Jos tapaisit nyt ensimmäisen poikaystäväsi, kelpaisiko?

Kelpaisi. Ei vaan ole mahdollista, hän on kuollut. Ikävöin.

AP: onko sillä ensimmäisellä poikakaverillasi nykyisin "sitä, mitä köyhät sanoo rahaksi"?

Ei kelpaisi. Muuten mukava poika tuhosi itsetuntoni "hienovaraisilla" kommenteillaan vartalostani (jossa ei muuten ollut mitään vikaa, olin hoikka ja muutenkin nätti). N50

Kelpaisi ja on edelleen rinnalla 20 vuotta myöhemmin. Juuri kukaan muu ei sitten kelpaisikaan.

Tapaamme aika ahkeraan kun asumme yhdessä ja olemme naimisissa. Eli kelpaa.

Vierailija kirjoitti:

Ei kelpaisi ensimmäinen, eikä kukaan muukaan existä. Eivät olleet mitään jännämiehiä, ihan taviksia vaan.

Nyt jos pääsisikin takasin lähtöruutuun, niin valinnat olisivat hyvin erilaisia.

Sama juttu, jostain syystä sitä nuorena oli turhan avarakatseinen ja kelpuutti itselle aivan vääränlaisenkin, koska eihän kukaan ole täydellinen ja eikä pidä olla liian nirso. Nuo kuuluisat jännät ja muut pelurit sentään osasin kiertää, mutta niin vaan sitä onnistui taviksistakin löytämään ne huonoimmat tai ainakin itselle epäsopivimmat yksilöt :-(

Näin jälkeenpäin ei voi kuin ihmetellä kuinka hölmö sitä olikaan. Eihän niissä parisuhteissa ollut mitään järkeä eikä oikeasti edes hyvä olla vaikka muuta kuvitteli. Itseasiassa olin pitkään siinä luulossa että parisuhteessa nyt vaan ei voi olla oma itsensä vaan pitää mukautua toisen tapoihin ja olla valmis jatkuviin kompromisseihin. Niihin jotka näin jälkikäteen näyttää kyllä ihan vaan yksipuoliselta nöyristelyltä ja toisen miellyttämiseltä.

Eli ei, en kelpuuttaisi ekaa enkä ketään muutakaan. Ei olisi pitänyt kelpuuttaa edes sitä ekaa kertaa vaan ymmärtää että ansaitsen parempaa. 

Ensimmäinen olisi kelvannut. Mukava kunnon poika. Oli tuttua ja turvallista. Lähdin kuitenkin 16-vuotiaana lukioon kuitenkin uudelle paikkakunnalle ja sain paljon uusia tuttavuuksia, bileitä ym. Hän jäi kotikylään ja meni amikseen. Siinä kohtaa oltiin siinä iässä liian eri maailmassa.

Ei. Ei todellakaan. Kaveri saanut tuomioita tyttöystäviensä pahoinpitelyistä.

Kelpaisi, jos olisi raitistunut. 

Ei todellakaan. Vajaaälyinen, viinaanmenevä kspää, joka on viettänyt koko ikänsä samassa Vantaan lähiössä. Ulkonäkö, johon silloin ihastuin myös mennyt huonompaan suuntaan. Näin tyypin Tinderissä pari vuotta sitten, svaippasin kovaa vasemmalle!

Mulla taas päinvastoin eli kelpasi silloin ja nyt ei tosiaan. Jälkiviisaana tosin ei olisi pitänyt kelvata silloinkaan, vaikka ei mikään paha poika tai renttu ollutkaan niin kuitenkin hän oli jotenkin epävakaa ja sellainen outo combo ailahtelevuutta ja ei nyt ehkä huonohuonoa itsetuntoa, mutta ei kyllä ihan normiakaan. Itseasiassa nyt kun ajattelee, niin hyvinkin saattoi olla jokin kaksi-suuntainen mielialahäiriö tai masentuneisuuttakin mutta eihän näistä kasarin lopussa/ysärin alussa puhuttu. Eikä niitä varsinkaan 15- tai 18-vuotias edes ajatellut vaan tuo poika oli ihan normaali "naapurinpoika" kuten kaikki muutkin. Anyway, tämä suhde sai kuitenkin tehtyä minustakin jotenkin epävarman ja sietämään myöhemmissäkin suhteissa ihan liikaa. ilkeyttä/välinpitämättömyyttä/epävarmuutta, koska siihen joten oppi tuon ekan suhteen aikana ja kuvitteli sen olevan ihan normia.

Kelpaa. Menimme naimisiin.

Ei, koska ensimmäinen miesystävä paljastui väkivaltaiseksi juopoksi ja työttömäksi, valehtelevaksi loiseksi. Ainut asia missä oli hyvä, oli pa s kan jauhaminen ja toisten ihmisten manipuloiminen. Hyi yök 🤮

Todellakin kelpaisi. Ihana poika oli, kiltti ja kunnollinen. Harmittaa, että menin itse pilaamaan jutun teinidraamailullani, muuten voitaisiin ehkä olla edelleen yhdessä.

Ei kelpaisi vaikka periaatteessa ei hänestä olekaan pahaa sanottavaa. Oli hauskaa seuraa ja todella komea, sellainen kaikkien kaveri joka tykkäsi pitää hauskaa niinkuin itsekin silloin. Toisaalta oli vähän liian ”lipevä” ja ympärillä pyörivistä tytöistä ei ollut pulaa, ulkonäkö ja vaatteet oli hänelle silloin erittäin tärkeitä, toki minullekin mutta ainakin omat arvot on kymmenessä vuodessa muuttuneet, en tiedä miten hänellä. Uskon että hänestä on nykyinen kihlattunsa saanut kuitenkin hyvän puolison ja varmasti hyvä isä.

Ei ikinä. Tunnekylmempää ja äkkipikaisempaa tyyppiä en ole sen koommin tavannutkaan, vaikka esitti aluksi niin kivaa ja kaveritkin kovasti suosittelivat. Opinpahan ainakin sen, ettei toista ihmistä ikinä tunne kunnolla ennen kuin on asunut parisuhteessa sen kanssa.

Enkä ottaisi sitä toistakaan. Hän oli oikeasti tosi ihana ja oltiin erittäin ihastuneita ja tulen aina tietyllä tavalla haikailemaan hänen peräänsä, mutta merkittäviltä osin oltiin ihan liian erilaisia. En haluaisi sellaista elämää mitä hän elää nykyään, osani kuviossa olisi toimia kotirouvana lapsille.

Kolmannen olisin halunnut pitää, mutta tämä asia ei ollut minusta kiinni.

Tuskin kelpaisi, aloin seurustella vaan, kun tyyppi sattui kohdalle ja oli riittävän sinnikäs. Onneksi ymmärsin aika nopeasti, että meillä ei ollut mitään yhteistä, eikä hän oikeastaan ollut kiinnostunut minusta, olisin vaan ulkoisesti sopinut hänen suunnitelmiinsa täydellisestä, keskiluokkaisesta elämästä. 

Ei kelpaisi ja on monta syytä. Silloin olin 18v, nyt 40v

Ensinnäkin ensimmäinen poikaystävä oli lyhyt, vaalea ja sinisilmäinen. En pitänyt hänen kasvoistaan myöskään, ei komea minun silmissäni. En tuntenut fyysistä vetoa. Nyt hyväksyn sen ominaisuuden itsessäni, että viehätyn pitkistä, tummista, ruskeasilmäisistä ja mielestäni komean näköistä miehistä. Kropan ei tarvitse olla mikään bodattu kunhan ei ole hintelä. Kihlattuni on juuri tällainen, tumma, pitkä, skrode parrakas nallekarhu.

Toiseksi ensimmäisen poikaystävän tapa kommunikoida oli piikikäs ja suorastaan v---ileva. Koko ajan olisi pitänyt olla jotain älyllistä debattia, minkä hän tulkitsi intohimoiseksi, minä lapselliseksi ja pidemmän päälle toksiseksi. Jos esim kerroin, että kävin eilen Mäkkärissä syömässä, eksä heti yritti haastaa minua väittelyyn siitä, miten hirveä mäkkäri on ja miten siellä ei pitäisi käydä syömässä. Olin että aha, sulla on tuollainen mielipide, mutta hän vaan jatkoi ja jatkoi väittelyä ihan väittelyn ilosta. Nykyisen mieheni kanssa en voisi kuvitella että hän lähtisi ehdoin tahdoin väittelemään kanssani. Mieheni kohtelee minua rakastavasti ja arvostavasti eikä intohimoa tarvitse etsiä typerillä muka älyllisillä väittelyillä.

En pystynyt arvostamaan enkä kunnioittamaan ensimmäistä poikaystävänääni yhtään. Vaikka hänellä oli lapsellinen yritys väitellä kanssani, hän oli liiallisen riippuvainen minusta ja väärällä tavalla liian ihastunut. Jos olisin ollut ilkeä ihminen, olisin voinut tehdä hänestä totaalisen kynnysmaton. En kuitenkaan ole ilkeä enkä alkanut kohdella häntä huonosti mutta en myöskään voi kunnioittaa potentiaalista kynnysmattoa.

Ensimmäisen poikaystävän tärkein arvo oli silloin ja ainakin FB:n mukaan edelleenkin on raha. Itse arvostan muita arvoja elämässä, enkä halua mitään mammonan palvontaa elämäni. Kihlatussani arvostan, että hänellä on uskonnolliset vakaumukset ja hän toteuttaa näitä arvoja myös käytännön elämässään.

Ehkä. Hän oli nuorena kamalan masentunut ja synkkä, enkä lopulta jaksanut, kun itsekin olin nuorena melkoisen ahdistunut. Jonkin verran olemme olleet yhteyksissä myöhemminkin, olemme opiskelleet samaa alaa. Hän on käsittääkseni nykyään vähemmän masentunut, vaikka varmaan edelleen taipuvainen synkkämielisyyteen. Sairauden (muun kuin masennuksen) vuoksi vähän alentuneesti työkykyinen. En tiedä, jaksaisimmeko yhdessä edelleenkään, mutta jos tulisi sopiva tilanne niin ehkä siitä voisi ottaa selvää. Onhan meillä paljon yhteistäkin ja vaikka nyt 25 vuoden jälkeen olemme perin harvoin tekemisissä toistemme kanssa niin tiedän, että hän ymmärtää minua paremmin kuin moni muu ihminen.

Ei todellakaan kelpaisi, ei olisi pitänyt kelvata edes silloin. Halusin epätoivoisesti seurustella ja otin ainoan pojan joka oli minusta kiinnostunut (tai ainakin teki aloitteen). Olin ujo ja huonoitsetuntoinen teini joka ei todellakaan uskaltanut edes haaveilla komeista ja suosituista pojista, mutta ne vähemmän suositutkaan eivät sitten vissiin olleet kiinnostuneita minusta.

Jo parin viikon seurustelun jälkeen tajusin, että meillä ei oikeasti synkannut yhtään missään. Ihan erilaiset arvot, mielenkiinnon kohteet ja tavoitteet elämässä ja ex vaan kerta kaikkiaan ärsytti ihmisenä aivan helvetisti. Silti sinnittelin suhteessa 4 vuotta koska "parisuhteen eteen pitää tehdä töitä" ja koska en uskonut ansaitsevani parempaa.

Lopulta opiskelemaan päästyäni ymmärsin, että kelpaisin muillekin ja että suhde oli pakkopullaa. Menin viikonloppuna mieluummin vaikka vanhempieni luokse kuin poikaystävän, koska yhdessäolomme oli pelkkää ikävystymistä, riitelyä ja huonoa seksiä. Koin aivan valtavaa syyllisyyttä kun ihastuin toiseen, enkä enää kestänyt sitä ankeutta vaan sain lopulta pantua suhteen poikki. Ihastuksestani ei tullut mitään vakavaa, mutta sen sijaan aloin viettää enemmän aikaa yhden opiskelukaverinin kanssa ja rakastuin lopulta tulisesti. Nyt ollaan oltu 15 vuotta yhdessä eikä vieläkään toisen naama ärsytä, jaetaan samat elämänarvot, huumorintaju ja osittain samat kiinnostuksen kohteet.