen kallistun kertomisen puolelle siksi että tuo väärinkohdeltu äitipuoli saisi oikeutta ja mahdollisesti rauhan. Hänelle tilanne on ollut kaikkein vaikein.
Toisaalta hän on ainoa, joka AP:n ohella tietää totuuden. AP on kyllä anteeksipyynnön velkaa tälle naiselle, ,vaikkei isälleen asiasta kertoisikaan.
Tuhkelo kirjoitti:
karokka kirjoitti:
Apua, tämä kuulostaa ihan mun bonuslapselta! Olen ollut nyt vuoden ajan kuvioissa ja lapsi on yrittänyt muutaman kerran huijata isäänsä uskomaan, että olen tehnyt jotakin kamalaa.
Tuo lahjakorttijuttu on tapahtunut täälläkin! Lapsi 10-v oli vienyt juuri synttärilahjaksi saamansa lahjakortin mun laukkuun ja meni sitten sanomaan isälleen, että näki kun minä muka vein kortin hänen laatikostaan.
Tsemppiä aloittajalle, anteeksipyyntö saattaisi auttaa, mutta toisaalta ehkä on jo kulunut liian paljon aikaa. Ehkä tämä minunkin lapsi-puoli viisastuu pian..
Sorry to say, mutta ennuste on huono...
Lapsi joka käyttäytyy noin suunnitelmallisesti, eli:1) kyttää tilannetta jossa voi käydä laukullasi ilman että kukaan huomaa.
2) tilaisuuden tullen hakee lahjakorttinsa laatikostaan, ja kiikuttaa sen sinun laukkuusi.
3) valehtelee kirkkain silmin, että näki muka sinut ”varkaissa”Nii-in... Mietipä nyt itse...
Tuollaisen tilanteen rakentaminen ja lavastaminen ei tapahdu hetkessä eikä hetken mielijohteesta!Lapsi, joka kykenee ensinnäkin keksimään, ja sen jälkeen vielä toteuttamaan noin monimutkaiseen ja puuhastelua vaativan juonen, on jo lähtökohtaisesti niin pahasti kieroon kasvanut, että minkäänlainen terapeutillinenkaan väliintulo edes ammattilaisen toimesta tuskin enää auttaa :-(
Niin, kyllähän tilanne huolestuttaa.
Sinänsä esim. tuo lahjakorttien vieminen laukkuun ei kyllä ole vaatinut paljon kyttäämistä ja tilaisuuden odottelua, koska mulla oli tapana säilyttää laukkua eteisessä lapsen huoneen läheisyydessä (en enää säilytä sitä siellä). Kotimme on sen muotoinen että muut huoneet oli ikäänkuin huoneiston toisella puolella, joten laukku oli käytännössä aina vartioimatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Edelleen kallistun kertomisen puolelle siksi että tuo väärinkohdeltu äitipuoli saisi oikeutta ja mahdollisesti rauhan. Hänelle tilanne on ollut kaikkein vaikein.
Täysin eri mieltä...
...kanssasi yhtenevin perusteluin tosin! ;)
Tämä äitipuoli on tilanteen ja kokemuksensa prosessoinut kyllä jo, ja väitän että ”surutyössä” keskeinen elementti on ollut ajatus:
”Parhaani ja kaikkeni tein, mutta sillä ihmissuhteella ei ollut MITÄÄN mahdollisuuksia koska tyttärensä oli LÄPEENSÄ PAHA!”
Jos nyt, näin pitkän ajan jälkeen ”kaivetaan hauta auki”, ja AP osoittautuukin jollakin tapaa inhimilliseksi, katumusta osoittavaksi yksilöksi, on oikeastaan vain kaksi mahdollista lopputulosta/reaktiota odotettavissa:
a) Suunnaton suru ja lohduttomuus siitä, miten turhaan suhde aikanaan päätettiin.
b) Suunnaton inho ja halveksunta AP:tä kohtaan, kuinka se kehtaa hakea myötätuntoa, sovitusta ja anteeksiantoa, tuollaisen tempun, ja ennen kaikkea näin pitkän ajan jälkeen?!?!?
Vierailija kirjoitti:
Olit aika nuori, kun tuo tapahtui. Jos se sinua auttaa, kerro asianosaisille. Voit myös jutella psykologille tms. asiasta. Sieltä voisi ehkä jopa löytyä selitys tuolle, miksi olet tehnyt noin. Mutta tosiaan, olet ollut nuori, kun olet tuon tehnyt, joten turhaa syyllisyyttä ei ole tarpeen kantaa. Toki tekemisilläsi on ollut vaikutusta, ja ymmärrän, että se on ollut todella ikävää isääsi ja tätä entistä naisystävää kohtaan, mutta mennyt mikä mennyt. Tsemppiä sinne.
Turhaa syyllisyyttä? Mennyt mikä mennyt? Älä puhu noin kauheita. Tuo pitää kertoa isälle!! Pyytää anteeksi myös siltä naiselta!! Ei ap:n isä häntä hylkää, lastaan. Totuus vapauttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuhkelo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edelleen kallistun kertomisen puolelle siksi että tuo väärinkohdeltu äitipuoli saisi oikeutta ja mahdollisesti rauhan. Hänelle tilanne on ollut kaikkein vaikein.
Täysin eri mieltä...
...kanssasi yhtenevin perusteluin tosin! ;)
Tämä äitipuoli on tilanteen ja kokemuksensa prosessoinut kyllä jo, ja väitän että ”surutyössä” keskeinen elementti on ollut ajatus:
”Parhaani ja kaikkeni tein, mutta sillä ihmissuhteella ei ollut MITÄÄN mahdollisuuksia koska tyttärensä oli LÄPEENSÄ PAHA!”
Jos nyt, näin pitkän ajan jälkeen ”kaivetaan hauta auki”, ja AP osoittautuukin jollakin tapaa inhimilliseksi, katumusta osoittavaksi yksilöksi, on oikeastaan vain kaksi mahdollista lopputulosta/reaktiota odotettavissa:
a) Suunnaton suru ja lohduttomuus siitä, miten turhaan suhde aikanaan päätettiin.
b) Suunnaton inho ja halveksunta AP:tä kohtaan, kuinka se kehtaa hakea myötätuntoa, sovitusta ja anteeksiantoa, tuollaisen tempun, ja ennen kaikkea näin pitkän ajan jälkeen?!?!?
Ei isä hylkää lastaan!! Tyhmä luulo. Pitää kertoa.
Mäkin hämmästelen näitä täällä heiteltyjä diagnooseja. Olen nykyään voimakkaasti empaattinen ja moraalinen (osittain koska valitsen olla), mutta lapsena saatoin myös tehdä mitä kummallisimpia asioita. Sanoisin myös, että syy-seuraus-suhteiden mutkikkaampi ymmärrys ei ollut kehittynyt, ja myös että kaikki nähty, kuultu ja koettu (ihan vaikka televisiostakin tai muiden kertomana) vaikutti itseen ilman mitään filtteriä, koska kuulemaansa/katsomaansa ei osannut käsitellä ja jäsennellä kovin syvällisesti. Lapsethan myös ovat usein lemmikkejä kohtaan liian rajuja, koska eivät ymmärrä eläinten kokemusta. Lapsille maailma on kuitenkin aika sekava ja hämmentävä paikka, ja lapset tarvitsevat siksi erittäin selkeää, johdonmukaista ja perusteltua ohjausta siitä, mitä saa tehdä ja mitä ei. Jo lastenohjelmissa on musta paljon vähän hämmentävää sisältöä, esim. Eemelin tai Pikku Myyn käytös. Mulla esim. oli viitta jonka laitoin päälle, ja se päällä olin salaa mun "paha alter ego", joka oli kuriton. Esim. viskoin pikkuruisia kiviä kumartuneen naapurin takamukseen. Sitten otin viitan pois ja olin taas kiltti, normaali itseni. Heh...
Mäkään en usko, että kertoisin tästä enää asianomaisille. Koen, että se aiheuttaisi tässä vaiheessa todennäköisimmin vain tarpeetonta tuskaa, vihaa ja surua. Jos yritän kuvitella itseni aloittajan vanhemman paikalle, en taitaisi enää tässä vaiheessa halutakaan kuulla totuutta. Luultavasti siis yrittäisin unohtaa asian. Syyllisyyden tunteeseen vastaisin, että lapsen ymmärrys syy-seuraus-suhteista ei ole kehittynyt, ja siihen on syynsä miksi lapset eivät ole rikosoikeudellisestikaan vastuussa. Ei sun tarvitse loppuelämäsi kantaa ristiä jostain, minkä teit alle 10-vuotiaana. Jos oma puoliso on luotettava, kertoisin asiaa käsitelläkseni luultavasti hänelle, ja samoin kaikki omat rehelliset tunteet ja kokemukset asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
karokka kirjoitti:
Niin, kyllähän tilanne huolestuttaa.
Sinänsä esim. tuo lahjakorttien vieminen laukkuun ei kyllä ole vaatinut paljon kyttäämistä ja tilaisuuden odottelua, koska mulla oli tapana säilyttää laukkua eteisessä lapsen huoneen läheisyydessä (en enää säilytä sitä siellä). Kotimme on sen muotoinen että muut huoneet oli ikäänkuin huoneiston toisella puolella, joten laukku oli käytännössä aina vartioimatta.
”Ei savua ilman tulta”...
Kyllä tilannetta kannattaa seurailla nyt herkällä silmällä, eikä painaa tapahtunutta unholaan.
En tiedä huomaatko edes itse, mutta nyt jo itsekin ”pakittelet” tuossa viimeisimmässä kommentissasi, ja vähättelet tapahtunutta.
Bonuslapsesi huoneen ja käsilaukkusi välisellä etäisyydellä, saati huoneistonne muodolla ei ole mitään merkitystä tapahtuneen kannalta...
Mekanismi oli silti täsmälleen sama:
1) lapsi punoi MONIVAIHEISEN juonen
2) lapsi tiedosti kiinnijäämisen riskin korttia siirtäessään (koki sen pieneksi) , ja OTTI riskin!
Tässä kohtaa lapsella oli vielä mahdollisuus pakittaa (joko viedä hetken päästä kortti takaisin, tai jättää se laukkuusi sinun löydettäväksesi)
Mutta ei...
3) lapsi vei MÄÄRÄTIETOISESTI kuprunsa maaliin asti, kertoen kortin löytyneen sinun käsilaukustasi!
See my point?
Oivoi. Kommentoijissa vaikuttaa olevan paljon porukkaa, jotka kuvittelee että pitää olla joku hurja mielenterv-ongelma, ennen kuin voi käyttäytyä huonosti.
Voin myös omasta lähipiiristäni vahvistaa, että tällaista käytöstä ilmenee - ihan terveillä normaaleilla lapsillakin. APn tapauksessa tietty aika hurjaa varsinkin tuo hiusten sotkeminen ja kynnenjäljet, mutta kyllä sellaista valitettavasti tapahtuu. Omassa lähipiirissä oli keissi, että lapsella oli mustelma pihaleikeistä ja väänsi tilanteen niin että äitipuoli oli muka läimäissyt. Äitipuolella oli (onneksi) tässä tapauksessa alibi, muuten olisi ollut hankala tilanne. Lapsi oli todella uskottava!
Joku totesikin, että tympii jeesustelu siitä että lapset olisi aina viattomia. Olen samaa mieltä.
Lapset ovat erittäin kykeneväisiä valheisiin ja ilkeyksiin. Erona aikuisiin on se, että ymmärrys ei välttämättä riitä ihan kokonaan käsittämään tilanteen vakavuutta, vaikka lapsi ymmärtäisikin sinänsä teon olevan väärin. Tällaiset tilanteet ovat todella vaarallisia esim. huoltajuuskiistoissa.
APlle jaksamista. Entä jos kertoisit ensin jollekin muulle, vaikkapa puolisollesi? Voisitte ehkä sitten yhdessä pohtia parasta lähestymistapaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuhkelo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edelleen kallistun kertomisen puolelle siksi että tuo väärinkohdeltu äitipuoli saisi oikeutta ja mahdollisesti rauhan. Hänelle tilanne on ollut kaikkein vaikein.
Täysin eri mieltä...
...kanssasi yhtenevin perusteluin tosin! ;)
Tämä äitipuoli on tilanteen ja kokemuksensa prosessoinut kyllä jo, ja väitän että ”surutyössä” keskeinen elementti on ollut ajatus:
”Parhaani ja kaikkeni tein, mutta sillä ihmissuhteella ei ollut MITÄÄN mahdollisuuksia koska tyttärensä oli LÄPEENSÄ PAHA!”
Jos nyt, näin pitkän ajan jälkeen ”kaivetaan hauta auki”, ja AP osoittautuukin jollakin tapaa inhimilliseksi, katumusta osoittavaksi yksilöksi, on oikeastaan vain kaksi mahdollista lopputulosta/reaktiota odotettavissa:
a) Suunnaton suru ja lohduttomuus siitä, miten turhaan suhde aikanaan päätettiin.
b) Suunnaton inho ja halveksunta AP:tä kohtaan, kuinka se kehtaa hakea myötätuntoa, sovitusta ja anteeksiantoa, tuollaisen tempun, ja ennen kaikkea näin pitkän ajan jälkeen?!?!?
Ei isä hylkää lastaan!! Tyhmä luulo. Pitää kertoa.
Tarkoitin tässä nyt äitipuolen reaktioita, en isän...
Kannattaa tunnustaa kaikki muutkin tempauksesi. Huono.
Karokalle vielä kysymys:
Miten bonuslapsesi reagoi, kun te aikuiset hämmästelitte miten hän osasi kadonnutta lahjakorttiaan ensimmäiseksi sun käsilaukusta hakea?
Tavallaan huvittaa nämä, jotka eivät usko tätä todeksi. Ehkä he ovat eläneet älyttömän onnellista elämää hyvin käyttäytyvien ihmisten keskellä (mikä on tottakai hienoa) eivätkä osaa nähdä, että joidenkin perheiden sisällä tapahtuu ikäviäkin asioita.
Oma lapsipuoleni teki aikoinaan ala-asteikäisenä hyvin vastaavia tempauksia. Osa jäi selvittämättä ja ikäänkuin "ilmaan roikkumaan" vuosikausiksi kunnes kerran lapsi jo aikuistuttuaan tunnusti tekonsa. Olin mieheni kanssa kiitollinen tunnustuksesta, koska asia oli jäänyt selvittämättä ja oli "ryppynä" parisuhteessamme.
APn tilanne on toki erilainen, kun isä ja naisystävä eivät ole yhdessä enää. En tiedä onko järkeä enää palata vanhoihin asioihin.
Muistakaahan vanhemmat, että kiltitkin lapset kyllä osaavat olla pahoja.
Kuullostaa ihan sosiopaatin käytökseltä, mutta uskottavasti taustalla on ollut muitakin syitä miksi olet käyttäytynyt noin ja miksi isäsi erosi puolisostaan. Todennäköisesti puoliso on kyllästynyt isääsi, ettei tullut uskotuksi ja hän saattoi nähdä tehtyjen kyyneltesi läpi, mutta sai valehtelijan leiman. Toisaalta mieleeni myös tulee, että oliko äitipuoli tosiaan noin puhdas, ettei tapahtunut jotain mikä oikeasti soti oikeudentajuasi vastaan ja se ilmeni valehteluna? Toisaalta voisin väittää, että äitisi olisi nähnyt lävitsesi saman tien, joten isäsi taisi toimia syyllisyydentunnosta noin.
Jotenkin jännää, että yhdelle lapselle kävi noin, että hän valehteli ummet ja lammet vanhempipuolestaan. Lopulta selkisi, että vanhempipuoli hyväksikäytti toista sisarusta kaikkien tietämättä, mutta jokin asia oli saanut isomman lapsen epäluuloiseksi.
Kaverillani on parhaillaan menossa samantapainen draama, jossa murrosikään päässyt tarinoi minkä ehtii ja muutti hulttioäitinsä luokse kokoaikaisesti yksinkertaisesti palaamatta takaisin. Häntä kiusataan koulussa ja kotona, eli kaverini laittoi ainoana aikuisena tajat ettei siellä koulussa varastella kavereilta tosi kalliita juttuja, ja että on luonnollinen seuraus, että toiset kiusaa jos varastat ja valehtelet eli saat ansiosi mukaan toisilta.
Tuhkelo kirjoitti:
Karokalle vielä kysymys:
Miten bonuslapsesi reagoi, kun te aikuiset hämmästelitte miten hän osasi kadonnutta lahjakorttiaan ensimmäiseksi sun käsilaukusta hakea?
Lapsi siis kertoi nähneensä, että tulin hänen huoneestaan laatikolta ja että vein lahjakortin laukuun piiloon. Kortti ei siis ollut kadonnut.
Täällä AP.
Tännehän on tullut valtava määrä kommentteja! Kiitos kaikille asiallisesti kommentoineille, herätti paljon ajatuksia.
Provoepäilyihin kuittaan vaan, että tarinani on valitettavasti tosi, vaikka toki toivoisin että näin ei olisi. Netissä on tietysti paljon valheita ja feikkejä eikä minulla ole mitään keinoa tätä tarinaa todistaa. Sana sanaa vastaan.
Vastailen tässä esiin nousseisiin asioihin:
- En usko isän ja naisen yhteenpaluuseen. Isä on jatkanut elämää ja on parisuhteessa. Olen yrittänyt naista etsiä mm. facebookista, mutta joko hän on mennyt naimisiin ja vaihtanut nimeään tai hänen ulkonäkönsä on muuttunut niin etten tunnista.
- En ole valehdellut muusta yhtä merkittävästä enkä tehnyt vastaavia tapauksia uudestaan. Koin lapsena saaneeni opetuksen, kun päähänpistomaisena alkanut juonitteluni eskaloitui niin pahasti. Ymmärsin jo silloin toki tekeväni väärin, mutta en ymmärtänut _kuinka_ väärin tein. Ei minulla ollut mitään ymmärrystä esim. parisuhteiden tärkeydestä ja miten paha mieli isälleni teosta tulisi.
- Kysymyksiin, että miksi en ole kertonut aiemmin tai miten olen pystynyt pitämään asian salassa näin kauan: Tapahtuman jälkeen isä ei minulle sen kummemmin asiasta puhunut, vaan jatkoimme elämää. Lapset sopeutuvat nopeasti ja asia painui lähes unohduksiin. Tämä ei ollut aktiivisesti mielessäni teini-ikäisenä tai opiskellessani. Vasta, kun aloin ymmärtää parisuhteen merkitystä (+ 20-v), asia palasi mieleen. Erityisen paljon olen tätä nyt miettinyt viime aikoina, kun tosiaan omalla puolisolla on lapsi. Olen kokenut, että asiasta on niin hankala puhua muille joten avautuminen on toistaiseksi jäänyt. Luonnollisesti pelkään muiden reaktioiden olevan samaa luokkaa kuin jotkut kommentit täällä.
- Isäni reaktiota on hankala arvailla, mutta olen miettinyt aiheuttaisiko kertominen vain lisää tuskaa.
- Paljon tuli diagnoosiehdotuksia :) En ole tehnyt (lapsena tai aikuisena) vastaavia tekoja, en ole kärsinyt mielenterveysongelmista, minulla on kestäviä ihmissuhteita ja koen muutenkin selviytyväni elämästä ihan normaalisti. Itse koen tekoni lapsuuden typeränä tempauksena, jonka seurauksia en silloin kunnolla tajunnut. Kommentoijissa vaikuttaa olevan kohtalotovereitakin, kiitos vertaistuesta!
- En hae sääliä eikä kyse ole psykologisesta testistä. Viestin pituus oli rajallinen, joten pyrin tuomaan tarinani pääkohdat esiin, jotta kokonaisuus välittyisi. En tosiaan pidä tekojani "urotyönä" niin kuin joku kommenteissa heitti enkä rehvastele sillä että en ole jäänyt kiinni. Tulin hakemaan ideoita, miten lähtisin tätä purkamaan. Pakkohan tuo tilanne on avata, jotta saan relevantteja vastauksia.